URBANiSTANiLAiNEN iMPOTENSSi

URBANiSTANiLAiNEN iMPOTENSSi

Rankka vesisade on vienyt hämähäkit hiiteen,
samoin pilven longista pilkahtelevan armaan;
jäljellä kuun nimen mukainen loska ja loka.

Ei pidä ihmetellä jos urbanistanilaiset alkavat
jo näihin aikoihin höpöttää kaamoksesta.

On kovinkin runsaasti ymmärrettävää;
näin hyvän ja turvallisen matkan päästä
että "Urbanistanilainen impotenssi" - valekaamos,
syntyy alituiseen ympäröivän harmaan kivihelvetin
ja lokakuisen loskapaskan yhteisvaikutuksesta.

Vettä suorastaan hörppien imeviä pieksuja
on syytä välttää tyyten betoni- ja tiilimaastossa,
samoin kuin lippaskenkiä;
eikä siantappojakaan ole syytä tarjota loskakelille.

Sen verta rytkäsi talven herkkua,
että lapioon tässä on tartuttava - eli kolaan;
parahultaisesti,
hylättävä laipioon tuijottelu nyt hyväksi toviksi.

Vaan niin paljon vihtaannuttaa,
että tuli se on tehtävä rantteelle,
kohautettava nokipannukohvet omenapiiraan kera
ennen kun alkaa millekkään.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

MYRÄKKÄ

MYRÄKKÄ

On ulvonut jo toista vuorokautta samaan laskuun,
mainoksessa luvataan kestävän vielä toiset;
takuuta ei tietenkään anneta,
ainahan ne lupaa puolet liikoja.

Tuli painaa hommia täyttä häkää kaminassa,
mustan pytyn kyljestä hohkavat oranssit silmät,
jytisee - resonanssin tuntee selvästi;
tulisen pätsin hehku voittaa horisevan vedon.

Seitsemän-kahdeksan bofortin imu imee
kuin paatunut,
liemiin mieltynyt juoppo palowiinaa;
on suorastaan kertakaikkiaan lykky,
ettei tikkuja tule hyppysiin
kun syöttää kapuloita tuohon helvetin esileikkiin.

Harmahtavia tikkureita,
kuten myös norjalaisia villapaitoja lojuu hylättynä;
nilittävät tuolin karmeeilla.

Tuiki tarpettomia ovat tässä honkahelteessä
nyt villaset ja muut pässinpökkimät;
tuntuu että kohta pumpuliset kaatiotkin on pian liikaa,
päiväasuista nyt puhumattakaan.

Myräkkä jatkaa olemistaan - se on sen työtä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

NÄYTTELY

NÄYTTELY

Maailmanloppuun saakka ammollaan olevan
sinisen taivaan alla tundraan rakastunut uneksija:
harvakseltaan pajuisia rääseikköjä,
siellä täällä joku yksinäisempi virtuoosi,
oman elämänsä eläjä,
ikuisen tuulen tuivertamine käkkäröineen.
Eikä muuta.

Vuoria kylki kyljessä toisiinsa,
kuruja kurujen perään,
kanjoneista ei ole tulla loppua.

Kultaisia niittuja valkoisten nietosten ahmimina,
väkevässä otteessa synnyinmantuunsa yhä;
heilimöivän ruispellon lailla lainehtien,
odottamassa lopullista kuolemaa.

Lumimyrsky tulee sitten kun tulee,
valitsee itse aikansa;
ankaran viiltävä ruoska siloittaa nietokset,
hioo kiiret jäisiksi kaljuiksi,
leikkaa korret ja juoksuttaa ne piiloon
ties minne vuoriston kätköihin ja loukkoihin.

Tietämättömälle sietämättömän kaunis;
minimaalisista yksityiskohdista kasattu
upea näyttely tundran laitamilla.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

POETA iNFERNUM

POETA iNFERNUM

Aurinko köllistyy jo lounaan puolessa,
tunteroinen elinaikaa laskeutua horisontin taa;
suurin piirtein,
punertaa sitten minkä punertaa - riippuu pilvistä.

Hyvässä lykyssä,
sikäli mikäli hoksaa töiltään irrota
ja äkkää oitis samontein lähteä kotieläimen
kera tallustamaan syötävän suuntaan,
saattaa päästä hollille juuri parahultaisesti
esiripun repeytyessä näytelmän alkajaisiksi.

