tiistai 31. toukokuuta 2011

ELÄMÄ iHMiSENÄ


ELÄMÄ iHMiSENÄ

On siinä olemista;
kaikkia muita miellyttääkseen,
välttyäkseen sormella osoittelusta,
pitkistä hiljaisista katseista
ja osaaottavista nyökkäyksistä.
On oltava.

Kuoleman vakava katse naamarissa;
täytyy osata olla mielin kielin,
sulkea sielunsa - pitää mölyt mahassaan,
vaikka ilostuttaisi, riehuttaisi
tai älämölöttäisi niin pirusti
kun on sattunut ankaran hiljaisuuden keskellä
näkemään hyvin yksinkertaisen kauniin ilmiön
karun luonnon armottomassa povessa,
jossakin tietymättömien selkosten takana.

Ja sitten sivistyksen pariin palattuaan,
paskaisena ja savulta haisevana ryöttiläänä,
on pidettävä suu supussa - turpa kiinni.
että näkemänsä voisivat jatkaa sitä tehtävää,
joka niille luonnonlakien mukaan kuuluu
ja on sälytetty.

Eikä voi sanoa, että huonosti hoitavatten,
puoli kinkerpiiriä jahtaa niitä torrakoiden kera,
säälimättä, anteeks' antamatta.

 
Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 30. toukokuuta 2011

SUUNTAKiVET



SUUNTAKiVET

Hiirolan Antsalla oli useampia vaihtoehtoja. Hän seisoi rannioiden risteyksessä, oli tullut yhtä myöten niistä. Puuskuttaen, hieman lämmenneenä kierteli polun kaikki mutkat ja koukut. Ei lähtenyt oikomaan vaikka joissakin kohtaa se ehken olisi kannattanut. Ei viitsinyt lähteä urheilemaan kantamuksensa takia. Tällaisessa mastossa tällä kohtaa.
Nyt olisi päätettävä.

Antsa pujotteli rensselit hartioiltaan ja laski riipin jäkälikköön, nojalleen orastavaa kuoston typsyä vasten. Kaivoi sivutaskusta maastokuvioisen viikatun sadeviidan ja asetteli sen mättään päälle. Kaiken hulvatun varalta, jos sattuisi kostea olemaan. Kykistyi ja istahti sitten viitan päälle.

Kaiveli lyyssin taskusta tupakkivehkeet, Antsa oli wanhanliiton mies. Sytytti postonin, makusteli ja puhalsi savun myötätuuleen. Vilkaisi tulosuuntaansa, sitten meno-, vielä kelloa ja aurinkoa. Tuli siihen tulokseen, että harju jolla porojen rannio kiemurteli, oli lounas-koillinen suunnassa. Ja tällä kohtaa toinen, risteävä rannio selvästi oli lähes poikittain - kaakko-luoteissuunnassa.

Molemmat kyllä kohtuudella veisivät tavoitteeseen päin, mutta kumpaa nyt kannattaisi. Kunnollista muistikuvaa alueen maastosta ei enää ollut, sen verta kauan oli aikaa ennättänyt soljua ohi viimeisistä kulkemisista näillä tanhuvilla.

Hiki kuivahti otsalla ja selän nihkeys alkoi myös hellittää. Salaperäisesti, tyhjästä ilmestyi kuivalihan kappale hyppysiin, toiseen niibi. Siinä istui kulkija kiireettömänä pohdiskelemassa vaihtoehtoja mukavimman päälle. Sitä alinomaista hoppua ei ollut, puuttui kokonaan matkasta. Hyvä mieli oli, rento, rauhallinen ote joka takasi että eteenpäin mennään systemaattisesti, poukkoilematta kuin poron miessi.

Sen paljon tuli vuoltua Antsalla kuivalihaa, että piti kurottaa kantamuksestaan vielä puteli. Kiersi korkin auki ja kulautti hyvän tujauksen hui-haijuomaa. Pisti pois ja antoi maailman olla niine hyvineen.

Tovin pähkäiltyään kaivoi reisitaskusta sisnan kappaleen. Otti sen sisältä kolme kiveä pivoonsa; punertavan, vihertävän ja mustahkon. Toisella kädellä laskosti sisnapalan auki eteensä maahan. Ryhtyi sitten intensiivisesti tuijottamaan molempien rannioiden välimaastoon. Tuijotti ja tuijotti, niin että silmiä jo väsytti tihrustaissa. Lopulta joku näköpiirin rajamailla liikahti. Yhteys syntyi tuntemattomaan salamannopeasti. Se tuntui munaskuita myöten.
Yhä tuijottaen liikahduksen kohtaa kaukana jossakin lausui ääneen kysymyksen: "Koilliseenko?"

Samaan aikaan pudotti pivossaan ravistelemat kivet sisnan kappaleelle ja katsoi tulosta. Punerva kivi oli lähempänä mustan puhuvaa. Noukki kivet ja kääräisi ne nyyttiin. Sulloi sitten sen takaisin reisitaskuun. Asettui sitten aloilleen helpottuneena ja sytytti uuden postonin.

Kun oli saanut tupakoitua, pujotteli riipin hartiolleen, oikoi ja järjesti rensselit. Vilkaisi ympärilleen ja lähti oijustamaan luoteeseen johtavaa ranniota.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Kalan valmistuksen tärkein sääntö on tämä: "Ne jotka paistavat kalan ruokaöljyssä, pitäisi keittää itse siinä."

sunnuntai 29. toukokuuta 2011

PUNTARi


PUNTARi

Sateisen päivän iltana
kun kuurot ovat lakanneet,
hakanneet ovat mantua kovin - runsaan tovin;
tuskin häivääkään tauosta.
Tuona märkänä aikana.

Nyt,
pilvien asettuessa hajalleen kannen alle,
auringon toimiessa siltana tyyntyvällä kalvolla,
on suorastaan houkuttelevaa,
koukuttavaa laskea mieli omavaltaisesti hortoilemaan,
haihattelemaan yltiöpäisesti kaiteettomille,
huojuville ja notkuville pitkospuille,
jotka ovat mielikuvituksen luoma valtatie - kiitorata
mutta ehtyvät herkästi pilven varjosta.

Entä sitten jos mesikämmen tulee vastaan;
eikä aio kääntyä - pikemminkin uhkaa korvatillikalla,
kuin että pyytäisi yljäksi häihin.

Sitä joutuu äkin kuvittelemaan selkääns' repun,
siihen kirveen jolla veistää astalon.
Ja kun sitä astaloaihetta ei - puuttomalta,
eikä lopulta kirveskään ole lähtenyt matkaan,
niin ainoa vaihtoehto on huitaista puntarilla.

Ai mistä lemmosta se puntari? No sanoppas se!

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 28. toukokuuta 2011

KUMMAJAiNEN


KUMMAJAiNEN

Viileä tuuli hyväilee idän puolesta,
kultaisen kehrän säteet tihrustavat pohjoisnavan yli,
luppoisen aihkimetsän takkuisen oksiston läpi;
kirjovat ilosanomaa harjun neulasmattoon.

Mäntymetsän tuoksun tavoittaa
kun pinnistää haistimet höröimmilleen,
laajentaa sierainaukot ämpärin kokoisiksi tunneleiksi
joista sopii leikkijunan tulla.

Kiskaisee sitten silmät kiinni ja suu supussa;
oikein ryystää sisään taatusti puhdasta,
loukkaamatonta ja mykkää ilmaa.

Ja kappas vain,
mielikuvituksen luoma pikatavarajuna porhaltaa
suoraan sielun perimmäiseen sopukkaan lastinaan
neljäkymmentäkaksi ollibertacesilia-vaunua.
Täpö-täpötäynnään havumetsän aromia;
puolet männyn kirpakkaa,
neljännes petäjän vehreyttä
ja viimeinen vartti hongan tervahkon nostalgista.
Lähes sitä ihtiään.

Ja porot.
Ne sitten jaksavat ihmetellä hölmistyneinä tätä outoa,
mielikuvituksensa karkuuttanutta kummajaista.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 27. toukokuuta 2011

JOS TÄYTÄTTE MUN LASiNi...


JOS TÄYTÄTTE MUN LASiNi...

Niin - tahdon kertoa. On surullista että tällaisten "Waaran vuosien" aikana suomalainen parhaimmisto sotkeutuu lillukan varsiin joutavanpäiväisen neekeriukon takia. Samassa veneessä ovat saaneet kyytiä mustalaisukot ja -akat, eskimot ja jopa intiaanit sekä kaikkea siltä väliltä; lihavista läskeihin.

No ryssät oli jo unehtua minultakin.

Ensin häviää tolkku, sitten kai kohta kielletään jo savakot ja savolaiset, lappalaiset vaan ei lappilaiset. Karjalaisillahan on jo kokemusta kieltämisestä.

Politiikka, homo, islam, lesbo, Portugali, Kreikka, Irlanti, velka, takuu, vekseli ja vekkuli ovat varmaan tyhjäpääviher- ja vassarihörhöjen listalla.

