naamiaiset

Kovaa peliä Willissä Pohjolassa.
Pakkasta -24Cº ja tzekki-pojat päättäneet lähteä pyöräilemään
aikansa kuluksi arktiseen Tunturi-Lappiin.
Polkupyörillä.

NAAMiAiSET

NAAMiAiSET

Laiva on lastattu;
toinen toisiaan halveksivia narreja täpösen täynnä.

Kaikilla sama kurssi,
juhlat omia etuja notkuvien pöytien tykönä,
korskeitten pilarisalien valkeassa pyhyydessä,
tyhjänpuhumiselle pyhitetyssä temppelissä.

Markkinoilta tilattu sivistyksen naamari peittää
omahyväisten haihattelijoiden kasvot,
sulkien alleen ahneuden kiihkon
ja vallanhimon vääristyneen kivihymyn.

Oikeassa olemisen ilveilijännaamio peittää
isänmaansa myyneen löylynlyömän pellen oneat kasvot
ja petturiksi ryhtyneen hupsun paatuneen kuonon.
Käsikädessä nämä ilvehtijät nostavat kuplivan maljan
kansan tyhmyydelle voiton päivänä.
Kiittävät ja unohtavat samassa.

Aito isäinmaa itkee sinivalkoisia kyyneleitä.
Tomppelit pyyhkivät ne tähtilipulla
ja puristavat saastaiseen viemäriin.

Klovnit pestaavat harlekiinin selittämään typeryksille
typeryyden syvintä olemusta
ja nauravat imaraa naurua vallanverhojen takana.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

APEUS LEViÄÄ KALMAN LAiLLA

APEUS LEViÄÄ KALMAN LAiLLA

Huomen on seisahtunut niille sijoilleen ja aika pysähtynyt.
Aarin kokoisia räntäleitä läiskähtelee ales rantteeseen.
Havuisiin oksiin kiehittyy vähitellen vaaleneva hötöinen kate.
Kiire on kaikonnut lopen.
Hoppu on loppunut, tyssännyt tähän toviin.
On hiljaisempaa kuin huopatossulassa.

Tympeän rusehtava, surullinen kuloheinä ottaa
vetiset arkit itkien vastaan,
sanattoman nöyrästi.
Tasainen harmaa kattaa taivaankaaren.
Apeus leviää kalman lailla lähiympäristöön.

Pusikot ovat täynnään ahdistavaa mykkyyttä.
Yksikään tintti ei valita, parempi pysyä vaiti,
tuppisuuna tyystin,
ettei se vaan suutu ja pakastu - tuo oikukas neiti Kevät,
joka ratsastaa seitsemällä varsalla.

Yksikään rastas ei nosta asiaa joenpenkan käräjäkiville.
Puhumattakaan että pyrähtäisi pitkän puun latvaan
julistamaan vuosimiljoonaisia oikeuksiaan.
Antaa olla,
tämä on nyt tässä. Sitä saa mitä tilaa.
Piruako tänne ennen aikojaan itsensä lykkää.

Harmaatakkinen lautamiesrykelmä kaapelin päällä
rykii nyrkkiinsä. Joku paskoo asfalttiin.
Se ei vaikuta takatalveen millään muotoa.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

POHJOiSEEN

POHJOiSEEN

Kiivas kevään juoksu,
luontoo riivaa, on ilma täynnäns' lemmen kirkii kiimaa.

Sirkutusta siellä, lirkutusta täällä, tirkutusta yllä,
viserrystä päällä, vihellystä tiellä,
ei kaikkee ehkä aisti miellä,
vaikk' kevään joka sorkka varmaan kyllä.

En lauluu hentoo kiellä somaa,
vaikk' vaikee kiukkuu niellä omaa,
jos unihiekkaa silmät vielä täynnä
ja vieres' hoilaa suunapäänä peippo suulas.

Aamun kuulas tuoksu,
mieltä piinaa - kuin maittavimman, aistikkaimman evään.
Se leijuu keijun lailla unen perään.

Siihen herään,
aukkoja ma aukaisen, kurttuisen otsani alta;
luomien maloista siintää huominen,
on kehrä noussut täyteen terään.

Taivas tulvii.
Muuttavia tuulihaukkoja laukkomassa ilmameren ääriä suuria määriä.

Nuokkuu tuuliviiri, korkealla kiikkuu,
vain sattumalta liikkuu.

Vaan jo pian polvi siltä mutkalle taittuu
ja tahtoo se tuulen seuraksi matkalle.

Jonnekkin. Irti. Vapaaksi. Pois. Pohjoiseen.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

TEERENPELiÄ

TEERENPELiÄ

Tumman, uhkaavan, hypnoottisen outametsän takana alkavassa synkässä korvessa, sen uumenissa piilevän lampareen rasvatyventä, mustaa kalvoa sousi muudan kalvakka joukainen. Wäkevä kokenut jäärä. Oli juuri nostanut pitkän valkean letkun päässä killuvan höyhenpeitteisen kallonsa ja mustakeltaisen nokkansa täynnänsä uistinvitaa. Sitä roikkui kahtapuolta nokkaa kun se käänteli katsettaan rannan suunnassa idästä länteen varuillaan.

Veteenkurotuksen jäljiltä yhä kosteat, vesipisaroita valuvat wankat siipispankkojen hartiat törröttivät yläviistoon ja jostain kuusen latvojen raosta siilautuva kultaisen kehrän valo kohtasi pisarat tismalleen oikeassa kulmassa saaden ne hohtamaan hopeisina jonkun, kenties tuntemattoman kulkijan silmiin.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Ja lamparetta ympäröivää tumman tiheää rantaviitaa todella hallitsi joku tuntematon, hiljainen näkijä. Se oli tullut joukaiselle eräänä päivänä selväksi. Sitä tarkkailtiin kyllä. Jonkun näkymättömän toimesta.
Vaistomaisesti valkoinen jätti oli karttanut aivan rannatuntumaan menoa ja siellä oleilua. Hyvältä turvapiirin rajalta vaikutti mustien kuusten peilikuva vedessä. Vapaata uimatilaa ei tosin jäänyt kovinkaan paljon, mutta sentään toimeentullakseen ravinnon suhteen jotakuinkin kyllin kun sikseen tuli.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Suuri valkoinen oli hieman huolestunut. Jo pari päivää se oli odotellut puolisoaan tulevaksi, mutta ei vaan kuulunut. Ainakaan kaupanesteitä ei ollut. Vähäläntä maa jossa lampare sijaitsi oli toista vuosikymmentä sitten kikkailtu unionin jäseneksi.

Mahtavaa joukaista alkoi kalvamaan epäilys, että rakastetun kohtaloksi olisi koitunut sittenkin joku uusi rahoitusinstrumentti. Ne olivat nykyään kaikki tuuliajolla, hujan ja hajan kuin Jokisen eväät - levällään.

Lama oli iskenyt väkevällä wimmalla ja voimalla maahan, tosin sitä nämä unionin edusmiehet vähättelivät, pelkäsivät tulla kansansa eteen tosiasiat käsipuolessa. Mutta asiasta yhdeksänteen, kevät teki tuloaan kaikin voimin ja toimiin oli ryhdyttävä lamasta huolimatta.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Jostakin muun maan puolelta, suurten jänkäin yli kantautui jo lentäväin kurkein huuto ja yhteydenpitokailotus. Sotkapari kiisi puiden latvojen tasalla lampareen yllä, kiepahti tiukassa kaarrossa kahdeksikon, heitti immelmannin, antoi sakata kaatuvalle siivelle ja pujahti sitten alakierteen kautta lampareen pintaa viistäen ja siivistö viheltäin, kuten sotkilla on tapana kautta ikiaikain.
Ei ne uuttua havainneet, eivät ensimmäistäkään varteen otettavaa onsia edes johon olisi voinut perhekunnan perustaa. Koukkasivat yläviistoon ja lensivät kauas pois. Norjaan, veikkasi joukainen.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Monisatapäinen hanhiletka oli juuri ylittämässä korkealla korven yllä. Verkkaan läiskivät siivet antaen vauhtia pohjoisen soille menoon. Niiden HONK-HONK ja honk-äänet kantautuivat lampareelle saakka.