Loppu onkin sitten yhtä dramaa koko esitys
kun kaikki elementit naksahtavat paikoilleen;
helvetin lieskoina huhkii koko Hesperian taivas,
tulimerenä suorastaan - semmosissa väreissä,
että hartaimpia käy hirvittämään.
Aina siihen saakka
kuni pimeys vihdoin ahmaisee koko lystin.

Jos pohjanpaloja ei sattumoisin siunaudu ylle,
niin synkkäpä on tästä näytöksestä paluumatka,
tie mutkainen ilman loimuja tuntureiden varjoissa.

Vain kotikonnun akkunoista hohkava kelmeä valo
opastaa ja mieltä lämmittää;
on uunissa höyryävää kystä kyllin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

SYNNiTÖN

SYNNiTÖN

Tyytyväisenä myhäillen kyhäilen tyynyjä niskan alle,
hyvä työ on tehty - sade ehtynyt,
pirullisen lumen riivaama piha siivottu.

Nuoskaa kuskattu hikihatussa kinoksiin,
loput rippeet lanattu ja länätty paikoilleen
odottamaan uutta purkausta pilvistä.

Kyllä nyt passaa,
suihkutuksen jälkeen kimonossa lavitsalla,
valmiina huoahtamaan - laiskuus on hyve;
kuuma mustaherukkatoti höyryää kilpaa
viimeisten päähöyryjen kera,

Vielä ehostan tehostamalla pielusta,
pöllytän untuvat ilmavaksi humpuliksi;
sieluista on mieluista loikoa pehmeällä alustalla;
on jotenkin synnittömämpi,
puhtaampi olo.

Kun pyllähtää kuumaa hörpänneenä köllälleen,
yllättää sinisten ajatusten runsaus,
oitis on ankara tungos sillä saralla.

Pää paralla vaikeuksia sovittaa,
lomittaa jokaiselle oma kolo ajatusten hyllyyn,
josta poimia ne myllyyn sitten ajanoloon.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

AiHKiA

AiHKiA

Vähäinen tzirkutus jostain kuulopiirin rajoilta;
sitä yrittää kaikkensa höristää lerpukkeitaan,
saadakseen äänenpäästäjän haarukoitua näkimiin.

Vain kuin koiru voheltaa,
laukkoo eeskahtaalle tie sonnalla,
painaa ankaraa sivuryöppyä vapaudesta hulluna.

Pitää näyttää ehdollistajalleen,
että tätä - tätä sitä saisi olla runsaasti lisää,
vastapainoksi joutavalle sisällä väkerrykselle.

Vasta maanittelun kautta tulee tolkkuihinsa,
herkiää jälleen kunnon pavlovilaiseksi
ja ottaa uskollisen seuralaisen hahmon.

Tzirkuttajakin pistää silmään,
itseasiassa puolen tusinaa vikkelää pyrähtelijää
vaihtaa paikkaa niin alvariinsa,
ettei äkkinäinen niistä tunnistushavaintoa tekisi.

Pulmusia ovat,
muuttomatkalla reppuineen;
viimeisiä eineitä pakkaavat talventörröttäjistä,
napsivat siementä käkättimeen minkä ehtivät.

Aihkia on tämä päivä sielulle.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

ZOOM

ZOOM

Kaukaa katsoen myttyjä lumella;
haaleanruskeanharmahtavia tiiviimpiä länttejä
lumen päällisen kullankeltaisen korsikon seassa.
Silloin tällöin verkkaan liikahtelevia.

On räpsytettävä pari kertaa näkimiä;
onnellisia lampahia - tukevia, pönäköitä, tanakoita;
elämäntehtävänä syödä, syödä ja syödä.

Uuhia näkyy olevan enimmäkseen
ja alivuotisia karitsoita - äitensä kokoisia liki,
hanakoita vieläkin nisälle;
nisäkkäitä kun ovat niin kuin emänsäkin.

NOUHÄTÄ - naama maahan,
sitten kynnetään - haetaan sitä ikuista vihreämpää,
vaikka marrasta alkaa olla jo niitut.

On pysähdyttävä rinteeseen,
haettava viltosta sellainen kohta tasamaata,
ettei joudu kantamuksen kera pinteeseen
ja luisu koko kallaan mittaa alapolulle.

