torstai 30. kesäkuuta 2011

iiris

VEDENEiTO


VEDENEiTO

Suokukkain kuoro laulaa Merikantoa;
Kesäillan valssi Pekka Iisakin saarella on jotain
sellaista mitä ei voi keksiä.
Se vain on.

Vähäpuisen salon soisilta rinteiltä
hoksitut polttopuun rippeet palavat viimeistä kertaa,
tuotava on vast'edes poltettava tänne,
jos meinaa makkaransa lämpimänä syödä
tai on annettava niiden lojua auringossa kalliolla.

Tuohen ja tervaksen tuoksu kaihertaa mieltä,
savu haahoilee sinne ja tänne tyvenessä,
osaamatta oikeastaan mihinkään muualle holtilla,
paitsi silmään tietty - aina.
Aina tulee valittua vikapuoli,
vaikka koko ympyrä on sytyttäjälle vapaa.

Aurinko ei laske.
Taimenen pojat iskevät hanakasti lippaan;
opetuksen saatuaan ne lasketaan
takaisin Ahtolaan kasvamaan.

Vedenneito kelluu kallion kupeessa unisen joutilaana.
Niin kuin vain nainen voi tehdä;
kuin kalastaja purressaan
tai metsästäjä peuraa vartoessaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

TiLAiSUUS TEKEE VARKAAN


TiLAiSUUS TEKEE VARKAAN

Aution maan yli pyyhkii tuulenpoikanen,
innostuu väliin puuskaksi;
posket lommollaan puhaltavaksi.

Hyytyy sitten peruspuhallukseksi,
siihen tyytyy;
levottomaksi haikailuksi,
oikukkaaksi joka ei oikein tiedä sijaansa,
sen paremmin kuin tolaansakaan.
Puhaltaa epävarmuutensa takia varmuuden vuoksi.

Mittarin tappamat mustat luurangot
ottavat ilmavirran hyväilyn kuolemaansa alistuneina;
silmänkantamattomiin surmattuja rankoja.
Harvakseltaan eloonjäämiskamppailun sankareita
vihreinä elämän kuhilaina viikatemiehen niitulla.

Aurinko kaataa kaiken helotuksensa karuun maahan,
avoimeen mantuun syytää elinvoimaa,
vain vastaanottajat ovat harvassa;
varpuja, sammalta, jäkälää,
satunnainen heinänkorsi, metsätähti, hillankukka
ja kaikkialla pursuva suopursu.

Tilaisuus tekee varkaan,
kavallan pysähtyneen hiljaisuuden kuolemalta;
kirjaan tuntuman humeettiin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 28. kesäkuuta 2011

HARAKOiNTiA


HARAKOiNTiA

Valo on korkealla aihkipuiden latvoissa,
osa siilaantuu oksiston seulomana läpi,
toinen mokoma porottaa jängässä uinuvia poroja.

On keskipäivä keskellä yötä;
jo vain sitä kylla näkisi tehdä työtä,
jos olisi siihen iso ja makia tarve.

Mutta ei mahda hyvälle asialle mitään;
ei kertakaikkiaan - laiskansuonta vetää niin,
että siipispankko raapii satamattomaan maahan
veteen piirrettyä huojuvaa viivaa.

Jo pelkkä ajatuskin työnteosta saa
kusiaiset juoksemaan eeskahtaalle selkäpiitä,
kintut pörhistyvät sellaiselle lihalle,
ettei villasukkia saa kiskottua pois;
piikkimatto törröttää kutimen silmien lomassa.

Froua on vironnut, havahtuu tolaan,
ensitöikseen käskee lojumaan pitkälleen permannolle.
Kävelee sitten haarakävelyä hameet korvissa
kantapäästä kiireeseen - helpottaa heti.

Pyydän posket kuumottaen harakoimaan
myös laiskuuden tilapäisesti tiehensä.
Pieneksi toviksi - kuni maailma herää.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 27. kesäkuuta 2011

JUHANNUSTANSSiT



JUHANNUSTANSSiT

Juhannuksesta on otettu kolme askelta syksyä päin. Reinhold Bühler, joskus muinoin Suomen Lappiin asettunut saksalaisturisti jaksaa yhä ihmetellä paikallisten otusten intoa wiinalliseen juhannukseen. 
Vaikka onkin itsekin oluesta kuulun Baijerin seudun liepeiltä ja siis liemiin mieltynyt myös, niin eipä juurikaan koskaan muista hän sellaisilla menoilla varustetun heimon kera Juhannuksen tiimoilta temmeltäneen - EI, tämän pikkukylän örvellys oli kyllä luokassaan ihan sitä parasta A-ryhmää.

Siihen tulokseen oli Rainhold tullut moniaisten Juhannus-ryyppykekkereiden jälkeen. Ei kahta puhetta siitä ollut. Asia vain pani mietityttämään yhä, vuosien jälkeenkin, vaikka raittiusuralle Hannelooren myötä kääntynyt elämä pysytti hänet erosta pienen suomalaiskylän Jussin-karonkoista.

Eilen aamulla oli kuitenkin sattunut huomaamaan, että ruokapöydästä puuttui makkaralisuke ja niin hän oli polkaissut akantappajalla varustetun Sündappinsa käyntiin sekä poikennut kyläkaupalle makkarajahtiin.

Oli huomannut poistuessaan oven pielessä ilmoituksen tanssiorkesterin saapumisesta ehtoolla kyläyhteisön ylläpitämälle kesälavalle. Kun siitä kotio palattuaan oli Hanneloorelle ohimennen maininnut, niin tämähän oli siitä tulen purstonsa alle ottanut, alkanut häntä, wanhaa miestä, tansseihin rillaamaan.


Toppuutella oli Reinhold yritellyt, mutta kun minkä päähänsä saa sinnikko iniminen, ZIZZOZ.... 
Eikä Hanneloore tässä tapauksessa mitään poikkeusta vertaisistaan tehnyt, vaikka oli heimoltaan hunni, vaan oli nimenomaan perusteellisesti edellä kuvatun kaltaisensa.

Ja lopultahan Reinholdin oli suostuttava, ei siltä tanssi-pirun riivaamalta enää saanut rauhaa - Mein gott, luvattava oli lietsuun lähtö ja sillä siisti.

Syötyänsä ja levättyänsä, alkoi sonnustautuminen etenkin Hannelooren suhteen. Retonkia kaiveli komerosta ja vaihteli peilin eessä, keekoili ja puolisolta makua tivasi. Reinhold luki aikansa kuluksi Homerosta, vastaili raukeana, itsellä kun oli pukuetiketti selvä jo heti ensimetreiltä.

Vaan Hanneloorelta sitä kysyttävää piisasi. Oli nääs niin harvassa ne juhlat tällä perällä joihin täytyi sonnustautua ja itsensä tällata, että kun kerta alkoi, niin sitten perusteellisesti sitten. Lopulta kuitenkin puettavaa löytyi sopivasti.

Ehtoolla, perisuomalaisittan saunottuaan ja huilattuaan kohven ja radionkuuntelun merkeissä valmistautuivat karonkalle lähtöön. Kun aika sitten koitti, kamusivat Zündappin selkään täysissä pytingeissään. Hanneloore akantappajaan ja Reinhold satulaan suitsista kiinnipitämään ja vauhtia säätämään.