No nyt vihdoinkin, jostakin muuttajien suunnasta kuului tuttu trumpetti.
- Mitä se nyt horisee ja koko kansalle tänne tulemistaan kailottaa?
Pian tänne tulee kaikenkarvaista töllistelijää ja hölisijää ja vahtaajaa. Ei tässä perheen rakentamisvaiheessa niin kauheasti mitään erikoisseurantaa erikseen tarvittaisi tahi kaivattaisi. Työrauha se pitää linnullakin olla - Prkl.

Jo näkee - näreidenlatvojen takaa pilkistää nokka, sittemmin, tuokiota myöhemmin jo kulkku, valkeat siivet ja koko keho. Oma muru sieltä tulla vääntää, aloittaa laskuliidon, tempaisee räpylät tanaan, vastahankaan laskutelineiksi.
- Somastipa pärskyy vesi, tuolainen soman pyöreä, pullakka ruho. Ketehen - nyt laskeutuu jo perä veteen ja vauhti tyssää tyystin. HEH - minun kulta.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Joukaisrouva lähtee soutamaan kohden puolisoaan, sitä voidaan pitää jo varmana, olivat kihlanneet toisensa vuoden vaihteessa Juutinrauman lahukassa ja sitten sopineet tapaamisesta lisääntymis- ja perheen perustamismielessä jossakin päin tätä arktista seutua.
Se oli kummallakin ollut heti ensipalavereista alkaen selviö, että mihinkään urbaaniin kulttuurin ei lapsia tuotettaisi. Se ilmiö oli loppuun kulunut.

Kun tavoittavat toisensa, suorittavat viralliset menot ja kiemurat, ne mitkä yleensä teerenpeliin kuuluvat. Kietovat kaulansa solmuun toisensa kera ja suovat toisensa tuta huuman. Tiiviisti harrastavat kanssakäymistä ja mukavaa sipipeliä. Ei ylety aikaa nokan puuterointiin.

Lampareen keskeltä kohoaa yllättäin pieni saari, parin askeleen mittainen, saari kuitenkin. Sinne lipuvat verkkaisesti kuherrellen - valkea pariskunta. Kiipeävät saaren jalustaa pitkin vielä kostealle maalle, vaimo paarustaa pyllyellen edellä ja kääntää sitten ujosti punastuen taapäin puolisoonsa:
- Tuletkos siitä jo? Köriläs!

Joukaisukko hymähtää perin juurin myönteisessä mielessä, nousee naaraansa selkään ja sulkee silmänsä sekä antaa aatostensa vaellella sinne tahi tänne.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Aika kuluu omaa tahtiaan, mitään ei näytä tapahtuvan. Pesän kasaaminen on loppunut jo aikaa sitten ja rouva vaan odottaa.

Vasta noin vuoden päästä esiin muljahtaa suuri kapseli, sinivalkoinen muna. Sitä ihmettelemään kerääntyy joukko lähipiirin asukkeja. Mutta kukaan ei sano sanaakaan, ihmettelevät vain vaitonaisina.

Joukaisvaimo ei hievahdakkaan munansa päältä, hautoo vaan yhteen palaan ja ukko kantaa einestä alvariinsa, milloin kortetta, milloin uistinvitaa, molemmat rouvat erikoisherkkuja ja hyppää munan päälle aina siksi toviksi, että puoliso pääsee verryttelemään koipiaan. Suonta se pakkaa vetämään sellainen istumatyö ja pakaralihaksisto vetäytyy lähes kelvottomaan kuntoon. Tuskin tulisi nyt mieleenkään uutta munaa alkaa suunnittelemaan.

Kaarneet vaikkakin ovat haaskalintuja, ovat ne myös viisaita. Muudan niistä asettuu pitkän näreen latvaan ja kronkkuu:
"Haudo mitä haudot! Saat hautoa vielä kolmatta kevättä ennen kuin siltä kuoriutuu uusi kansa!"

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä JUTTU sinivalkoista munaa hautovalle!
........
Se joka kysyy, on hetken tyhmä. Se joka ei kysy, on tyhmä lopun ikäänsä.

HULLUNPAPERiT

HULLUNPAPERiT

On juhlahetki.
Matalalla roikkuvasta harmaasta massasta
irronnut kuuro ropsahtaa tulemaan maata kohti
yhäti kiihtyvällä vauhdilla ja kastelee läpikotaan.
Äkin huomaa olevansa likomärkä luhassa villapaidassaan.
Tämä könsikäs.

Sade - kevään ensimmäinen sade,
intervalleja peräkanaa - ihkua tihkua,
vihmovaa märkää,
joka yltyy välillä ropinaksi, ryöpyksi.
Vuoksena valuu - taivaan portit apposen ammollaan,
kuin hämmästyksestä jähmettynyt huuto suussa.

Iskeytyy maahan ja pieksää lumeen miljardi reikää.
Vispaa sen piiskaamalla vaahdoksi,
niin että hanki lyyhistyy niille sijoilleen
ja sulaa pois.

Ajatus säntää levottomalle tolalle:
Jos hulluus ei olisi luvanvaraista,
olisi kai syytä riipiä vaatteet yltään
ja tanssia sateessa sadetanssi joka toimii.
Siis koska nyt sataa.

Mutta ei - ei se onnistu. Kun ei ole niitä papereita.
Päädyn siihen lopputulokseen.
Hyydytän tanssin askeleet tavalliseksi astumiseksi.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

kakskytyheksän

Yykaakoonee-kuvakotkotus se vaan jatkuu.

Jäkälän peittämää kuolpunaa Kolloväärissä.
Alkavat olla jokseenkin harvassa tällaiset näkymät.
Kolme koivua ja 26 aihkia.

(Jos jäkälää haluaa nähdä autosta käsin, kannattaa ajaa Angelin tie)

HiiTEEN SiiTÄ

HiiTEEN SiiTÄ

Ensimmäinen pälvestä niemennokaksi paljastunut
etelänpuoleinen mella aamunkoissa hankikannolla,
joukaisista nimensä saaneen järven rannassa.

Hyljätty, asumaton ketunkolo.
Haisut, löyhkät ja lemut hälvenneet talveen,
mutta kuovittu santa ilmaisee asukin elon.

Huomenessa on oltava liikkeellä riitteellä,
warhan - heti suden hetken jälkeen,
jos meinaa jotain kuulla ja nähdä;
kenties repolaisen, jäneksen, joukaisen
tahi mustikkamaalta harhautuneen rastaan
joka laulaa kultaista kehrää vastaan.

Muutama hatara silmäys ympärille, kuivia oksia, risuja,
kirsin irrottamaa tuohta koivunrungosta.
Siinä kaikki, taskusta tarvitsi kaivaa vain sytytin
Tuli tuli heti.

Laukusta nokinen kana ja pöönäpussi,
kantapäällä riite rikki, sulavettä pannuun
ja tulen kitaan ahmittavaksi.