KIELLETTYJEN SANOJEN lista vaikuttaa loppumattomalta. Ja kaikki vain, että jostakin pölkkypäästä tuntuu pahalta jos se sattuu loukkaamaan varsinaista asianosaista. Kuka näille lemmon idiooteille onnistuisi kertomaan: "Ei haukku haavaa tee, jos ei rakkikoira puraista saa."

Kaikenlaisiin kotkotuksiin sitä saadaankin suomalainen rupusakki alistumaan - Voi Irlannin Portugal - Kreikka.

Korrektius on saavuttamassa kiimaisen kiihkonsa huipun. Farisealainen parhaimmisto näkee piruja kaikessa miten rahvas toimii. Eliittiosasto hykertelee käsiään kun pilkunnussijat ja paskantärkeät kokoontuvat analysoimaan ja arvioimaan tuikituntemattomien inimisten sanankäyttöä. Ja aina väärin.

Aina oikeassa olevan tekopyhän parhaimmiston mielestä rupusakin sanomiset ovat vulgäärejä, rahvaanomaisia, rasistisia, suvaitsemattomia ja ties mitä. Kaikkea mitä sairas - hyvin sairas mieli voikaan keksiä parhaimmiston maailmoja syleilevässä hourupäässä.

Alkaa ottaa vähitellen päähän kun omaksi onnettomuudekseen on kiinnostunut hieman seuraamaan sivusta miten maailma hölkkää eteenkäsin ja aina jossain törmää näihin rasismikortin heiluttajiin.
Tavalla tai toisella.

Kaikkein typerintä polemiikissa on se, että kun tuo rasismin käsite otetaan leimaksi ja sitä lätkitään alinomaan, se muuttuu yön yli seisseeksi kaljaksi - väljähtyy.

Sitä paitsi on olemassa monia kovin arvotettuja ukuleita joiden mielestä koko rasistinen teoria on sekä mieltä ja järkeä vailla ja kaikenlisäksi mielipuolisen höyrypäinen.

No, sitä onko - tutkiskelkoon jokainen humeetissaan itse, jos kykenee. Elämä on opettanut, varoitan siksi. Kaikki eivät kykene. Niin se vaan on.

Rasismilla ratsastaminen on Narkissoksen tautiin sairastuneiden mielipuuhaa. Sääli. Siitä saa näköjään kärsiä koko heimo.

Mistä ihmeestä näitä löyhäpäitä oikein sikiää - se tässä ihmetyttää, kouluko näitä tuottaa? Koko homma alkaa mennä kipukynnyksen yli kun on Suomessa alettava suomen kielellä varomaan supisuomalaisia sanojaan.

Yllä mainituilla äääliöillä on kummallisia sekä eriskummallisia tapoja katsoa koko ajan varpaillaan ylempää, nokanvartta pitkin muita. Ikään kuin vain heille olisi oikeus arvostella muita. Muiden arvostelu on "väärin sammutettu".

Näille itseään sivistyneinä pitäville tomppeleille ei kukaan ole viitsinyt vaivautua kertomaan, että sivistys loppuu keskimäärin siihen kun eineet loppuu. Siinä 3. nälkäpäivän kieppeillä. Eikähän sivistys aikuisten oikeesti ole muuta kuin kykyä lykätä herätteen ja tyydytyksen väliaikaa - on joku sanonut, sivistymättömänä en muista.

Halveksiminen, pilkka ja iva ei kuulosta tietenkään pitkään hauskalta, ei varsinkaan jos se kohdistuu itseen tai lähimmäiseen. Mutta kyllä siinäkin on otettava tolkku käteen. Halveksia, pilkata ja ivata saa. On tyyten eri asia miltä kukin saa sen kuulostamaan, riittääkö kompetenssia sanoa niin, että se sattuu oikeasti. Että sillä on vaikutusta. Muutoinhan se on hukkaan heitettyä lässytystä.

On nimittäin olemassa ja elämässä sellaisiakin inimisiä joiden selästä halveksunta, pilkka ja iva valuvat kuin vesi hanhen selästä.

On inimisiä joihin neekeriukko, ryssä ja hurri ei vain pure ja sillä siisti.

Meidän tavallisten rupusakkilaisten kannattaa miettiä miksi kieltää typeryksenä pitämäänsä inimistä pidättäytymään noista edellä yllä mainituista toimeliaisuuksista. Eikö ole parempi sallia hänen todistaa sanoilla se typeryytensä jota me itse vain epäilemme vasta?

Minä otan nyt ja nousen, pistän tulen, pannun kolmijalkaan ja odotan kuni saan kohvet.

Sillä siisti. Päätän lähetykseni tähän.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Joka nyt pitää silmälappuja, tietäköön että samaan varustukseen kuuluu vielä suitset ja ruoska.

torstai 26. toukokuuta 2011

"joka toiselle kuo..."




AiKAMATKA


AiKAMATKA

Aivan sattumoisin, tieten tahtomattani,
tyystin muusta syystä pysähdyn
ja tuijotan hieman alaviistoon,
reilun kuudenkymmenkuuden vuoden päähän.

Tietysti taapäin.
Seison sodanaikaisen pommikuopan reunalla;
miten säännöllisen kauniin ympyrän luontoon
pommi osaakaan tuiskahtaessaan tehdä.

Tokko saman matkan päässä tulevaisuudessa
enää listitään ihmisiä niskaan tiputettavilla pommeilla;
epäilen mokomaa.
Tappamisessa ihminen on ylivertaisen kekseliäs,
suorastaan hurmaavan sofistikoitunut.
Eiköhän nitistämiseen ole siihen mennessä keksitty
jo hienotunteisempia konsteja.
Uskon että parhaimmisto työskentelee kuumeisesti
asian tiimoilta.

Jää kaunihimpi ruumis omaisille
kun ei tarvitse kerätä hurmekentiltä räjähdyksen
sinkoamia jäseniä, suolenpätkiä ja muuta rähmää.
Ei tarvitse nähdä makaabereja painajaisia
sielusta joka lilluu harmaana massana ämpärissä.

Niin-in, joka toiselle kuoppaa kaivaa... joka toiselle ei.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

HYVÄSSÄ TUULESSA


HYVÄSSÄ TUULESSA

Niin,
ja sitten taivaan rusoinen kuumotus
yöttömän yön äärimmäisellä kaarella,
syvimmällä, pyhimmällä hetkellä.
Kun jo ollaan matkalla haaveiden siivin Unimaahan;
jos ollaan - se sykähdyttää joka kerta.
Rumputulta lyö rinnan sykkivä pumppu.

Taivaanrannan päällä poutapilvien puunto,
horisontissa tunturien kiireiden siinto
siinä alituinen mielenkiinto;
haikeasta iloon ailahteleva mielen muunto vaikeasta,
oikeasta miehisen miehen muodosta poiketen.

Sanoisinko kaikille ystävilleni;
tämä on tässä,
elämässä ainut ehyt, lyhyt, ohut ja kevyt hetki - retki,
tola jolloin tasapaino asettuu niin vankasti olotilaansa,
että toiseen vaakakuppiin saa kyllä pinota rankasti,
jos mielii sitä keinuttaa.

Miksi ylipäänsä keikuttaa venettä,
joka purjehtii myötäleeseen hyvässä tuulessa?
Siinä on kyydissäolija samassa jamassa,
somassa omassa purressaan kaiken muun lomassa.
Ei vain huomaa sitä,
surressaan joskus satunnaisesti; elettyä elämää.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 24. toukokuuta 2011

MAAiLMAN RANNALLA


MAAiLMAN RANNALLA

Haaleaan tihkuun vajoaa hidas ääni,
tuuli tyyntyy ohueksi kuiskaukseksi,
aika lepattaa paikallaan tyhjäkäyntiä;
koko maailma seisoo pysähtyneenä niille jalansijoilleen.

On keskiyön pimein hetki,
aurinko kaartunut pilvenlongan taa,
puuntaa helmoista heleänä;
voikukka sijaisenaan luojanluoduille.

Jo pujahtaa pois pilvien suomasta huomasta.
Sateenkaaren värit loimuavat pehmeinä,
sumuisen sinisen läpi kuultavina raitoina,
liudentuen toisiinsa ilman selkeää rajaa.
Todentuen silmissä jättimäiseksi koruksi.

Vain järjestys on muuttumaton kaikkialla;
aallonpituuksista määrätty kuri pitää.
On aivan sama missä päin maailmaa seisoo,
tihkussa - aurinko takanaan.

Värimaailma maailman sisällä,
äänimaailman ympäröimä.

Kaiken tämän valtavan aavan meren rannalla,
mitätön hippu - hitunen, ihmisen sielunmaailma,
typertyneenä kauneuden ihmeeseen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 23. toukokuuta 2011

TiiNEHTYNYT HiRVi



TiiNEHTYNYT HiRVi

Tuli yhen äkin mieleen muudan Issakainen. Sille tapahtui entisessä elämässään kaikenlaista. En tiedä elääkökään enää, vaikka aikanaan oli sinnikko, oikea peto henkissä pysyttelemään.

