sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

HARKiTTUJA ASKELEiTA


HARKiTTUJA ASKELEiTA

Kurjen ensimmäinen haikea huuto,
jotenkin surumielinen,
vaikka vasta elokuuksi suvi vaihtumassa;
kertoo kalenteriin katsomatta mistä on kyse.

Oikea kesä on hiljalleen väistymässä.
Vaikea, vääjäämätön totuus,
jonka kurjen heimo tietää muinaisena perintönä;
hyväksyy ja elää sen mukaisesti.

Tuikea katse pitkän nokan kahtapuolta
iskuun jännittyneen kaulan päässä,
niitulla harkittuja askeleita verkkaan, ISKU!

Pyöreän puikea sopuli rimpuilee,
sätkii silmät soikeina outoa otetta
ja kiljuu raivoaan maailmalle tiedoksi,
Kun nokka ojentuu taivaita kohden,
kuoleman kuilu avautuu ikuisuuteen.

Laitimmaiset sättimiset vaimentaa ja laimentaa
vakavan harmaa höyhenkupu suikean kulkun alla.
Huikea elämä on ohi yhdellä kulauksella.

Ehken muikea kulinaarinen jälkimaku
saa trumpetin soimaan onnesta.
Jälkiruuaksi kultaisia hilloja pounikosta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 30. heinäkuuta 2011

SANANi


SANANi

Runotarhaani johtaa aivan erityinen,
omituinen monipolvinen polku,
jolle päästäkseen on joka ainoa kerta
avattava humeetin veräjästä ulku:
vähintään yksi josta pujahtaa,
toisinaan kaksi että mahtuu.

Mutta sitten kun kerran sille saa jalkansa asetettua,
tunne on huumaava;
askel anturan alla tuntuu tukevalta,
ikään kuin kalliota astelisi samanaikaisesti puolimetriä
mannun päällä leijuen keijujen tapaan.

Sielu vilahtaa oikopäätä karkuteille,
tarkastelemaan uudesta perspektiivistä
niitä tunturimaisemia, jänkiä ja järven ulapoita,
suomaiden selkiä pitkin myötäileviä skaideja
jotka ulottuvat polultani silmänkantamattomiin.

Kauniit, ihanat ja rakkaat sanani ovat vapaasti,
huiskin haiskin, pitkin puutarhaani,
sillä niin tahdon;
niille kaiken vapauden suoda ja tuta.

Ja vasta sitten kun itse poimin niitä runokoriini,
asettelen ne siihen omasta mielestäni
parhaassa mahdollisessa järjestyksessä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 29. heinäkuuta 2011

NORJA-ORGASMi


NORJA-ORGASMi

On oikea oikeassa olemisen tulva keskellä kesää. Johtuneeko ennätyslämpötilan ennätyspitkästä vaikutuksesta humeettiin vai mistä, että päät on alkaneet pehmetä ja subjektiivisten kollektiivinen vainoharhaisuus tunkee läpi puheissa niin kaupan kassajonossa kuin myös siellä missä toinen tapaa toisen ja eritoten siellä missä toinen ei tapaa toista muuta kuin sähkön välityksellä.

Vuorovaikutteisille palstoille ja - alustoille on ilmaantunut yhen äkin, todennäköisesti ja
hyvin runsaasti mitä luultavimmin Norja-orgasmin seurauksena, ikään kuin jostakin Hornan syövereistä, oikein ajattelevan mölytorven yksinoikeus oikeaan mielipiteeseen.
Ja joka (tämä em. orkku) on kostean ja lämmön vaikutuksesta alkanut pukkaamaan mädättäjäsientä humeettissa, niin että suvaitsevuuden metaaniliekki on roihahtanut sellaiseen raivoon, että tässä yltyvässä kiimassaan suvaitsevaisin suvaitsevimmistakin on muuttunut kiivaimmaksi suvaitsemattomaksi.

Ympäri tullaan ja yhteen käydään.

Löylyn sumentamassa humeetissaan nämä yksinoikeuden oikeaan omineet oikeassa olijat huitovat ja lyövät leimakirveellään kaikkea mikä liikkuu.
 

Siinä on suvaitsevaisuuden koko kuva. Esimerkki siitä mihin yksinkertainen ajattelu johtaa monimutkaisessa maailmassa, Vaikuttaa siltä, että päätöikseen suvaitsevuutta harrastavat ovat aivopesun myötä muuttumassa zombeiksi, joihin ei mikään looginen, yksinkertainen selitys tai vaihtoehtoinen  näkemys uppoa.
 

Yksinkertaiseen ajattelukykyyn yksinkertaisesti ei näköjään yksinkertainen asia mahdu vaan sitä on pyöriteltävä humeetissaan niin kauan että siitä saa sellaisen ympäripyöreän typeryyden jonka voi oksentaa näkösälle.