Pääsivät tanssilavalle, parkkeerasivat ja tuttuja nyökytellen hivuttautuivat katon alle parketin äärelle. Orkesteri aloitti Tonavan aalloilla ja pianpa pari kiiti antaumuksella permannolla muiden rohkeimpien kera. 

Jalat alkoivat vertyä ja pikku hiljaa tanssinkipinä ja -viehätys palasivat Reinholdinkin humeettiin, Hanneloore nyt oli aina ollut perso, aina ensi tapaamisesta saakka, tanssipeleihin ja kieputteli vielä nykyiselläänkin, etenkin usein ehtoota kohti mentäessä milloin minkäkinlaisia piruetteja ja immelmannejaan. Oikein hetkutti joskus että.
 

Vaan nyt kyllä siivosti asettui vasten, hartaasti tuli lantiolle liki, painatteli, ei sentään niin riettaasti, että siitä luterilaisen protestantin kunnia olisi vaarantunut. Mutta juilauttipa vain mukavasti nivusissa. Sen taidon Hanneloore kyllä osasi, kotoisin kun oli sattumoisin Hampurin lähistöltä, Huredorffin seudulta.

Hyvin sujui ilta, ei siinä mitään, normaalia juopuneiden solkkausta ja kähinää, ryypin tarjoamisia, makkaraa ja kohvetta, saksalaista marssimusiikkia, jota täkäläiset kutsuivat jostakin luojan oikusta humpaksi. 

Yleistä seuranpitoa siis, mitä nyt Reinholdin saatua parahultaisesti tanssipykälän päälleen, hänen toivomuksesta soitettu ja osattu Saksanpolkka sekä pari tangoa: Hiljainen kylätie ja Punatukkaiselle tytölleni. Hanneloore sattumoisin oli punatukkainen.
 

Pitkästä aikaa hauskaa oli molemmilla niin, että aivan hikeen saakka kastuivat parketilla pyörähdellessään.

Kun tuli poislähdön aika ja olivat sööröttelemässä kotiin päin, niin jopa tuntui vilvoittavalta lappilainen yötön yö kun ehättivät kotitielleen ja siitä kartanolle. Hannelooren rinnat tuntuivat selkeinä selkään.

Reinhold ajoi Zündappinsa suojan alle. Peitteli vielä varmuuden vuoksi presulla. Hanneloore oijusti saunan suuntaan. 


Sen verta oli saanut tanssi kutinaa, että Reinhold lähti naisensa perään. Pujahti akkunan taa ja kurkisti. Hanneloore kykyllään soikon päällä, retongit kainaloissa, vamppu jalkain välissä selin pesemässä diskohikeä. 
Pylly niin houkuttelevasti kutsuen, että Reinhold Bühlerin silmissä suorastaan vilisi. Otsasuonet pullistuivat kun veri alkoi kohisemaan suonistossa sitten oikein vilkkaimman päälle. 

Teufel, että osasikin juilia mukavasti. Kääntyi pois vähin äänin ja kiiruhti pirttiin. Kylpyhuoneen kaapista kaiveli Kölninvesi pullon, siveli sillä kasvojaan, pyyhkäisi kainaloitaan, riisuutui sitten yöttömän yön valossa kelteisilleen ja asettui pirtinoven eteen matolle vastaanottamaan omaa hemaisevaa Hannelooreaan. Asennossa ja jäykkänä. 

Kun puoliso ja froua astuu sisään vähissä pukein, leninki laskostettuna käsivarrella ja erittäinkin hehkeänä pyllysillään, napsauttaa Reinhold paljaat kantapäänsä yhteen, nyökkää koko ylävartalolla kohteliaasti ja sanoo kotokielellään:
"Seien Sie eine gute Ehefrau und liebenden Ehemann, zu Ihren Diensten."

Loppu sujuu kuten kotimaisessa 50-luvun filmissä; heinälato, koski, myrskyyn yltyvä tuuli ja ukonilma salamoineen.
 

Aamulla kaksi lempeästi toisiaan silmäilevää rakastavaista käsikädessä lojumassa siksin sokin pelmuutetuilla lakanoilla kaikki vaatteet päällä, tukka kammattuna ja kaikin puolin onnellisen näköisinä.

Päättävät syödä sitten uudelleen herättyään pannullisen paistettuja kuhpakkeja. Jos malttavat.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Kalan valmistuksen tärkein sääntö on tämä: "Ne jotka paistavat kalan ruokaöljyssä, pitäisi keittää itse siinä."

sunnuntai 26. kesäkuuta 2011

SAMMALVARPiO


SAMMALVARPiO

Jäämeren viileä suudelma on ohi,
taivaan putoaminen niskaan taitaa siirtyä,
sillä taivaanpiirillä on kiilottaa kultainen reunus,
keskiyöllä näkee lukea pirtissä
ja porstuassa tarkenee kalsongeissa ilman turkkia.

Tavallisen harmaan ja lyijynharmaan lomaan,
johonkin veden ja taivaan välimaastoon,
suurin piirtein jotakuinkin,
on muodostumassa kultaisen kehrän elvyttämänä,
wanha perinteinen värimaailma.

Ne puut jotka eivät tuiskahtaneet nurin
viikon koillisen puhallukseen,
oikaisevat koukkuisen selkänsä
ja ojentuvat jälleen raapimaan taivaanpiiriä.

Lapin äkkipikakesä iskee kuin miljoona hyttystä;
siinä missä kurun varjossa hohkasi eilen vielä hanki,
ovatkin nyt puhjenneet taianomaisesti - yhen äkin,
sammalvarpion hennon valkeat kukkakellot.
Ällistyttää - asetelma aivan kuin ihme ja kumma.

Kun kapuat niitä huomenissa katsomaan taas,
jäljellä vain kellastuneet rippeet kauniista ihanasta.
Iholla tuntuu kostea luoteinen;
enteilee räntäsadetta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 25. kesäkuuta 2011

LYHTY


LYHTY

Viel' horjuu rannan akkunassa tuikku,
pistää veden kalvoon muikku,
muodostavi rengasmaton.

Yllä katon,
huojuu piisin latvas' hapuileva haiku,
ei suuntaa tiedä minne mennä,
ei tyvenessä mikään lennä;
vaiennut on viimeinenkin illan kaiku.

On saanut sijans' yötön yö,
läsnä valo päivän äänetön,
hyttysetkin tyhjäkäynnil',
paikallansa polkee.

Lipuu lahteen,
ahteen huomaan,
ylle kaartuvaisen viidan suojaan silkkiuikku;
jo käynyt unenmaahan linnunlaulu,
jäljel' veden pintaan heijastuva taulu.

Vain härkälauma mylvii jostain niemen takaa,
on aie niillä vakaa;
saada pojat lentoon sulan reunaan,
ennen talven entoo.