Pito löytyy,
huohotuksen tasaannuttua katse vakavoituu;
pitkä lasi paikoilleen - tähystystä,
zoom tarjoaa vähäeleistä talvista draamaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

KORVAPUUSTi

KORVAPUUSTi

Ujellusten välissä pisteliästä hiljaisuutta,
aalto käy rantaan - santa ei välitä,
kääntää toisen poskensa,
siloutuu jokaisella suudelmalla.

Mykkyyttä lykätään porstuan rappusilta kiljaisulla;
kotivuoren seinä hymyilee suu vehnäsellä,
kaiku diskuteeraa norjaksi.

Tuuli etsii uuden vapaan suunnan ja käy puhkumaan;
tasaista soittoa kaikilla puhaltimilla.
Soolot moniläpiöllä läpipihiön tukemana;
semmonen konsertti tämä tällä kertaa.
Tuttua, tuttua.

Sisäpiirissä,
mutkis törähtelee jassia salongissa,
Gusse Rössikö lienee - vaiko Lisa Simpson,
mutta pehmeän vuolaasti loruaa baritoni.

Viissatanen Trolla humisee honkaa ahmien,
kesäillan lämmintä - vinkasta ei tietoakaan;
kuuma kaakatus posliinissa.

Sielu karkaa kirjastoon - uppoaa Simonidekseen;
suklaan tuoksu saa eetoksen lentoon.
Korvapuusti - se sulaa suussa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

ODOTETTAViSSA

ODOTETTAViSSA

Meri poikii huomenen,
sarastus syntyy auvoisena,
ensin kurttuisena sinisenä - siitä elpyen kuulaaksi.

Hauras huntu valuu vitvetellen vuoren kuvetta;
päädyttyään lopulta merelle,
haihtuu taivaan tuuliin valopälvessä.
Impeytensä menettänyt vuonon reuna paljastuu.

Hirveistä lohkareista kasattu käsivarsi,
aallonmurtajan väkevin osa,
kaartuu merelle taittamaan myrskyn wimmat,
leikkaamaan ankarimman vyörytyksen.

Tällä erää kuitenkin lähes työttömänä,
sillä äärimmilleen hurjistunut tuulenraivo
puuhastelee kuulemma nyt toisaalla;
sikäli mikäli käsitin profeettaa -  Odotettavissassa.

Jossain muussa ilmansuunnassa lienee isompi tilaus
kun ei ole aikoihin näkynyt,
ei edes sen poikastakaan.

Kahdeksan yhdeksän bofortin poikia tulee
harva se päivä harjoittelemaan ja nujuamaan,
mitä syvemmälle syksyyn aurinko katoaa.
Martaan partaalla yrittelehtää tungokseksi asti.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

LOiTOMMAN ZEN

LOiTOMMAN ZEN

Tummahinen taivaankansi arktisen hysterian yllä,
soilet pysyttelevät omissa oloissaan,
pilvikerroksen takana riekkuvat ja loimovat.
Vain tieto niiden olemassaolosta siellä
pitää maallisen tomumajan valmiusasennossa,
kun meni verikuukin taannoin sivu suun ja näkimien.

Jaa-a, ettäkö mitäkö pimeälle taivaalle tuijottelen?
Noooh - joutessani verkkaista aikaa lopettelen,
lopen kyllästyneenä pikkuasioihin;
liian läheltä niitä tulee tuijoteltua,
näkemisen taito häviää ajan oloon
ja niistä tulee tyhjänpäiväisiä merkityksettömiä.

€urot, €euut ynnä muut hevonpaskat;
kun niiden kera aikansa vehtaa,
niitä luulee lopulta kuolemattomiksi - jumaliksi.
Sitten se paska iskostuu päähän ja jää sinne.

Taivasta vahdatessaan näkee loitommalle,
ohi kuun - auringonkin,
vaikka sinne on jo hyvän matkaa;
eikä loitomma tarvitse ihmisen nähdä, sanoi optikko.

Niiden vahtaamisessa on se hyvä puoli,
että ne osaa nähdä kuitenkin kokonaisuutena.
Tällainen tuhmempikin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

HUNTUMAA

HUNTUMAA

Pikkupakkasen kopristamaa rahisevaa jänkää,
huurteen koristamaa,
lipuu kävelyvauhtia ohi.

Tämä on jo ammoin koetun tunteen uusintaa,
vahvistamista siksi todeksi jolta se silloin tuntui,
vaikutti ja kosketti koko loppuelämään.