Savunhaju leijuu ja kutittaa nokkaa.
Joukainen kaartaa tulipaikan yli,
päräyttää närkästyneenä trumpettiaan:
Tänne tulitte - hiiteen siitä.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

ÄLYNWAPAUTUSRiNTAMALLA Ei MiTÄÄN UUTTA

ÄLYNWAPAUTUSRiNTAMALLA Ei MiTÄÄN UUTTA

En aio kirjoittaa YLE-maksusta juurikaan. Sitä on tänään kaikki aviisit ja läystäkkeet täynnään. Se olisi nyt liian helppo aihe, mutta oman wastustuksensa voi jok'ikinen käydä allekirjoittamassa täällä:
http://www.adressit.com/eimediamaksua.
Itse en tietenkään kannata moista rangaistusta kun ei ole telkkuakaan.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Kummallista käytöstä €U-vaaleihin asettuneilta kuitenkin löytyy. Tälle on kuitenkin olemassa selitys. Tietty. Kaikelle on selitys nykypäivänä. Virassa olevat mepit eivät vastaa kysymyksiin, asiallisinkaan, puhumattakaan niihin jotka koskevat €U:n ikäviä asioita ja noviisit eivät sitten oikein mihinkään, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Puolueisiin sitoutumattomana jätän asian jok'ikisen itsensä hoksattavaksi. Niin on paras. Keskusteluja käydään monella foorumilla.

Nähtävästi suomalainen meppi on sellainen joka vastaa kun ei kysytä, kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään, sellainen joka eksyy tieltä, ihastuu ja rakastuu palkkaansa, etuihinsa ja lobbareiden kestitykseen, muttei suostu kertomaan paljonko meidän suomalaisten tulisi maksaa siitä EXTRAA, että hän ajaisi vain meidän omia etuajamme. Suomalainen meppi huutaa Brysselistä ja Arkadianmäellä huutaa toinen vastaava. Soffalta käsin.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Kysyin muutamilta €U-pyrkyreiltä:
"Kerro meille milloin tyhmän suomalais-ugrilaisen heimon harteilta otetaan enkelsmannien meille sälyttämä ies, noin 200 miljoonan €uron jäsenmaksun kompensointi???"

Useimmat ei vastanneet lainkaan joko tietämättömyyttään tai kysymyksen ikävyyden johdosta ja ainokaisesta vastauksesta sain puristettua tämän tiedonjyvän.

a) Iso-Britannian €U-jäsenmaksualennus on aiemmissa neuvotteluissa sovittu ainakin vuoteen 2013 asti. Samaan syssyyn sopimukseen sisältyi alennuksen alentaminen 20 prosentilla.

b) Iso-Britannia sai alunpitäin alennuksensa sillä kurin, ettei se vastaavasti hyödy rahallisesti yhteisestä maatalouspolitiikasta samassa määrin kuin muut jäsenvaltiot.

c) Suomi ei saa mitään suoraa vastiketta kyseistä rahasta, eikä koskaan ole sellaista älynnyt vissiin kysyäkään. Se kuuluu osana siihen kakkuun mitä Suomi maksaa €U:lle, ja Suomi kantaa monen muun jäsenmaan tavoin laskennallisen osuuden Iso-Britannian alennuksesta (3%).

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Olimme jo warhain aamulla hankikannon aikaan kuuntelemassa kevään ääniä joella ja sitten jäältä palattuamme istuin kotaan, lehahutin tulen sekä aloin valmistemaan aamukohvetta.
Tulen ääressä on oiwallista aikaa miettiä €U:n luonnetta ja toimintatapoja.

Totesin koirulle ja hurtalle että €U on asiansa ympärille kasvanut byrokratiakone, oma erillinen nomenklatuura, syöpä, joka pyrkii itseriittoisesti suojaamaan itseitseään sen valtaa arvostelevilta yksilöjäseniltään. Ilmiöhän on aivan sama missä tahansa valtakoneistossa tahaan.

Kyse ei ole siis yhdestä tai kahdesta pahasta inimisestä vaan byrokratiakoneesta, -koneistosta joka toimii käynnistäjiään vastaan kuin pahimissa SciFi-kirjallisuudessa oman tahdon saaneet robotit.
Minusta kyllä ihan näytti että otukset olisivat ymmärtäneet asian.

Näennäisesti ”hyvillä” direktiiveillään €U pyrkii osoittamaan alamaisilleen että se on valtansa ansainnut, mutta samassa direktiivissä, samaan aikaan se osoittaa täydellistä hegemoniaa ko. asian suhteen ja aikaan saa kansanjoukoissa efektiivisen vaikutuksen ylivoimaisuudestaan valtaan nähden vs. kansalainen.
(lannistumisreaktio vallanjaon pohdinnan suhteen)

Joku kallonporaaja tuon ehkä osaisi kuvata liki pilikulleen, kohta kohdalta.
Minä itse. Henkilökohtaisesti. Minä tyydyn pelkkään suden järkeen. Se riittää täällä yksinkertaisissa oloissa. Yksinkertaiseen elämään.

Viime kädessä, kun kaikki koreus karsitaan €U-hallinnon yltä - mitä suosittelen vaikka kokeilumielellä; alta paljastuu jo ammoin hyväksi havaittu kikat:
”hajoita ja hallitse” sekä ”leipää ja circushuveja”
Ei sen kummenpaa.

Yksilö samaistuu ahneudessaan ja vallantavoittelussaan ns. eliittiin mutta hylkää siinä touhussa ajattelemisen vaivan muiden tehtäväksi l. luovuttaa henkisen vallan, sen ainoan joka yksilöllä voi olla, järjestelmälle, esim puolueelle.
Tätä käyttäytymistä ruokkii kulutuswimmakulttuuri ja sen apuna kaikkialla inimsen elämän tasoilla häärivä manipulaatiokoneisto ja tästä on kyse myös eilen esiin nostetussa YLE-maksun julkituonnissa. Hellävaraisesta aivopesusta pakkosyötöllä.

Kun vallasta on kerran luovuttu, on sitä mahdotonta ilman pakkokeinoja takaisin palauttaa ja tätä palautuksen pelkoa silmällä pitäen €U on luomassa yhä uusia ja uusia direktiivejä jotka vesittävät vallanvaihtohaaveet.

Nomenklatuurasta paras löytämäni selvitys:
http://www.tay.fi/laitokset/kirjasto/vaitokset/2005/2005007.html

Ei sille mahda jumalatkaan mitään. Me emme vaan pelaa samaa peliä.
Obladii obladaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä JUTTU Älynvapautusrintamalle haikaileville!
........
Tulen ääressä sitä tulee usein mietittyä, että eikö valhe, petos, vääristely ja osatotuus pikemminkin kuin totuus, ole pysyvämmin vaikuttanut inimisyhteisöjen kohtaloihin niin suomalais-ugrilaisessa kuin muidenkin heimojen keskuudessa?

autio

Kuva on Inarinjärven koilliskulmasta, Näätämöä liki.
Eli Tsuolisvuonon pohjukasta Inarin kirkolle päin.
Autiota järven selkää on yli 100 kilometriä.

AUTiO

AUTiO

Tuijotan sinistä autiota taivaanpiiriä,
yllään haalea oranssi taivaankansi.

Aava, asumaton selkonen ulottuu maanäärestä toiseen,
vaikka pyörittäisin päätäni tunturipöllön tapaan.

Warhaiskevään talvinen aukea, äänetön, eloton mantu.
Tuntureiden sumea summa.
Kummajainen joka jaksaa kiehtoa kauneudellaan.

Hiljainen hylätty jylhä erämaa
tietyllä tavalla ikävä ja suruinen,
jos laskeva aurinko ei värjäisi sitä pastellisävyillä ilokseni,

Karu, jonkun mielestä pelottava,
raivaamaton willi sydänmaa,
synkkine korpineen, paljaine tyhjine kuruineen.
Tiettömine taipaleineen.