Sammuu vihdoin lyhty, yöhön yhtymähän ryhtyy.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 24. kesäkuuta 2011

KiiTOS - Ei JUHANNUSTA


KiiTOS - Ei JUHANNUSTA

Meidän froualla on ihan omat Jussin taiat: 
"Jos isäntä ei hyvän sään aikana tule Kievarista, niin eipä ole asiaa vielä Mikkelinpäivänäkään vaolle."
Muuten meillä ei tätä länsimaista kot-kot-kot-hapatusta vietetä. Ollaan vaan muina miehinä ja naisina vaikkei oltaisikaan.

Läiskitään vernissaa paatin kylkiin ja tervataan pohjaa. Samalla tervataan huttusilta sukuelimiä koht'siltään jos paikalle sattuvat kun froua parkuuttaa pirunkeuhkolla Kesäillan valssia Rantakoivun alla porstuan rappusilta. 


Nooh - sen verta nyt kuitenkin on periksi annettava, että Ruusuja hopeamaljassa kyllä on, toki nekin jonkun tyristin taittamia ja laittamia. Pitäähän sitä Kesällä keinussa kerran.
 

Se on siinä koko Juhannus-revohka muutoin paitsi, että serkkulikka laittoi Ameriikan Bostonista laivapostissa kakkureseptin. Froua paisutti jauhoja hiivaliemessä ja laati sitten vaatimani kaakun.

Ainoa oikea, aito ja rehti Ukon juhla - Ukko Ylijumalan juhla, on kesäpäivän tasauksen aikaan ja se meni jo. Tyhjä rykiä siis jos on jo puntissa. 

Wanhan liiton pakanat viettävät sitä monin menoin tuolloin. Eikä siitä tingitä tuumakaan. Tämä mustakaapujen anastama ja muokkaama nyky-juhannus, Ukon juhlan irvikuva, tuottaa pikemminkin tuskaa siihen liittyvän kaikenlaisen höperehtimisen takia kuin luomuiloa.
Kunnon ugrilainen ei alistu koskaan vieraan vallan laatimiin raameihin.

Kuinka monta tulevaa häpeällistä episodia olisi ugrilaisheimolta jäänyt näkemättä jos eduskunnan enemmistö ei olisi suostunut vieraan vallan kätyriksi alkaneen Jyrki Kataisen viikatetanssiin nuoralla, vaan olisi ilmaissut ryhdikkäästi kuten hevosnaamaiset ja aristokraattiset enkelsmannit:

"Ei pennyäkään Kreikka-huuhaahan!" 

Tai kuten viileän viisaat ja onnekkaat hannu-hanhet: 
"Ei kruunuakaan Kreikka-keikkaan - pitäkööt tunkkinsa!" 

Tunturista Ukon juhlasta palatessamme löytyi viltosta runsaasti Suipposilokkaa. Kun sittemmin (eilen) matkustin niillä eräällä (tilaustyö, nimi muutettu) lovikeikalla tulevaisuuteen, näytti tulevalla syksyllä hyvin runsaasti siltä, että Epsanjan tukeminen Kekrin tienoilla hajottaa hallituksen, rotat jättävät laivan.
 

Suipposilokka on sentäs siitä turvallinen matkustusväline, että se sisältää meno-paluun ja ajallaan, ilman krapulaa, toisin kuin Kärpässieni, joka toimii kuin nyky-VR - paluu saattaa jäädä.

Päätän tähän tämän lyhyehkön, vaatimattoman ja löyhän tiedonantoni, sillä ehtosella frouan kera lasketut verkonpräsyt odottavat poimijaansa vedestä ennen kuin alkaa sataa, jolloin ne kastuisivat.


Vielä tervehdin niitäkin jotka uskovat tähän teko-juhannusjuhlaan:
- Onkohan tämä ladattu?
- Ei viinaan voi kuolla.
- Minulle ei vittuilla.
- Koskaan en oo kortsua käyttäny.
- Kyllä tästä aina rantaan ui.
- Ei täällä kaasu haise.
- En mä eka kertaa veneestä kuse.
- Ei se tuli tosta mihinkään leviä!



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Vetoan ylenpalttiseen siveellisyyteeni tekstini rahvaanomaisia sanoja sisältävissä kohdissa, vaikka olenkin tätä nykyä pääsemässä tuosta tavasta.

torstai 23. kesäkuuta 2011

taiat




SUDEN RiiTTi


SUDEN RiiTTi

Esi-isäin henkien suopeassa seurassa
käännyn auringonlaskun maahan selin,
asetun kolmen polun ristillä laattakivelle vartoomaan;
jalat kuuhun, pää siihen kelopuuhun
johon varjo huipun ensin osuu.

Se ei pääse mukaan - ei oikeastaan kukaan,
jos tässä asiassa hosuu.

Sielu odottaa oikeaa hetkeä retkelle
muokatun taljan päällä köllien,
iänwanhassa,
höyhenillä ja sulilla koristellussa nahkapussissa,
siistissä järjestyksessä kolottavien luiden lomassa.
Rummutan, sydän lyö samaan tahtiin kalvon kera.

Hereillä - vaikka ajatus on jo karannut,
muassaan mielikuvituksen haihatteleva henki,
heti ensimmäisen riekonmarjakopallisen jälkeen;
jäljellä vain minä isäntärenki,
tyhjänä myttynä lytyssä kivellä livenä.

Nousematta lankean loveen,
siirryn tuonpuoleiseen ja koputan oveen,
vastaan astelevat muinaiset tutut,
muassaan omat vaikeimmat jutut;
ystäväin sielujen rypyt ja rutut.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

KESKiKESÄN PESÄPÄiVÄ


KESKiKESÄN PESÄPÄiVÄ

Värillistä ilmaa edessä, tumman taustan päällä
kun laskeudumme keskikesän matkalta alas,
takaisin jänkämaille.

Ei satanut ylhäälläkään,
oli vain pilvi tunturissa
joka kasteli läpikotaisin kauttaaltaan
oitis jyleän pahtaan takaa kurkistettaessa.

Kuin tiskirätillä,
päistikkaa päin naamaa suuteli koillinen;
niin kosteasti ei pussaa edes lehmä,
mutta sen kyllä kestää jos on tähellistä asiaa.

Meillä oli.
Rakkaus.
Kapusimme kertomaan sen.
Tuntui olevan läsnä jokaisessa katseessa,
kosteassa kosketuksessa;
käden hipaisussa hiuksia sipaisten se tuntui.

Oli muutakin.
Tervehdys kultaiselle kiekolle oli pakko jättää
jostakin taskun pohjalta löytyneeseen
paperilappuun tuherrettuna,
taitettuna
ja kiven alle suojaan sateelta laitettuna.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 21. kesäkuuta 2011

SADERYÖPPYJÄ


SADERYÖPPYJÄ

Humisevan tuulen kuulen kumisevan;
tunturin lakea viistää,
kattopelleissä viheltää.
Lipputangon naru toimii metronomina
joka sairastaa tuperkelia.

Tuuliviirin herkkä pussi tojii
kuin ennen aikojaan ja wanhasta muistista;
ilman aihetta kiimaan nousseen,
höperehtimään alkaneen maakkanaksen buohča.

