maanantai 31. lokakuuta 2016

HENKÄiSYJÄ


HENKÄiSYJÄ

Makeita,
pitkiä talven makuisia hulppeita puhalluksia;
kuudella seitsemällä boforilla soittelee.

Eilen aamulla aloitti,
väki vielä väkevästi näkimet sikkurallaan,
enin osa Höyhensaaren rannassa hohoilemassa,
huomenta vasta vastaanottamassa.

Ensimmäinen - lahea henkäisy,
kuin suoraan mustan Karibian kuumasta sylistä;
siveästi hipaisi talon räystäitä ja nurkkia
mutta Atlantin yli tultuaan jo hyytyneenä,
hereimmillä ripaus eksotiikkaa vielä vaistottavissa.

Seuraava hönkäisy sai miettimään lampaan sukua,
niiden päällyksistä kasaan kursittua roukua
jonka alle pujahtaa käsi kädessä puhumaan sipiä
talvituulien uhkumisista välittämättä.

Somempaa se on ihot vastakkain odotella laantumista,
kuin hytistä yksikseen,
yrittäen seistä vaatteidensa keskellä
ihokosketuksia varoen.

Puhaltaa siis - toista päivää itseään sammuksiin,
aalto lyö - päätä ei näy.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

LEiRiNUOTiO


LEiRiNUOTiO

Taivas heittelehtii,
pää pöllönä joutuu seuraamaan auringon laveerausta;
tämä tola ei asetu,
lammaskatraskin purjehtinut taivaanrannan taa.

Seesteys valmistelee jo huomenta auvoisuudelle,
virinä äsken elehtinyt pinta asettuu,
sulaa kuvastimeksi
joka vartoo kirjokannen heijastuksia kalvolleen.

Jaarittelu seis - tyssättävä löpinä,
pantava töpinäksi ettei myöhästy,
niin kuin tapana.

Parasta kun purkaa vermeet niille sijoilleen,
ottaa kahmalollisen honkasälöä - asettuu leiriksi,
nakkaa mustan kanasen revontulille.

Tämä pittoreski maisema sanallisena maalauksena,
ilman todistetta - siksi kuva,
olisi muutoin liian tanakkaa pajunköyttä
ja arvostelu hanakkaa;
mutta ei ole - kun on kuva.

Leirinuotio puuttuu,
se puuttuu ainakin miljardista leirikuvasta;
lisää sellaisia kertyy joka hetki koska pallo on pallo.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 29. lokakuuta 2016

RAKKOJA


RAKKOJA

Joitakin hajanaisia laukauksia;
epämääräisesti siellä täällä päivän aikana,
yläkurujen seinät vellovat kaiun sekaisin
ja se ulvahtelee äimän käkenä.

Ei isompaa paniikkia kenellekkään mokomista
kiirunastajia siellä vaan,
ovat nautiskelemassa avoselkosten lumosta
ja kelposyömisen löytymisen vaikeudesta.

Näillä seuduin kiirunoita ei kasva joka kurussa;
eikä joka tunturin laella,
mutta kuitenkin - lajinsa verran kutakin.

Laukaukset erottuvat - sillä se sama hiljaisuus
mikä kokeneelle tarkkaavaiselle erottuu
maininkien loiskeen välistä
on täällä tuntureilla paljon paljon hienojakoisempaa.

Äänettömyys uhkuu miljardien kivien rakasta,
yksilöiden jotka eivät ole liikahtaneet kenties
vuosimiljooniin paikaltaan,
ähöttävät yhä samoilla kanteilla,
samoissa asennoissa - virkkamatta mitään.

Sellaisen kivikunnan mykkyys on aikalailla jotakin,
täytyy myöntää nyt - sen kokeneena.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 28. lokakuuta 2016

WANHUUDENHÖPERÖ


WANHUUDENHÖPERÖ

Päivääkään ei nyt mene etteikö joku koiranpää
pulpahtaisi ja kurkistaisi märästä,
tiirailisi ja vahtaisi ties mitä;
jotain tähellistä omasta mielestään.