Tiettömine?
Minulle rakas kaira,
täpö täynnään sieluni kulkemattomia polkuja, rannioita,
kaltioita, lompoloita, jänkiä ja outamaita
ripoteltuna tarkkaan järjestykseen
jota minä vain en hoksaa.
Odottamassa käyntiäni.

Neitseellisenä, koskemattomana,
omassa rikkumattomassa hiljaisuudessaan.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

TULiMUURAHAiSTEN AVULLA

TULiMUURAHAiSTEN AVULLA

Katson kultaisen kehrän vajoamista tunturin taa,
tuoksuvan hiuskiehkuran läpi,
kuin kaihtimen säleiden välistä.

Levolliset uinuvat kasvosi kohoavat iiriksieni edessä
viime säteiden punertamina,
tyyninä, liikkumattomina.

Olen juuri kuiskannut sipiä korvaasi,
meinannut syödä, ahmaista sen innoissani,
mutta tyytynyt sittemmin vain hyväilemään
olkapäähäsi kuivaamalla kielelläni korvasi alta ihoa;
meidän omasta salaisesta paikastamme.

Paikasta josta saan helposti lähetettyä viestin
miljoonien hermoratojasi kiitävien tulimuurahaisten avulla
kaikkialle kehoosi.

Hillitset tolasi hyvin - hiiskahtamatta,
mikään ei paljasta sisälläsi syttynyttä liekkiä
joka on leimahtamaisillaan roihuun.

Ainoa mistä voin aavistaa kieleni kosketuksen tehonneen,
on se että ylähuulesi silkkiseen nukkaan pusertuu muutama
hikipisara jotka hajottavat viimeiset säteet kimpuiksi.

Olen kärsivällinen, odotan kun käännyt ja avaat.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

TUNTEiDEN KUOHUVAT TYRSKYT

TUNTEiDEN KUOHUVAT TYRSKYT

Waihtuvi aika,
vaimentuu talven jykevän karhea taika - laimentuu,
kuihtuvi pois,
haihtuvi valuen lumien kolean viileä hetki.
Valmistuu auvoinen retki,
matkalle suloisen hurmaavaan suveen;
vilun ja hallan surmaavaan,
kesäiseen yöttömään haaveiden uneen.

Ja elämä saa uuden kiehtovan hetkensä tuta,
kera autereessa uinuvan kasteisen odelman,
johon lukki on neulonut kudelman,
huomenen kastetta keräämään.

Poissa on myrskyt,
taintunut polttavan ruoskiva wiima,
tointunut nurmi ja metsä ja höyryyvä mantu,
sointunut lintusten kuoro, laulujen vuoro,
ihmisen iloksi pantu, korville suotu,
elinvoimaksi luotu.

On vihdoin laantuneet tuulet ja viimeiset pyryt,
enää vuorossa väistyvien jäiden kumeat jyryt,
kansien ulina ja railojen parkaisut kuulaassa yössä.

Tilalla luonnon kasvava wäkevä kiima
kuumien tunteiden kuohuvat tyrskyt.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

NÄKEMYS

NÄKEMYS

Met lähimmä Mohkke-Nillan kanssa astumhan Muotkan Ruoktun kohalta Bealdojohkan vartta lounaan suunthan. Tarkotus oli pistäyvä Bealdojavrilla ja tunturin kuppeessa ihan vain tulistelemassa ja paikkoja kahtelemassa.

Mohkke-Nillalle nämät paikat oliki tuttuja, ikänsä kun oli näitä mantuja ja kuolpunoita käyskennellyt, milloin milläkin asialla ja kaikkina vuuenaikona. Satteella että paisteella sekä päinvastonki jos ken sen niin päin haluaa sanoa ja ilmasta.

Tietty meillä oli rensselit pakattu ihan sitä tehen, parin päivän reissua varten. Mitäpä nuita erikseen listaamhan. Mulla omat, Mohkke-Nillalla omansa. Lähtöpaikalta matkaa oli linnuntietä noin 13 kilometriä, mitä nyt vähän mukkia tulee joen polvista siihen pääle.

Aattelin jotta kepiästi astellen met olema puolesa päiväsä Bealdojavrin koillisnokassa, pitkän kapean vuopajan eli luohtan perällä, siinä missä vesi lähtee juoksemaan kohti Gámasjohkaa ja Inarinjärveen, Jäämereen ja ties minne Hiiteen tuo sitten keksineekään mennä omin päinhen.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

No se oli miun näkemys. Miun joka olenki hieman laiskansorttinen hankkimhan hikiä niskhan vaivokseni, ellei ihan tulipalo tahi henkenlähtö ole kyseessä. Mie en ole koskhan kauhistellu niinkhän matkan mittaa, määrää eli pituutta. Niistä kyllä selviää oikipelillä kun vain laittaa palaset oikhiaan järestykseen.

Wanhan viisauen mukhan vauhti se on joka tappaa jos se kerta niikshen mennee. No poron ainakin, jos sitä juoksuttaa, eikä raski alakkaa kuselle pysäyttämhän - sehän kuollee siihen. Koivilhen.
Semmonen elimistö sillä elikolla. Vaan niinpä se vain saattaa tappaa inimisenkin. Vauhti. Onhan noita raatamisensa äärelle uupuneita yltiöpäisiä sankarpoikia ynnä tyttöjä pilvin pimein huilimassa. Ja yhäkö niitä yhteiskunta sekuvaan tuottaa alati enemmän hoputtamalla.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Mohkke-Nillalla oli toisenlainen katsantokanta. Se paineli jokivarren palasta kuin laukkoporo, mahotonta haipakkaa - niin kun nyt minulla olisi joku vuotturaippa käissä ollut. Mie ajattelin että se minua kurillaan kisottaa, yrittää miut saa'a taukoa pyytämhän, etelänvareksen - noloksi saamhan.

Mutta mie puren hammasta, riivin rinnustaki auki, tönäsen lieriä yläviistoon otalta, että humeetti saa tuuletusta ja jatkan perässä puikkelehtimista kuin se muuan "vekotin" sanalaskun lusikkalaatikossa. Ja kirvaan ku joku Cáhceravga.

Tätä jatkuu tuntikausia, miulle tullee hiki ja alkaa joku osa hiertääkkin, mutten mie hellitä, aattelen että kaipa tuolle pirulle joskus alkaa kahvihammasta kolottamhan sen verta että se pysähtyy ja sittä met killa hörppäsemme kohvet joutessamme.

Tulipaikkoja on palaksen varressa tuhkatihiään, kaipa jokainen eellinen kulkija on tehnyt itelleen ikioman. En usko että niin tunkua on ollut jotta tilanpuuthen takia olisi parinkymmenen metrin välein pitäny uus kasata ja sytyttää. Joku muu tähellisempi syy se on häätynyt olla.

Paussia vain ei kuulu, viilekkeet alkavat painaa olkhin koloja ja tuntuu jo kintuissaki että kypsymistä on havaittavissa, mutta tuo pirun Mohkke-Nilla se vain painaa kuin Mooses erämaassa usvaan, ei pahkeinen ees pysähy taakäsin vilkasemhan, jotta olenko mie ees matkasa.

No se nyt on tietenki typerä ajatus. Mihin hiithen mie täältä sen perästä loikkaisin. Pitäisikö kääntyä takasi? Mennä piilhon juoccan mukkaan? Ajattelen jotta mie vielä sinnilä parikytä minnuuttia kopsutan perässä. Sitten huikkaan ja alan kassamhan tulipuita kohvea varte.