Länsi-lounaaseen viittaa tämä sojottava tuppi;
luvassa hilpeää koillista Jäämeren raikkautta,
suolaisen tuoksua suven hehkeään syliin
kun luonto vasta puhkeamassa - herkässä vaiheessa,
puuskissa ärjyvien saderyöppyjen armoilla.
Se joka ei pidä terälehdistä kiinni,
on mennyttä kalua.

Mutta hiekkainen maa on janoinen,
ahnaasti hörppää kaiken;
imee saatavilla olevan satavan wiimeiseen pisaraan.

Ja kun aurinko vihdoin saa vuoronsa,
kasvien lehdillä lojuvat pisarat haihtuvat terheneksi;
utuinen, sumeiden sateenkaarien verkosto
muuttaa arktisen arjen hereäksi saduksi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 20. kesäkuuta 2011

VASiLi KUKON HiLPEÄ TAiVAS



VASiLi KUKON HiLPEÄ TAiVAS

Niin vain kävi muuanna päivänä että Vasili Kukon elämästä tuli ihanan totta. Tähän saakka se oli ollut jotain huljaamista elämältä näyttävän menon kanssa. Enimmäkseen nuoralla tanssilta ilman tukiverkkoja - taiteilulta, jonka perimmäinen sisimmäinen syy oli luojan tuoma vaurio olla pölkäämättä mitään. Edes harkitsematta sitä.

Kun ei pölännyt kuolemaa, eikä muitakaan inimisen henkisen kehityksen mukanaan tuomia latteita kauheuksia ja kotkotuksia, ei hänen elämässään ikään kuin ollut mitään kaiteita. Ei tarvinnut. Lavealla tiellä kyllä sopii puljaamaan vailla millä kurin. Eikä se ole edes ikävääkään.

Totuuden nimissä; joskus kyllä näyttää ihan siltä - silkkaa rattoa se perhana on kun useimmat muut sen sijaan kärsivät inhimillisyyden tuomasta onnettomasta ikeestä niskallaan kohdusta hautaan.

Mitä sitä paitsi sellaisella kuolemalla tekee joka ei pelota? No ei mitään, sehän selvä pyy, teho siltä silloin on mennyt, eikä sitä halua sellaista edes atimaan, kylään, on se sentään sen verran kalmonoloinen iljetys muuten. Ainakin mustakaapujen puheiden perusteella.

Kutsuisiko tuota edes jännityksenkään vuoksi Vasili ja tapaisensa, jää harkittavaksi.

Vasili Kukko oli elänyt koko tähänastisen elonsa sellaista elämää josta moni haaveilee virkatuolissaan tai muussa toisten inimisten oikkuihin kytketyssä työssään. 


Kuinka moni meistä onkaan istunut kopperossaan tyystin kyllästyneenä parempiensa jatkuvaan ylikävelyyn ja ohjeistamiseen.
Ja saattaapa joku istua parahultaisestikin.
 
Onpa niitä näitä pohtiessaan kenties päätynyt haihatteluun, jopa hairahtunut ihastuttavalle, preesenssistä pois johtavalle polulle kauas futuuriin, Onnenmaana siintävään tulevaisuuteen. 
Sinne matkalla sitten jotkut ovat saattaneet sortua näkemään päiväunissaan sellaistakin, että mitan täytyttyä lopullisesti on ollut suorastaan helppoa sanoa ylemmän paremman räksytyksen jälkeen: "Haista sinä pomo nyt pelkkä perse ja sutaise lopputili. Nyt tää lähtee! Tänneppä jäät horisemaan."

Mikä ihana tunne tuo on, haihattelun vapaus, vaikkei lopullista ratkaisua aina ehken synnykkään. Pelkkä haave jo vilvoittaa sielua.