Juolahti vain eilen hiasella vallantietä söörötellessä Ontrei jostakin humeetin sopukoista kun ylivuotinen mulli kaikessa rauhassa riipi pajukkoa tien poskessa liikenteestä vähät välittämättä. 

Säpsäytti lempo kun niillä on näihin aikoihin tapana käy'ä holtittomiksi - vasikan motlakkeilla.
 

Emä antaa kyi'in niille, karkottaa völjystään kun uutta pakkaa pukkaamaan. Nämä pahkeiset eivät sitten tiiä, minne mennä tai tulla, vähän niin kuin Kolumbus aikoinaan saikkaili pitkin meren selkää ja löysi lopulta Intian. Alkuasukkaiden onnettomuudeksi.
Hyvää tuuria lienee, ettei osunut Itämerelle. Wiikingit olisivat panneet lihoiksi, niillä kun oli kummia hupia (Orm Punainen) ulkomaalaisten kera.

Mutta Issakaisen Ontreihin palatakseni uudemman kerran - alkaa eetos lipsua, ei pysy sivistyneiden kielellä kontekstissa. Näköjään.

Ontrei oli metänmies, sai lähes kaiken eineen metästä. Tiiättä mitä tarkoitan kun luette rivienvälitkin. Ja oli se kalamieskin, ehoton saamamies mille vain alkoi.

Kerrankin se oli näin kevään korvalla uutta haulikkoa ostelemassa, sattui nimismiehellä nimismiehen kera nokikkain kun oli ostolupaa hankkimassa. 


Nimismies tunsi Issakaisen kotkotukset kateellisten ja ilmiantajien kautta, niinpä kysäisi:
"Tietääkös se? Ja muistaakos se Ontrei Issakainen millon koppelon rauhoitusaika päättyy?"
 

Johon Otrei livautti silmät kirkkaana vastauksen:
"Ka sillonhase, sillonhase kun mie löysään liipasimella kurkan. Silloin se päättyy siltä epeliltä. Rauhotusaika."

Eikä siitä sen kummempaa tullut. Laajasieluinen nimimies ei ainuttakaan juttua nostanut kun tiesi että mies tarpeeseensa.
 