Aika kulluu kun rattaila, lopulta sittä huikkasen Mohkke-Nillalle.

Se pysähtyy. Huion sitä käilläni. Lopulta kääntyy ja astuu luokseni. Alotan selittää kohven tarvettani ja sitä jotta olisi kai aihetta pittää pieni lepotauko, että ei tässä nyt sentään missään hopun selässä olla ja kaikkea muuta vähintääki yhtä tähellistä syytä.

Wähänläntä Mohkke-Nilla katsoo minua silmät sirhollaan lierin alta, sätkä suupielessä röyhyten. Raapii sitten päätään, toisella muniaan, kohauttaa olkiaan, laskee oudon köykäseltä vaikuttavan reppusa verkalleen maahan ja avvaa suusa:
"Jo vain miksi sinä etelänmies tähen haluvat kohvelle juuriki pisähtyä? Miksi met emmä nouse tuon mellan yli ja laskeu'u Bealdojavrin ranthan? Siinä on valmis lavvu ja tulipaikka. Met voimma olla siinä yötäki jos sie vain ite tahot.

Killa mie vai luulen jotta tämä paikka ei varmhan ole lähellekhän yhtä hyvä, mutta iteppä sie valihet."

Mohkke-Nillan näkemys reissusta oli, että met menemmä ensin perälle ja huilima vasta sitte.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä JUTTU Bealdoaville haikaileville!
........
Sokrates sanoi olevansa viisas, koska tiesi, että ei tiennyt mitään.

WAHVAA KAHViA

WAHVAA KAHViA

Toivon pilkahdus,
kolkko synkeä olo, onea kolotus - ne on poissa.

Ei unista houretta: Pekoni muka paistettu voissa.

Ei harhaista huurua seitsemästä ihanasta neitsyestä
harvoissa herkissä harsoissa, kaiken parhaista.

Ei niitä joille yöllä runon lupasin tehdä heti kun toivun,
kun aitoon kuumeiseen hurmioon voivun,
kun uuteen uneen vaivun ja elämään takaisin taivun.

Ah! Kauneimmat sanat kiedon helmirihmoiksi
suloisten vartaloiden ylle, nostan syliini ja lennätän tunturiin.

Raotan luomiani, tunnustelen kirsua,
kuuntelen vatsani kurinaa, kitani ahnasta murinaa.
Annan aistien havahtua elämänmakuiseen valtakuntaan.
Sekaan vaistojen, paistosten, paistien ja pöystien.

Murkina ei enää muistutakaan pahvia,
vatsa ei tee tenää.
Tekee mieli tuoretta, wahvaa kahvia.

Haen kiivaasti jostain jotain kahvaa,
jolla pyöräyttää maailma uudelleen tolalleen.
Kohdalleen,
entiselle alalleen.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

tusina

Yykaakoonee-kuvakotkotus jatkuu.

Vielä löytyi yksi syömätön pakastimen uumenista.

LENTŠU

LENTŠU

Mitäänsanomaton nuiva olo,
hieman nyreä ja äreä - johtuneeko säästä vai päästä?
Ainuttakaan tähellistä sanaa ei mielessä, ei kielessä,
vain jotain yhdentekevää haileaa hälläväliä.
Nokkakin kuiva - vielä.

Ensimmäinen horkka, vilutus,
puistaa niin että pivo raukeaa,
kuksa tuiskahtaa koprasta permannolle.
Tärisee joka sorkka.
Kaatuu tuoli - iskee huoli rintapieleen synkkään
niin kuin murheen nuoli.

Se taitaa olla lentšu - ÄTŠiiH - ätšiih,
siis lentšu-piru - se mikä nyt kolottelee luita ja muita.
Vetistää silmiä, en erota enää pilviä.
Kuumottaa ja viluttaa.

Saapa nähdä näänkö huomispäivän enää
vai jäänkö tähän, lasken elonpäivät,
mit' käteen jäivät, nää pienet onnen häivät ja lähden.
En tee tenää.

Olen melko utami tällä saralla, suorastaan raasu,
edellisestä koettelemuksesta on jo melko tovi.
En edes muista milloin kärsä on viimeksi vuotanut
kuin yljän kalu.

Pekoni ei maistu, tulen kai kipeäksi.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

LENTSU

LENTSU

Kaunis mutta onea, liki sateen oloinen varhainen kevätaamunkoi. Luin yöllä wanhasta aviisista, että maamme köyhät kuolevat onnellisina terveyskeskusten esikartanoihin, mikä on tietysti suotavaa. Ainoa lohtuni tänä harmaana suvaitsevaisuuden huomenena on, että tulppaani saapui €urooppaan sittenkin jo huomattavasti warhemmin kuin mitä on tähän sakka luultu.

Tämä kukkaskeksintö aiheutti melko pian ilmeisesti maailman ensimmäisen talouskuplan 1630-luvulla koska sen sipuleilla aloitettiin rivakka keinottelu oitis. Heti perään saapui onneksi Musta surma ja tasoitti kilpailutilanetta kuluttajien osalta; tietty siinä kävi niin että kukkakauppiailla oli pistää myyntiin vainajien muistoksi kimppu tulppaaneja ja he varallistuivat samalla kun ottivat osaa suruun.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Minulla on tänään perjantaina vain pelkkä, tyystin tuikitavallinen pelkän rupusakin lentsu. Siihen on tyytyminen. Varani eivät riitä mihinkään arvokkaanpaan tautiin tällä erää. Kenties tämä on se Sosiaali- ja terveysministeriön kauan kaivattu ja haikailtu lintulentsu, siipispankot ovat ainakin kipeät ja muutenkin tuntuu kuin höyheniä olisi pölistelty, osa ehkä elävältä nypitty.

Kieli on todennäköisesti koko yön ollut jossain muualla, ehken mieron tiellä, mutta ei ainakaan suussa. Siellä tuntui koko yön niin autiotalolta että.

Yö meni peiton kera pelatessa. En onnistunut selvittämään yhdessä yössä pitääkö sen olla päällä vai ei. Se oli oiwa oppitunti. Nyt ymmärrän politikkojen vaikeuden päättää asioista puoleen tai toiseen. Samoin humeettiini kai porautui käsitys nyt lopultakin siitä mitä ne on ne runsaasti aikuisten naisten vaihdevuodeyöt.
Tätä ennen olen nojautunut vain todentuntuisiin kertomuksiin.

Kurkku on karhea riivinrauta ja vatsa tiedustelee onko koko letku poikki kun ei ole mitään pöperöä yönseutuun kuulunut, vaikkei toisaalta mikään ei kyllä maistu millekkään. Ettei vain joku kummitus olisi yöllä kipannut runsasta korttelia mainiota kotimaista wiskiä kitaani; sitä josta skotit kysyivät maisteltuaan, että onko teidän koirallanne virtsatien tulehdus.

Kaasin tulikuumaa kaakatusta kitaan, se sihahti ja haihtui saman tien. Kielelle jäi saksankielinen keko kuivaa kaakatusmassaa (á la Lidl) jonka vahingossa nielaisin kun piti prykäistä. Alkoi ryittämään, silmälasit lensivät lattialle ja linssi halki. Tiimari ei korvaa niitä kuulemma, eikä KELA.
Perään tuiskahti toinen lasilmistäni, kieri laverin alle ja sieltä sen taas nielaisi koiruni, joka luuli sitä poron silmäksi joka taas on sen ykkösherkkua heti valkosipulimämmin jälkeen.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Onneksi ja siunaukseksi eutanasia on maassamme jo käytössä, hiljainen eutanasia, jota tosin kutsutaan tällä erää muodikkaasti säästämiseksi, mutta kuitenkin. Siksi voinemme luottaaa siihen että, köyhät kuolevat siis onnellisina terveyskeskusten esikartanoihin niin kuin lehdessä luvattiin. Hallitus on onnistunut leikkauksissa. Eläköön hallitus! Heidän käsiinsä annan henkeni.