En ole uskonut koskaan kesähelteiden myönteisiin vaikutuksiin aivotoiminnan osalta, pikemminkin päinvastoin ja tämä hellekausi saa minut entistä vakuuttuneemmaksi asiasta.

Eikä siinä mitään, minä kyllä suvaitsen nuo suvaitsevuudessaan suvaitsemattomuuteen langenneetkin.
 

Vaikka tilapäinen löyly onkin aasinsilta ajatuskyvyn virkistämiseen, niin silti siinä piilee sama idea kuin vasaralla peukaloon lyötäessä. Se ei koske ennen kuin ottaa vasaran pois.
Tiedetään empiiristen tutkimusten kautta, että löyly ikään kuin pusertaa humeetin läjään, panee ähkimään ja pakkaa pukkaamaan nahkan linnunlihalle.

Kun sitten poistuu verannalle vilpoilemaan ja ähkimään, mieli avartuu aivan uusiin kosmisiin sfääreihin. 

Se on sitä löylyn myönteistä vaikuttamista.

Mutta jatkuva löylyssä (helteessä) oleskelu, se on inimiselle, järjelle ja älylle kovin waarallista, erittäin vaarallista. Hyvin vaarallista. Se, sellainen siis sumentaa aivot ja Lannanmaasahan tuota hellettä on taas kotvan piisannut.

Tulokset alkavat näkyä:

Höperehtimään alkaneen Erkin toimesta ollaan aseita kieltämässä.
Suomalaisia syytetään/syyllistetään ABB:n teloituksista kulttuuriministerin lehmänkaupoista yli jääneellä wimmalla. 
On vietetty kaikenkarvaisia hiljaisia hetkiä, ylläpidetty suruliputuksia ja -adresseja.
Mihin kaikkeen tämä pässinpäiden ryhmäkiima lopultakin johtaakaan?
 

Helvetinmoinen vedätys on käynnissä ja löylynlyömät seuraavat lammaslaumana ruoka-astian perässä.

Kukaan näistä oikeassa olijoista ei suostu kertomaan, mihinkä virkakunta tarvitsee aseita jos ne kerätään rupusakilta pois.

Kaikkihan tietävät mikä ääni kuuluu kun kahta kämmentä lyö yhteen - klap-klap! Mutta tämä kiihkosuvaitsevaisten sakki ei tiedä sitä minkä äänen yksi kämmen päästää.

Tilanne on Norja-orgasmin osalta niin absurdi, että se ylittää vauhkoontuneisuudessaan kaikki tähän saakka muistamani

Ja samaan aikaan vaikkapa esim. Libyassa Nato jakaa aseita siviileille ja siellä lahdataan JOKA PÄIVÄ vähintäänkin sama määrä kuin ABB toimitti kerran eläessään.
Ja monessa muussa maassa samoin.

Nämä tiedot nyt jostakin syystä eivät koskekaan näitä yksinoikeuden oikeaan omineita, Norja-kiimaan päistikkaan antautuneita ainoita oikeassa olijoita.

Kuuntelin YLEltä hetkisen suvaitsevaista - se oli samanlaista kuin aina - ällöttävän omahyväistä niljaista.
Leimakirveen iskut karkottivat minut nuotiolle nauttimaan kuksallisen tai pari Café Brutal'a.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Vetoan ylenpalttiseen siveellisyyteeni tekstini rahvaanomaisia sanoja sisältävissä kohdissa, vaikka olenkin tätä nykyä pääsemässä tuosta tavasta.

torstai 28. heinäkuuta 2011

kalamaja

TALO MEREN RANNALLA


TALO MEREN RANNALLA

Siinä se tönöttää,
valkoinen söpö tönö,
hiljaisella somerikkoisella rantakaistaleella.
Hieman vehreyttä ympärillään,
lahden perukassa dyynin päällä.
Muuten hiljaista.

Tyyntyvän rannan yli kuuluu solina.
Takapihan eikenenkään maan lävistää
kurusta purkava kristallinkirkas puro,
joka laajenee Äiti meren kohdatessaan
vuoksiaallon lanaamaksi suistoksi.

Lokkilintujen kiljunnat suolanmakuisten puuskien läpi
kun tyven väistyy huomenkoissa,
saavat aamunkajeen lisäksi asujan silmät heräämään.

Savun tuprahdus piisistä,
tuulen vire pelmuuttaa ne heti riekaleiksi,
tuoksu kuitenkin ehättää katsomoon.

Pian istuu henkilö höyryävä kahvimuki kourassaan
verannan edessä olevalla,
terassia mallaavalla porrastasanteella.

