torstai 31. toukokuuta 2012
KAAHARi
KAAHARi
Käy virran vartta hereä henkäys,
hipaisee ja liikuttaa ylivuotisia,
tummaan kuvastimeen heijastuvia korsia;
kiikuttaa verkkaan valuvan veden yllä
hiirenkorvalle ehättäneitä vihertäviä koivun ritvoja.
Uoman vuo on asettumaan päin,
ranta-ahteet paljastuvat veden vajuessa.
Vikuripäisten talventuulien irrottama törky on
seilannut jo aikaa sitten alajuoksulle;
satunnaisia rippeitä näkee ohimennen siellä täällä,
pyörivät omia piruettejaan häränsilmissä aikansa.
Vehreyden tuntuva pula kaihertaa jotenkin mieltä,
hillitsee kieltä - vihreys puuttuu rannoilta;
kovassa suorassa valossa ruskean wäkevät sävyt
sattuvat silmään jyrkkänä kontrastina.
Sielu haikailee,
katse hötkyilee - hakee hakemalla väriläikkiä,
ensimmäisiä keltaisia pengermästä.
Rannan tuntumassa sorsapari hanhenmarssilla,
kumartuvat vaistomaisesti - äreästi narskahtaen,
hulkin lentäessä siivet vinkuen matalalta yli.
Saamarin kaahari;
kuuluu froua toteavan puolisolleen.
keskiviikko 30. toukokuuta 2012
JUMALATONTA KEEKOiLUA
JUMALATONTA KEEKOiLUA
Otus kuin keväistä rinnettä alas ryntäävä,
kiirusta ennättävä kirjava runo;
puro tai hupsuhko poro - piru itse,
tai sen keksimä linnun kuvatus.
Tarmoa uhkuva,
wimmaa puhkuva omituinen peikko pärskyllään,
parahultaisesti somana kuin tiine imisä.
Vöyreä tokkimus kimurantteine kyykkyineen
pyllimässä penkalla,
höttipörriäinen kukkona mellassa kiimajenkalla;
koettaa sankar' muitta mutkitta antaa toisille hatkat,
toivottaa veljille hyvät matkat
ja jatkaa eleiden vatkaamista.
Sellainen melkoinen tämä törmiäinen.
Ja voi sitä mitä jumalatonta keekoilua
silmiinpistävän koreassa taatissa;
toiseen tuijottelun loputtoman herkkää ikuisuutta
jättimäisen aavan ranta-ahteella,
hetteiden iskiessä silmää molemmin puolin ilosta.
Sitkeästi jatkuu mykkä kamppailu ihanasta lihasta,
vihasta ei tietoakaan;
suurinta onnea haetaan sakin pyrähdyksillä,
kuviokaarroilla suon päällä.
tiistai 29. toukokuuta 2012
TÄKÄLÄiSiTTÄiN
TÄKÄLÄiSiTTÄiN
Yöttömän yön tarinaa voi jatkaa loputtomiin,
jos vain itse haluaa;
se siitään muutu sen kummemmaksi.
Värimaailman kertomiseen saa uhrata
kepeästi tuhatkunta vuotta, hiljaisuuden kokemisen
lomittamiseen toisen tuhannen
ja yhä vain on edessä palapeli jonka palaset
poikkeuksellisesti sopivat jokahinen jokahiseen.
Mite's siinä suu pannaan?
Jos sitä ei elä paikan päällä,
on siitä tyhjä kiehittää jotain valtavan ihanaa,
eksoottisen kertakaikkista kiimaa ja hurmaa;
sielua ravistamaan kehkeytyvää myllerrystä.
Ei se onnistu pimeästä maasta käsin,
ei vaikka öitä muuten valvoisi kukkumalla.
Auringon tulee näkyä ilmi ihmisen lapselle;
silloinkin kun tumman harmaa pilvimatto on edessä.