Leipäjonojen pituudet kasvavat. Lentsu jatkuu ja pääsen lyhyellä kirjoittamisella.
Mutta eletään sitä sentään vielä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä LENTSU lentsua harkitsevalle!
........
Afluenssa on tarttuva tauti, jonka oireita ovat rajattoman ahneuden aiheuttama ahdistus, rasitus, velkaantuminen ja luonnonvarojen korvaamaton ylikäyttö.

saapuminen

Pulmunen (Plectrophenax nivalis), kevään ensisaapujia.
Tämä epeli on paljonkin aikaansa edellä, wiime kevään warastosta.

Näin kyllä yksinäisen nuoren yltiöpäisen huimapään hortoilemassa
naapurin pihamaalla jo pari viikkoa sitten torstaina 2.4.
Camera vaan ei sattunut hållille.

Eilen ajelin Pyssykylän suunnasta kotikonnuille päin;
tienvarsissa oli kyllä jo reilusti pälvipaikkoja,
mutta ei sitten ensimmäistäkään pulmuspölähdystä tienposkesta.
Se vaikutti oikeastaan oudolta.

Tänään on lähdettävä koluamaan inimisten pihamaita.
(Nyt camera digiskura mukana)

PESÄLLiNEN KUSiAiSiA

PESÄLLiNEN KUSiAiSiA

Odotus - tuo wihonwiimeinen homma;
joku sanoo: pikkukuolema.
Kertakaikkisen rasittava tunne.
Ei sitä kukaan havittele.

Wäsyttävä vartoominen uuvuttaa, räydyttää.
Kun täytyy malttaa,
pitää tavoitella muka tyyneyttä.

HÖH - kun housuissa vilistää pesällinen kusiaisia!

Kellopeli odotus.
Odotan kuuta, odotan päivää, odotan iltaa.
Aikarauta on muuttunut raksuttavaksi hiireksi
jota kissan lailla vaanit.
Eikä minuuttiwiisari juurikaan liikahda!
Uhallako se sen tekee?!

Pelastuu seinään heittämiseltä vain sekuntiviisarin
nytkyttelyn takia.

Se antaa toivoa, saa odottajan väijymään.
Kyttäämään akkunaa, uksen narahdusta.
Väärät havainnot lyttäämään.
Kuka Lempo keksi kaipauksen?
Ikävä ihminen.

Saapuminen.
Katseiden kiihkeä kosketus.
Kehräävä ääni, hehkuvan ihon viehkeä tuoksu.
Aistien juopunut tunturiin juoksu.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

VESiPiSARAN LAULU

VESiPiSARAN LAULU

Kaltiolle on mittava taival eikä mitään asiaa, muuten vaan.
Pysähdyn huoahtamaan parahultaisesti mellan päälle
asettuneeseen keloon raskaasti nojaten.

Isoäidin pitsisten kaatioiden kokoinen märkä räntäle
irtaantuu väpättävästä oksasta, leijuu suoraan nokalle,
tai pikemmin läiskähtää - kastelee koko naamarustingin.

Narahdan haljenneen kelon rungon kera asialle.
Pyyhkäisen lyyssin kalvosimella pärstän;
edes osapuilleen kuivaksi.
Tunnen oloni nuivaksi.

Uivaksi.
Muutenkin on märkää tässä märässä maassa - höttölunta,
sillä on kiire sulaa ennen kesää,
ettei jää outona kohottelemaan tyristien kulmakarvoja.

Sitten vielä tämä:
Lumikengät ylettyvät maahan saakka.
Porkat tuntuvat tökkivän kiinalaisia persuksiin
joiden tiedän pyllivän riisipellolla alapuollani;
toisessa maailmassa.

Tyynnyttyäni kasaan ja tasaan itseni - myönnän,
työnnän olkani irti kelosta, sovitan koipeni ahteeseen
ja laskeudun auttoon.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

ERMEi HOVATAN AAMU

ERMEi HOVATAN AAMU

Alkukeväänyön vitiä varistava lumipyry on
hiljaisen vuodenajan paras juoruakka,
hirisee urpiaisukko ja iskee silmää nuorikolleen
kun astun taipaleelle aamunkoissa varhain.
On huomen mitä parhain.

Läpikotaisin lempeällä, wiattomalla mielellä tässä olen,
noo - enintään ehken - kehveli vieköön;
kaikki maailman murheet aivojani kalvaen.

Joltisenkin tovin taivallettuani palasta
huomaan sitä myöten ketun juosta vitvetelleen.
Vesiselviä merkkejä jättänyt;
kusaissut pökkelöön tuossa,
tuossa kuoston kylkeen merkin tarkoin asettanut,
lirun lasettanut vinkiksi:
Neidot, morsiot - no Mikko täällä hei!

Tuossa tavoittanut lajitoverin helminauhan.
Mutta jäljet heti kohta eroavat,
toinen toisaalle lähtenyt, toinen toisaalle.

Wähän matkaa kuljettuani hokasen,
toistumiseen yhtyneet.
Jotain kai jäänyt ketunhampaankoloon,
tahi sitten se Kettusen neiti Riukujängästä
on osautunut samalle taholle.
Kisattu on jo selvästi, jäljet kertovat.
Ne eivät petä tottunutta lukijaa.
Jatkan matkaa ja lukemista.

Vain likaisessa mielikuvituksessani voin kuvitella,
viattoman, putipuhtaan sieluni silmillä ilmi tuon tuokion.

Yksinkertaisen, paatuneen - kyynisen sieluni silmillä sen,
kuinka kettuherra ensin sipittänyt on - yhym,
huumaavia sulosointuisia säveliä neitokaisen korvaan.
Tilu-lii, tilu-lii, tilu-lii.

Heh - luritellut ylistystä oiwista einesmaista,
hienoista säistä, upeista häistä,
tuoreista hiirenpäistä tarjolla.
Lemmen varjolla.

Ynnä Kamasutrasta ja muusta ammattikirjallisuudesta
joissa neuvotaan asennot, temput ja lemput,
veikeät leikit ja keikistykset,
kiikut ja liikut mennen sekä tullen.
Sulle ja mulle, nämä konstit, elkeet ja vinkeet.

Siis teille vai meille?

Mutta merkeistä päätellen kettukuoman juonet
eivät tainneet tehota. Ähäkutti!
Imartelu ei tainnutkaan purra. Ähä-ähä!
Tiimellyskentän jälkeen jäljet eroavat,
kulkevat eripuolta polkua.
Etenen höpöjä tuumaillen.

Mutta täällä taas, sopuun päästy - jäljet yhtyvät.
Niinkö on neito sittenkin uskonut Mikon jaarituksia,
hunajaisia lemmenloruja. Ylimalkaisia puolitotuuksia.

Jäljistä päätellen on.
On antanut puhua päänsä täyteen pötyä kettuneiti.
On kyyristinyt, siirtänyt häntänsä somasti syrjään,
antanut nousta selkään tuossa ja purra niskaan,
päästänyt sisään.

Aamuyön jahkailu on muuttunut lopulta
puuskaisen hurmion kiivaaksi tiimaksi,
tuliseksi lemmeksi juoruilevan hangen pinnalla.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

ELÄMÄN PUU

ELÄMÄN PUU

Joskus näihin aikoihin, huhtikuun puolivälissä, vaikkakin huhtikuuta ei vielä ollut tuolloin keksittykään, eikä montakaan muutakaan kuuta; taivas putosi inimisten niskaan.