Siellä täällä haravoivassa katseessa
mustasilmäisiä aajeita onkakoneen tavoin,
tursumassa loputonta usvaa syövereistään;
lykkäämässä aavemaiseksi huuruksi
erilämpöisten ilmamerien kerrosten lomiin.

Kiehtova, mieltä riivaava kohtaaminen,
tämän tästä vuosien varrella;
karttoihin merkitsemätön pyhiinvaelluspaikka,
kaikkien kiihottavien mysteereiden äiti.

Epämääräisen mystisesti liehuvan hunnun
sielua villitsevä,
vavistava liike vailla selkeää suuntaa tai päämäärää.

Hötkyilemässä eeskahtaalle ei mihinkään suuntaan;
siltä se näyttää yhä,
samalta kuin ensikertalaisesta muinoin,
joskus vuonna Hurriganes.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

HYViN PiTKÄLTi

HYViN PiTKÄLTi

Aika kornia,
parvi harvinaisen torvia sateisia sorsia;
lorvii lammikossa - ei mitään häpyä syksystä,
eikä paljon muustakaan.
Kesy pesye lienee.

Eivät noudata normia,
pyllivät kylläisinä - kelluvat mokomat rellukat;
väliin noukkivat korsia pyrstö riettaasti pystyssä.

Sentään lievästi kateellisina ohikulkevalle,
arkisen harmaalle nälkäiselle ihmismassalle;
ovat menossa assalle - ruokakassalle.

Eivät välitä tänään höykästäkään sorsista;
murupussit puuttuvat ryppyisistä kourista.

Onea varis narisee poppelin oksalla,
marisee toiselle moiselle,
toisella puolen pudasta mudasta pullaa nokkivalle:
sekin mummoparven rantaan toimittamaa
kuivanutta ylijäämää - hyvin pitkälti.

Apeita lehtiä sataa päntiönään rännässä,
rannassa kaljuja ritvoja surullisina roikkumassa.
Totisesti lotisee
kun loka yhdistyy räntään anturoissa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

HARMiLLiSTA

HARMiLLiSTA

Tämä on tätä,
ulkona ruiskii, vinkuu ja lepattaa niin,
että hyvä emäntä ei koirua ulostaisi tuohon tuoksinaan.

Eikä tässä juuri nyt ole heittää peliin edes mokomaa
kun epäilen jotta frouan hoteissa Urbanistanissa
parahultaisesti näkee härskejä makkaraunia;
omantunnon koputtelun estämiseksi pielus kainalossa,
saadakseen ahmia estoitta koko pötkyn
ja haluta toista.

Sikäli mikäli lajiin luottaminen niin,
vieläpä sätkinee rietas koivillaan unissaann,
saadakseen kaiken kuvitellun mahtumaan;
muistelen wanhasta muistista.

Päivä harmaantuu verkkaan,
sää päättää ei osaa puoleen tahi toiseen,
päätynyt entiseen malliin;
puhaltelee miten sattuu, sataa kuten sattuu.

Ulkotöille ei asiaa,
mutta kumiasuun pukeutuneena
sitä saattaisi kyllä mahtua viihtymään rannalle.

Olisikin leukakitiö tai haarasoipio,
niin sitä viihdyttäisi kernaasti muitakin sannalla.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

ATTRAAPPi

ATTRAAPPi

Pitkästä aikaa sannalla,
meren rannalla haistelemassa uusia tuulia;
vuoksi on tuloillaan,
luode riepottelee lettien vapaita latvoja - takkuaa.

Otan tuulen lupauksen todesta;
anna mennä - siitä vaan,
tilaa on ja lisää raivataan jos entinen ehtyy,
tehdään uutta aavaa.

Satunnaiset pisarat sivaltelevat kasvoja,
lyyssiin osuessaan kopsahtelevat kuin hirvikärpäset,
mutta ei sen väliä - kumiin ei tarvitse pukeutua.

Tunne - se sietämättömän kihelmöivä,
tiedättehän,
sellainen jota ei voi raapia, rapsuttaa.

Niin verkkaista hötkyilyä eeskahtaalle,
ettei jää uraa, jälkiä hiekkaan,
aalto ehättää siloittamaan jokaisen jäljelle jäävän.

Onni seilailee valtameren jättiläisrannalla,
haihattelun vapauden hölskyvä huuhailu;
ilman estoja tai rajoja.

Ei edes varjoa kantapäissä sielun karattua teilleen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

POHTiMiA

POHTiMiA

Yksin,
kotitunturin tuulen riivaamassa kupeessa,
kallion koloon ahtautuneena,
puuskille antautuneena merta katsellen.