Eipä kait ne muuten tällä perällä puljautuisi,
nytkin muudan tässä melkosen tyvenessä oottelee
josko se alkaisi piankin ätäkämpi keli tulemaan
ihan vaan vaihtelun vuoksi.
Ratoksi vehtaa alliparven kanssa - riekkuu hupia.

Vaan kun ei näy ei kuulu ätäkämpää,
tämä uinahtelu panee hyvin runsaasti epäilemään,
että wanhuudenhöperyyskö sille on tullut,
harrastaako tuulikin dementiaa,
vai miksi se lakahtelee alvariinsa.

Pieniä hätäisiä puhalluksia - harvemmin myräköitä,
ihan vissiin vain virkaa näytelläkseen,
mutta muuten ei kun yhtäsoittoa pitkiä tyveniä päiviä.

Jouten oleskelee,
huvikseen puhaltelee sen verta jotta liekki kaatuu,
ei paljon muuta kummenpaa saa aikaiseksi.

OHOI! Kuuleeko tuuli!
Tarvitaanko siellä jotain sotea tai muuta hoitoa?

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 27. lokakuuta 2016

ALLiT


ALLiT

Tämä meri,
tämä märkä joka ulottuu maasta niin loitolle,
että aina toiselle puolelle saakka ylettyy
ja niin syvällekkin jotta siinä sopivat
valaat ja hylkeet sovussa uimaan vesipetojen kera
turskia lukuunottamatta - niitä syövät hiukopaloina.

On siinä ollut luojalla pähkäilemistä,
jotta mihinkäpä tämmösen märkäläntin lätkäsee
kun ammoin joutopaikkaa haki.

Mistä hiidestä se lie hokannut märän lähättää
juuri tähän meidän kohtaan?

Eikö se olisi sitä voinut lätkäistä vaikka
jonnekkin Saharan suuntaan kun siellä
tuntuu olevan jatkuva kapelo vedestä?

Täällä nääs purot ja virrat jatkuvasti suoltavat
vuorilta syöttivettä Emämeren pohjattomaan kitaan;
siinä sitä saa samoista noroista oman
janonsa täytettyä ihan ilman aikojaan.

Aurinko pistää silmään vuonon toiselta laidalta,
herkullisen tyventä -
allit niin itseensä ihastuneita -,
huutelevat vain itseään.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

JÄTTiLÄiSiÄ


JÄTTiLÄiSiÄ

Ehtoolla alkaa olla jo niin pimeää,
että sitä piisaa hyvän matkaa huomenen puolelle;
useampana päivänä peräkanaa
on saanut aloittaa puuhastelunsa punaisella
ja lopettaa sitten kun - samaa väriin.

Värimaisema on pian upeimmillaan -
parahultaisesti juuri ennen kaamosta -,
täkäläinen taivaan draama tulee iholle,
vavistaa - pörhistää karvoja kyynärissä.

Osoittaa suureutensa maattoman lounaan yllä,
heittelee lieskojen värisiä hyvästejä
ennen hiipumistaan Arktiseen hysteriaan.

Pöyristyneitä ihastuksia tyvenessä,
päivä päivältä aikaistuvissa ehtoissa;
satavat sitten ensilumen kera maahan
ja jäävät väkilannaksi kevään kukille.

Jos ei nyt muuta kovin valaisevaa -
siis tämän orastavan kaamoksen alla,
niin ainakin toistaiseksi,
vielä tällä erää Pitkien varjojen maassa
vähäläntäkin näyttää jättiläiseltä.

On se sekin sentään jotain.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 25. lokakuuta 2016

SAA TULLA


SAA TULLA

Epämääräisiä odotuksia,
tämän perän marraskuun ankaruudet kiehtovat -
onko sanallistettu totuus eri maata
kuin paikan päällä koettava?