Vain mitenkähän olisi käynyt jonkun nykybyrokraatin kera - niskassa istuisi se syöpäläinen kun punkki, verta lutkuttamassa ja valtion varoja joutavanpäiväseen hukkaamassa.

~~~~~~~~~~~~

Mutta anhiton inokkuus metsästyshommiin kääntyi yhdessä vaiheessa Issakaista vastaan. Onni lähti tauolle ja jätti Ontrein yhtenä syksyisenä hirvenmetsästysyönä pikku huppelissa somassa seurassa muutaman huumaavaan silmänräpäyksen ajaksi ilman huolenpitoa. Siinä sitten ehti tapahtua vahinko.

Ontrei pelmuutti lakanoita tuohon aikaan yhden Irma-Irmelin kera. Asustivat samaa pirttiä susiparina ja viljelivät sitä tietty myös. Jälkeläisiä ei kuulunut, lieneekö ehkäisyä käyttänyt Irma-Irmeli vaiko... no sitä ei tiedetä eikä enenpää.
 

Kuitenkin kevään korvilla, olisiko tuo ollut helmikuun loppua sinä vuonna. Ontrei oli aamusta käynyt hiihtämässä verkoilla. Saanut matikoita ja nyt iltapäivällä puolisen päälle kiskoi nokosia pirtin puusohvalla, raanun päällä rojottain.
Kuuluu koputus porstuasta käsin. Irma-Irmeli vilkaisee nukkuvaan Ontreihin ja kipsahtaa sitten ovelle. Avaa.

Kuuluu kuinka henkeä vedetään oikein syvään. OIKEIN SYVÄÄN. Ja sitten pidätellään.

Irma-Irmeli harppoo mustuneena Ontrein tykö ja mojauttaa kämmenellä torkkuvaa korvalle ja supattaa suupielestä:
"Mees ny ovelle käppyrä, siellä on nuori hirvilehmä joka väittää olevansa sulle tiineenä. Tätä tehessäskö sinä onneton tunari kokonaiset kaks viikkoa viime syksynä siellä kämpällä kortteeria pidit? Koppeloa kyllä silmään osut ja hirveä niskaan, muttet mulukkuas kumituppeen satuta... (loput sanat kirjoitettu näkymättömällä musteella)"

Ontrei meni ovelle keskustelemaan hirven kanssa asiasta ja Irma-Irmeli alkoi keräämään kamppeitansa. Ehtoolla homma oli selvä. Kamppeet Rautiaisen ranssiitissa ja peräkärryssä. Rautiaisen peräkärrin valot loittonemassa tilustietä vallantielle päin.
Siihen päättyi se episodi, eikä enempiä morsioita tiedetä olleen. Uskoi kerrasta, että se on Herrasta.

Siinäpä se vilahteli vielä Issakainen mielenpäällä kun kuikuilin koppeloita tienposkesta. Ei sattunut yhtään silmään enää. Taitavat istua jo pesällään.

Niin ja sitten puolen tunnin päästä kapasi Kettujoesta vettä tippuva sonni tielle ja yli. Kamusi vilttoa taimikkorinnettä näkymättömiin.
 

Huomasiko hiasea. En ehtinyt kysyä, painelin syäntä takasin kurkkutorvesta omalle tontilleen. HUI SAATANA!
Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Kalan valmistuksen tärkein sääntö on tämä: "Ne jotka paistavat kalan ruokaöljyssä, pitäisi keittää itse siinä."

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

AQULUK


AQULUK

Olet tulossa vastavalosta,
pörröinen tuulenviri hapsottaa hiuksiasi,
ne karkailevat valtoimenaan silkin alta;
veen kuvastimen anonyymi synonyymi dyyniä myöten,
jäätelöä syöden - tomu perässään polulla.
Runon teen.

On valon täyttämä yön syön.
Syön viimeisen nokareen,
nuolaisen sormenpäitä ja aloitan askareen;
annan luomien valahtaa raskaina,
käännän pääni taivaankaarelle ja tuijotan saarelle.

Aikaa on, kaihtimien läpi kuuntelen taikarastaita,
oitis muudan huilisti tuo mieleeni Loiron;
Leinon Einon Nocturnen, neiti Kesäheinän.
Tämä on varmaan sellainen hetki.

Vapautan rimpuilevan mielenkuvani haihattelemaan
ja tuokiossa valotan helman alla lasisia levyjä,
valoherkällä emulsiolla päällystettyjä,
ne tallentavat herkimmätkin punakeltaoranssin sävyt 

mustavalkoisessa yksinkertaisuudessaan.

Se on kaunista - yksinkertaisuus; kuin sinä,
helppo elää ilman tulkintoja,

Ultima Thulessa rumaa ei ole - runoa kaikki.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 21. toukokuuta 2011

JÄLLEEN TOiSTUi - POiSTUi YÖ


JÄLLEEN TOiSTUi - POiSTUi YÖ

Ja niin koitti päivä - piiiiiiiiiiiiiiiiiiitkä kuin nälkävuosi.
Rapiat siihen vielä päälle;
ei yö heti täysillä takaisin tule,
murjottaa pimeässä loukossaan.

Hipaisee vain ensin - sitten joskus kun tulee;
kuin laiskan virran siloisesta tyvenestä,
mustasta peilistä erkaantuva huuru,
kuulaana ehtoona ahteella poskea koskettaa.

Tuo läpikuultava leijuvainen keijukaisten pöly,
josta aaveet haaruvat itselleen muodon;
se on ensi yö.
Sitten.

Nyt on päivä - ikuinen päivä heinäkuun loppuun,
ainoa huolen häivä miten sen saa kestämään pitkään,
ettei mikään tulisi estämään.

Onko pakko nukkua - onko pakko-pakko-pakko?
Eikö voisi kukkua jalkeilla koko kesän;
tehdä sellaisen pesän jossa valvotaan,
palvotaan kesää vuorokauden ympäri
ämpäri wiinaa pöydällä hauskaa pitäen?

Kun huominen tulee, unikin tulee - wiinasta viis',
vain päivä jatkaa väsymättä - ajan rattaassa siis.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 20. toukokuuta 2011

KLEPTORATiAN VOiTTO


KLEPTORATiAN VOiTTO

Hunajapurkille on tunkua, piisaako siitä kaikille - sitä voi ennakkoon vain arvailla - yleensä ei. Seteliselkärankaisten kerho kokoontuu tänään ens'kertaa tekemään pesänselvitystä toistaiseksi vielä hengissä rypistelevän heimoyhteisön varoista. 

Ei ole itsestään selvää, että kaikki saavat ansioidensa ja panostensa mukaan. Kautta maailman ahneuden saastuttamat, Narkissoksen tautia potevat kahmivat muiden vaivalla tehdystä työstä kasatut hedelmät. Niin myös meillä Absurdistanissa. 
Muualla, kehitysmaissa sitä sanotaan ryöstöksi.

Tulevat sitten iltauutisissa jankuttamaan häpeämättä julkisesti - vailla mitään häpyä; vastuullisuutta, vastuullisuutta ja vastuullisuutta. Vaatimattomampien basaari-rottien, ne jotka koittavat kivetykselle varisseista kultajyvistä poimia itselleen pesämunan loppuelämään, nyökyttelessä kameralle suu virneessä, silmät onnesta hehkuen.
Kylmä tunteeton digikuva ei välitä sitä petosta, sitä ahneuden ja vallanhimon henkeä joka heistä huokuu fyysisesti.

Ja sitä kuvaa, sitä opportunistien ja sosiopaattien saalistavaa hyeenalaumaa, joka päivystää lemuavana perässähiihtäjien armeijana saaliinjaolle - sitä ei näytetä siveellisten syiden takia.

Suomea ryöstetään nyt demokratian nimissä, mutta lumedemokratiamme on - yllätysyllätys, vain varasvallan - kleptokratian, hatara kulissi.
Eikä sille heimoyhteisö voi mitään, puolueiden vallankaappaus jatkuu ja on hyvissä voimissaan. Väkivallan monopoli on nomenklatuuran hallussa, joten kovin vihaista joukkoa ei kaduilla suvaita. 

On niin surullista että absurdistanilainen rupusakki niin kovin helposti unohtaa wanhan tietämyksen: "Jos valtaa on, sitä käytetään." Tässä tapauksessa yhteiskunnan pääoman siirtämisessä muualle oman edun nimissä.

Kuten tiedämme, demokratian ydin on henkirikoksen mahdollisuudessa. Siksi niin kauan kun nomenklatuuraa vastaan voidaan valmistella henkirikoksia, heillä on motiivi leikkiä rupusakin kera demokratiaa.
Demokratian kulmakivi ei ole niinkään ihmisen pyrkimys hyvään, kuin kustannustehokkuus. Jos valvonnan kustannukset painuvat alle äänestyskustannusten, niin äänestys saa mennä.

Sen vuoksi - olen sallinut itselleni noin ajatella, niin kauan kuin siihen on vielä tämä yhäti rapistuva mahdollisuus, meidän olisi pidettävä valvonnan riskejä ja kustannuksia mahdollisimman korkeina.

Toistaiseksi rupusakillakin on vielä  ius suffragii, paremmalla väellä ius honorum ja jokaisella yhä ius census, joka näyttää olevan siirtymässä tosiasiallisesti kyllä pankeille.
Soinilla  säilynee ius provocationis, jos jaksaa pysytellä henkissä, kuollessahan moinen lakkaa.
Tällä erää vain Kävelevällä Kataistrofilla on kuuden  (6) koplan takaama ius regis ja sen kohtalo ratkennee ennen Ukon juhlaa.

Kun normaalisti kaikki muut Anttilat, paitsi Sorkka Anttila nauttivat keväisestä huumasta odelmassa tanssien, niin nyt rupusakki-anttiloilla on edessään suomalainen nuorallatanssi.
 

Vetoan anhittomaan puhtauteeni vaikka olenkin sittemmin päässyt tuosta viastani.

Meneillään olevan tapahtuman kuvaamiseksi on valittavissa kaksi vaihtoehtoa, lyhyt, häpeämätön ja irstas tai pitkä, 10-osainen kootut teokset. Ehkä joku kootut tulee aikanaan tekemään, jos €U sen sallii? Itse tyydyn tähän lyhyeen ja irstaaseen.