Koillisen suunnasta - siis idästä päin, sieltä mistä aurinko yleensä tulee, mutta alkaa rusottaa jo varhain aamunkoissa, sieltä tuli uusi aurinko, iski maahan ja veteen. Oli savua, jyskettä ja pauketta. Tulta ja tappuraa. Muutti kalpean yön päiväksi. Kasvatti hetkessä valtavan tammen, elämän puun. Synnytti tarinan ja tarun. Pani inimisen kumartamaan wahvemmalleen.

Satoi koko kevään mustaa vettä, lounatuuli toi sitä pilvinä mantujen ylle ja valutti mustana sateena maahan. Maailmanloppu oli lähellä, ainakin sen merkit. Tapahtuma hipaisi inimisten mieltä syvältä, kosketti ikuisiksi ajoiksi, jätti pysyvän merkin myöhemmin keksittävään sieluun.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Raavas mies, Koje, oli aamuvarhaisella noussut kodasta, taljojen alta, lämpimän naaraansa vierestä. Oli selvinnyt puuhilleen ilman aamukahvia, vyöttänyt ja varustanut itsensä sekä lähtenyt talsimaan työmaalleen päin kodan seinustalta nappaamaansa kuivalihaa natustellen. Ei häirinneet muun maailman murheet isommin jykevää, karkeatekoista päänuppia ja vantteraa vartta.

Päällimmäisenä oli ruoka-aineet ja niistäkin liha ja veri, kehon rakennustarvikkeet. Naaras ja penikat haalivat leirin lähiympäristöstä muun tarvittavan syötävän, jos minkä kynsiinsä saivat.

Koje käveli eläinten alunperin tekemää polkua joka tosin oli selvästi parantunut hänen sitä eeskahtaalle jo viikkokauden kulkeneena. Polun päässä odotti puolitekoinen peuranpyyntikuoppa varustajaansa.

Vaistomaisesti hän tuli katsoneensa olkansa yli takakäteen. Ensi vilkaisulla se oli vain kirkas piste oudossa suunnassa. Kun mies seuraavan kerran kurkisti, valo oli jo auringon kokoinen, mutta yhä samassa suunnassa ja sitä paitsi toinen aurinko näytti alkava kajastaa siltä päin mistä pitikin. Kaksi aurinkoa tänä aamuna?

Tämä herätti levottomuutta, mutta Koje taivalsi silti eteenpäin. Sitten alkoi korva erottaa jo kohinaa. Kun hän vilkaisi taakseen valo oli nyt kymmenen auringon kokoinen ja poltti silmiä. Vaikutus oli lamaannuttava. Sekunnin murto-osan

Koje mietti naarasta ja jälkikasvuaan, sitten tuntiessaan hehkun ja tuulen, loikkasi sivuun kallion koloon. Tuiskahti turvalleen kevätloskaan. Ilma lämpeni hetkessä, kohina muuttui jyrinäksi ja pauhuksi. Puut taipuivat kestokykynsä rajoille, muutama räiskähti poikki, hennoimmat oksat lehahtivat liekkeihin vaikka muuten oli vielä keväisen kosteaa.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Samassa hetkessä kaikki oli jo ohi. Sälöytyneitä puita, savuavia risuja, sohjoista lunta. Muuan sälö törrötti käsivarresta, Koje kiskaisi sen irti ja heitti maahan.
Verivana alkoi norumaan ihoa myöten, sitä tuskin huomasi.

Mies tarkasteli ympäristöään pelokkaana. Ikinä hän ei ollut nähnyt tällaista hetkessä syntynyttä tuhoa. Ukon juhlan hän toki oli nähnyt, aina monta kertaa kesässä, taivaalta iskevine vasamoineen. Nähnyt jopa Ukko ylijumalan sytyttämiä tulipaloja, muttei koskaan tällaista wihan pitoa.

Sitten palasi mieleen naaras ja penikat. Koje kokosi rähmälleen tuiskahtaessaan hylätyksi tulleet tarpeensa ja käännähti kiiruusti astelemaan takaisin paluujäljilleen.

Jonkun ajan kuluttua hän saapui tuliasennolleen, havaitsi paikoilleen lysähtäneen kodan ja sikin sokin lennelleet ja sinkoutuneet vähäiset tarvekalut.

Kiiruhti viimeiset metrit juoksujalkaa ja kohotti lievettä, naaras makasi turkiksen alla otsa verta noruen, mutta hengittäin, syvässä jumalan unessa. Pieni noin vuoden ikäinen tyttöraasu yritti hamuta emänsä nisää ja parahteli kärttyisästi koska ei ulottunut kunnolla.

Toinen lapsi, noin parivuotias poika makasi nuotiossa, keho osittain palaneena, kotapuu kaulan ja -toinen rinnan päällä.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Mies parahti myös, tai pikemminkin huudahti, nosti ensimmäisenä pikkutytön pois rytöläjästä ja asetti turkisten päälle syrjemmälle sekasotkusta. Sitten hän otti naaraan hartioista ja kiskoi lapsen viereen. Kävi hakemassa villisian rakon ja valutti siitä vettä naaraan kasvoille. Hetkisen päästä näkyi elonmerkkejä ja naaras räpytteli pelokkaana silmiään samalla kuin silmäili ahdistuneena ympärilleen.

Koje jätti nämä, nousi ja käveli takaisin kodalle, nosti kotapuut pojan päältä. Kaappasi lapsen syliinsä ja siirsi sen kauemmaksi vielä elossa olevista, peitteli ja käveli takaisin naaraan ja pikkutytön luo.

Aamu valkeni lopulta, naaras nyyhkytti, mutta antoi pienokaiselle rintaa. Mies oli selvästikin poissa tolaltaan, vaikka elämisen kannalta oleelliset toiminnot pelasivat.

Kun hän sitten sattui lopulta vilkaisemaan lounaan suuntaan, antoi siis periksi häntä vaivanneelle asialle, mysteerille, hän yllättäen huomasi, että taivaalle oli kasvanut valtava tammi. Puu joka ulottui taivaankanteen saakka ja jonka latvusto ulottui lähes taivaanpiirin yltä.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Noin 4000 vuotta myöhemmin jossakin päin Suomi nimistä maata, kourallinen inimisiä on pysähtynyt pohtimaan mihin maailma on menossa ja kannattaako enää edes yrittää alkaa millekkään vai antaako asioiden vain mennä tätä hullua, inimisten ahneuden ja vallanhimon aikaan saamaa katastrofia kohden.

Pelastukoon ken voi!

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä ELÄMÄN PUU tulevaisuutta miettivälle!
........
I.N.R.I. (Insignia Naturae Ratio Illustrat – järki valaisee luonnon merkit!).

SYRJÄSiLMÄiLEN

SYRJÄSiLMÄiLEN

Havahdun nuotiolla ilman mitättöminpäänkään
järjenkipeneeseen vivahtavaa syytä.
Auringon säde kutittaa poskesta,
mutta niinhän se aina.

Syrjäsilmäilen.

Tuli lähes hiipunut, jäljellä vain haalean haikea hehku.
Haituileva savu kiertelee puunrunkoa mukaillen,
vaikuttaa kun sitäkään ei huvittaisi haihtua pois.

Tuuleen soutava sotka narskuttaa.
Porskuttaa, kiertää tytön ympäri ympyrää
tumman lammen tyvenessä sulassa.
Sovussa jäänreunan kirkuvien lokkien kera.