Lentäviä pyörätelineitä kohtaan on suunnitelma,
lentäviä ämmiä vastaan ei vielä,
eikä nurinniskoin mätkähteleviä äijänkäppänöitä;
sisäinen wimma tahtosi kuvata niitä tilanteita,
muuttaa ne tosiksi tarinoiden sijaan.

Vaan annetaanpa himon yhä yltyä,
vasta lokakuun loppua eletään,
on se saatava ensin ehtymään,
kuni uutta vastaan ottamaan;
nyt sen kun ounastellaan,
haaveillaan hurjasta.

Paikkoja kyllä sillä silmällä katsastettu,
kuvakirjaan koukeroitu,
sutattu merkittävimpiä kulmia,
pohdittu julmia pulmia,
kuvauksen suhteen pahoja tahoja.

Saa tulla varhemminkin jos vain ite haluaa,
täällä ollaan sillä päällä,
että hammasta purren vaikka mitä tekisi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 24. lokakuuta 2016

PREESENS STABiLiS


PREESENS STABiLiS

Arktisen pitkän yön suudelma lähenee,
päivä päivältä odotus tihenee,
aurinko vähenee olemattomiin ennen lopullista
ja viimeisellä hetkellä ilmestys kirjataan
varmuuden vuoksi sellaisille sukupolville
joita koko asia ei kiinnosta kipeneenkään vertaa.

Kokematta ei voi käsittää
mitä sieluttomana mörön syöttinä olemisen ihanuus -
preesens stabilis -,
verkkaan eteenpäin vyöryvän ajan kohdussa;
ankarassa uskossa tulevaan valoon on.

Ja mikä ettei,
muuta väkevää ei ole todistettu eikä kyetty,
sillä cedant tenebrae soli - pimeys on tie aurinkoon.

Ei kahta puhetta enempäsä;
keinovalo on länsimaista moraalista rappiota,
steriilissä syntyy pelkkää steriiliä.

Tuli on kaamoksen lääke,
liekit parhaita kaikista -
ylivoimaisimpia -
hurmaan nostattavia valon ja lämmön yhteistyöllä;
toiseksi siinä jäävät kelmeät kylmät,
muodolliset, tuoksumattomat valot.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

KAPELLiMESTARi JA RYÖTTÄ


KAPELLiMESTARi JA RYÖTTÄ

Maa on täynnäns',
tämä maa on täpötäynnä;
sellaisia ihania käyttämättömiä sanoja
ettei hevin uskoisikaan -
puhumattakaan että kaikkia rohkisi edes käyttää.

Kulumattomia sanasia,
suorastaan herkullisen ehtoja;
lirut, norot, purot ja joet tulvivat niitä
äyräille kerääntyneinä lauttoina,
aivan jäätelien tapaan,
eikä loppua ole näköpiirissä.

Horisontissa äänettöminä,
liki näkymättömiä sanomattomia
häilyvinä pilvinä autereiden tapaan tanssimassa;
musiikkina maa ja taivas.

Kapellimestarina eeskahtaalle mutkuileva sielu -
ryöttäsyntinen -
kaikki riettailut anteeksi saaneena haihattelemassa.

Vain talvehtimaan jääneen kotkan kiljaisu kiirii
maanpiirin yllä takaamassa asian paikkansa pitävyyden;
eikä muulla olekaan väliä,
tundralla vyöryy sanan vapaa virta,
ei mitään ylimääräistä haittaa esteenä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 22. lokakuuta 2016

KALTiO


KALTiO

Tässä sitä istuskellaan,
mieli kepiänä ja kieli löysässä,
sielu jotenkin onnesta myhäillen;
kammertuneena olkapäälle kyköttämään
uusia viehätyksiä vahtaamaan.

Uusi tulipaikka tekee sijaa runomaailmaan;
olisiko sitä koskaan ikuna uskonut,
jos joku ulkopuolinen olisi sanonut,
jotta näitä pitää näin moniainen määrä väsätä
ennen kuin wimma alkaa asettumaan.