Jonkun verran jäneksiä aaltojen harjoilla,
yleensä ottaen melko rauhallista,
puhurit piiskaavat saapuvan vuoksen harjoja.

Elämää tässä pohditaan - harmahtavassa maisemassa;
alakuloa valumassa ylämäestä mieluusti,
jos vain viitsisi ottaa vastaan,
lastata selkäpiilleen kannettavaksi.

Ei niin väliä moisesta - ei kuulu meikäläisen arkeen,
on yritettävä vain parhaansa mukaan löytää
harmaastakin se kirkkaampi puoli,
iloisempi asia ja ote.

Otetaanpa nyt esimerkin omaisesti
vaikkapa naisen hameenalinen elämä.
siinä on kyllä ytyä ja eliksiiriä,
tehokasta kirkastetta sumeneville eetoksille.

Ei muuta kuin lentämään ja uneksimaan,
toki muistettava miten täpärällä tontilla
sattuu kantapäät sillä hetkellä olemaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

TAiTEELLiNEN VAiKUTELMA

TAiTEELLiNEN VAiKUTELMA

Rännän häntiä päntiönään rantteella,
sen verta huomeneen tuiskutti,
että ruiskutti tuulen kulmauksiin paltteita.

Äkämystynyt koillinen sivautteli,
hyytäviä terviisiä tarjosi - esimakua tulevasta,
antoi soittaa täysillä pari säkeistöä,
mutta sitten jostain syystä heltyi äkin.

Kellisti itsensä ruoja
kun aurinko pilkisti pilven longasta;
raaputti taantuvaa mantua.
Herkästi tuntuu nokkaantuvan mokoma,
näin mustan lumen aikoihin.

Jos nyt äkkipakkasen tekee,
niin jääpähän töyssyjä satavan lumen alle;
tulee kuviokkaampi pinta - taiteellisempi vaikutus.

On mitä päivitellä naapurille,
akkunasta - kohvekupposen äärestä nisu kourassa:
On se tuo luonto!

Ilman apurahoja se sen tekee,
omasta päästään,
antaa kopiointi- ja toisintamisluvan.
Siitä vaan kuvia räpsimään tahi mustetta paperille.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

MUNKKiKUORO

MUNKKiKUORO

Tuli leikkii piilosilla oloa
vaikka syötiksi on annettu parhainta mahdollista,
kannosta vestettyä tervaista lastua.

Nirsoilee hieman kosteissa;
hiki kihisee lastujen pinnoilla aikansa kuni haihtuu pois
ja altistaa herkun liekkien nuolaisulle.

Hetkessä lieskat ampaisevat,
keltaoranssi meri syöksähtää täyteen wimmaan,
humina soi ortodoksimunkkien kuorona,
saa vaikuttamaan lähimmät puut tuulevimmilta.

Haistimiin välittyvä tuoksu kihottaa veden kielelle,
vatsa kiihottuu,
tarjoutuu vastaanottamaan kaikkea mahdollista,
ylenpalttisia herkkuja - kulinaaria, aistinautintoja;
lähettää tulisia signaaleja humeettiin.

Pää jonka pääasiallinen tehtävä tässä tolassa
on vain toimittaa käskyjä ja määräyksiä alemmilleen,
on hieman ulalla;
liian paljon yleistä hyvää yhdellä kertaa.

Runsauden pula,
yltäkylläistä odottamassa riipin täydeltä;
arktisen hysterian suuri tunne.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

OTUS 3, C-KOLLi

OTUS 3, C-KOLLi

Syksyn pehmeää lämpöä yllin kyllin,
suorastaan ylitsevuotavasti syrjemmällä,
hitaammin vetävillä poluilla;
tungosten ulottumattomissa.

Aurinko hehkuu viltosta,
viime rippeet hyväilevät tummaksi pinttynytä ihoa,
leikittelevät kasvojen ahavanahalla;
saavat iän tuomat juonteet näyttämään kanjoneilta.

Sepä hyvä,
sepä oikein hyvä tunne,
ei kiirusta mihinkään.

Tuulettomassa on aikaa laskea
vaikka jokaisen kellastuneen lehden lasku maahan.
Eikä se edes kovin työlästä ole,
suurin osa ritvoista töröttää tai roikkuu;
miten sen kukin näkee,
lähes alastomana.