Tyrehdytän lähes lässähtäneen intoni,
kurotan taitseni, lisään muutaman tervaisen tulipuun.

Pian rätisee ja ritisee taas iloisesti,
tunne on käsin kosketeltavan herkkä,
hämy metsän päädyn vyöryy ylle.

Kummasti vain sauhu tenhoo
kun poissa on muu pauhu ja touhu.
Vain nuotio - sen loimu, leimahtava - tyyntyvä roihu.

Vironnut väsähtää uudelleen,
kallistuu taljoille, alkaa vetämään hirsiä.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

kakskytkuus

Yykaakoonee-kuvakotkotus jatkuu.

Ruohokanukka (Cornus suecica)
on yleinen saaristoissa ja merenrannoilla.
Yleisimmin kasvia tavataan kuitenkin Lapin merellisissä pohjoisosissa.

Sisämaassa ruohokanukkaa tavataan kosteikoissa,
kuten lehdoissa, korvissa ja purojen varsilla.
Sitä tavataan myös Keski-Pohjanmaalla
sekä Järvi-Suomen pohjoisissa osissa; tietää WIKIPEDIA.

PUHDAS KUiN PULMUNEN

PUHDAS KUiN PULMUNEN

Valkoinen vilinä harmajaa taivasta vasten,
pyrähdys tienposken mustasta sulasta
esiin hälvenevästä pälvestä.

Se on varma merkki - nyt ei enää peräännytä;
on tyynesti hyväksyttävä, otettava avosylin vastaan:
aamuriitteiset allikot,
kuraiset rapakot, rapaiset lätäköt, lätisevä loska
kamaran yllä leijuva uinuva usva.
Odotuksen ikuinen tuska.

Etelän likainen hanki, pohjoisen sohjoiset reitit,
varrella hirisevä äänimaailma:
tirpuset, tintit ja muu pikkuväki,
taustalla lumen kihinä,
juoksevien ojien ilkunta tippuville räystäille.

Kevät on onnen ja kiihkon aikaa.

Aamun puhdas siloinen valkolakana yöllisestä pyrystä,
herätessä akkunasta metsänrajassa.

Mutta kun einestät, puet ja loikkaat vihdoin ulos,
aivinainen hursti on tiessään,
unelmasi lumet ovat kaikonneet tiehensä,
hiutuneet lumien taivaaseen.
Ei ne nyt Manalaankaan voi mennä,
vitivalkoiset lumet - puhtoiset kuin pulmuset.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

HiLJAISEN WiiKON SANA

HiLJAISEN WiiKON SANA

Velka, laina, luotto, vippi - ei kuulosta periaatteessa pahalta. On auttanut montaa osaavaa, harkitsevaa inimistä järjestämään asiansa. En vastusta jos en kannatakkaan. Kokemusta on itsellänikin.

Harva jaksaa inimisluonteen tuntien miettiä perin pohjin sitä mitä todellisia uhrauksia velan ottaminen vaatii kun summa nousee huomattavaksi. Harva miettii mihin kaikkeen se todellisuudessa vaikuttaa elämän kokonaisuudessa. Tarkoitan nyt esimerkiksi sen kokoluokan/mittakaavan rahakasaa jonka pois maksamiseen kuluu vuosia tai jopa vuosikymmeniä.

Velkahan perustuu aina tarpeeseen, kukapa nyt joutavanpäiväisesti velkaa ottaisi ja alkaisi siitä hyvää hyvyyttään toiselle korkoa maksamaan vai perustuuko?

En arvostele kenenkään yksilöityä tarvetta sinänsä, olkoonkin niistä suurin osa muiden tekijöiden ja osapuolten luomien tarpeiden omaksumista. Osaa toki inimiset itsekkin keksiä ja luoda haluja ja haaveita.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Koska velan vakuus- ja takaisinmaksumuotoja on hyvin runsas ja kirjava kokoelma, ei parane perustaa kirjoitusta vain yhden asian esille nostamiseksi. Käytännössä jokainen velanottaja tietää velan ottamisen tarkoittavan sitä että se pitää maksaa takaisin, tavalla tai toisella. Hyvällä tai pahalla.

Iniminen on vain halussaan ja tarpeessaan usein niin töpinöissään, ylikierroksilla, että velan saaminen on se pääasia, ensisija. Takaisinmaksu ja sen ehdot korkoineen ym. vasta toissijainen asia.
Soppa on kovin helposti valmis nieltäväksi.

Perussyy on inimisessä itsessään, luonteessaan. Osasyy, nykypäivänä tosin yhä suurempi osa, on markkinoinnin koneistossa, manipuloinnissa jolla tehdään kuplia, keinotekoisia, usein jälkikäteen katsoen luonnottomia tarpeita.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Harva velanottaja jaksaa miettiä lopuun saakka kutka kaikki hyötyvätkään hänen velkaantumispäätöksestään, siis muut kuin luotonantaja. Hyötyjiähän ovat myös työnantaja, asuinkunta, kauppias ja yhteiskunta - siitä että yksi yksilö on saatu uhrautumaan, sitomaan päänsä silmukkaan näennäisen vapaaehtoisesti.

Yhteiskunnan valtapitävien on perusteltua olettaa, että velallinen on vakaa, koska jos hän normien, etiikan ja moraalin takia aikoo suoriutua velvoitteistaan, hän käy säntillisesti töissä, ei vaihda paikkakuntaa, eikä tee ratkaisuja joissa velvoitteen hoitokyky heikkenee. Hän pitää yllä yhteiskunnan status quota ilman väkivaltakoneistoa ja vielä tuo lisäarvoa kaupalle, valtiolle jne.

Voi hyvin sanoa että inimisten alitajuntaan syötetty velkajärjestelmä moraaleineen on kahlitseva voima.
Ei siksi että velka sinällään on olemassa, vaan siksi että inimiset tekevät tyhjänpäiten velkaa - kahlitsevat itsensä sillä, uuvuttavat ja tekevät elämästään hyvin usein ahtaan läpinäkyvän vankilan itselleen.
Kahleiden wastakohdasta, säästämisen ihanteesta on muokattu muutamassa vuosikymmenessä häpeällinen pahe.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Alkuperäistä pääsiäistä vietetään Mooseksen aikaisen juutalaisyhteisön Epyktin orjuudesta vapautumisen/pääsemisen muistoksi, mistä johtuu myös mustakaapujen pöllimä sana pääsiäinen.

Me suomalaiset emme ole heimona vielä päässeet suomaisen Mooseksen alulle saattamasta €U:n ja Kulutusjumalan orjuudesta. Olemme henkiökohtaisesti markkinoinnin uhrialttarilla, kukin omalla persoonallisella tavallaan. Meidän on vain nieltävä itseaiheutetun, ahneuteen perustuvan laman katkera kalkki. Muuta emme voi.

Jostakin kummasta syystä sitä tulee usein mietittyä kuinka moni vastaan astelevista lajitovereista on aikuisten oikeasti vapaa (velka) orjuuden kahleista?
Entä tunnistaako kahleensa ennen kuin on liian myöhäistä vapautua?
Mihin on hiipunut se halu elää luontaista, tasapainoista, onnellista elämää omine kiireineen ja omine tarpeineen - oman vapautensa ihanteissa?

Joillakin pitkäperjantai kestää koko elämän ja monelle käy niin että pääsiäinen koittaa vasta kun mullat nakataan kirstun päälle. Vasta silloin vapautuu kahleistaan lopullisesti.
Se on surullista.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä HiLJAiSEN WiiKON SANA velanottoa suunnittelevalle!
........
Näin lentäviä häkkejä. Niihin oli vangittu kotkia.