Joillekkin kun elämässä riittää yksi,
tai jopa vähemmän;
jo pelkkä savun tuoksu ällöttää.

Ährääminen tulen liepeillä on liian työtä,
sotkuista,
suttuista,
aivan liian maalaista verrattuna
urbanistanilaiseen harmaaseen kiviseinäeksotiikkaan.

Mutta toimii - tuli toimii
kun vain jaksaa sille syötävää toimittaa
ja sielu toimii,
pulppuaa kuin hiekkapohjainen kaltio ranta-ahteella -
innosta - ennen valumistaan Äiti Meren syliin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 21. lokakuuta 2016

TiLKKA KOHVETTA


TiLKKA KOHVETTA

Niin mukava astella riittuuksilla,
kuloinen korsikko rahisee anturoissa,
tarttelehtaa lahkeisiin siellä täällä niissä kohden
joissa saanut pitää kosteutta.

Tuoksuu hyvältä - rahvaanomaiselta,
maan väkevä maku sotkeutuneena marrakseen;
luoteesta puhaltava sekoittaa merta annokseen.

Hiljaisuuden juuri ja juuri erottaa,
huminan alla selkeitä mykkiä hetkiä,
äänettömyys näissä olosuhteissa
ei vaadi suuria ponnistuksia onnistuakseen.

Viisi askelta sivuun,
punertavan pahtaan kainalon huomaan;
poikkeama suo ujelluksesta vapaan tovin -
sielu yhä samaa lähdön intoa täynnä.

Sitten repusta pivoon höyryävä airamin suu,
hyvänlainen tilkka suht'koht' tuoretta kohvea mukiin,
muru tai pari sokeria;
kukin määritelköön oikean mitan omassa onnessaan.

Hyvää joka tapauksessa,
suu vartoo maireana liemen lauhtumista,
ajatus haihattelee seuraavassa etapissa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 20. lokakuuta 2016

ARVET


ARVET

Tunturin laki,
oivallinen paikka pysähtyä tutkimaan omaa näköään;
siloon umpikallioon räjäytetty ampumalinja,
alaviistoon etelään - Moltke-kanuunalle -,
siitä on mainio tarkistaa näkyykö aurinko.

Jos näkyy niin hyvä -
sen loitomma ei enää tällä ikää tarvinne nähdä -
matkaa on ihan kylliksi.

Sitä paitsi,
osaako tuotakaan nähdä oikein,
siten kuin ainoat oikeinnäkijät näkevät;
on niin monenlaista ilmassa.

Hyvin piisaa tällaiselle yksinkertaiselle vähälännälle
kun näkee paikan päällä omin näkimin -
ettei jää kuulopuheen varaan;
koko tunturi syövytetty monumentiksi.
Verellä ja kuolemalla valeltu muistomerkki.

Ihmisen mielettömyyden jäljet rapistuvat verkkaan;
siunatulla hulluudella ei ole mitään tekemistä,
ei kipenettäkään osuutta näihin arpiin.

Arpiin joita ajan hammas syö näkymättömin askelin,
mutta keskeytymättä ikuisuuden loppuun saakka.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

KiVELLÄ


KiVELLÄ

Kaukana redillä luodon reunalla valkeita pisteitä,
aalto vyöryy hurjana kuohana yli;
rannalla heikompaa hirvittää myllerrys.

Toisilla tyyni kivellä kököttämisen taito;
loputtomiin - tuntikausia -
nokka tuuleen aivan mitäänsanomattomin elkein,
melkein luulisi äkin että sijoilleen kuollut siipiniekka.

Vaan ei,
oitis heti kun tapahtuu jotain jossain -
vaikkapa syrjäsilmällä havaittu lajitoverin syöksy,
löytyykin eloa - henki palaa elävältä kuolleeseen,
siivet leuhahtavat ojolleen.
Parkaiseva kirkaisu hyydyttää herkimmän veren.