Sen verran verkkaista lampsimista;
ääntä ei juuri synny joustavalla palaksella.
Metsästysreissulta palaava musta,
pitkäkarvainen kolli - niin roskainen,
ettei erityistä camo-asua kaipaa enää,
yllättyy kohtaamisesta kontiainen suussaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

KYLMÄSAVU

KYLMÄSAVU

Saranat narahtaa,
kerrostalon korkuinen maastopukuinen kaappi,
aikuisen hirven lapa olalla;
ujuttautuu matalan kamanan alta - rappu kirskuen,
uksesta ulos.

Tulos,
rantteella hipsivän uteliaan ällistynyt ilme;
haavi auki - leuka tipahtamaisillaan kenttään.
Jos ihminen joskus osaa näyttää tyhmältä,
tässä nyt äimistyneen kouluesimerkki.

Niin - kuuluu jostain olutkellarin syövereistä
ja jää poukkoilemaan puna-harmaaseen atmosfääriin,
viimeisetkin syksyn lehdet valahtavat sijoilleen;
sataa lehtiä.

Tolpan nokassa harmahatunut nili;
saatanallisen huumaava tuoksu leijuu pihapiirissä.
Zizzoz - tuolta nilistäkö se tulee?

Pää on mennä sekaisin, mesi lainehtii kielellä
niin käy ankarana lihanhimo,
asettui rietas päähän kun sai maistaakseen
tämän miehen savupaistia kylillä.

No sitä kylmäsavuhirveähän minä...

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

TUULEN ViEMÄÄ

TUULEN ViEMÄÄ

Eletään jo hyvinkin puolista päivää,
suven lopun viimeisiä sunnuntaita;
etelän puolesta yritellyt tuuli pääsee
vihdoin ja viimein niskansa päälle.

Alkaa puhaltaa sellaisella haipakalla,
että siitä on oksat pois,
jos niitä nyt yleensä kellään enää
tähän aikaan vuodesta sattuu olemaan.

Paitsi puilla tietty - jonkin sortin kokoelma,
reuhottaa ympäriinsä runkoa omanlaisena rytynä.
Sekä viteliköillä - mutta senpä kaikki
niissä lymynneet tietävät.

Vallan mukavasti tohisee,
hyvin kiskoo pohjoinen itseensä ilmaa,
täysin sieraimin vetää keuhkoihinsa,
että on talvella mistä puhaltaa lumisotkua takaisin.

Siloksi muuttuu ihminen syksyn edetessä,
vastaanpanemattomaksi herkiää,
miettii miten kerkiää talven alta
kaikki ulkopuuhansa tehdä pois.

Pieniä hivuttavia askeleita,
kohtaus kerrallaan - astelee syksy haikeana.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

MÄTTÄÄLLÄ

MÄTTÄÄLLÄ

Metsääntyneenä,
syksyn tyveniin valopäiviin lopen ihastuneena,
saattaa seista mättään nenällä pitkiäkin toveja;
ihminen - taivaan- ja maanpiiriä mittaillen.

Aikansa kiinnittää huomion korppiparin koreografia;
loppuun asti hiottua ja -vietyä ilmatanssin hurmaa,
jossa vastaava kitaristi jää ilman muuta toiseksi.

Ei kahta puhetta,
lentävät toistensa läpi;
taivaan sinellä leikittelevät taiturit ovat mestareita.

Juuri kun saappaat ovat kyllästymäisillään mättääseen,
hipsuttelee helmipöllö äänettömästi kaljuun koivuun
ja käy sukimaan pukimiaan.

Paikkakunnan pikkutirpuset oitis hyttysparvena,
rienaamassa pukunsa sutannutta riepua;
ei mitään häpyä.

Tovissa pöllö kyllästyy - näyttää närhen munat,
hyppää siipispankoilleen,
liihottelee kiihottuneiden tyköä omille teilleen.

Ei isompaa haaveria - mitä nyt yhden murkun sormet,
jäävät havuneulasen väliin pinhuusiin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

SiiMEKSiÄ

SiiMEKSiÄ

Valkoista koivunrankaviidakkoa reunustaa
ruostunut ruohikkoreunus auringon laskemassa;
eksoottinen tunne,
mieli tiedustelee puoltaan kieli keskellä suuta.

Omituinen näky yllättäin tutussa maastossa,
ajalla on väliä paikkaan nähden;
sen suhteen.