  
Nooh, Vasilin ei tarvinnut tuollaiseen sotkeutua, oli karttanut moisia töitä koko ikänsä, kuten moniaita muitakin töitä. Vasilin henkinen, veteen kirjattu motto oli kuin suoraan Jyrki Piispan kirjasta; Terve ruumis ei työtä kaipaa.

~~~~~~~~~~~~

Vasili Kukko kohtasi ihanaisen naisen. Ei mitään hemakkaa pimua. Sinnepäinkään. Pikemminkin romakan, suorasanaista kerrontaa harrastavan ja sellaisella wimmalla, että eipä siihen meinnanut edes välttämättömimmissäkään asioissa ehtiä väliin sanan sanaa solkkaamaan. Mutta somaa oli, hunajaista mettä Vasilin korville sellainen ikiaikainen ja ominainen kalkatus jota tuo rehevän roteva nainen huuliltansa suolsi lakkaamatta.

Kuin katkeamattomana nauhana suoltui puhe Sylvi Orvokki Tuulteenkorvalta-Mäyräpäältä. Suu kävi vaikka siihen väliin tällättiin leipää ja muuta särvintä. Kävi vaan.


Ja mitä suloista puhetta; opettamista, neuvomista, kehumista, moittimista, marmatusta, marmatusta ja marmatusta, joista yksikään niistä ei suoranaisesti kohdistunut Vasiliin, mutta joka pian hoksasi, että hänhän hyvinkin saattaisi olla puheiden maalitaulu, sikäli mikäli olisi yhtä ja samaa kalkatuksen kohteena mainittujen kera.
 

Sylvi Orvokin sanojen suollolla oli mainio takaisinkytkentä. Melko nopeassa aikataulussa Vasili oppi tyystin välttämään niitä kiemuroita ja konnakoukkuja joista Sylvi alvariinsa suolsi puhetta.

Kuten jo mainittiin, Sylvi oli romakka ilmestys, 6 jalkaa ja 7 tuumaa isoa herkästi hyllyvää naista. Persevä, reitevä ja rintava. Hänen rinnallaan Vasili hennossa huojuvassa varressaan kuin vanamon värisevä, aralle tuoksuva kukka koko 145 sentin matalassa korkeudessaan.
Eikä siinä paljon pyristely auttanut, oliko siihen edes halua - luoja tietää, niin piti Vasili naisestaan kun Sylvi lempeällä kourallaan tarttui Vasilin linnunluiseen kalvosimeen ja ilmaisi täten halunsa omistaa tämä ja tälle kallein aarteensa yli kaikkensa.

Siellä, siellä kaikkein salaisimpien sinisten verhojen takana Sylvi Orvokki
Tuulteenkorvalta-Mäyräpää avasi vaativasti reitensä, raotti tuoksuvan puutarhaansa ja nosti Vasilin vahvoilla kourillaan reisiensä väliin. 
Vaatimalla vaati - likisti ja tikisti Vasilinsa viimeiseen pisaraan saakka ja antoi onnentunteen tulla molempien puolesta ja yleensä yhtä aikaa jyleänä ulvontana joka sai syntisimmät kyläläiset luimistelemaan maailmanlopun pelossa - hirvityksiä odottaen.
 

Siinä juhlallisessa tolassa muuttuivat he yhdeksi ja samaksi ja eikä kukaan olisi rohjennut mennä toteamaan, että toinen olisi ollut toista suurempi. Täydellinen harmonia lepäsi häveliäänä huntuna heidän yllään.

Sylvi Orvokki Tuulteenkorvalta-Mäyräpää piti tällaisista hurmion hetkistä ja siksi niitä on tihepäähän. Vasili puolestaan elämään paluusta, säntillisyydestä ja tekemisen ilosta johtuen vastavuoroisesti otti ilomielin vastuun suoritteestaan. Ilman paineita ja ilman keinotekoisia ponsiaineita. Toistaiseksi.

Näillä eväillä lähti Vasilin elämä sujumaan arvoiseensa suuntaan, saatettaisiin kai toisaalla olettaa, että juuri siihen Luojan oikeasti tarkoittamaan, ei mihinkään inimisten keksimään jonniinjoutavaan sääntöihin nojaavaan höperehtimiseen. 


Mistä tuli Sylvi ja jääkö - sitä ei kukaan lähimmäinen ole hirvinnyt veikata, saatikka puhua tahi löysemmissä unissaan ounastella.
 

Eletään vaan tätä päivää ja tätä hetkeä. Sitä voi sanoa onneksi jos vain ite haluaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Kalan valmistuksen tärkein sääntö on tämä: "Ne jotka paistavat kalan ruokaöljyssä, pitäisi keittää itse siinä."

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

MiNUN SiLTANi


MiNUN SiLTANi

Merenpinnan tasolla maailma loppuu horisonttiin,
sen takana näkymätön sietämätön kaikkeus, satumaa,
ilmiö joka antaa luvan ja oikeuden muokata itseään
jokaiselle sielunsa avaruuden mitalla.

Rannan kivillä - kiviä nakellessa,
tutkimusmatkailijan kiihkosta kiehuvat veret
korventavat suonistoa - kummaa ainetta;
nostavat jotakin salaista, outoa painetta.
Tuntuu että päälaki lennähtää pian osaksi
aavan meren tuolla puolen sijaitsevaa vuorta.
Varmuuden vuoksi aloitan lähtölaskennan.

Kiviä nakkelemalla synnytän uutta maata ilman kipuja,
hallussani on ikiliikkuja;
maan tekeminen paljastaa yhä uusia kiviä,
joita nakkelemalla synnytän taas uutta maata.
Tämä prosessi on ikuinen,
haihattelevan mielikuvituksen liitto avaran sielun kera.

Teen runoista sillan ja sanoista kaiteet,
jatkan sitten kuivin jaloin matkaa meren yli.
Valitsen parhaita mahdollisia vapaita sanoja;
taltutan ne parhaaseen mahdolliseen järjestykseen.
Se on minun siltani,
astukoon sille ken haluaa,
se on minun siltani.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 18. kesäkuuta 2011

Runo № 1001. PÄÄTETTY JA PÄÄTETTY


Runo № 1001. PÄÄTETTY JA PÄÄTETTY

Pysähtynyt tuuli hivelee kuuloluita,
tie sieluun käy vaivihkaa aistinten kautta,
sattuu nieluun niin, että joutuu nielaisemaan tyhjää.

Vain vesimittariarmeija puntaroi,
määrämittaisin vaaksoin haarukoi vedenkalvolla;
rasvatyyni lompolon pinta ei viitsi värähtää,
peilaa mittaajan kuvaa kuvastimessaan
ja sillä siisti.

Toisen pään viita kumartuu kaapuna veden ylle,
toisen pään harva aihkimetsä päästää sopivasti
siilautuneen valon muodostamaan mystisiä kuvioita.

Tähän myyttiseen ajan tyyssijaan asetun toviksi;
tuhannen asiaa on sanottu monipolvisin mutkin,
kutkin punottu sellaiseen ketjuun,
ettei sitä voi leikata.

Punnittuja sanoja,
harkittuja, tarkoin arvoihin lomitettuna,
sovitettuna vesimittarin tapaan ristiin rastiin,
tyventä elämän pintaa sietämättömästi hipaisten.

Rivien välistä saa tartunnan sieluunsa,
mutta pinta jää koskemattoman sileäksi.
Tehty on mikä päätetty ja päätetty.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 17. kesäkuuta 2011

ABSURDiSTANiLAiSET OVAT KUSESSA


ABSURDiSTANiLAiSET OVAT KUSESSA

Täällä sitä ollaan perunannostotalkoissa Himangalla. Kello ei ole paljon mitään. Ei oikeastaan edes kalvosimessa, sillä kellolla ei ole tässä pitäjässä mitään merkitystä, koska koko pitäjää ei ole olemassa. On vain kylttejä tienposkessa joissa niissäkin mainostetaan opposiittiötä - Keskustaa - omituista.