Muutama väkevä huitaisu
ja taas leijan kevyenä taiturina ilmassa myrskyn yllä;
valmiina kaiken maailmaan immelmanneihin,
syöksykierteisiin ja muihin kommervenkkeihin,
mitä jok'ikinen kerta joutuu
eineensä hankkimisen näkökulmasta tekemään.

Aaltojen hurjapäinen lauma iskee raivokkaasti,
luodon äitimaasta kasvaviin pahtaisiin suin päin;
kivellä kökötetään - järkähtämättömästi,
härskeistä pärskeistä välittämättä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 18. lokakuuta 2016

HYRRRRRR


HYRRRRRR

On kahdeskymmeneskahdestuhannes
ja viidessadasseitsemäskymmenesviides aamu;
ei sen kummempaa erikoista - etenkään ilmoitettavaa,
sitä tavallista mitä nyt tundralla voi olla,
siis jolla normaalisesti ei juuri tapahdu mitään.
Tähän aikaan vuosikiertoa.

Matka jatkuu tasaisena lampsutuksena,
tassua toisen eteen;
satunnaisia lätäköitä kiertäen kaihtaen.

Tyyntymään päin oleva viheltelevä tuulonen
sipaisee poskia silloin tällöin,
muulla aikaa on sitten hiljaisempaa.

Kas!
Tunturissa arkiintunut parvi pulmusia;
ehättänyt jo tänne - on lähestyttävä harkiten,
äkkinäistä varomatonta net kaikkoavat helposti,
jättävät ilmaan vain valkoisen pyrähdyksen hyrrr;
välkkyvän vanan huips
ja ovat oitis tiessään.

Eivät nyt kaukana - eikä suinkaan tipotiessään,
mutta pyrähdyksen päässä säikkypaikasta;
sillä sisäinen wimma pakkaa ne tankkaamaan
koko valoisan ajan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 17. lokakuuta 2016

RANTAMA


RANTAMA

Hiekansynnytyslaitos - ypöyksin - furor poeticus!

Vauhkoavat aallot lyövät päistikkaa kallioihin;
ai saatana että sielussa juilauttaa,
tuossa on tekemisen meininki.
Kannatan ryskeellä meuhkaamista.

Päättömät raivopäät,
syöverien ahnaat suut märkinä ammollaan;
iskevät hullun lailla murtumattomiin pahtaisiin,
ankara meri siinä lyö murskaksi jyleää mannerta,
niin että tanner kumisee
ja tuntuu seisojan nilkoissa - kalvosimissakin,
jos ei koipiinsa luota;
tokene muuten kuin kourin kokeilemalla.

Luja on usko maankamaralla,
mutta minkä raivopäiselle hullulle voi,
aikansa kun jyskyttää
periksi on annettava,
murennuttava mereen rantojen sannaksi.

Silmitön wimma ja halu nähdä tuo valo kuvina,
tuo joka kurimuksena mylläävän hyrskyn myrskyn
läpi taittuu kuin ikään olisi tuomiopäivän juhla;
ja sille kaikki portit apposen ammollaan.
Muka tyrkyllä taivaiden yhtymiseksi maahan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

MATALA VALO


MATALA VALO

Tämän päivän huomenkoitto taivaan piirillä;
se on pilviverhon kehimän yön synkästä sarastuva
aamusoitto hehkeän rusona - hereänä punana lahean,
ikävystyneen harmaan hämärän alla.

Koskettaa - hipaisee sielua sellaisella sulalla,
että ilon onni tuo suolalta maistuvat kyyneleet
ammollaan hohottavaan suuhun.
Mille tässä alkaisi.

Josko ensin tankkaisi mahalaukkunsa
hyvähköllä pivollisella sianpoikasen kylkisiipaleita,
parista norjankielisestä maalaismunasta
sotketulla kokkelilla
sekä mojovalla kuksallisella kohvetta;
katsoisi sitten uudemman kerran.

Kukonlaulun aikaan alkaa päivä käydä;
tulee sukkelaan,
ikään kuin uutimet kiskaistaisiin esiripun lailla auki.