Pitää osata nähdä mielessä se kultainen kehrä
joka puuntaa pumpulipilvien äärien takaa,
siintää lonkain lomitse näkymättä.
Että se se vain siellä on - hehkuva kurra horisontissa,
kaiken pilviromppeen takana, vaikk'ei näy.
Täkäläisittäin - pitää olla taiđis.
maanantai 28. toukokuuta 2012
PAKSUJA ViiPALEiTA
PAKSUJA ViiPALEiTA
Olin vaiti seitsemän päivää ja yötä vältellen työtä;
käki räki, kakosteli ja kähisi - kukkui rastaan päälle,
kuovi lensi kaaren saaren yli viimeiselle jäälle,
huusi huudon kelteisillään helteiselle säälle.
Kurjet alkoivat purjeet levällään masurkan häälle.
Tuuli taivutti Raunin puun latvoja unimuurin yli,
vaivutti kepeään uneen keskellä päivää,
ei mitään häpyä;
pyhäpäivä huojuvien varjojen suomassa huomassa.
Siinä kaartelevien joukaisten alla,
trumpettisooloa kuunnellen,
katsellen valveunia samalla
kun sielu ratsastaa niiden selässä;
katsastaa seuraavaa kohdetta matkalle Kulttuuriin.
Ja rietut lounastivat mustissaan kerallani;
siivutettua unihiekkakakkua reteesti,
siinä Onnelan rantteella - paksuja viipaleita,
ilman ammutuksi tulemisen pelkoa.
Olimme saaneet välirauhan aikaan.
Muilla ohilentävillä niin kiire,
etteivät jouda hoppuisat siipispankkojaan
suppuun laittamaan - edes siksi toviksi,
jotta ihanista unelmista ennättäisimme jaakata.
sunnuntai 27. toukokuuta 2012
VALMiS ALKUSOiTTO
VALMiS ALKUSOiTTO
Matkaan tyyntyvää tuulta päin;
paras matkahan on mennä puolitiehen vastaan
kun päivä jo vajoaa,
vaikk'ei aurinko sinänsä laskekkaan yöttömässä yössä.
Sivistyksessä eletään oneaa höpöaikaa,
loputtomassa hopussaan on siellä yritettävä pysyä
omaa oikeaa aikaansa edellä;
zizzoz - oikein naurattaa mokoma huu-haa ääneen,
sillä täällä Kulttuurissa "tulemma ja kulemma",
"elämmä" auringon ajassa, tuntuu luonnollisemmalta,
on jotenkin enemmän luonnon kera yhdempää.
Par'aikaa hiljaisuus erottuu äänettömyydestä hyvin;
ehtyvän jääkannen viimeiset hileet sortuvat
helisten verkkaan vellovaan rantaveteen.
Se on aidointa yhdentymistä - puhdasta, viatonta,
jossa kumpikaan osapuoli ei pistä kampoihin,
pikemminkin avosylin odottaa toiseuden lomittumista.
Hiljaisuutta vasten peilautuva tikkujään hilinä
vahvistaa itse itseään kertaamalla;
molemmat erottuvat kuulimiin niin luonnollisina,
että siinä on valmis sinfonian alkusoitto,
tai kenties heleä huilusonaatti,
jonka joku ehken haihatellen luonnostelee
rannan santaan - sirrin jälkien mukaan.
lauantai 26. toukokuuta 2012
TiRPUNEN KÄKÄTTiMESSÄ
TiRPUNEN KÄKÄTTiMESSÄ
Suu oikeinkin apposella, kuulimet höröllä,
kuuntelen rastaan kiivasta riemulaulua.
Jostakin kuusikon kätköstä laulaa toinen vastaan.
Pönttöpulainen tintti on tormata sisälle
ammollaan olevasta mustasta aukosta,
wiime hetkellä se äkkää kitani oikean laadun
ja päättää korjata.
Sen siivenkärjet kohtaavat silmäripseni;
tuon lähempää en ole koskaan
onnistunut vilkaisemaan rintahöyheniä.