Niistä kelloista vielä - ei niitä tarvita. Ikiwanhan perinteen mukaan varhaispottu noustaan nostamaan aina ennen sianpierasua (varttia vaille kukonlaulu). Muuten €U tulee ja tuottajahintaa on pakko laskea. 


Varhaispottuluokkaan ei nimittäin päästä normaalina virka-aikana (08:00) aloitetulla pottumaan mylläyksellä. Typerinkään urbanisoitunut ei suostu maksamaan klo 8 jälkeen nostetusta potusta 10 €uroa kilolta - odottaa mieluummin nälissään syksyyn, joilloin hinta putoaa sadasosaan.

Kunhan pottu on nostettu, saatu kiehumaan ja voi sulamaan pilkkumissa kuppisoossia varten, syön kaiken kokoonsaamani ja alan seuraamaan lehtimiehen ja kirjeenvaihtajan otteella erään separatisen järjestön (Pohjois-Kalotin Itsenäisyysliike) jäsenistön haihatuksia täältä paikan päältä.

Potunnostotalkoolaisten ensitapaaminen eilen oli jo melko järisyttävä. Nämä hampaisiin saakka raskaasti aseistetut mies- tai naispuoliset aktivistit eivät lainkaan erottuneet siitä rupusakkien vaeltelevasta laumasta joka kiiruhti eeskahtaalle ahtaan kaupungin kapeilla kujilla urbanisoitunut ilme komeilla kasvoillaan. 

Ei  erottunut sitten millään vaikka pistävillä kokkapuhella ja miekanterävillä sanansäilöillä varustautuneet separatistit kantoivat aseistustaan julkeasti esillä - oikeastaan provosoivasti.

Saa nähdä miksi tämä päivä korjaantuu. Iltapäivällä on kuulemma luvassa esitys jossa Kävelevän Kataistrofin tapaan joku separatisteista uhrautuu ja istahtaa ilmituleen jonkun muun paljaalla persiellä ja todistaa tilannetta seuraamaan saapuvalle lehdistölle, ettei se satu lainkaan. Ei kipua, ei kyyneleitä.

Juuri äskettäin, aloitellessani raapustukseni dramatisointia, wäkivahva mies- tai naispuolinen separatistijoukko (nimet muuten muutettu) poistui vakavasti mumisten kuokanteroitus-grillikatoksesta varttamaan paatuneet pottukuokanvarret veitsenteräviksi tahkotuilla, pääsääntöisesti 3-piikkisillä. 


Joku warhempaa polvea oleva näyttää yhä suosivan rahvaanomaisempaa, brutaalimpaa 2-piikkistä mallia - lienee sielultansa nopeampi-iskuinen, että ennättää samassa ajassa hutaista pari kertaa tiuhempaan kuin 3-piikkisillä rei'ittävät. 
Yhdellä wanhalla peijuunilla muuten vielä lappeellinen versio 2.0.

Jo ajatuskin kauhistuttaa - millaista jälkeä tuollainen porukka voi saada aikaan, sikäli mikäli osaa kurillisen joukkokäyttäytymisen strategisella hetkellä. Ei kahta puhetta.
Aiheellinen journalistinen kysymys lieneekin:

"Seuraako kurittomista sotilaista vähemmän poliittisia ruumiita?"

Aamu akatsukiteeraa (sarastaa) pikkuhiljaa. Lestijoen toisella puolen, Absurdistanisssa, on koko yö kypsytelty hallitussopimussåppaa ruåtsalaisittain maustettuna. Saapa nähdä miksi myrttiytyy kun aikansa kiehuu liemessään. 


Ainakin såpan säilyvyyden kannalta esiin on noussut sellainen järisyttävä uhkakuva merenpuoleiselta taivaanpiiriltä, että alkaa epäilyttää jo ennen kuin såpansyöjät ovat ehättäneet vyöttää kaulappunsa. 

Kovin runsaasti näyttää siltä, että tovi sitten Epsanjan suunnalle noussut uhkaava ukkospilvi saattaa myrtiyttää kyseisen keitoksen jo ennen kuin syksyyn saakka on päästy.
Niin pahoin palaneet pullat tuntuvat olevat Epsanjalaisten uunissa tietää juoruta pitäjän ainoa ehtaneiti ja wanhapiika Financial Times.

Miksi menee ja minne? Siitä suuntia nähdään separatistipäivän tulosvastuullisissa arvioinneissa iltapäivällä grillikatoksen uusissa aseidenteroitus-sessiossa.
Julkilausunnolle päädyttäneen vasta yksireikäisellä jonossa istutun täysistunnon jälkeen.

Päätän lähetykseni tähän.

Absurdistanilaiset ovat kusessa. Toivotan heille varovaisuutta lausunnoissa tämän ehtoisissa terassipalavereissa, ettei se valu suuhun.
Sen sijaan Pohjois-Kalotin Itsenäisyysliikkeellä näyttää menevän varsin hyvin. Minimipääomalla huseerava liike haihattelee kevyen oloisesti tässä raskailla mieli- ja uhkakuvilla katetussa velkaisessa maailmassa.

Itella Scriptum.
Liittymislomake Pohjois-Kalotin Itsenäisyysliikkeeseen



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Joka nyt pitää silmälappuja, tietäköön että samaan varustukseen kuuluu vielä suitset ja ruoska.

torstai 16. kesäkuuta 2011

odotus




Runo № 1000. ODOTUS


Runo № 1000. ODOTUS

Hiljainen kököttäminen palkitaan,
vihdoin, lopultakin,
vartoamisen hillitön tuska on hellittämässä.

Ne paratiisin portit ovat aukenemassa;
ne joiden luokse joskus ammoin,
ikään kuin sattuman ilkikurisesta oikusta,
sielun valloilleen päästetyn mielikuvituksen hulvaton
lento päätyi muka tekemään hätälaskun.
Vaikka itseasiassa
kun nyt on takaisin käsin asiaa pyöritelty - ilmentyy,
että selvääkin selvemmin sillä oli oitis vissi syynsä;
mielen syövereihin pakkautunut luovuuden ahdistus.

Selkeä looginen johtopäätös todistaa;
sanottavaa sen tuhannen episodin verta.
Eikä mitää takeita näytä olevan vieläkään siitä,
etteikö sama touhu jatkuisi yhä vaan saman
runollisen ilmaisun tutkaimen edessä pyristellen.

Pääseekö tässä tapauksessa susi turkistaan,
jonka sisään on itse itsensä tukkinut?

Se on runouden sietämätön haihatus - seikka,
johon saattaa törmätä päätäpahkaa noin vain,
vielä - jo viidettä vuotta kestäneen purkautumisen
nyt näyttäessä täyttyvän.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Runo № 999. PiTSiiN PUETTU HENTO OTE


Runo № 999. PiTSiiN PUETTU HENTO OTE

Harsumaiset pilvet leikkaavat vihdoin helteen,
on se aika
kun toivottomuus ja raukeus ovat viimeinkin
saavuttamassa voiton;
uupumus kohentelee jo asemiaan ottaakseen
koko paahteelle luovuttaneen kehon vihdoin hallintaan.

Orastaneen punerruksen tilalle on vaihtumassa
koht'siltään paahtuneen kahvinruskea,
jota ahavoinnin tukemat iäntuomat tukevat rypyt
suorastaan pukevat;
jollakin tapaa - ettenkö sanoisi.

Vaikka siis ulkonäössä riittäisi kuin osaavaisuutta
ja taitoja moniaisten asioiden hallintaan,
on laiskamato jo kaivautunut riittävän syvälle;
päästen kalvamaan sitä herkintä sisintä,
sielun suurta juurta.

Peli alkaa olla menetetty,
harvoin ihminen kykenee enää tuosta tolasta
omin voimin kömpimään kuiville - onpa siinä ja siinä,
auttaisiko tässä vaiheessa enää oman rakkaansakaan
läpikuultavaan pitsiin puettu hento ote.

Edes se ei ole sanottu,
vaikka onkin muinoin - ties milloin, kirkossa kuulutettu.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 14. kesäkuuta 2011