Viistosäteet kirjavoivat koko tienoon viidakoksi
vaikka puita - saatikka minkäänlaista vitelikköä,
ei ole mailla ei halmeilla;
vain ranta täynnä aaltoin paiskaamaa ryöttää.

Matalan valon huomenet ovat tavallista upeampia.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 15. lokakuuta 2016

JOSKO


JOSKO

Sielua kaihertaa hiekan synnytyslaitos,
vieläkään siellä ei ole tullut aikaansaaduksi käydä,
aateltu on;
mielessä pyörinyt ja kielessä.

Kyllä pitäisi,
ihan tasapainon vuoksi,
koska on tullut tallusteltua lähi seudun
tiineillä kallioilla ketarat kivikoviksi kipeiksi.

Istuskeltua niiden syleissä sekä hötkyiltyä;
paikoin jopa vötkyiltyä kätevän,
kannettavan tuliannoksen kera.

Lopulta keikuttua pois taivaan ynnä maan välillä
kuin viimeistä päivää.
Rakkaudesta tienooseen.

Josko huomenissa meri alastuu,
väistyy sen verta Novaja Semljan suuntaan,
että veden märkään uumeneen johtavat
siloiksi hioutuneet kalliokaiteet paljastuvat
povillaan hentoinen vaalea santa rantaan saakka.

Tietysti toiveita nuo,
tiedä häntä millaisen luonnon ilman suo huomeneen,
lyttääkö ärjyvä Louhi soman ajatuksen lysyksi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 14. lokakuuta 2016

TÄHTiMOOTTORi


TÄHTiMOOTTORi

Jytisee,
rytyyttää - viheltää nurkissa -
ettei vaan nousisi yltymään.

Äänien perusteella kuutta seitentä boforttia,
saattaapa ärjyä tunturin päällä väkevämminkin,
vaan senkö täytistä sitä sinne pitäis mennä utsimaan.

Sen kun pitää kiinni lepotuolin hantaakeista,
kuuntelee Aram Iljitš Hatšaturjania silmät kiinni
ja eläytyy elon oloon.

Siivet saa mielikuvituksen maalaama talo,
muuttuu lentokoneeksi kiitoradan päähän värisemään,
tärisemään kierrosten kohotessa tähtimoottorissa,
kahdentoista männän potkiessa akselia
yhä hullumpaan wimmaan.

Hei me lennetään!
Vantit ja vaijerit ulajavat,
raakatakiloidut mastot metakoivat,
kukin kilpailee taipuvaisuudellaan,
purjeet lepattavat pullistuakseen haljetakseen.

Vettä ryntää paapuurin puolelta tankkilaivoittain,
kapteeni kiljuu hulluna onnesta ilman aikojaan;
herätessä ei permannolla tilkkaakaan vettä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 13. lokakuuta 2016

KUHPAKiN POJAT


KUHPAKiN POJAT

Heinää on kahloa haaroperiin saakka,
väkevää pystyssä töröttävää kultaista;
kahiseekin niin suloisesti,
ritisee anturoiden alla mustanlumen talvea mallaten.

Sielu on niin herkässä tolassa,
sitä on yllytetty wimmaan oikein uhalla,
tuotu vuononpohjukan heinämaille aitaan,
nimenomaan heinämaille - ei ruohomaille,
jotka ovat laantuneet,
vaipuneet jo martaan poveen kuoliaaksi syleiltyinä.

Iloinen lirinä jostain tiiviin kultaseinämän takaa;
ei myöhäsyksyssä kaikki ole onean apeaa,
kurua valuu naurava noro,
lorisee pienenä kaarena lompoloon.

Kulkevaisen varjo lankeaa mustan kuvastimen ylle,
kuhpakin pojat hätääntyvät
ja säntäävät sinne tänne sekä eeskahtaalle
kuni kekkaavat onsilot turpeen räystään alta.