Hienot, vääräkieliset sanat selitetään kommenttiosiossa.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Joka nyt pitää silmälappuja, tietäköön että samaan varustukseen kuuluu vielä suitset ja ruoska.

torstai 19. toukokuuta 2011

merja otava; priska




KESÄYÖT NUKKUU TUNNiSSA


KESÄYÖT NUKKUU TUNNiSSA

Ties monennettako kertaa se ehtoolla laski,
ei sille ollut määrää
ja muutoinkin hankale pitää lukua.
Rihvelitaulun vaatisi;
siihen liidulla tukkimiehen konttakirjaa.

Se riippuu sitä paitsi paikasta
kun se syäntalvella jää tyyten nousematta toisaalla;
niin miten sitä silloin laskeekaan - toisessa enemmän,
toisessa vähemmän kertoja.
Paikassa.

Huomiseen se kyllä vielä nousee hyvinkin muttei laske,
ei suostu pahkeinen laskemaan,
hehkua mollottaa täydeltä taivaalta.
Aina heinäkuun loppupuolella saakka - suoidnemánnuun.

Aivan,
se on aurinko joka jää killumaan taivaanpiirille;
niin että joltisenkin levottoman ihmisen
on itse tehtävä yö itselleen saadakseen nukkua,
muuten saa kukkua,
huhkia yökaudet jonniijoutavassa.

Eikä siitä uinumisesta aina ole takeita.
Wanhat ihmiset sanovat,
että kesäyöt nukkuu tunnissa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

KOHTAAMiSEN PiENi DRAAMA


KOHTAAMiSEN PiENi DRAAMA

Häilyvi toisaalla aika,
kiirua pitää, välillä pysähtyy - säilyvi tenho;
viipyvi virsien haikea taika maiseman yllä iltakävelyllä.

Huuhtoo karhea tuuli yhä raikkaana maita
kun myöhäehtoon lempeässä valossa vastaan
ylikaartavan lehtokurpan kosintaan enkä kelpaa.

Jatkan matkaa kukkivan kissapensaan ohi,
astelen vasten tahtoa valoa vasten,
sivuutan purolla leikkiväin lasten hälisevän joukon,
nään pienimmän märissään värisevän,
pian varmaan veljelleen märisevän.

Pitkittyy oudon kohtaamisen pieni draama,
sama kaava - apua tarjotaan, se torjutaan;
vesimyllyn siipien lätinä vie kaiken kiinnostuksen.

Muuta ei ole - hetki pysähtyy niille sijoilleen;
istahtaa uhkean kuusen tummalle lanteelle olemaan.
Nälkä ja vilu tipotiessään, elämä on täyttä hymyä.

Se pyörii!
Kaikki pikkuväki koontuneena säälliseen kehään,
kunnioittamassa pienten käsien taitavaa ihmettä.

Maailma ei lopu tähän, se alkaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 17. toukokuuta 2011

ORASTAVASSA RAPAKOSSA


ORASTAVASSA RAPAKOSSA

Unettava sateenropina herättää oitis,
kesken lokoisan matkan Unimeren kaupunkiin.
Kaappaa mukaansa.

Siinäpä lojut lavitsalla pöllästyneenä,
mielikuvitus kiikkuu katossa apinan lailla mieltä vailla.

Ja kun yrittää laskea pisaroita useammankin kerran,
menee helposti sekaisin;
miljardin jälkeen tulee aina Kreikka.

Uni ei tule takaisin - kasaantuu virraksi rännissä,
pujahtaa syöksytorveen
ja ryöppyy siitä lätäköksi pihalle lasten iloksi.

Yhen äkin äkkäät seisovasi orastavassa rapakossa,
eikä palele kun äiti kysyy;
ryystät vain nokasta molemmat vihreät tangot,
siistit tuloksen kurapuvun hihan resorilla.
ja pyydät olemaan hoppuamatta sen ruoan kera.
Kyllä täältä vielä joskus tullaan kun ehditään.

Tiheä sade liottaa tuoksun irti odelmasta,
se leviää pökerryttävänä taikana;
tihkuisena loitsuna pistää koivut vihertämään.

Valmistaa vaellukselle yöttömään yöhön.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 16. toukokuuta 2011

NÄiN KAATUU RUÅTSi



NÄiN KAATUU RUÅTSi

Ränstynyt miespari harppoo keväistä tyypillistä suomalaisen maaseudun kelirikkotietä väylän varressa, läntisessä Lapin läänissä. Päällisin puolin näytästävät,  jokseenkin kutakuinkin tyytyväisinä. 

Katsoja, satunnainenkaan tuskinpa nyt syyllistyy kovinkaan suuren herjaukseen ja ei ainakaan panetteluun, jos hän näkemänsä perusteella tekee sellaisen johtopäätöksen, lähinnä miesten sosiaalisesta asemesta yhteiskunnassa, joka ei mieltä niin hivele.

Eikä se kuviteltu katsoja - sivusta seuraaja, voi kovin väärässä edes olla, sillä se, että hänen humeettinsa näkee saman minkä silmänsä, pitää paikkansa mitä suurimmissa määrin. Sitä paitsi tuo on ikivanha wiisaus ja se olisi syytä muistaa itse kunkin.

Kyseessä on kuitenkin jonkinlainen omaperäinen rehellisyys tuon kuraisella tiellä lampsivan parin näkökulmasta, koska se miksi, ja miltä he näyttävät ulkopuolisen silmiin, on tyystin tarkoituksellista ja vain ja ainoastaan omasta tahdostaan olevaa - niin omituiselta kuin se saattaakin kuullostaa tässä ajassa. 

He haluavat olla sitä miltä näyttävät - ränstyneitä, mutta itsellisiä. Se miellyttää heitä.

Nii-in, tässäpä ajassapa hyvinkin. Tässä ajassa, jossa markkinamiesten ja humpuukimaakareiden mukaan ulos annettavan kuvan tulisi olla mahdollisimman menevä, nuorekas, raikas ja urheilullinen ja etevä. 

Sekaan kuuluisi olla lisäksi lorautettuna ripaus hieman varallisuuden aristokraattista vuosikertaa. 
Ei sellaista uusrikkaiden rahvaanomaisuuden läpipäästävää. Ei tienkään. Vaan suoraan sanoen sellaista, no, sellaista joka  kyllä on, mutta joka ei näy. 
Hieman samaan tapaan kuin palkkakorotus tilipussissa. Kyllähän se siellä maksajan mielestä on. Se vaan ei näy.

Jättäkäämme kuitenkin tämä pitkäveteinen luonnehdinta tämän oiwan, ränstyneen miesparin sosiaalisesta asemasta, sillä sillä ei ole mitään tekemistä varsinaisen asian kera jonka vuoksi he ovat juuri nyt matkalla jonnekkin toisaalle. 


Tienvarren joukkohysteeriset apinat katselevat heitä, mutta eivät kykene sanomaan mitään, sitä varsinaista sanottavaa kun ei ole vaikka useat puhuvat jopa monilla kielillä.
Miesparilla kyllä koko ajan, olemuksillaan todistavat sen.

Toisekseen he eivät ole varsinaisesti kyllä mikään pari. Ei siinä merkityksessä johon pari sanaa käytettäessä inimiset helposti yhdistää; tyttöpari, poikapari, nais- tai miespari. Lesbopari, homopari. 

No eikä etenkään tietenkään aviopari, vaikka Virheet sitä muiden suvaitsevaisten sinisilmäisten höpsöjen kera ovat hopulla ajaneetkin kuin kärmestä pyssyyn kahden jälkimmäisenä mainitun parin osalta.
 

He ovat pari vain siinä mielessä, että he nyt tällä erää ovat matkalla ja lampsimassa samaa polkua samaan suuntaan pelkästään yhteisen tavoitteen takia, vaikka tosin he kyllä toistensa tuttujakin toisaalta ovat. Eipä silti.

Tämän episodin matkaa on taitettu niissä olosuhteissa, ehtoon puolella, jo sangen huomattava määrä - toistakymmentä kilometriä, eikä loppu häämötä lähimainkaan, tunnin pari saavatten he vielä pistellä rivakasti, sikäli mikäli haluavat saavuttaa tarkoituksensa tyyten.

Tovin matkaa joudutettuaan he huomaavat Ruåtsin väreihin sonnustautuneen naisen yrittävän kahlaamista yhä tulvavesistä vuolaan rajajoen sivuhaaran yli. Kai kotiinsa joen toiselle törmälle. Lienee tuo elävä tulossa riiuumatkaltaan vasta tällä aikaa.

Tai mistäpä lemmosta tuon lopultakin nämä tuntemattomat toisesta tuntemattomasta tietää. Johtopäätökset nyt ovat kuitenkin ylimaailmallisesti hyvin herkästi sellaisia - etupäässä vääriä pääsääntöisesti, useimmiten.

Toinen miehistä erkanee, rotevampi. Harppoo ravin yli penkereelle. Kaappasee naisen kahmaloonsa ja kohottaa rinnan korkeudelle vantterilla käsivarsillaan. Astuu sitten vuohon ja kahlaa lanteitaan myöten somerikon yli. Laskee naisen toisella ahteella maahan. Läpsäyttää takapuoleen. 

Nainen käännähtää ja hymyilee ruåtsiksi kutsuvasti, mutta avittaja palaa samoilla märillä takaisin kuraisella tiellä odottavan parinsa luo toiseen valtakuntaan.

Toinen katselee otsarypyssä, se vähäläntäisempi, kelirikkotielle palaavaa matkakumppaniaan. Jatkavat kuitenkin vielä aimo palan matkaa kunnes pysähtyvät kuselle tien poskeen.

Siinä paikassa vasta vähäläntä tokaisee mieltään kaihertaneen asian toiselle julki:
"Sie se menit ja rikkokki heti meän sääntöä, hyvä mies, methän emmä saa lainkhan koskea ruåtsalaiseen. Tällä reisulla. Sen met sovima lähtäissä."

Toinen vastaa: 

"Methän jätimmä hänet jo kauaa sitten, mutta sie se näyt vaan kantavan häntä yhä vieläkhin. Mutta näin met Ruåtsin voitama."

Pääsevät lopulta tavoitteeseensa, yhteisen tuttunsa luo, tuttunsa joka on hullaantunut televisoihin, oikeastaan oikea friikki. 