WANHA HiPPi


Runo № 998. WANHA HiPPi

Levoton tuuli nykii paidan helmaa pientareella,
vesiasioita - toimitettava säntillisesti aamunkajeessa.

Siitä jyrkästi vasemmalla,
aivan silmäkulman äärinurkassa,
arasteleva vemmelsääri pelmaa kasteista odelmaa,
pysähtelee, näykkii niittunätkelmää,
kätkee pelkonsa oitis
kun huomaa tuijottavansa keppi kädessä seisovaa
pitkätukkaista wanhaa hippiä.

Sataa ropisee - mutta niin hiljaa,
että sen vain näkemällä näkee;
suhisten kasvavan äpäreen aaltoillessa niitulla.

Laurilan viidan takaa rykii runoileva uuttukyyhky,
kuovipari kaartelee ja nyyhkyttää;
kai mennyttä kesää,
vaikka kaikilla siipiniekoilla ei ole vielä edes pesää.

Kurjet veisaavat pellonpäässä sitä tehen;
pelkäävät itään kallellaan olevaa taivaankantta,
näyttää putoavan millä hetkellä hyvänsä.

Toisen nokassa jalasta roikkuva sammakko
manaa ammatinvalintaansa,
ei tykkää olla eineenä heinäpellolla.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 13. kesäkuuta 2011

KiVETTÖMiÄ MANSiKOiTA



KiVETTÖMiÄ MANSiKOiTA

Ensimmäiset valonsäteet kiilottavat järvenselän päälle niitun päässä olevassa aukossa. Tulisen ja möräkän jyräkän jälkeen ilma on raitis, sitä kirpakoittaa luoteinen viittä-kuutta metriä puhaltava huomentuuli. Painostava helle on ainakin tilapäisesti poissa.
 

Oraalle noussut odelma on kastehelmien kirjoma taivaallinen paratiisinäkymä aamun kajeessa. On luonnon ja kesän hehkein aika. Joku yltiöpäinen uhkarohkea romantikko-humanteri voisi jopa väittää näkevänsä kasvien ja kukkien auran tässä hereässä yläsavolaisessa valossa.

Kello harppoo sudenhetken viimeisiä toveja, kohta pierasee sika ja sitten nousee naapurissa kukko tunkiolle kailottamaan hyvät huomet unikeoille ja muille vetelyksille jotka vielä lojuvat lavitsoillaan raskaasta työstä painajaisuneksien.

Niitun reunassa, kaneliomenapuun takana vitelikössä, näyttää olevan kuovin pesä villiintyneen raparperin alla. Naaras kyköttää munimassa matkapakaasit jo valmiina.

Uros tepastelee hermostuneena, väliin pyrähtää räpiköimään  piruetteja taivaanpiirille ja kailottaa varsin kuovilliseen tyyliin muille pörrääville  tirpusille tahtovansa nauttia näistä avio-onnen olemattomista rippeistä henkilökohtaisesti, suurin piirtein viimeiseen munaan saakka. 

Sillä kuten hyvin tiedämme, muistamme lukeneemme kansakoulun lintutiedon tunnilla, että kuovifroua ei ole niitä kaikkein innostuneimpia hääräämään paskavaippojen ja maitolämmitysten kera.
Se kun yksinkertaisesti luottaa mielitiettyynsä siinä suhteessa huomattavasti visummin kuin joku sosiaalihuollon lapsenruokkoämmä joka ei usko ylipäänsäkään isien lastenhoidon osaamiseen, tavoitteisiin eikä tahtoon ja haluun sitten rikamankaan vertaa vaan toimittaa vunukat säälittä mieluummin lastenkotiin huostaanotolla kuin sallii ne isäinsä paapottaviksi.
 

Jättää kuitenkin tämä edellä ja yllä mainittu nimenomainen kuoviukko kastemadon vorniasta nurmesta kiskovan mustarastaan huomiotta. Se on nääs sen monivuotinen luotettu riiuukaveri, mutta töyhtöhyypältä kyllä käy nyppäsemässä töyhdöstä haituvan kurillaan. 
Moisesta taas suivaantuu hyyppä ja kirahtaa:
"Vanellus vanellus! (Perkeleen perkele)"

Tämän savolaisen kulttuurimaiseman ylevän huomenkoin keskeyttää Kualeppi Viänänen dramaattisella ilmestymisellään pellon pieleen, metsän rajaan rannan suunnasta. "Puatin" on karrauttana poukaman perille karreikkoon, kokka könöttää tuppaiden välistä.

Ei mene kuin hetki kun jo puarustaa ojan vierusta reppu selässä ja päälari toisessa kourassa kartanolle. Toisessa pärekoppa jossa muovisäkissä kolme parikiloista lahnan motlaketta. Suupielet muikeassa hymyssä ojentaa pihalla kädet esiliinan puuskassa seisovalle emännälle
pussin.
"Ka tässäpä nuo ovat nyt tuoreimmat tojisteet siitä jotta tämä muapallohhii on joskus ollu lättänä", sanoo ojentaessaan niitä.

Mielellään emäntä tällaiset terveiset vastaanottaa yksinäiseltä saarenasukilta - kovin mielellään, kun on jo tovin siunaillut kuinka savulahnan nautinnoista on kohta pian vuosi kulunut. Toiveiden täyttymistä jää nyt odottamaan vielä, josko Kualeppi toimittaisi tuota tuonnempana vasullisen lahnan parkkia myös kapakalaksi saakka.
Pyytää Viänästä sisälle pirttiin ja nostaa pannun ringille lämpiämään.

Sitten emännän silmät sattuvat Viänäsen vierelleen laskemaan päälariin. Mielenkiinto herää ja johtuu siitä tiedusteleman pänikän osoitetta: "Vuan mikäpä se lienöö tuon pöntön osoke?"

Viänänen vastaa kuulleensa kulkupuheina, jotta Suonenjoella ovat kuulemma kehittäneet uuden kivettömän mansikan, että sitä hänellä on meininki lähteä koemaistamaan ja parhaassa tapauksessa päälarillisen vaikka koeostamaan jos niikseen sattuu:

"Etennii jos suap ite kerätä ja parraat piältä ottoo ja kokkeilla. Suattaapa nuo halavennuksellahhii suaha - määtiijjä, niille töin."

Emännän suu loksahtaa raolleen ja pillilupin tumppi jää somasti alahuuleen roikkumaan. Niin pistää ällikälle Kualepin uutinen.
"Mittee se horissoo mokoma rohjake? Väskynäthän ne niitä kivettömiä ovat. Out kuullu viärin tahi ymmärtänä, tottero", vastaa hieman kimmastuneena emäntä Kualepille.

"Ka, oun tahi en ja suattaapa nuo olla, tahi olla olematikkii, mutta käymään lähen kuitennii, kun on Muhoskalla tuas ihtesä kuppuutettava - nuo sivut kun... Tarkistanpa sittä samalla reissulla kummatko ne on niitä kivettömmii."


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Kalan valmistuksen tärkein sääntö on tämä: "Ne jotka paistavat kalan ruokaöljyssä, pitäisi keittää itse siinä."

sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

HÄVYTÖN HENKÄYS


HÄVYTÖN HENKÄYS

Kuikan huuto koskettaa vaikka ääntä ei näy,
vain silkka kaiku nakkelee huikaisua seinämien välissä.

Välietappi - Kolmen hetteen risteys;
yksinäinen lammas harhailee rasvatyynen lompolon
tummanpuhuvan kalvon pinnalla,
muita vakavasti otettavia uhkia tällä erää
helteiden muuttumisesta kaatosateiksi ei ole.

Tokihan riehakas ukkosmyrsky niin arvaamaton on,
että sitä kyllä saa odottaa aina ja aina.
Ja se vain jaksaa yllättää;
torin yli kulkiessa, ostoskorit molemmissa käsissä,
sen hävytön henkäys tunkee kesämekon helman alle.