Pyrähdyksen viileä ilma raikastaa
talven jäljiltä hieman ummehtunutta ilmapiiriä;
mikä sinänsä on luonnollista - ei yllättävää
tilanteen huomioon ottaen.
Toisaalta - en osaa kuvitella silti sitä tunnetta,
miltä tuntuisi seisoa keväisessä huomenessa
pois pyristelevä tirpunen käkättimessä.
Tunnen huvittuvani moisesta ajatuksesta.
Lisäksi en usko kenenkään uskovan mokomaa.
Niinpä kuvitteellinen tinttura pääse pinteestään
suurin piirtein säikähdyksellä - rinnustani tahrimatta.
En tuomitse ajatuksen haihatusta - jatkan kuuntelua.
perjantai 25. toukokuuta 2012
HOLTiTTOMUUS KUTKUTTAA
HOLTiTTOMUUS KUTKUTTAA
Lokkien täplittämä rannan santa viilentää
jo pelkkänä näkymänä;
niiden näennäinen rauhallisuus aamunkoissa,
kaukaakatsojan silmissä nuokkuminen,
vaikk'ovatkin koko ajan lentoon lähdössä,
sisäinen moottori täysillä hyrräten.
Katse vaeltaa autiona siintävää hiekkarantaa,
haahuilee saamatta otetta yhdestäkään kiinteästä;
vain maailman yli kulkeneet mainingit
huuhtovat katkeamattomana jonona vesirajaa,
turruttavana rytminä johon voisi asettaa sydämensä.
Hypnoottinen toistuva kohina jää soimaan,
sulautuu vähitellen liukumalla sielun maisemaan
ja kuin huomaamatta imee mukaansa
temmaten ajatusten valtavirrat tuuliajolle.
Holtittomuus kutkuttaa suorastaan mukavasti;
enää ei huoleta ovatko santaan kantapäällä uurretut
rakkauden sanat yhä paikoilleen asemoituna,
vaiko aallon mukaansa hiertäminä,
veteen sulautuneena viestinä maailmalle menossa.
Jos eivät ole tallessa palatessani,
uurran hetkessä uudet odottamaan
aamu-unisen rakkaani saapumista tähän huomeneen.
torstai 24. toukokuuta 2012
VALUVAT HUUMAT
VALUVAT HUUMAT
On olo vennon rento,
takana sielun wimmaisan hento lento
riettaan tyhjänpäiväisen yllä
jonniijoutavan haihatuksen takia;
karkuteillä muutaman päivän mokoma sudenkorento,
heti kun ei olla kotona.
Samaa somaa tahtia käy sielun ja ajatusten
huikentelevan yltiöpäinen poljento;
yhtä ja samaa leikkisää jahtia tällä pirunpuntarilla,
mielikuvituksen kiihkeä ento kaikkine saparoineen,
eetosten tulipunainen wimma niin,
että hätäisimmät ovat tippuneet kyydistä ennen aikaa.
Yhä vaan palaa hengen sammumaton tuli,
mielen tulehtunut loimuava liekki;
sellainen joka saa ryntäämään suin päin
sanojen upottavaan lettoon rakkaudesta.
Haahuilemaan huuruavien aajeiden syliin.
Onnen itkusta märkänä syntyvät sanaiset vuot,
vuolaina värssyinä valuvat huumat,
tursuvat lempeän kiivaina mielen herkkään odelmaan
ja tyydyttävät kyltymättömän sanomisen janon.
Ja tällekkö muka kukaan mitään mahtaisi,
aatosten kuohuvalle tulvalle joka ei sisällä pysy.
keskiviikko 23. toukokuuta 2012
HAAPAPUU
HAAPAPUU
Kultaiset langat ulottuvat täältä koilliseen,
muut nukkuvat luut lakanalle levitettyinä vällyn alla,
suut ovat käymättä - vaiti,
puutkin seisovat mykkinä paikoillaan,
haavat koljottavat vaaleina tunturin lanteella,
vain aurinko näkee kuun.