Sillä erää hän katselee wanhasta navetasta tehdyssä tv-huoneessa juuri alkamassa olevaa Suomi-Ruåtsi jääkiekkomatsia 60" HD-kuvaruudulta kotiteatterin konstein. 

Ennättävät matkustavaiset täpärästi matsiin matkaa hieman häirinneestä pienestä episodista huolimatta.

.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Kalan valmistuksen tärkein sääntö on tämä: "Ne jotka paistavat kalan ruokaöljyssä, pitäisi keittää itse siinä."

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

MiERONTiE 8


MiERONTiE 8

Toukokuun autereinen valo,
aamun hereä, vaativa kaje laheine sävyineen
värittää hämyineen salon syrjällä aution talon.

Harmaan töllin metsittynyt ranttee täynnäns'
sikin sokin risteäviä muinaisten sielujen
menneisyyden polkuja haamujen kuljettavana.

Likeisen lompolon hetteiseltä rannalta
huutava kuovi ilmoittaa yhden rajan,
toisen taivaanrantaan muodostuva
pumpulilampaiden isoava katras.

Kolmannen uksen sulkeva rautainen säppi,
neljännen riu'un nokassa roikkuva rätti;
viirin virkaa tekemässä tässä aaveiden pihapiirissä.

Pois hairahtuneet on äänet haaveiden maahan.
Elämän saartama pysähtyneisyyden neliö
potenssiin hiljaisuus toiseen.

Se näyttää tälle konnulle harhautuneelle oudolle,
omista suunnitelmistaan pois eksyneelle
just' äkin sijoillensa pysähtyneelle vastauksen
kivuliaaseen kysymykseen
jota ei tahtoisi kuitenkaan esittää.
Ainakaan itselle.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 14. toukokuuta 2011

WÄKEVÄ HETKi


WÄKEVÄ HETKi

Pois joutavat joutavista erkaantuneet,
rankalle matkalle lähteneet,
mukaan ennättäneet puhtaat;
jotka nyt soutavat,
noutavat toisiaan yhteen väännetyin kauloin
kuin solmituin pauloin.

Hokevat ääneen kaiken minkä rinnoissaan kokevat.
Kailotuksen lopulta vihdoin haipuessa hiljaisuuteen
ehtyvien pisteiden kadottua taivaanpiiristä;
jättävät raukat tuhkanharmaat nämä armaat.

Lentävät tuulen edellä entäen
sille viimeiselle vapaalle maalle,
kaarelle kasvaneelle arven näköiselle saarelle,
aavalle - kahden laajan veden väliin.

Ottavat oman soman osan draamasta panoraamassa,
lipuen hitaasti kultaiseen leikkaukseen;
läpi kuolleesta elpyvän vihreän.

Häveliään katseen laskiessa maahan
muuttuvat tuokioksi pyhäksi yhdeksi
ja siinä wäkevässä hetkessä on kaikki;
uuden elämän alku käynnistyy heti kiivaassa tahdissa,
jossakin oudossa kuumassa kiihkeässä sisällä,
kehittämään elämän suojakuorta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 13. toukokuuta 2011

ELÄMÄNi WANHANA HiPPiNÄ


ELÄMÄNi WANHANA HiPPiNÄ

Kaikenlaista jonniijoutavaa on taas tapahtunut tällä kuluneella viikolla. On käännetty takkia ja sitten sitä lisää niin, että sama törkynen rintamus on päätynyt takaisin näkösälle. 
Fukushimassa lauennut siiviiliydinpommi on innostunut uuteen yritykseen ja tappava saaste leviää Toyta- ja Nissanmiesten kauhuksi autioittaen ympäristöä. 
Kreikka kompastelee langenneiden vekseliensä kera, eikä tunnu saavan kasaan käteistä edes koronmaksuun. Suomessa Käteinen saanee valtuudet jakaa suomalaisen rupusakin selkänahasta kiskottua veroa intiaanien kullan ristillä, murhilla ja raiskauksilla ryöstäneen Portukalin täystuho-eliitille.
Ei sen kummempaa siis tässä lähimenneisyydessä.

"Ihmiskunnan ensimmäisenä aikana tunnustivat ihmiset hallitsijoitaan. Toisena aikana palvoivat ja imartelivat. Kolmantena aikana pelkäsivät. Nyt - neljäntenä aikana halveksivat.
Missä usko puuttuu, ei luottamus herää"
, sanoi ja kirjoitti taannoin Lao-Tse.

Nyt elämme tuota viimeksi mainittua aikaa. Usko umpimieliseen poliittiseen hölynpölyyn horjuu. Luottamus on katoamassa tyyten ja rupusakki on keskiluokan kera käsikädessä pian keskittymässä yhteisten etujen ajamisen sijasta jokainen erikseen omien etujensa ajamiseen. Sellainen yhteiskunta ei voi toimia pitkään rettelöittä.
 

Sivistyksen kehto ja €U-uskovainen Kreikka on hyvä esimerkki. Kansakunta on parahultaisesti siirtymässä järjestymään kadulle; väkivallan monopolia hallussaan pitävät poliittiset roistot kylvävät etujaan puolustavien kreku-paskiaisten niskaan kyynelkaasua.
 

Sivistys kestää noin kolme päivää - lakkaa siihen kun leipä loppuu. Rupusakin ja eliitin sivistyksen määrän erottaa siis vain leipä. Nokkelimmilla ahneilla on enemmän sivistystä - enemmän leipää, kuin hitaammin hoksaavilla typeryksillä.
Kun leipä ehtyy olemme tasoissa.

Varsinainen paradoksi tulenee siitä kun vekseleihin nimeä €U:lta ruinaavien kreikkalaisten politikkaroistojen tueksi on lähetettävä €U:n nopeaniskunjoukkoja (suomalaisiakin) turvaamaan vekselilomakkeiden allekirjoitusrauha.

Keskiviikon TV1:n 20:30 kihlausuutisissa oli videopätkä jossa sussujen Urpiainen kakistelee, katsoo maahan sekä ilmoittaa, että sussujen eduskuntaryhmä oli tyyten yksimielinen Kreikan ja Portugalin vekkulihommassa.

Hah-hah-haaaaa! Jokainen sosiaalisenviestinnän ammattilainen tunnistaa siitä pätkästä Urpiaisen V A L E H T E L U N...
Elämä on itsensä pettämistä. Ja äänestäjien siinä sivussa.

Katainen esitteli ennen Urpiais-videota neljä kohtaa Suomen linjasta.

a) "Kataisen mukaan Suomen linjaan on tulossa ehtoja."
Ehtoja suorittamattomat jäävät luokalle ja muut maksavat!

b) "Katainen katsoo, että näillä rahoitusmarkkinoiden muutoksilla voidaan turvata talouden vakaus nyt, mutta myös estää tulevien kriisien syntyminen."
Katsoo minne katsoo, muttei tiedä. Toinen pää ahmii, toisesta päästä tulee silkkaa sontaa.

c) "Suomi edellyttää muun muassa Portugalin neuvotteluja yksityisten lainanantajiensa kanssa, jotta nämä pysyvät maassa vastineeksi ohjelmasta ja omaisuuden yksityistämistä."
Neuvotellaan ja sitten lopetetaan. Edellytys on täytetty!

d) "Kataisen toteaa, että Portugalin kanssa edellytetään samanlaista sijoittajien vastuuta kuin pysyvässä kriisirahaston ehdoissa jo on."
Sijoittajan vastuu on kuin pieru, haisee etovalle; hyh-hyh, mutta haihtuu tuulessa.
Jäljelle jää tuulten huuhtoma persu.

Lopputuloksena siis pari liuskaa tyhjänpäiväisiä vaatimuksia, joiden kirjaaminen Portugalin apupakettiin ei tuottane eurooppalaiselle yhteisölle minkäänlaisia vaikeuksia.

Wielä tässä vaiheessa kun piru ei ole päässyt irti €uvostoliitossa, kannattaa miettiä mitä kaikkea sillä miljardilla joka on tulemassa takkiin krekujen ja porttojen jeesaamisesta, olisi voitu kotimaassa saada aikaan.
 

Lopuksi käytössä kulahtanut, mutta toimiva totuus: "Vaikka hölynpölyyn uskoisi satatuhatta inimistä. Se on silti hölynpölyä." 

Yöttömän yön alkuun on vajaa viikko - kyllä se nyt jo siitä.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Joka nyt pitää silmälappuja, tietäköön että samaan varustukseen kuuluu vielä suitset ja ruoska.

torstai 12. toukokuuta 2011

säde

POiKKEUS


POiKKEUS

Ainakin sen tuhannen risun,
karahkan, ritvan, oksan, varvun ja  vitsan välistä;
sieltä raosta se lempohinen pilkistää.

Pujahtaa verhon ja kapan yhtymäkohdasta,
huolimattomasti rypytetyn kankaan lomasta.
Kipittää viivasuoraan kuin sopulin juoksu
permannolle asennetun punakeltaraitaisen,
pitkän ja iloisen räsymaton yli.

Loikkaa sänkypeiton virkaa hoitavan harmaan
huovan kulmaa myöten;
syönnin päälle lavitsalle asettuneen ukon raadon
huokuvaa sarkalyyssin rinnusta pitkin
kunnioitettavan kookkaan tuulenhalkaisijan
alle ylähuuleen ja hipaisee.

Ja niin somassa asennossa torkkuu tämä hupsu,
puolisen päälle levolle asettunut,
että luonnonlakien mukaan liikkuva,
malttamattomana ajassa kiiruhtava säde,
joka vaihtaa alvariinsa paikkaa pykälien mukaan;
ylähuulesta siirtyy kutittamaan sieraimen sisustasta
erkanevia ulos tunkevia karvoja.

Se on lopullinen piste, kulminaatio elämän pelissä.
Konkkainen nokanpää rypistelee, liikkuu ja välttelee
kiusantekijää, epäonnistuu lopulta.
Unihiekkaiset kyyneleet puristuvat näkösälle,
valahtavat sikeässä uinuvan silmäkulmista noroina
poskien kanjoneita leualle.

Leukapieli antaa periksi, venyy ammolleen,
sammunut kippuravartinen putoaa lavitsalle.