Esittelee kuin vihjaillen löytämänsä kesäisen lantion,
ilman pikkuhousujen suomaa intiimiä huomaa.

Tai juuri kun olet kapuamassa ensimmäisiä askeleita
rintuuta myöten jängältä tunturiin,
ypöyksin - vain sielu seuranasi
ja sitten selän takana räsähtää;
yksinäisen kelon nokka muuttuu harsupilveksi
joka kaatosataa tulitikkuja ylt'ympäriinsä.

Pannahinen, kuinka moiset sattumukset saavatkaan
veren kohisemaan suonistossa.
Minkä sille voi - luonnolleen?

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 11. kesäkuuta 2011

HELMiMERi


HELMiMERi

Ripaus haihtuvaa, läpikuultavaa auerta leijuu niitun yllä;
herkkyyden viimeiset rippeet hatarina nöyhtinä,
erkanemassa toisistaan hyvästejä jättäen,
sulautumassa orastavaan päivään.

Yksi kesäyön huumaava juhla on ohi, tanssit tanssittu,
maahiset ja menninkäiset keijuineen poistuneet,
untuvainen parketti väistyvi huomenen tieltä.

Järven kuiskaava tuulen henki tunkee sen liepeen alle.
Kun seuraavan kerran käännähdän katsomaan,
viimeinen silosääri vilahtaa metsän siimeksessä.
Hete metsän reunassa iskee silmää - hieraisen omiani.

Haihtunut on väki, samoin taika - kuin onni konsanaan,
jäljellä yön syleilemä kostea ävär,
poimulehtien matto kastepisaroineen - helmimeri.
Auringonsäteet heijastuvat aikansa;
noustakseen valokimppuna taivaanpiirille.

Huomenen ensimmäinen taikahetki on ehtymässä,
päätymässä arkeen ja tavallisiin puhteisiin,
Vielä tovin soi rastaan huilu niin kovin tohkeissaan,
sitten pillit pussiin, on alettava puuhailla aamiaista.

Kesäyön unelma päättyy,
ensimmäinen kalamies puksuttaa laiturin ohi apajilleen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 10. kesäkuuta 2011

PUHU SÄÄ - MÄÄ KUUNTELEN


PUHU SÄÄ - MÄÄ KUUNTELEN

Helteellä on suurinta huutoa - muotia, puhua säästä. Kauanko tätä lystiä kestää? Ukkostaako? Onko haittaa luonnolle, karjalle, inimisille - eritoten wanhuksille. Paljonko on oikea "neste"määrä ja paljon paljon muuta uutta halutaan tietää helteestä.
 

Nyt puhutaan - tässä jutussa, säästä omasta päästä. Aivan vain saivarrellakseni; kirjoitetaan. Tai siis minä kirjoitan. Allekirjoittanut.

Uutistoimituksiin kautta koko maan, kuuntelijoiden onnettomuudeksi jokaiseen kinkerpiiriin erikseen, saadaan aina pitkällisen hakuprosessin jälkeen joku innokas sää-toimittaja kyselemään ja jankkaamaan Ilmatieteenlaitoksen meteorologilta typeriin kysymyksiin vastauksia joissa on mukana suvituulen tukahduttava hönkäys ja useimmiten samasta suunnasta.
 

Oi että kuinka usein olenkaan miettinyt huikentelevasti, haihatellut tyhjän perään, kihertänyt sisäistä naurua, josko joskus joku kehittynyt meteorologi kyllästyy lopulta toimittajien typeryyksiin ja vastaa kerrankin hyvin sotamies Svejkimäisellä otteella vaikkapa kysymyksiin: "Kuinka kauan tätä hellettä vielä kestää? Milloin tämä päättyy?"
 

Suurin piirtein näin, tähän tapaan:
"Tämä pirullinen helle, jota suuresti kunnioittamani toimittaja varmasti tarkoittaa kysymyksessään - niiiiiiin, ilmoitan nöyrimmästi, tämähän loppuu  ihan normaalisesti kalenterin mukaan Auliksen päivänä elokuun 16. klo 19:27:51, suurinpiirtein tasan. Toki sikäli siis, mikäli rintamien välillä ei tapahdu suurempia muutoksia. 

Sanotaan nyt sitten kuitenkin varmuuden vuoksi, toleranssin takia, että vaikkapa 20:27 ja 51, eihän sitä koskaan tiedä näiden ilmastoinninmuutosten ja ilmavaivojen minuuttiaikataulua, koska joku voi olla myöhästynyt helteen takia jo alun alkaen ilmastopaneelista jolloin kokouksen kestoa on jouduttu loppupäästä pidentämään."

Jo vain se olisi mukana nähdä toimittaja-plantun pitkäksi venähtävä naama tuollaisen vastauksen saatuaan suorassa lähetyksessä.

Kun paahtaa puolen Absurdistanin läpi wankkureilla, sitä ehtii kuunnella monen paikallisradion läpätyksiä ja yksinpuheluita säästä; suurinpiirtein vartin välein.
Sää täyttää elämämme; satoi tai paistoi. Parhaimmillaan tunteroinen vilahtaa rattoisasti tähän malliin:
12:00 Uutiset ja sää
12:15 Paikallinen sää
12:22 Saa soittaa: Mitä sää teet tällä säällä?
12:30 Paikallisuutiset ja sää

12:33 Toimittajan sää
12:50 Merisää
13:00 Uutiset ja sää...

Jopa kolmeen (3) minuuttiin saakka ylettyvissä juonnoissa vatkutetaan säästä ja musiikkivalinnat on parhaasta päästä;  Markku Suomisen: Sadetta mä kuuntelen..., Henry Thiilin; Aurinkoinen, Papu ja poikien; Helle, CCR:n Who stop the rain? Jne. jne.

Joka kolmannen piisin jälkeen epäillään helteen syyksi ilmastoinninmuutosta tai sen pettämistä, viime kädessä Rexonan.

Nyt minä lähden poimimaan vasullisen lahnaverkkoja. Lahnat ovat kovin oivallisia savukaloja sillä ne ovat litteitä, makaavat kuin lahnat ja sopivat mainiosti sellaisiin vaatimattomiin talouksiin kuten meillä; kattokin niin matala majassa, että lahnatkin joutuu syömään mahallaan sängyn alla.
 

Siis lähden mikäli helteeltä kykenen, eikä helle ole kypsentänyt lahnojani yön aikana ylikypsiksi.

Ennen lähtöäni mää kuuntelen vielä uutiset ja sään.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Joka nyt pitää silmälappuja, tietäköön että samaan varustukseen kuuluu vielä suitset ja ruoska.

torstai 9. kesäkuuta 2011

kesäkummitus




VERTA HYYTÄVÄ KiRKAiSU


VERTA HYYTÄVÄ KiRKAiSU

Kyllä muuten, mikä ettei,
mutta sen kaiken täyttävän, sielua hyväilevän;
pysähtyneen hiljaisuudenkin keskelläkin.
Pulssi tihenee, myrkky syöksyy kohisten verisuonissa,
niin että ohimoissa soi.
Lihakset valmistautuvat jännittyneinä odottamaan
käskyä: Räjähdä!

Iho nihkeilee - jostain äänettömyyden keskeltä,
yön juuri vaipuessa hämärän syleilyyn,
merkillinen,
suorastaan kammottava koputus onttoon keloon;
iskut raikuvat tyhjyyden läpi rannattoman selkosessa.

Tunkevat korvalehden kiemuroita tärykalvolle
ja napauttavat kuuloluita sellaisella voimalla,
jos parahtaa - Herran tähden - voisi siinä tilanteessa,
niin sehän se tietysti karkaisi huulilta.

Mutta ei - heti perään,
ilman halkaiseva verta hyytävä kirkaisu riipii selkäpiitä
saaden kaiken muun järjellisen lakkaamaan tyyten,
hullaannuttaa muutoin joltisenkin tasapainoisen ällin
sellaiseen haihatteluun joutavista möröistä
sekä niiden peikkokavereista että.


Ensimmäinenkään järjen kipene ei sano:
Ka! Palokärkihän se siellä rinkuu.

Oh-show-tah hoi-ne-ne