Silti luonto on hereillä - virkkuna yötäpäivää,
kuten työhullu menevä mies tai -nainen,
sillä erotuksella, että luonnon tapauksessa
vastuullisuus ei tarkoita ahneutta ja vallanhimoa.
Seisahtuneen ilman läpi
kiirivät lokkien huudot joelta kuistille,
sekaan mahtuu laulurastaan kuulas huilu,
pajusirkku, pari peipposta.
Kun virtaavan vuon kohina imeytyy mellaan,
turpoavien silmujen sihinän lähes erottaa.
On tarkoin valittujen harvojen sanojen hetki;
retki sellaiseen mystiseen maailmaan
jossa kaikki palaset sopivat sulavasti yhteen,
jonka sisällä elämme elämämme,
jos vain sallisimme itsemme huomata.
Haapapuun juurelle oksiston läpi
soi palanen avaruuden sinistä sinfoniaa.
tiistai 22. toukokuuta 2012
SYVÄLLE SiELUUN
SYVÄLLE SiELUUN
Se virsi tai laulu - tai taulu,
joka muille aistien ratoksi viritetään,
on paljosta ilosta tehty roihuuva liekki.
Virsi rakkaudesta sanojen suloiseen maailmaan,
kielen mystiseen tarinaan;
uppoutuen syvälle siihen kiehtovaan syöveriin,
josta löytyy kokonainen esi-isiemme ammoinen historia,
kielikuvien loputon valtameri,
juuri kun on pääsemässä rannalle.
Laulu koskettavan hiertävistä tuntemuksista,
jotka vuolaina virtoina valuvat silmäkulmista
jonkin mitättömän luonnon episodin havainnosta;
onnenkyynelinä tuon mokoman näkemisen,
kokemisen riemusta,
ilman tunteen tukahduttamista.
Taulu kauniin näkemisen hipaisusta,
koskettamatta koskettamalla,
ottamalla merkintä syvälle sieluun;
näkemällä se humeetissakin
niin kuin silmät sen näkevät.
Kaiken perustana sanojen asettelun vapaus;
tavallisen elämisen kahlitsematon keveys,
yhdessäolemisen sietämätön leveys.
maanantai 21. toukokuuta 2012
HÖYRYVETURi
HÖYRYVETURi
Ah tätä valon uhkeaa juhlaa - sytyttää sisäisen palon;
en tuhlaa taikaani tyhjään nukkumiseen,
käytän sen mieluummin kukkumiseen mieron teillä.
Sielu vireänä hereillä,
hiivin hiljaisuuden näennäisen vellovassa meressä,
kuuntelen adrenaliinin kohinaa veressä;
jytisee, uhkuu suonet kuin pikajunan höyryveturi.
Höyryn virkaa tekevät aajeista leijuvat usvat,
raiteina lintuparvien piirtämät vanat taivaanpiirillä.
Tarttuu - alkavan kesän kiihko tarttuu hereästi,
takertuu rintamukseen ja sukeltaa oitis
parahultaisesti lauluun avatusta suusta sisimpään;
pujottelehtii kaiken syntymässä saadun roinan läpi
syvälle sielun syövereihin.
Ja panee hösseliksi - herkkiä kun ovat - molemmat.
Kaiken kukkuraksi laheassa ilmassa leijuu
aivan anhiton määrä änkyräitä kiimapasilleja,
jotka suin päin - hyvin hanakasti,
änkeytyvät tanakasti völjyyn.
Se on sitten siinä;
jos kipenenkään altis - ei mokomilta välty kukaan.