Perkeleellinen aivastus täyttää pirtin,
säikähtäneet pölyhattarat pilveytyvät,
muuntuvat hät'hätää villakoiriksi
ja ryntäävät sängyn alle kuuruun.

Ukko sinkoaa kipsahtaen istualleen,
ottaa tukea rystyillään pysyäkseen pystyssä,
sitten jo pyyhkii kyyneleitä kämmensyrjällä
ja nyyhkäsee perään onnesta.

Päivänsäde pujahtaa säikähtäneenä
takaisin pilven lonkaan ja kuinka onkaan,
maailma palaa tasaisen kattavaan harmauteensa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 11. toukokuuta 2011

TÄSTÄ iKUiSUUTEEN


TÄSTÄ iKUiSUUTEEN

Ei ole paluuta talveen,
yötön yö on kaatumassa päälle koht'siltään.

Rantteen perältä, parahultaisesti jokiahteilta,
järvien ummessa olevien selkien auenneilta rannoilta
kuuluu jo tervauksen romanttisia ääniä,
aina tuoksuja myöten jos niikseen.

Sekaan livahtaa nykyajan kaikenkarvaisten litkujen
muoviin viittaavat aromit myrkyllisine kaasuineen,
joita hyvässä maassa kasvanut kavahtaa tyyten.

Mutta se pieni idyllinen tuokiokuva jokitörmällä
kumoon käännettyine veneineen;
rovit makaamassa telojen päällä mustina valaina.

Vieressä nuotio.
sivussa ja savussa höyryävä nokinen kurkkupurkki
tai kuhmuinen alumiinikattila;
sylissään vesihauteessa notkistumassa,
tuoksuva, viekoitteleva, salamyhkäinen terva.
Taika.

Wanhojen miesten kaiken tietävä kööri sovussa
tervaajan ympärillä neuvoja antamassa ilmaiseksi.
Niin on tehty ja ollut oleva aina ja ennen.
Nyt myös ja tästä ikuisuuteen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 10. toukokuuta 2011

PURKAUS


PURKAUS

Vaeltelen pälviä pitkin pilvien huomassa,
se on harppomista eteen taakse ja sivulle.
Sulan sammalen alta tuntuu yhä jämerä kirsi,
joka kumisee toisin paikoin - toisin paikoin pettää,
murenee kanta-astujan alla vuomassa.

Olen etsimässä metsissä elämän suurta ihmettä,
edes pienintä vihjettä ja sitten äkin yllättäin;
ensimmäinen ujo vihertävä heinänpiippa osuu silmään.

Hakee tukea petäjän vankasta rungosta,
ikään kuin ei muuten hirviäisi itseään valolle tunnustaa,
esiin työntyä esiintymään;
paitsi tässä - kahden wäkevän juuren povessa,
kulottuneiden korsien seassa kyllä.

Hennon vaaleanvihreä elämän väri säväyttää.
Kulottuneen ruskeassa mannussa
se lähettää vahvan viestin aistinten kautta,
saa veren kohisemaan suonissa sellaista haipakkaa,
että kusiaiset kipittävät selkäruotoa piille,
pörhistää karvat värisemään haralleen kiihkosta.

Kaamoksen aikana pakkaantunut nauru purkautuu,
sinkoilee puun rungosta toiseen.

Muuten on hiljaista ja rauhallista odottelua.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 9. toukokuuta 2011

PYLLYT



PYLLYT

PROLOGi
Launtaiehtoo. Lompakko astuu määrätietoisesti hiekkaista, vähälle kululle jäänyttä tietä täydessä sotisovassa. Laulurastas on asettunut soittotunnilleen kuusen latvaan. Puhaltelee silloin tällöin huomaavasti lauhkeaa ilmaa vasten kasvoja. Pakkaset on menneet. Lounas on kostea kuin lehmän henkäys. Voisi sanoa halutessaan. 


Mutta ei virka mitään. Viljo Lompakko jatkaa määrätietoista askellustaan. Kuluneella viikolla Itellan asiamiehelle saapunut kahisematon maastopuku yllään. On kevään kuulas ehtoo, kesän ensimmäisiä orastavia päiviä hehkeydessään ja vielä viikonloppu. Yleinen suomalainen saunomispäivä.

1. luku
Viljo Lompakko herää virkkuna aamuun, lasin läpi kuuluu lintujen konsertti. Valoisaa on tuvassa ilman sähköyhtiötä. Aamistelija sytyttää molemmat kaasut, toiselle nostaa kahvi-, toiselle paistinpannun. Säätelee liekin mieleiseksi ja poistuu ulos. 

Rappusaskelmalla pysähtyy tuokioksi haistelemaan ilmaa, mutta olosuhteen huomioon ottaen poistuu pihan perille, kohottaa halattia, nappaa siittä hampailla kiinni ja asettuu tyhjennykselle lievässä haara-asennossa hieman pinnistäen, ettei laske varrettomiin kumiteriin. 

Tyytyväinen ilme leviää kasvoilla sitä mukaa kun rakko tyhjenee ja lopulta asianomainen hemputtaa, niin kuin miehet ovat kai tehneet vuosituhanten ajan - wanhemmat miehet. Tuo oppi kulkenee geeneissä ja siirtynee ilman peruskoulun opetussuunnitelmaa sukupolvelta toiselle hiljaisena tietona.
 

Kylläpä se maailmassa lähes jokainen pojan jolppi jossakin elämänsä vaiheessa on joutunut ja joutuu kuselle aikuisen, jo vanhenevan miehen kera vitelikköön tai saman se passaa vaikka urinaalilla jossakin yleisissä tiloissa. 
Kerta siihen vissiin riittää kun oppi jo hyppää toisiin aivoihin. Syövyttää elämän ikuisen kirjanmerkin ja viisauden josta ei sitten laisteta hautaan saakka. Mitä nyt vanhuuden höperöissään tahi juovuspäissään kyllä saattaa pisaroida kengän kärjille tai aamutossun nokat märiksi.

Mutta eipä juututa nyt pihan perille, luonnollisiin toimituksiin, vaikka luonnollinen toimitus on myöskin aamistelu. Sen Viljo Lompakko hoitaa kuriositeetilla. Huippuluokan aamiainen kaikilla terveyskriteereillä mitaten siirtyy isommitta näytelmittä sujuvasti käkättimeen ja päälle siihen vähäeleisesti kiikkustoolissa pari kuksallista kahvia. Lauantaihuomen alkaa olla paikoillaan niiltä osin. 

Siirtyminen porstuan rappusille tupakille kuuluun elämisen sääntöön ja siinä samalla ehtii kaavailla päivän menot järjestykseen. Saunapäivä ilman muuta, se on selvä, mutta se on tänä lauantaina erillinen yhtälö joka ratkaistaan eri kaavan mukaan. 

Nyt aamutuimaan on käytävä kokemassa haukirysä ja muutama katiska. Käsiteltävä saalis oikeaoppisesti ja huolehdittava korjuuseen. Jos hyvin tulee, muutaman voi kiikuttaa tutuille.

Iltapäivällä on rantteen järjestelyä. Talvikapineita syrjemmälle. Jos häntä hieman polkua raaputtelisi siivommaksi, vähemmän tarvitsisi sisällä huhkia sitten.

Siinä se päivä alkaa ja kuluu päähän mietittyä listaa suorittaen.

1. luku jatkuu...
Iltapäivälle kaartuessa on aika hervahtaa, pihauttaa kohvetta ja ottaa leivänsyrjästä siivu tai pari hiukomisen estämiseksi. 


Väistämättä mieleen palaa viime kevään kokemukset, oikein haaroissa juilauttaa, sen verta oli kokemus mieleen ja kai ikuisiksi ajoiksi sinne syöpynyt.
Kaupalla oli nähnyt rouvan tyttärineen. Olivat taas tulleet. Kummallista kun alkukesän vain olivat täällä. Viivähtivät hädin tuskin pari viikkoa ja sitten poissa. Ei elonmerkkiä koko kesänä tai muuna vuodenaikana. Hulkko niiden tupaa kävi katsastamassa muutaman kerran vuodessa ja sillä siisti. Mutta nyt olivat.
 

Kuumottamaan oli heti alkanut Viljoa kun rouva autuaan tietämättömän hyvät päivät ja huomenet ja näkemiit toivotteli kaupan pihalla. Murrosikäiset tyttäret eivät jääneet milleenkään wanhan ukon tötterön kanssa vaan painuivat farmariin ja kiskoivat ovet kiinni ja lipsuttivat silmät kiinni jäätelöpuikkoa molemmat.

Niin kuumottamaanpa hyvinkin. Viime keväänä oli sattunut nimittäin niin, että Viljo Lompakko aivan sattumalta liikuskeli mökkiläisten läheisyydessä kun sattui oijustaamaan katiskoiltaan heidän tonttinsa liki metsän puolta. Kuinka ollakkaan sitten sattui todistamaan episodia parahultaisesti kun oli saunan takana. Kuuli kuinka tuvan ovi kävi ja naisten kalkatus läheni saunaa. Itse asiassa kulkija nyt vasta havahtui siihen, että sauna tosiaan tuoksu vitelikköön saakka. Astuivat sisään naisväki ja saatuaan kamppeet riivittyä kirmasivat rupatellen ulos pientareelle, poimulehtiä ja apilaa kasvavaan odelmaan kyykylle.
 

Siinäpä Viljo Lompakon nenän edessä kolme sievää pyllyä tyhjensi rakkoa niitä näitä samalla jutellen. Ja oi-oi-oi kuinka se sihinä kävi Viljon korviin. Tulvi sellaisena sinfoniana, että oikein piti silmänsä kiinni pinnistää, jotta saa kaiken ihanuuden humeettinsa syövereihin talteen.

1. luku jatkuu...
Siitä paikasta, siitä paikasta alkoi Viljo Lompakon sielun laulu, ei mitään, ei mitään niin kaunista, sulosointuista, ihanaa näkyä ollut ikuna peräkamarin pojan silmille suotu ja niin ihanin äänitehostein ja niin luomuna kuin vain olla pystyy. 


Kaikki runon ja romantiikan elementit tuossa ihanassa pienessä salaisessa sinisistä sinisimmässä pitsisessä hetkessä, hetkessä jossa ei ilkiöinkään kylän akka olisi löytänyt pahaa sanottavaa. 

Kenties ehkä sattumaa olisi hieman näpäytetty pienen pienellä sakolla moisen herkun järjestämisessä. Mutta että tämä olisi kyllä viattomuuteensa vedoten saanut tuomarilta rikkeensä anteeksi viimeistään viimeisellä tuomiolla.
 

Ja se laulu. Se soi Viljon päässä koko kesän, juilautteli munissa harva se kerta, nosti tuntoja ja mielenkuvia vaikka mihen. Soi syksyn ja  soi koko talven. Ei antanut lempolainen iltaisin rauhaa. Ei vaikka millä kurin yritti muistoa mielestä kurkottaa.
 

Ei auttanut miesten lehdet, ei nettiporna, ei maksulliset kanavat. Puhelintyttökin oli onanoinut itsensä orgasmiin ilman Viljoa kun tyydytettävä oli nukahtanut luuri kourassaan onnellinen hymy naamallaan keskittyneenä muistelemaan sitä ihanaista viime keväistä näkyä.

Lopulta kaikki kaupallinen ja teennäinen sukupuolielämä oli kaikonnut Viljon elämästä. Siitä ei ollut apua kertakaikkiseen. Rahat pois henki ei sielunrauhaa tuonut. 

Maaliskuussa Viljo alkoi tehdä suunnitelmaa. Tilasi hyvissä ajoin postimyynnistä naamiointivälineet, niitähän saa nykyisin siviilitkin sotavälinekaupoista. Tilasi huippuluokan kahisemattoman camo-puvun - viimeisintä NATO-tekniikkaa, sitä samaa minkä venäläiset kopioivat itselleen.
Kasvovärejä, kemiallista ja mekaanista hyttys- ja muuötökkä karkotetta, suuntamikin korvakuulokkeineen - vahvistinlaitteella tietenkin, vartalon alla mukautuvan alustan, äänettömän ja kosteuden eristävän.

1. luku jatkuu...
Nyt iltapäivän puuhastelut olivat ohi. Vuorossa kevyt myöhäinen lounas ja valmistautuminen saunaillan koitokseen. Omaan saunaansa oli myös kiikuttanut klapit ja kanniskellut vedet paikoilleen. Sytyttämistä vaille oli se rustinki enää. Mutta sen aika tulisi vasta myöhemmin.
 

Lounaan jälkeen Viljo poltteli tupakkia porstuan rappusilla, tutulla paikalla. Vilkuili kelloa harvakseltaan ja mietti milloinkahan olisi sopivin aika lähteä jahtaamaan elämyksiä. On suoraan tunnustettava, että Viljon sielu ajeli jo kahta sataa, ellei enempääkin. Mutta eipä ennätetä asioiden edelle. 

Kulminaatiopisteen koittaessa Viljo nousi, astui sisälle tupaan. Riisui itsensä alastomaksi ja kävi lataamaan. Ensimmäiseksi aluskerrasto kosteuden ulossiirtävästä materiaalista. Sen päälle camo-housut housunkannattimilla, hiostamattomilla sukilla lahkeet suppuun ja äänettömiin coretex-maihareihin jalkoineen.
Kehon yläosaan camo-puvun takki, tuuletuslunkat auki-asennossa testosteronin varalta.

Peilin edessä käsittely suihkeilla, että saa olla ötököiltä rauhassa sekä naaman maskaus näkymättömäksi. 

Ja niin taitava oli Viljo, lienee kovin harjoitellut - ettei huononäköinen olisi ehdoin tahdoinkaan erottanut päätä Viljon harteilta hirsiseinää vasten. Niin oli hyvin maskattu. 

Harjoitus tekee mestarin. Tässä tapauksessa näkymättömän. Se lienee poikasiässä jokaisen naisista kiinnostuneen miehenpuolen unelma.
Lopuksi vielä samaa camo-kuosia oleva lakki päähän ja myös maastokankainen varustelaukku olalle ja ulos haastetta kuittaamaan

Nyt olemme siis takaisin tuossa aluntilanteessa. Viljo Lompakko marssimassa määrätietoisesti hiekkaista, vähälle kululle jäänyttä tietä täydessä sotisovassa. Laulurastas on asettunut soittotunnilleen kuusen latvaan. Puhaltelee silloin tällöin huomaavasti lauhkeaa ilmaa vasten kasvoja. Pakkaset on menneet aikaa sitten. Lounas on kostea kuin lehmän henkäys. Voisi sanoa halutessaan. 


Mutta ei virka mitään. Viljo Lompakko jatkaa määrätietoista askellustaan. Kuluneella viikolla Itellan asiamiehelle saapunut kahisematon maastopuku yllään. On kevään kuulas ehtoo, kesän ensimmäisiä orastavia päiviä hehkeydessään ja vielä viikonloppu. Yleinen suomalainen saunomispäivä.
 

Viljo Lompakko on menossa hakemaan uusintaa ihanalle elämykselleen, vaikka totuuden nimissä on myönnettävä, että edellinenkään ei vielä pahoin ole ehtinyt väljähtyä vuoden aikana.

Tietyllä kohdalla tietä vasten tummana erottuva hahmo harppaa syrjään vasemmalle ja liukenee huippupuvussaan näkymättömiin lehtipuiden siimeksessä. 


Viivasuora tie jää kaikessa yksinäisyydessään, tyhjyydessään jatkumaan täältä ikuisuuteen, ainakin horisonttiin saakka. Ja se hyvin riittää - kauemmaksi ei tarvitse nähdä. Se on riittävän pitkällä.

Naiset kesämökillä valmistautuvat autuaan tietämättöminä saunomaan, tissiliivejä, sukka- ja pikkuhousuja ripustellaan hajamielisesti tuolin karmeille pieniksi suloisiksi mytyiksi, kyllä ne siitä ehtii korjata pyykkiin sitten kun palataan saunasta ja ollaan rauhoituttu lauantain ehtooseen.
Toki puhtaat alusvaatteet on kullakin laskostettuna sievissä herkissä pinoissa kullakin omansa.
 

Saunakori purnukoineen odottaa jo malttamattomana oven pielessä. Samoin saunatakkien uhkea rivistö naulakossa.

Viljo on lähestynyt otollisinta kohtaa sotilastekniikoita viljellen ja häntä ei kyllä, se täytyy tunnustaa, huomaa parhaalla tahdollakaan, vaikka siinä lojuu tähysasennossa valppaana kuin boa, mutta samalla näkymättömissä.

Nainen tyttärineen purkautuu pirtistä rantteelle. Äiti ihailee ja hengittää syvälle keuhkoihinsa maaseudunrauhaa ja idylliä, tuoksuja ja linnunlaulua. Kaikkea sitä hyvin runsasmittaisesti mitä kirjoissa ja runoissa asiasta kerrotaan.
 

Tyttäret tarttuvat äitiään käsipuolesta ja ottavat hoteisiinsa, lähtevät taluttain saunaa kohden. Kipsahtavat sisään pukuhuoneeseen ja eipä kestä toviakaan kun ulos kirmaa naurava tytönhupakkoparvi, äitikin on nyt nuortunut irroittelemaan.
 

Lähestyy tämä seireenien ryhmä passissa olevaa näkymätöntä Viljoa joka hieman viettävässä maastossa pääsee tuijottamaan yläviistosta pian maailman ihaninta näkyä.
 

Kolme pyllyä kääntyy katsojaan, kykistyy niin, että kaikki mitä talvisten öiden unelmahuuruissa on kiitänyt ohi silmien utuisena filminauhana on yhen äkin totisinta totta siinä ja nyt.
 

Kauneutta, kuulautta, suloisuutta, ihanuutta ja puhdasta viattomuutta, ilman kipenettäkään pornoa tai edes rääviä seksiä. Vain kolme suloista pyllyä jouhilautasineen silmien ihailtavina, yksi hieman kehittyneemmän oloinen ja kaksi juuri orastavaa kukkaan puhkeamaisillaan.
Ja niistä kaikista tulvii kullanvärinen hunajainen puro ihanasti, juuri oikeaoppisesti sihisten janoiseen vihreään odelmaan.

Viljon suuntamikki vahvistaa kullankeltaisen sihinän ja se tallentuu Viljon humeettiin runoksi. Lanteissa juilii lähes sietämättömästi ja vaatii rankkaa itsekuria olla ottamassa vastaan tätä elämystä.
 

Kuri ja tahtotila säilyy loppuun asti ja pidättyvyys saavuttaa korkeimmankruununsa. Siitäkin huolimatta, että kuvatunlaisessa tapauksessa yleensä raadollisesti tapahtuu jotain ihan muuta. Tällä kertaa ei. Tähän on tyytyminen molempien osapuolten hyväksi.
Tätä ihanan herkkää idylliä rikkomatta.

Tehtävän suoritettuaan iloisesti rupatteleva ryhmä kipaisee saunaan ja pian kuuluu ensimmäiset sihahdukset kun löylyn henki sivelee notkeita varsia kostealla kielellään.

Viljo peruuttaa vähin äänin pois, hieman surullisena, mutta kuitenkin onnellisena. Jälleen on sielu ladattuna jollakin sellaisella josta niin monet uneksivat ja haaveilevat.

EPiLOGi
Nainen kertoo tyttärilleen saunassa, että tällä viikolla kylvetäänkin sitten joka ilta, sillä isä on tehnyt kaupat tästä pirtistä yhden vuorineuvoksen kera. Nämä entiset rakennukset puretaan ja tilalle rakennetaan edustushuvila.

Ja tapahtuu niin kuin rouva sanoi, joka ilta saunotaan. Sama rutiini toistuu joka ehtoo. Tullaan saunalle, juostaan kyykkypisulle,  rupatellaan kyykyssä naisten asioista ja sihistään aikansa sekä siirrytään sitten  takaisin saunaan.
 

Surullisinta on, että Viljo Lompakko ei näistä suunnitelmista tiedä koska uneksii omalla tuvallaan eetostaan runollisen hulluuden kiemuraisissa vuoristoradan kurveissa kieputtaen eikä käy siihen viikkoon kaupalla.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Kalan valmistuksen tärkein sääntö on tämä: "Ne jotka paistavat kalan ruokaöljyssä, pitäisi keittää itse siinä."