Sielulle riemu,
mutta sen verta hääppösiä,
ettei kannata lankaa lierin ympäriltä auki kiehittää,
vaikka kerrankin sellainen keksintö mukana;
aina koukkuja myöten.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

OLEMATON


OLEMATON

Lumen haju on ilmassa,
oikeastaan vasta tuoksu - heiveröinen -
enemmänkin aavistus
kuin sellainen alleviivattava vuorenvarma.

Todennäköisesti,
vain muutaman emäpilvestään hairahtuneen,
haihatteluun viehtyneen hiutaleen köykänen,
lähes harhaoppisen olematon molekyylivana
pelkässä eetoksen muodostamassa sanassa.
Jos sitäkään.

Ja jo muka enne,
ennen kuin näkimet edes näkevät vielä mitään,
etenkään humeetille kerrottavan oloista;
parahultaisesti silkkaa sekä pelkkää marrasta,
jossain tienoilla yhä niukin naukin jopa vehreää.

Sitä vaan tahtoo nähdä myöhäsyksyn laskeutuvan
kaikessa hyvässä rauhassa lumivaippaan;
siitä kai nuo aavistukset osautuvat huulille.

Kun ei puhutuksi saa oitis - tai saa -
mutta koirun motlake ei siitä hullua hurskaammaksi,
niin on syytä näitä jälkipäivityksiä tehdä,
varmuuden vuoksi,
vaikkei näissä päätä - saatikka häntää näy.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 11. lokakuuta 2016

PiRU


PiRU

Lainehtiva kultainen niittu avaruuden sinessä,
puuntavain pilvenlonkien alla;
riipaisee - koskettaa sielun syövereitä myöten,
saa koko kehon väristämään äkkihorkan tapaan.

Havahdus seisahduksen yhteydestä äärettömään;
sisäinen ääni kehottaa päästämään irti,
rapistelemaan liekin askista vapauteen.

Tulet saavat aina mietteliääksi,
hulmuilevan eetoksen tuotteliaaksi;
usein sen loimuavissa tenhoissa piilevät unet
tulevat esiin Höyhensaarien siimeksistä aivan hui-hai,
asettuvat läskipaloille näkimien ylle.

Vaivuttavat raskaudellaan luukut ulkoon kiinni
avaten samalla sisäisen maailman käsittämättömään,
tyyten tuiki rajattomaan;
kielletyistä sanoista ja ajatuksista vapaaseen.

Ryöttäsyntisyys houkuttelee Paratiisiin,
piru pyytää sormea, sitten toista ja kolmatta.
Savun tuoksu ujuttautuu haistimen kautta unelmaksi,
leiskunnan ritinä kuulimissa rytmiksi;
sanat - upeimmat kaikista ikiaikoina syntyneistä -,
asettautuvat riettaina ilmassa tanssien
parhaaseen mahdolliseen järjestykseen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 10. lokakuuta 2016

KUiSEMA


KUiSEMA

Huomenmaa taivaineen auvoisena,
mannut kultaisina äkeän wihurin jäljiltä,
ryöttää kasaantunut pounujen juurille hässäköiksi;
pesiksi joillekkin eläville tuleviksi kesiksi.

Mutta kaunista kaunista silti;
sinistä taivasta vasten -
pitkin matalalta tihruvaa auringonsiltaa.
Oikein kiherryttää hykerrellen.

Tästä näkymästä on päätetty ennen lähtöä;
siinä vaiheessa kun vielä pakattiin,
hakattiin honkaisen pölkyn palasia yhä herkemmiksi,
ätäkämmiksi ottamaan tulipasillin itseensä
ja tulehtumaan niin pahoin,
että pöönivesi siinä yllä nokisen sisällä käy kuplimaan.

Sillä tuo auvoisuus tiedettiin,
oltiin aiemminkin nähty ja havaittu,
muttei painettu takaraivoon kuin tilapäisesti;
kielikuva huokaisuina lyhyeen muistiin.

