PÖLYTTYNYT APOLLO

PÖLYTTYNYT APOLLO

Sillä ikää
kun ihminen elää jo toisen elämänpuoliskonsa aamua;
kun on jo loppupäätellyt nakanneensa viimeisetkin
jumalansa lähes käyttämättöminä roskiin,
huomaakin yllättäen vielä yhden jäljelle jääneen.

Johonkin sielun sisimpien kammareiden
syvimpien komeroiden hyllyjen nurkimmaisena
pönöttää pölyttynyt kivinen Apollo.

Jotain on kuitenkin sattunut,
hölynpöly sen päällä on rypyssä - läjääntynyt,
olisiko se sittenkin vihdoin heräämässä.
Vaiko vain ihana ilkikurin virnistys typeryksen sanalle.

Tämä havainto ravistaa mieltä,
huojuttaa eetosta,
vavisuttaa alla olevaa mantua niin väkevästi,
että on lähdettävä rannan mukautuvalle sannalle.

Askeleita vuoksen huulilla,
aallot huuhtovat ajatusten jäljet sihiseväksi hiekaksi;
sitä mukaa kuin niitä syntyy mielen askelista.

Kiviä siloiksi hiovan meren solinasta
pääsee hyvin perille sen sielun syvimpään;
samaa mieltä on.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!