Lapin kesä on lyhyt, karu maa kukkii joutuisaan
ja kaatuu sitten pystypäin odottamaan yötä.
sunnuntai 20. toukokuuta 2012
NÄKEE NAAMASTA
NÄKEE NAAMASTA
Onko tasapuolisempaa kuin tuuli;
se kohtelee kaikkea kohtaamaansa samoin - kaltoin;
paitsi tuo lempeä lounaisen puoli,
ihanan herkällä siipisulan pehmeällä kärjellä kutittaa,
hivelee niin sietämättömästi,
että yksin tähän tolaan sattuessaan
sitä uskaltaa jopa nauraa ääneen...
HO-HO-HOTTAA koko luomakunnalle sielunsa riemu,
tai toisinaan - aivan tilanteesta riippuen,
hykertää sisäisesti hyvä olonsa itselle ilmi.
Tiedättehän;
se sellainen tunne kun kutittaa sisältä niin vietävästi,
eikä voi raapia - ei yletä.
Silloin on hykerreltävä, päästettävä hiljainen hirinä
purkautumaan karkuun suupielen raosta,
salaa - hieman samaan tapaan kuin seurapiireissä
lasketaan vatsasta ilmaa.
Jos joku lajitoveri sattuu tapahtumapaikalle,
hoksaa se heti mistä on kyse - näkee naamasta
ja kysäisee tietenkin jotain muinamiehinä,
käyttää kälmi tilaisuutta hyväkseen.
Minkäs teet - on synti olla lupaamatta,
pääseepähän sukkelammin jatkamaan auvoista oloaan.
lauantai 19. toukokuuta 2012
HUNTUNA POiS
HUNTUNA POiS
Upean apea kapea polku kiemurteli monimutkaisena
ylös kohti tunturin lakea - hiki virtasi vuolaana.
Sumu ylhäällä oli niin sakea,
että jokaista jalansijaa täytyi hakea,
ottaa jahkaillessaan pahtaan kupeesta tukea
ja lukea wanhoja jälkiä:
manata kun piti kaikki päällensä kerralla pukea.
Sanonpa vaan,
jotta tämä se vielä piti tässä elämässä kokea,
että tuntee olevansa vuorella sokea
kun täytyy alvariinsa ympäriinsä hokea;
näkyykö enää jokea.
Tola oli jotenkin soman onea,
toisaalta suorastaan rapean makea,
jopa kopea - sen verran nopea mieli ja kieli.
Ja itse sumu, kuin hereä pitsinen linnikko,
jonka morsiamen kasvoilta kohottaa ylkä;
katsoo merkitsevästi silmiin
ja se ruso joka ujon nuorikon kasvoille niin nousee...
Se auer liukui huntuna pois hääppöisen tuulen mukana.
Paljasti karun uurretun pinnan;
siinteli kaukana hopea.
perjantai 18. toukokuuta 2012
KUOLLUT MUOViPUSSi
KUOLLUT MUOViPUSSi
Varhainen herätys koiravahdin aikaan,
koillinen ravistaa wankkuria vuoron joka kulmasta,
ulinasta päätellen toistakymmentä metriä sekunnissa.
Se on hiinä ja hiinä;
tyyten paljaalla niemennokalla,
jossa vain muutama viimekesäinen heinänkorsi
ulottuu santa-aallokkoa ylemmä.
Tihrustan aikakonetta - edes sika ei ole pieraissut,
suden hetkeen on aikaa vielä kotvanen tovi
ja kukkokin jossain Höyhensaarilla mimmit kainalossa
siemailee makeita höyhenenpöllyytysunia,
uumoilee tulevia munia.
Unenpöpperöinen pakkaus,
koiru katsoo silmäkulmiensa alta tympääntyneenä;
tämä on tätä - huoh
ja loikkaa jatkamaan uniaan veturiin.
Pysäytän ensimmäiselle levikkeelle,
sade ropisee kattoon,
kuollut muovipussi lepattaa viimeisiä henkäyksiään
kulottuneessa heinikossa.
Sade ja tuuli sotkevat suunnitelmani,
eivät estä matkan jatkumista.
Kuuntelen kattoa - sataa kahtasataa.
torstai 17. toukokuuta 2012
HÄTÄiSTEN JOUKOSSA
HÄTÄiSTEN JOUKOSSA
Vuoret ovat täyttyneet vedellä,
ylimääräinen tursuaa äyräiden yli,
ryntää tuittupäisenä myllerryksenä jyrkänteitä,
putouksina pahtaiden yli,
kohisevina puroina kuruihin;
lähes melkein jopa salvaten kauneudellaan
katsojan hengen.
Pitäen mystisessä otteessa vangitsemaansa mieltä.
Lopuksi kohisevina koskina kiihkeimmillään,
ennen meren - emonsa kohtaamista.
Ja ranta-ahteet,
ne virkoavat ja heräävät ensimmäisinä
kulottuneesta unestaan.
Sula vesi - elämän taika pelkällä olemisellaan,
saa uudelleensyntymisen käyntiin.
ruohonkorren vihreän pilkistämään esiin
keltaruskean kuoleman seasta,
kurkottamaan piippansa kohti valoa,
ikuisena unelmanaan yöttömän yön lumottu kumma.
Ja ensimmäisten hätäisten joukossa
syntyy keltainen ihme solisevan veden helmoissa,
rentukka - äärimmäisen pohjolan kesän airue;
todistaa näkijälleen selkävoittoa talvesta.
keskiviikko 16. toukokuuta 2012
RANNALLA
RANNALLA
Sielu harhailemassa autiolla merenrannalla!
Ihmettelinkin eilen ehtoolla,
mihin se lempohinen livahti heti
kun pääsin wankkureineni perille.
Nyt yllätän sen lähes housut kintuissa
ja lähestyn siksi varovasti;
vielä näkyy keskittyneen pakenevan luoteen perään.
Tuijottaa hamaan kaukaisuuteen,
horisontin taitse, pohjoisnavan yli,
jonnekkin Alaskan niemimaan huippeille.
Kykistyn ja lähestyn lopun matkaa lähes ryömien
kuni olen melkein liki.
Se kääntyy minua kohti levollisena:
"Et suinkaan yllättänyt kuoma,
tiesin että tulet noutamaan minut;
sieluton ihminen on kovin onea,
onsi sisältään - tyhjää täynnä.
Olen valmis,
minulla oli suora yhteys henkiseen kotiini
tästä meren yli - siellä on kaikki hyvin;
voin palata sinuun rauhassa.
Toki kutsuivat käymään,
mutta meillä on elämämme niin kuin käsittänet
ja se on elettävä täällä."
tiistai 15. toukokuuta 2012
iHMiSOTUS
iHMiSOTUS
Tokenevat pian kylmän vihat pohjolan mailla,
tilalle ehättää lempeä lämpimän kosketus,
haahuilee hehkeän lounaisen selässä;
yhtä kyytiä pesimään kiiruhtavien siipiniekkojen kera.
Rytmivikainen kevät asettuu kesäksi.
Yöttömän yön kiihko tarttuu kaikkeen elävään;
muutaman päivän päästä aurinko jää sijalleen
ja kiihottaa eläväiset sellaiseen wimmaan että.
Hoppu ynnä kiiru, hyörivä pyörivä hulina pulina,
laulu sekä loilotus - hoilaus, huuto,
kukin omalla upealla tavallaan;
hälisevä täystyöllisyys puolison ja pesän löytämiseksi
tai sitten päinvastoin.
Rietas kiima miljoonia vuosia,
tyyten vailla pienintäkään häpyä,
vain ja ainoastaan suvun jatkamiseksi - ilman häpeää.
Varsinainen elämän tarkoitus.
Siihen sekaan sotkeutuu ihmisotus;
putkineen, kojuineen, maastopukuineen
tunkeutuu intiimin sisäpiirin sisäpuolelle,
ryömii matelijan tapaan paratiisin liki,
änkeytyy lähes sielulle saadakseen näpättyä otoksen
aidosta vapaasta elämästä.
maanantai 14. toukokuuta 2012
TULVA
TULVA
Kuulaan viileä keväinen ilta,
lompolon yli hehkuva auringon silta.
Williä tanssiva surviaisparvi hyrrää mykkänä
tyvenen läikän yllä.
Pysähdyn ahteelle ehtoon kävelyllä;
sijaan silmillä paikan rauhaisaan lehtoon,
asetan itseni nojalle maan kehtoon,
kohdistan katseeni kaltion tulo-ojalle.
Pumpulilampaita kattona - mattona ylivuotisia heiniä,
seininä kiihkeästi esiin tunkevan uuden ruohon piipat;
niiden pyörryttävän riipivä tuoksu.
Viitaan hairahtuneen aihkin väkevä juurakko
selkäpiini takana tukena otan sarvista
huikentelevan sieluni mielenmaisemaa - selätän
ja yhdistän sen aistielinten ympäristöstä
välittämään pursuvaan tietotulvaan;
Rauhoitun vähitellen tuoksinan tiimoilta.
Eikä hämmästykselleni ole mittaa - ei määrää;
en ole uskoa silmiäni
kun toisen rannan viimeinen valkoinen lumimöykky
äkin liikahtaa,
kohottaa päätään
ja sulaa muutamalla harkitulla loikalla pois.
sunnuntai 13. toukokuuta 2012
HUHTiA KORVALLE
HUHTiA KORVALLE
Taivas meni yhen äkin rikki,
itki ehtoon täyteen jäätyneitä hiutaleita;
varisevien lehtien sijaan laheita hattaroita.
Nuo ihanat puhtoiset;
hereinä hahtuvina tanssivat keveät piruettinsa
tuulen pojan oikusta.
Ja mantu yhä katettuna aivan tyyten
langenneiden enkeleiden siruilla.
Lepäävät maassa huokoisena mattona,
maa oudossa kummallisessa valossa;
taianomainen, lumottu hetki,
ritvat varisevat hopeaa aamunkoihin.
Elämän ja kuoleman kevät.
On koittanut ehken joillekin tirpusille
joutsenlaulun siunattu aika?
Esi-isiemme raaka huhtikuu;
jotenkin vain tuntuu,
että toukokuu lyö kyllä huhtia korvalle
ynnä niitä jotka ovat sijoittaneet toivonsa tähän.
Lumous on kaukana,
uutta arpaa ei ole myytävänä - ingen vinst;
on tyytyminen niiden siihen minkä saivat.
lauantai 12. toukokuuta 2012
AJOPUiTA JA MUiTA
AJOPUiTA JA MUiTA
Meren suolainen maku maistuu huulilla,
ahava käy luoteen puolesta.
Vaisto tuulen suhteen ei kuiskutellut pötyä,
tuuli on yltymässä;
äityy pian rannikolla myrskyn pojaksi.
Aava meri ei mokomasta myllerryksestä
juurikaan hätkähdä;
jos vähän pintaa rypistääkin,
kyllä se ajallaan siitä oikenee siloksi.
Vaan täällä ahteella saattaa kovinkin
muokata muotoja - rantaviivaa.
Tyrskyaallot perkaavat santaa,
ajopuita ynnä muuta moskaa ajautuu
uteliaan rannastajan tutkittavaksi.
Syytää lempohinen ämpäritolkulla santaa ylemmä,
kasailee dyynejä pitkin pituuttaan.
Juoksuttaa hiekkaa kuivalla maalla.
Vaan tulet tähän kyllä teen,
sanoo humeetti mitä sanoo
ja jos alkaa nalkuttaa - laitan laastarin.
Kyllä tässä sielunsa pyyntöön on taivuttava,
oli miten oli, se on selvä se - tuli mitä tuli.
perjantai 11. toukokuuta 2012
MAAiLMAN LAiDALLA
MAAiLMAN LAiDALLA
Seisoa johotan autiolla rannalla kuin majakka.