Sieltä se ponkaisi ja lähtö tuli;
eikä kaduta.
hyvä aurinkoinen lavitsallamakuu-vapaapäivä
lampaisten roukujen alla jäi suorittamatta,
sen tilalla suurenmoinen lokakuun hopeinen kuisema.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

MUOTOKiELi


MUOTOKiELi

Lähes kaikki on raastettu - viimeisimpiä viedään,
joku onneton sinnikko jää laitimmaiseksi,
soittelee hyvässä lykyssä kevättalvelle saakka.

Mutta upeaa on,
linnikkonsa riisuneet yksittäiset pajut,
tuulen tuiverruksessa muotoonsa taipuneet,
paljastuvat sellaisiksi taideteoksiksi joista
voi vain haaveilla maanmatonen vähäpätö,

Yksinkertaisuuden suuren ylistyksen
näkee jokahinen sen verta vaivaa näkevä,
joka viitsii pysähtyä muutamaksi toviksi
tienposkeen teosta tarkastelemaan.

Mikä sujuva epäsäännöllinen säännönmukaisuus,
koukeroiden labyrinttimäinen muotokieli;
johtamassa kuitenkin yhteen samaan lopputulokseen,
näkimiä hivelevään kokonaismuotoon.

Kauneus ei tosiaankaan asu katsojassa,
kyllä se pääsääntöisesti katsottavassa on;
pitää vain osata heittäytyä sellaiseen vinkkeliin,
että näkee parhaan mahdollisen asetelman.

Laiskuus tielle mahalleen laskeutumisessa ei ole hyve;
erityisesti tässä asiassa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 8. lokakuuta 2016

RAiVO


RAiVO

Syvästi huokaa meri,
hissukseen toimittelee hyvästejä kesälle - lopullisia,
mutta heijastaa samalla kaikuja wanhasta,
ohimenneestä marraksesta pian tulevalle uudelle,
kiihottamaan alkutalven hurjiin ärjyntöihin.

Niitä tässä varrotaan ja vatvotaan,
muistellaan menneitä kirjatarinoita, liiotelmia -
huhuja ynnä kuulo- että pötypuheita
sen kuuluisan riettaan Pohjan akan raivosta;
onkohan ne tosia vai harmaaseen ikävystyneiden
ihmisten ajankuluksi haihattelemia.

Muka kadulla vastaan lenteleviä polkupyöriä,
pyörätelineitä, rollaattoreja,
wanhoja ämmiä käsilaukkuineen,
ukonturvakoita kokkakeppisillään.

Mahtuupa kuulemma sekaan vielä
Louhen berserkkimäisellä raivolla piiskaamaa lunta
liiskaamaan viimeisetkin ulosmenohalut;
kaikilta muilta paitsi mieleltään puolikkailta
sekä intopinkeiltä.

Vähempäänkin sitä tavallinen ihminen kyllästyy,
jos joutuu mokomaa kovin odottelemaan;
ainakin pitempään kuin tovin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 7. lokakuuta 2016

NUJERTUMATTA


NUJERTUMATTA

Satama-allas;
aika lailla tyhjä,
suurin piirtein ei ketään.

Korkeintaan muutama haahka enintään,
täkäläistä paikallista väriä ja heimoa;
katsovat kai tämän kotiseudukseen
eivätkä ätvähdäkkään murkinansa ääreltä
mihinkään minnekkään.

Se on sivulliselle rannan hortoilijalle,
satunnaiselle bongarille,
kurkkuaan kulauttelevalle mustalle katille
tahi merisaukolle merkki siitä,
että siipiniekoille einestä löytyy täkäläisittäin
takaamaan seuraavan vuoden suvunjatkamisen.

Lokkeja talaan katolla kaglattamassa,
hätäisimmät hoppuuttajat jättäneet nämät konkarit,
luikkineet pois ankarasta.

Jäljellä enää visuaalisen viestinnän ammattilaiset;
näille yhteistyön sankareille
elämä arktisessa hysteriassa on lähes taattu.

Talvesta selvitään nujertumatta
reilun viidenkymmenen silmäparin yhteistyöllä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne