HOLKERi

HOLKERi

Lukemattomia aaltoja laskemassa murtajalla;
huikeita, raskaana olevan meren huokauksia,
vierimässä painavassa vedessä likomärkinä.
Useimmilla jänis kyydissä;
pudistavat sen harteillaan rannan kivikolosseihin

Puhaltaa vakavasti - suola maistuu huulilla,
tuuli käy näkimiin,
vetistää siristellessä.

Äkin paholaisen silmä pilkahtaa vihreänharmaasta,
likaisen ruskehtava viis-kuusmetrinen ruumis
selkiytyy tyvenen hetkellä hahmoksi;
aivan kuin kadaveriinin tuoksu lemahtaisi,
puhkaisisi väkivalloin veden kalvon - pursuisi läpi.

Tuijotan takaisin,
jäisestä katseesta pystyy päättelemään,
että tuolla saatanalla suonissa virtaa pakkasneste.

Miksi tähän tuli - aallonlaskijaa tapaamaan?

Täkäläinen iänvanha tarina kertoo,
että holkeri tulee kerran vuodessa matalaan
tarkistamaan ihmiskunnan tilan
ja jos kaikki näyttää olevan menossa päin persietä,
se palaa jään alle odottamaan seuraavaa kertaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

PÖLYTTYNYT APOLLO

PÖLYTTYNYT APOLLO

Sillä ikää
kun ihminen elää jo toisen elämänpuoliskonsa aamua;
kun on jo loppupäätellyt nakanneensa viimeisetkin
jumalansa lähes käyttämättöminä roskiin,
huomaakin yllättäen vielä yhden jäljelle jääneen.

Johonkin sielun sisimpien kammareiden
syvimpien komeroiden hyllyjen nurkimmaisena
pönöttää pölyttynyt kivinen Apollo.

Jotain on kuitenkin sattunut,
hölynpöly sen päällä on rypyssä - läjääntynyt,
olisiko se sittenkin vihdoin heräämässä.
Vaiko vain ihana ilkikurin virnistys typeryksen sanalle.

Tämä havainto ravistaa mieltä,
huojuttaa eetosta,
vavisuttaa alla olevaa mantua niin väkevästi,
että on lähdettävä rannan mukautuvalle sannalle.

Askeleita vuoksen huulilla,
aallot huuhtovat ajatusten jäljet sihiseväksi hiekaksi;
sitä mukaa kuin niitä syntyy mielen askelista.

Kiviä siloiksi hiovan meren solinasta
pääsee hyvin perille sen sielun syvimpään;
samaa mieltä on.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

HYVÄ KERROS VOiTA

HYVÄ KERROS VOiTA

Kilivuoren päällä isolla pulterilla;
airamista kostean märkää,
kohvelta tuoksuvaa vettä hörppimässä -,
siitä perinteisestä kuupasta.

Kivi rupattelee siinä kasvaessaan,
levottomia tarinoita nixmanneista, sotavangeista;
on monta aikaa nähnyt tämä olevainen.

Ilmoittaa olevansa vieläkin tuiki onnellinen siitä
että jäi silloin poraamatta,
sen myötä poksauttamatta.

Öystäpohjonen läpsyttää korvaläppiä
kun ei tullut niitä yhteen pujotettua;
nyt ei raski - hyppysissä hyvä kerros voita.

Mutta muuten kyllä suu vehnäsellä;
froua varustanut pieteetillä
nämät ohuen ohuet rukiiset voinpitotelineet.

Niin paksulla kerroksella voita, savujuustoa,
että metwurstia ynnä savustettua sianpoikasta,
jotta oikeastaan vain munansiivuja sekä savupallasta
enää haikailuttaa samaan kyytiin.

Nooh - kaikkea ei voi saada syyskuussa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

NUiJASODAN AiKAiNEN

NUiJASODAN AiKAiNEN

Yö kääntyy pyhäksi,
on niin hiljaista että kutittaa,
iho suuressa kutkassaan kuvittelee olemattomia.
vaatii rapsutusta - rapsutetaan.

On seesteistä,
luonto hymisee,
hyräilee hymnin "Ensi keväälle" ensimmäisiä tahteja
muminan joukosta erottuu ainakin elämä ja uusi.

Lähes luvuton määrä lintukatraita lempsuttaa ohi,
kaartelevat kyllä tämän tästä piruetin yllä,
mutta soittavat etelän suuntaan laskeutumatta.

Siipiniekkoja viilipyttyjä tepastelee sannalla,
ei minkään sortin lähdöntekoelkeitä;
pakaasit ja reput siististi rantapenkereellä.

Ulapalla jumalien karonkka,
kahakoivat siitä kuka saa puhaltaa ensin:
aika souvi  - meri tyventyy äimäksi.

Muudan Nuijasodan aikaisen akan näköinen,
liekkö Louhi - saa puheenvuoron
ja heti soi soitto leukaperistä,
niin väkevä että hätäisimmät säntäävät pakoon
ja ilmoittautuvat siirtolaisiksi Tornion suunnalla.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

SATAA UNTA Runo № 2500

SATAA UNTA Runo № 2500

Yö ilmestyi jostain hämärän keskeltä,
ryöpsähti äkin näkimille;
hyräili kuin karahvi - ei vaan kirahvi,
ripotteli hiekkaa ja jäi asumaan.

Siristelyttää,
levottomien jalkojen sijaan pomppivia kirjaimia;
kisaavat näytöllä visaa;
järjestyä pitäisi parhaaseen mahdolliseen ryhtiin,
ryhtyä yhtymään sanoiksi.

Eetoksiksi,
joista sitten punoutuu runo -,
purona noruen lirumaan.

Kymmenen pientä tummaa suklaapalaa;
saa syödä salaa,
jos osaa juksata maistiaistiaan,
eikä tunnusta niiden maistuvan hyvälle
vaikka rienaavat lemmot sielua syvälle.

Lammaswälly raottaa lievettään,
äimistelee missä allans' nukkuja kukkuu.
Kirjahylly kohauttaa harteitaan,
nyökkää huolissaan tuolissaan nuokkujaan...

Höyhensaarten valtakunnassa sataa unta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

PESÄTUNDRA iTKEE

PESÄTUNDRA iTKEE

Rantakaura on luovuttanut,
sinnillä vielä jokunen korsi törröttää,
kiehnää toista sankaria vasten
ja hinkkaa samalla molemmat poikki.

Huhtikuulle saakka ylettyvä pikkukuolema alkaa,
yli jääneille siemenille on käyttöä;
pulmusten ensimmäiset muuttomatkaa ounastelevat
pyrähtelevät korsivitelikössä.

Siritykset vaienneet lähes,
ketäpä se lurituttaa muutto muille maille,
yhteys onnistuu lyhyillä sirahduksilla.

Ilo on vilkkuvat siivet,
ne ilkkuvat varmalle surmalle,
poistuvat etelän suuntaan sankkoina parvina.

Pesätundra itkee syksyä,
hehkeä ruska ruskistuu kun saa itsensä irti elämästä,
käpertyy kuivina käppyröinä,
asettuu odottamaan lumen tuomaa armoa.

Onea öystäetelä puhaltelee apeaa laulua,
ei saa nurkkia innostumaan vihellykseen,
sortuu ähellykseen - haipuu pois;
otetaanpa uusi suunta ja uusi kuje.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

HAiRAHDUS

HAiRAHDUS

Sarastus voitelee sielua,
vastustamaton himo nousee polttelemaan mieltä:
on pukeuduttava sukkelaan,
sukeuduttava rannan sannalle oikeaan aikaan.

Huomenen ensivalo värjää ihanimmin,
sirrit, levät, hiekan - kaiken meren hylkäämän roinan,
nousuvesi huuhtelee varpaiden jälkiä minkä ehtii,
yhtäkään uneuttamatta.

Ensimmäinen törähdys satamasta,
tuttu siellä tutulle ilmaisee heränneensä,
murtajan parvi ei ääntä kavahda;
jättää pyrähtämättä.
Tuijottavat kuorossa kevyeen vastaseen.

Viehättää tämä ehyt rikkumaton kokonaisuus,
kaikki osat - elementit,
kaikki on paikoillaan.

Mitään ei tarvitse muuttaa,
mitään lisätä,
riittää että katsoo
ja sulautuu elementiksi itsekukin.
Siinä on lähes kaikki.

No totuus ei suinkaan ole jänis lasivitriinissä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

MUSTAT LiNNUT

MUSTAT LiNNUT

Menneen kesän vastaranta,
lintu kiroilee;
näkyy hairahtunut lokki nokkivan
jonkun pojankossin hylkäämää yksinäistä amirossia.

Hotkii,
vehje potkii vastaan,
ei suostu uuteen outoon onneen.

Rannat ovat kaikkoamista täpötäynnäns'
suuret parvet ovat merellä;
haikeita katseita tutuille maan äärille,
vaikeita lähtöaikeita ladataan suunnistimeen.

Yltiöpäinen hurjapää,
sitä vartovat muut mustan seurueen jäsenet -,
ensimmäisen esimerkkiä;
matkan jännitys odottaa kurkuissa kirkaisua.

Satunnaisia sorkan jälkiä sannalla sulautumassa,
lammasmaisia naamoja törmällä,
leuat käy.

Syksy ottaa kellastuneen lehden,
riepottaa sitä,
kieputtaa yli katraan - tyhjä toimenpide;
kaikki vahtaavat mustien lintujen pitkää lähtöä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

NiiTTUViLLASAARi

NiiTTUViLLASAARi

Tunturi taipuu hiljaisuuteen,
tietenkään kun kukaan ei ole kuulemassa;
satunnaiset liikuskelijat - vaikka kuulisivatkin,
eivät hölötä.
Se on Arktisen hysterian kirjoittamaton laki.

Ihana äänettömyys -
joksi kivien kasvamista ei lasketa,
ei purojen solinaa,
kuin ei myöskään kurimuksen kohinaa -,
luo seutuun uuden elementin wanhojen lisäksi.

Taianomainen mystisyys,
kaiken olevaisen sietämätön ykseys,
silmänruuan ylipursuvuus,
niittuvillasaaren uskomaton unenomaisuus.

Sellainen kokemus synnyttää riittejä ja myyttejä,
kannannaisen takan usvahuntuun kietaistuja nyyttejä;
lauluja, virsiä, runoja -,
sonaatteja hurjalle karuudelle.

Ei sellaista voi kukaan keksiä - se on olemassa -,
sitä joutuisi hereä ihminen helposti noloon asemaan,
jos ei hoksaisi ympärilleen katsoa.

Hurmaavan ankara outomaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

RUMPU LYÖ HiLJAA

RUMPU LYÖ HiLJAA

Utuiset huomenet valuvat loputonna vuona,
tulevat - asettuvat entisiensä päälle;
lakkaavat olemasta uusia.

Pyörteilevä liikkeen tanssi tyhjän päällä kiehtoo,
liehtoo sielun voimat haihattelemaan levottomia,
mystisyys tunkee utujen mukana;
kiehnää rienauksen partaalle,
väsää pesää mielen sopukoihin.

Syvissä tunnoissa kiihottavaa värähtelyä,
linnunlihoja kyynärissä;
rumpu lyö hiljaa,
riittejä ja myyttejä vilisee unen- ja valveen rajassa.

Huojuttaa,
keho tinkii yhtymään tasaisiin lyönteihin,
puistaa värinän sumun selkään ja lentää,
eetos entää edellä taivasta avaten.

Paluu sujuu nöyränä - nähty mitä nähty -, siitä vaiti;
haistinaisti havaitsee väkenevän savun tuoksun,
mukaan sekoittuu tervas ja suloinen kohven aromi.

Sumu kuihtuu,
ympäristön ilme vaihtuu ruskaan,
yö perääntyy syvälle mustaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

HOHOiLUA

HOHOiLUA

Kiviaavikolla tunturin kiirellä poroja,
maaruskaa avaruuden reunalla upeina vöinä;
on hidastettava hengittämään suloa.

Pysähtyminen raviin,
tosin osin tielle,
sillä penger on ainakin yhtä jyrkkä
kuin ryöttäsyntisen vastamäki paratiisiin.

Hohoilua autiossa maassa,
hassunkurista yksinpuhelua ilman kaikua.
Tonttipula poissa,
rakentamatonta impimaata ylt'ympäriinsä,
jokahiseen silmänkantamattomaan.

Jumalatkaan eivät ole kotona,
lienevät kuuntelemassa palvelijoidensa saarnoja,
että osaavat olla jälkikäteen samaa mieltä.

Kaarneet pitävät oppituntia pojilleen pahtaalla,
vaikka luonnot ovat hurjia.
Nälkä pitää yllä motivaatioita,
Nokian nuoriso-ohjaajaa ei tarvita.

Luonto - sehän se vetää korpinpojankin puuhun,
vaikkei ensimmäistäkään käkkärää ole näkyvillä;
ainaskaan viidenkymmenen kilometrin säteellä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

HiUKKASEN HiUKKASiSTA

HiUKKASEN HiUKKASiSTA

Auer liitelee maanpiirin yllä tanssahdellen,
mukailee kosmista usvapölyä luomisen alkuaikoina;
toinen toistaan uhkeampia pöhäyksiä -
haihattelevan mielikuvituksen rikastamia hahmoja,
haahuilemassa runona eeskahtaalle.

Näkymä vaikuttaa väliin ahtaalle,
onkohan maailma on käymässä pieneksi haihatuksille;
tilanpuute saa niitä tönimään toisiaan,
sulautumaan yhdeksi suuremmaksi kokonaisuudeksi,
odottamaan kultaisen kehrän tuomaa kuolemaa.

Maailmojen loppua ei surra noilla kentillä,
tanssiaiset jatkuvat viimeiseen onkahiukkaseen,
kukaan tai mikään ei kavahda auringon heräämistä.

Säteet jo viipaloivat,
siivuttavat laitimmaisia,
viimeiset tanssivat henkitoreissaankin iloisina;
onnelliseen loppuun saakka.
Hyvässä uskossa huomisen uudelleensyntymiseen.

Silmän räpäys tai pari
ja koko korea soreus on poissa,
jäljellä vain maaruskan kirjoma mantu rantuineen.

Kohves jäähtyneenä kuksassa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

YLLYTYS

YLLYTYS

Möyrivän pikkumyrskyn edellä sataa,
ajaa pian takaa kahta sataa ihmispoloa
joka yrittää ehättää puun alle sadekampeitta.

Jättiläisen alla on jotenkin mukavampi kastua;
suunnilleen joka toinen pisara jää tulematta
kun äkkinäisyyttään sotkeutuu latvustoon
ja joutuu kiemurtelemaan rungon vartta noroina.

Pisaroiden kahina lehvästössä,
ylhäällä oksaviidakossa;
hunajaa kuulimille - melankolian kähisevää jazzia,
henki tasaantuu pyrähdyksen jälkeen,
kohina suonissa taantuu tasaiseksi kumuksi.

Seläntakainen jyleä runko tulee väkevästi rankaa,
sielun sopukoissa piileksivä yltiöpäisyys kiihottaa,
vaatii pääsyä herraksi,
yllyttää liukumaan runkoa myöten istumalihaksille.

Tietää lempohinen mistä narusta nykäistä,
vetelähkön sorttinen lojuminen,
no sehän on suurinta herkkua raihnaisille ketaroille.

Morfinen resonanssi värisyttää,
vapisuttaa kasvikunnan kautta kivikuntaa,
tutisuttaa sen päällä loikovaa ihmiskuntaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

MUOTO

MUOTO

Se nyt vaan sattuu olemaan niin
että hairahtuessaan luuhaamaan omissa oloissaan,
napana omassa pikkuruisessa maailmassaan,
sitä ikään kuin sitten vahingossa
saattaa sivuuttaa kauneutta.

Sellaista sievää herkkää nättiä,
jonka ihan täysipäisenä hulluna itseään pitävänkin
pitäisi huomata.
Kuten esimerkiksi jyleä, kilpikaarnainen aihki;
palasta harvatahtiin astuessaan.

Olisi hoksattava katveissa ujoina piilevä upea muoto;
vaikka parahultaisesti,
jotenkin syvää syvemmin syventyneenä syventyisi,
erityisesti oman elämänsä suurimpiin kysymyksiin...
leivänpäällysmakkaraan, kuksan mukana olemiseen
ja mitä näitä nyt muita onkaan.

Muiden lajitoverien mielestä tietysti kuuluisi,
mutta mitäpä ne kymmenen viisasta yhdelle hupsulle;
ei mitään - ehättää kysymään enemmän
kuin ne vastata.

Matka jatkuu,
lakkapääpuita tulee ja menee - syksykin siinä sivussa,
pian varmaan talvikin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

SUKUKOKOUS

SUKUKOKOUS

Hei,
tänään lennetään, uneksitaan,
kurjet lupasivat auran siivelle aamun avauksessa.

Olikin sellainen kailotus,
että joka toinen Saku pelastui
kun syöjä-osastokin yhtyi nokat auki hoilaamaan
seremoniamestarin kera.

Onnellisia uudestisyntyneitä;
loikkimassa joka toisen suon joka toiseen aajeeseen:
olihan se näky.

Sammakoiden sukukokous piti pikapalaverin,
päätyi fifti-sixti - ilman äänestystä,
lähettämään onnitteluadressin kurkikansan pomolle
hyvän ja antoisan matkan toivotuksin.

Iltapäivällä varmaan jo sitten hiljaisempaa,
ehken vain korsien kahahtelua toisiinsa,
rakkaus nääs ei heikäläisillä lopu syksyn tuloon.

Ei - hinkkaavat toisiinsa liki itsensä puhki
ja kaatuvat yhteen kietoutuneena vasta
kun viiltävät jääsateet leikkaavat
kaiken siloksi putipuhtaaksi hangen päältä
ja juoksuttavat roskat Hornantuutin reunalle.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

RiSUKASOJA

RiSUKASOJA

Aurinko on valmis,
kohosi kuin pullataikina akkunan takana,
valui metsän reunan yli
ja on nyt vaivattavissa.

Huomenta aurinko!
Anteeksi jos vaivaan,
mutta mikä on paistosuunnitelma?
Koko - vai osapäivä?
Ankkastukkia vaiko Bostonkakkua?

Ei vastaa;
nooh - yrittänyttä ei laiteta,
lienee tärkeämpääkin tekemistä
kuin vastailla lapsellisiin kysymyksiin;
onhan sen jo virkansa puolesta paistettava
jokaiseen risukasaankin.

Vaan mikäpä lienee paistamisen järjestys -
onko ahneudesta mielensä sairastuttaneiden
kultaiset risukasat etusijalla,
vaiko vallanhimossaan mielipuolisuuden
pimeälle puolelle sortuneiden
graniitista hakatut risukasat?

Entäpä milloin on paistovuoro rupusakin
näkymättömistä risuista kasatuille kasoille?

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

SYYSYÖ

SYYSYÖ

Keskiyö saavuttamassa huippunsa,
järven väikkeessä vilahtaa kuoleman äänetön varjo,
häthätää kyhätyn kokoarvion perusteella lapinpöllö,
työmatkalla - siivet lempsuttavat lahean oloisesti,
hupsun tihruisilla näkimillä suorastaan romanttisesti.

Kauneus on käsitteenä niin monitahoinen,
kuulemalla näkeminenkin on osa sitä;
siis kun ei kuule jotain jonka soisi kuulevansa,
vaikkapa pöllön lennon.

Kasaappa siinä sitten mielen vastaanottaville -
yht'aikaa sekä huterosti,
että tanakasti seisoville seinille -,
mielikuvakokoelma ympäristöstä;
yhteenveto, triptyykki, sixtyykki tai jotain.
Niillä kahtapuolta päätä lepsuttavilla läskipaloilla.

Ei sen niin väliä millainen - kullakin omansa,
kunhan tulos on myöhemmin katseltavaa;
sanojen sekaan ujutus auttaa takauman noukkimista.

Pinnistä sitten Höyhensaarille mennessäsi -
unen- ja valveen rajatilassa - luomet kiinni
ja koe kohtaus,
mielikuvituksen värittämänä tunneryöppynä uudelleen.
Upeaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

LiNNUNLiHAiLMiÖiTÄ

LiNNUNLiHAiLMiÖiTÄ

Tuli mutisee sijassaan,
ounastelee pyytäisikö vielä lisää purtavaa,
vaiko sammuisi näille sijoilleen.

Molempi parempi - puita kyllä on;
mutta ympärillä nuokutaan,
koko yön ovat tursuneet kurkut sanoja,
wanhoja, uusia - kiihkeitä, viehkeitä,
heleitä ja jyleitä.

Suut apposen ammollaan - ihastuksia hihkuen,
auringon hehkuvaan oranssiin rakastuneina.
sitten jo lopulta soukemmalla - kunnioituksesta.
Draaman kaari värisyttää,
linnunlihailmiöitä iholla.

Väliin pitkiä mykkiä kausia äänetöntä hiljaisuutta
kun sanat ovat kerta kaikkiaan loppuneet,
hiipuneet,
sielun valtaavan kauneuden kattaessa maailman.

Kuksissa hörppäämätöntä kohvetta,
hiiltyneet rasvatapit anomassa armoa tikun nokissa;
tunnustavat kaiken,
sellaisenkin mitä eivät ole tehneet.

Maailma on valmis huomeneen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

KUTSU

KUTSU

Kuulaus tuo tuulahduksen jostain hitaammasta,
se on vihje - menee tietysti monelta hoppuiselta ohi,
jää huomiotta muilta kiireiltä.

Mutta jos nojaa raatoaan aihkiin tievalla,
sellaiseen lakkapäiseen ikipuuhun,
tuntee sen kaarnaisesta rungosta hehkuvan lämmön,
vastineeksi joen mustassa kuvastimessa lipuvalle
kostealle terhenelle.

Sitä vain näkimet raollaan siilaa vastavaloa;
katselee esi-isien maiden suuntaan,
yrittää nähdä pikemminkin kuulimillaan -
tai erottaa haistimillaan -,
jossain tuossa kauneudessa piilevän syksyn kutsun.

Helppoa se ei ole,
sikäli mikäli humeetti seikkailee muissa
tämän kiihkeän ajan harmaissa maailmoissa.

Pinnistämällä ponnisteluun - omaa -,
vastaan pyristelevää tahtoaan vastaan - onnistuu;
signaalit alkavat erottua,
voimistuvat kuin nousuhumala ryyppi ryypiltä.

Ja sitten vihdoin seuraa lopputulema;
sielussa soi syksyn ihanainen sinfonia.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

KONSERTTi

KONSERTTi

Aurinko nousee - laskee itsensä auki -,
valon hereälle päivälle,
kultaisille tuokioille - vieläpä hyväksi toviksi,
ennen martaan hartaan harmaata hämärän syliä.

Se on lempeää saattamista kaamoksen kohtuun;
muutamia yltäkylläisiä ruskaisia viikkoja,
kasvojensa riivintään valmistuvalle luonnolle.

Tuskaisia toki, mutta yhä hyvässä uskossa -,
odottamaan uudelleen syntymisen rietasta hetkeä
vuosimiljoonien kokemuksella.

Janoisina haavoina syksyn sateita
odottavat jo norot ja purot,
oneina ammottavat kurimusten kivikot.

Poroja ry'ityttää,
sarvaat katselevat kiihkeällä silmällä astuttavaa;
valmistautuminen suureen aktiin on käynnissä,
kiihko nousee päivä päivältä,
suonissa tursuva hormoonimassa vie otusta.
Kuolemalla ei väliä - vain uudella elämällä.

Suokurkien konserttiin ilmaisee mielipiteensä
piekanan kiekaisu taivaalta;
ihmistä suurempia huolia ei syksyssä ole.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

RUSKAN KiELi

RUSKAN KiELi

Kesän armoton valo antaa pikku hiljaa periksi,
ankara kontrasti  sulaa lauhkeiksi sävyiksi,
maiseman syvyys alkaa heijastua mielenmaisemaan.

On kuin kaikki luonnon monimuotoisuus palaisi;
ymmärrettävään - käsitettävään
vieläpä omaksuttavaan muotoon,

Kai noinkin voi sanoa,
etenkin haltioituneessa tilassa
kun jumalat puhuvat ruskan kielellä kauniita,
eivätkä kiistele keskenään siitä kuka on oikein.

Saattaa viedä aikansa
kuni epäilys siitä - uskovatko edes toisiinsa -, haihtuu
ja tola asettuu taas entiselleen;
elettävät hetket nivoutuvat takaisin esi-isien aikaan.

Tulien ääressä kerrotut tarinat palaavat,
hiljainen tieto hipaisee eetoksen olkapäätä,
asettuu siipensä suittuaan kyköttämään.
Säädyllisen, pieteetillä harkitun tauon jälkeen
alkaa jakamaan mystisiä takaumia...

Sellaisia tuntemuksia,
joita iän kuun elettynä päivänä ei ole tapahtunut,
vaan ne tulevat vielä jostakin sieluakin syvemmältä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

FANFAARi

FANFAARi

Tarvitse kun koirua miellyttääkseen nurkan taakse,
näkimiin osuu - vaikkei katsoisikaan,
muutama satunnaisesti kuolpunaan eksynyt pöheikkö;
sellaisessa orastavassa hehkussa että.

Toistaiseksi lupaavaa,
eiköhän se väri purskahda esiin parissa viikossa,
silmän ilo valmistuu kattamaan kaikki herkut.

Miten Ultima Thulessa voisikaan elää jumalisesti,
ellei olisi aikaa pysähtyä kesän lämmittämälle kivelle,
kuuntelemaan sen kasvamista tyvenessä.

Nähdä siinä samalla
kun lehti lähtee viimeiselle matkalleen,
havisee irrottaakseen suonensa emästä,
irtoaa poikki ja leijailee tanssien mannulle.

Tai josko toisena päivänä - toisen kerran -,
ensimmäisen lupaavan myrskyn kourissa,
samalla paikalla näkee kuinka sinnillä -,
ehtyneillä elämän halun rippeillään,
pinnistelevät viimeiset sankarlehdet,
roikkuvat ankarasti kynsin hampain emässä.

Ja hurmaan itsensä kiihottanut fanfaari
puhaltaa rajusti lounaan puolesta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

TAPPi KiiNNi

TAPPi KiiNNi

Vuonolta palatessa omituinen ajatusmato,
ummenkulkija - punainen -,
niin kuin net meidän rantteella kököttävät kisut.

Mistä lemmosta sellainen tartunta lienee tullut,
lunta ei mailla ei halmeilla,
ei pikku unta Ultima Thuleen körötellessä,
päin vastoin humeetti tyyten virkkuna,
riistosta ja kaikenlaisesta sorrosta vapautettuna.

Mutta talttuipa tuo "Lagarfljótin mato"
kun iirikset iskostuivat pihan reunan paattiin;
mielen kuvitus kehitti sille kädet huiskuttamaan:
- tänne päin, tänne päin - mullon jano,
viekäät lähemmä vettä!

Huoh!
Siitä mitään tule siltä seisomalta,
asioita järjesteltävä pitkästä aikaa;
reissussa ravaamalla niitä vaan kertyy.

Odottakoon,
tappi kiinni - ämpärillinen tahi pari pahimpaan janoon,
näillä mennään.

Jotenkin sellainen tunne makean kesän päälle,
nyt on kystä kyllä kyllin - repäistävä tauko jostain.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

MYSTiNEN PARVi

MYSTiNEN PARVi

Syysrevontulten viaton juhlayö - syntisen musta,
poissa toviksi Ultima Thulen kuulas orastava ruska,
anturain alla €euulle huorattu isänmaa häväistynä.

Silmät sulkemalla näkee tuskan parhaiten -,
näkee kuinka kyynärillä toisiaan hiertäin,
matavat yössä parhaimmiston sielut,
kiipivät kullatun vuoren kiirelle;
todistelevat vilkkaasti toisilleen hyvyyttään.

Paremmuuden portti siintää lähellä huippua;
kahtapuolta irstaan omahyväisyyden kurua.
Siitä käyneet kutsutut syövät eliitin kädestä
tullakseen eliitiksi,
jäljet peittää painajaisunien musta lumi.

Surkealla liekillä palaa kallaassa totuus,
ulkokultaisen paska valuu vuorenrinnettä,
tukahduttaa viimeisetkin kipenet.

Paremmuuden narsistinen kiima on tarttuva,
korrektius salpaa viimeisenkin järjen kipenen,
raiskaa riettaasti tosien impyen.

Taivaalla lentää mystinen parvi -
vangittuja kotkia häkeissään -,
ovat matkalla Hesperiaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

PiSTOJA

PiSTOJA

Ensi näkymä.
Tundrajärven ulappa huutaa mykkänä autiutta,
kahden tunturin parmaassa kiiluva silmä -
musta kuvastin;
vesirajat ryntäillä vihjaavat vuosimiljoonien taa.

Eloperäistä ainetta rinteillä niin niukalti,
että jo varomaton - innostuksesta ankarampi -,
anturan ponnistus jättää hiekkaisen arven.
Parsiminen kestää vuosisatoja.

Sinne kuitenkin sielun matka,
rinkka suurilla unelmilla ladattuna,
höykäsen pölähdykset eivät paljoa vaivaa,
etenkään tuulella käyvän haihattelijan selkäpiillä.

Palas kiemurtelee ja polveilee maaston mukaan,
jyrkillä rintauksilla tasaisin välein ujoja noroja;
puikkelehtivat rakassa solisten,
polveilevat kivikon alla.

Putkahtavat äkin yllättäin esiin silminä vehreästä,
harppaamalla ylitettävänä keitaana
ja iskevät silmää.

Hiljaisuuden ranta lähenee tasaiseen tahtiin,
samaan tahtiin alkavat erottua rautujen pistot.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!