Äänetön kysymys sinkoaa näkimistä - mutta.
Kaiuttomasta rangikosta ei tietenkään saa vastausta:
Hulluko vaiko mielenpuoli?

Valo valuu radallaan - siimekset täyttyvät varjoista,
valkoiset muuttuvat mustiksi;
kannattelemaan kultaisia latvuksia.

Kaikki on ohi siinä hetkessä
kuin mikä kuluu sormen tukkimiseen suuhun
ja sen pois ottamiseen.

Ehtoo jatkaa ehtymistään,
pilvipeitto vetäytyy uinahtavan maailman päälle,
valtion velka lakkaa vaivaamasta;
viidennellä konjakilla se muuttuu saatavaksi.

Lumi aloittaa leijailun pilvistä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

OUTOJA iLMEiTÄ

OUTOJA iLMEiTÄ

Kävellä lehtikerroksella,
väistellä vastaan satavia lehtiä iloisesti hypellen;
hauskaa.

Seuraus ylenpalttisesta vilpittömästä ilosta ja olosta;
outoja ilmeitä satunnaisissa vastaanastujissa,
pitävät hulluna - yhteiskunnalle vaarallisena höpsönä
kun wanha hippi loikkii pikkulikkojen ruutua,
vaikkei liiduttu ruudukko erotu lehtikerroksen alta.

Sataa tihuuttaa,
pilvien mukaan naapuri pitäjässä loitoaa,
mutta ne on sen ansainneet;
pitäkööt mokomat ankaran rankkasateensa.

Polulla pou'istuu,
kesä tuntuu yhä jälestävän perässä;
lehtiä kyllä varistaa,
mutta eipähän niitä ikuisiksi ajoiksi ole suunniteltukaan.

Miten sitä ruskankin kokisi,
jos puut eivät koskaan irroittelisi?
Ikivihreyttä vaan silmänkantamattomiin.

Runotkin pitäisi keksiä omasta päästä.
Keskellä väkevintä talvea,
keskellä kuolemaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

HAUKKU

HAUKKU

Huomen on yön jäljiltä vielä kostea,
sarastus kuivattaa sukkelaan;
taitaapa piipahtaa pakkasen puolella
kun usvaa kihoaa leton päältä;
pohjaton aajeen silmä siellä onkaa aamuun.

Tämä on taulu - taulu tämä on,
ruskean sekaan liukuvaa vehreyttä,
epävakaan siniharmaan usvan liehuntaa.

Siellä täällä kirpakka keltainen ruskapilkku,
punaisen raunin sykähdyttävä sävypaketti,
lehtien hehku painavia oransseja terttuja vasten

Selkosen hiljaisuus, vain tuulen ujo soitto latvoissa,
teerien kukerrus kantautuu harvahkon kankaan läpi,
kiimivät aikansa kuluksi talvea vartoessaan.

Koira on puurtanut jo puolisen tuntia,
kajasteen suunnassa volahtaa, sattuiko yöjälkeen.

Parkaisee - yllätti makuuksilta,
hauliruisku selästä pivoon ja varmistin pois,
näkimet alkavat siilaamaan eeskahtaalle maisemaa.

Veren kohina asettuu,
kuulimet herkistyvät seuraamaan haukkua.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

KORSiKKO

KORSiKKO

Lounas painaa päälle,
viidellä boforilla tukee väärää kylkeä niin,
että siihen saattaa melkein nojata.

Ei nyt sentään,
mutta vesijätön päälle itsensä kehittänyt ruohikko
huojuu liki kolmimetrisenä seinämänä upeasti;
on painettava monta kertaa nappia.

Kahina takertuu kuulimiin,
käy soimaan oitis hetimmiten korvamatona,
kun väliin pitää kyyristyä tuulen ulottumattomiin
näkövinkkelin vaihtamiseksi.

Kaikella on hintansa,
innokas kyyristely kastaa palttoon liepeet,
niitä seisaalle ponkaisten ihmetellessä kastuu reidet;
pian kai sama olisi kusta housuun.
Kaikki menisi saman typeryyden laskuun.

Satunnainen harmaalokin tämän kesän poikanen
käy bongaamassa korsikon kahisuttajan,
tipauttaa ravinnetta ja liitelee hiiteen.

Vai olisikko sittenkin ollut leveäpyrstökihu;
niitä kuulemma väkitukuttain haivaittu.
Se nyt on varmaa ettei ainakaan leveäsuusammakko.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!