Tuijotan merelle.
Mainingit jostakin maailman ääriltä,
rantautuvat tänne - jalkaini juureen.
Kieltämättä herkästi tulee mieleen,
ettei sitä ole vielä nämä eväät ahmineena
nähnyt kuin pienen kipenen;
oikeastaan onnettoman mitättömän rikkusen
jostain suuremmasta.
Helvetin kolu selkäni takana ujeltaa dramaattisesti.
Näissä ankarissa oloissa on itsessään draamaa;
outoa, perin eriskummallista on se,
että lähes kaikki lajitoverit pitävät draamasta,
suurin osa kuitenkaan ei itse halua siihen osallistua.
Linnunpaska tippui kalliolla saappaan kärjelle,
sitä ei olla näissä piireissä vieraskoreita;
soreita kyllä omalle puolisolle tähän aikaan keväästä
kun leppä tursuaa ja hyrskyy kuumana suonissa.
Terje on lähtenyt merelle,
valkoinen alus kyntää viillosta liki tyveneen pintaan;
koko purkki kuvastuu peilikuvana meren kalvolta.
Laiskat mainingit jatkavat sortumistaan
rannan kivihelvettiin.
torstai 10. toukokuuta 2012
LEHMÄN HENKÄYS
LEHMÄN HENKÄYS
Sade ropisee,
huomen on lämmin kuin lehmän henkäys ikään,
vyöryy maansylistä lupaava vehreän tuoksu;
kiirua pitää,
alkaa pian kiihkeä elämän juoksu.
Sitä ei pysäytä mikään.
Vuoret sulavat nyt silmissä,
pilvissä heijastuu kuulas valo,
suulas lokki kailottaa kevättä julki ohi kulkiessaan.
Lemmiskelevä tiirapari haukkuu kaikki,
tyyten mokomaa tempausta äimistynyt mykkäkoira
todistaa hölmistyneenä aktia;
tuntee kai sekin vomeronasaalielimessään
kopuliinin wäkevän tuoksun.
Pilvi lakkaa kaatumasta - tihmoo enää,
märkä ei tee tenää;
lonkien välistä erottuu osa wanhaa taivasta,
meillä ei valiteta kastumisen vaivasta.
Se nyt vaan kuuluu tähän asiaan.
Ankaruus on muuntumassa
tuoksuvien konserttien toukokuuksi,
laitimmainen lumi kihisee wiime kesän päällä,
ensi pälvien keltaruskeasta erottuu jo vihreät piipat.
keskiviikko 9. toukokuuta 2012
KYNSiTULET
KYNSiTULET
Aamu urkenee pehmeänä silona mattana;
jossain koin puolessa paistaa sateen läpi,
himmeää utua siilaantuu hyvässä valossa,
lipuu vuoren rinnettä kylkiä hipoen.
Heräämisen ihmeen jälkeen pökkyräiset aatokset
ovat seestyneet,
sielu liihottelee jo hyvän matkaa lokkiparven kera,
uutta aikaa tutkien.
Tämä päivä auvoisuudessaan on valmis heti,
ei tarvitse lähteä mihinkään;
maailma on tältä osin valmis.
Tämä huomen on pohjoinen laulu.
Kuinka tärkeää onkaan nähdä humeetissa
sama minkä silmät näkevät!?
Nooh - ehken kuriositeettina voisi pilkkoa pölkyn,
perkaa kirveellä sälöiksi
ja tehdä merenrantaan kynsitulet nokipannulle;
aivan vuoksen rajalle,
siihen missä vuoren huippu peilaa kuvajaisena.
Siinäpä ne somasti leiskuvat sitten liekit,
tuli maan-, veden- ja taivaanrajassa;
neljä elementtiä yhdessä;
ei sitä joka paikkaan sellaista tulta suoda luoda.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