Päästää sielunsa lehahtaen karkuun
ja jää mietteliäänä odottelemaan...

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

ViRKAHEiTTO JUMALA


ViRKAHEiTTO JUMALA

Istun iltaa vasten auringonsiltaa,
Ukko on tehtävänsä tehnyt,
kumissut uhkaavasti - kolikärryjä vetänyt perässään,
hivuttautunut pitkin taivaanpiiriä puolelle kannelle
tumman ja valkoisen kirjavaksi röykkiöksi,
joka murisee, jyrisee ja kolisee.

Ka siitäpä on hyvä aloittaa jyske ja räiske,
ei ole juurikaan vastaanpanijoita,
suurin piirtein saa yksin asiaansa harrastaa;
tämä muinaisten jumala,
turvallisuusviranomaisilla on nyt muuta pähkäiltävää.
Ukkonen ja salaman sivallukset ovat pelkkä detalji,
hiusmartoa myöten läpikotaisin kasteleva rankkasade
pelkkä kiusa - tuulenpuuskat piristävä henkäys
väkivallanmonopolin astaloita teroitettaessa.

Sinne haipuu,
vaipuu pohjoisen syliin Ukkosen reuhake,
Jäämeren meren päälle;
lopun kiukkunsa reuhaamaan vähintäänkin nolona,
sillä kuuroksi ja höppänäksi käynyt
wanha koiranraatokaan ei enää panikoi.
Lojuu kuistilla korvaansa lotkauttamatta.

Istun iltaa vasten auringonsiltaa,
Ukko on tehtävänsä tehnyt.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 26. heinäkuuta 2011

YÖ ON SAAPUNUT


YÖ ON SAAPUNUT

On ottamassa haltuunsa pohjoista,
hivuttautuu pikkuhiljaa eläjien mieleen,
takertuu eloa päivittelevien kieleen
ja alkaa elää ilman tenää,
vieden väkivahvalla otteella kohti arktista hysteriaa.

Niin monelta huomaamatta jää ensimmäinen morsian,
toinenkin menee usein ohi korvien,
kestää oivaltaa tovin,
ohi uupuneiden nuutuneiden silmien
jos kansi on vallassa pilvien kovin.

Mut' pian poistuu - haipuu kiireen vilkkaa,
säikkyjä arkoja parkoja pilkkaa se ujo yö;
hoppua pitää.
Jonnekkin syövereihinsä vaipuu
turkkiaan heti paikkaamaan.

Sinne, sinne se menee heti,
pujahtaa kun kajeen jälkeen ensimmäiset
maan varjossa tahkotut säteet
ulottuvat taivaanpiirin yli.

Se piristää,
siristää havahtunut silmä,
kutiaa säteen hivelemä nokka.
Kohta porisee liedellä yön lionnut rokka.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 25. heinäkuuta 2011

NETTi SEKAiSiN NORJASTA



NETTi SEKAiSiN NORJASTA

Tapasin eilen leirinuotiolla tunturissa erään iäkkäänpuoleisen miehenpuolen ja kutaleen, warhemmin tutun Thor-Björn Bergenin, jota kuitenkin harvemmin tapaan.
Hänestä on kasvanut aikain kuluessa mitä mainioin satiirikko, tosin aloitti muinoin melko vaatimattomasti sarkastikkona, oikeastaan ilkiönä, mutta eteni sitten aikaa ja ikää myöten kyynikoksi ja vasta nyt, puberteetin kuihtuessa olemattomiin noin kuuskymppisenä vasta on pääsemässä sille kaipaamalleen satiiriselle tasolle nähdä asioiden molemmat laidat.
On siinä miehellä virka, sanon minä.

Meidän keskustelumme siirtyi sujuvasti, muutamalla aasinsillalla Tunturi-Lappilaisesta sisävesikalastuksesta viikonlopun norjalaiseen episodiin kun hän kertoi lukaisseensa ennen lähtöään Afton Postenia netissä. Sanoi koko netin olevan sekaisin Norjasta, johon myös yhdyin muutaman jo aiemmin nähdyn perusteella.

Olinhan minäkin jotakin siinä sivussa kuullut, hajanaisia muruja ja tiedon rippeitä, koska eipä juuri tullut kalaharrastuksen lomassa ruudulla vahdattua ja uutisetkin jäivät satunnaisten radion aukaisujen varaan.
Toki tiesin jotain; että ruumiita olisi tehtailtu Oslon liepeillä ja paukku pössäytetty myös. Ja että puuhasta tavoitettua lahtaria epäillään hyvin runsaasti syylliseksi.

Thor-Björnillä oli oma sangen persoonallinen, etten sanoisi suorastaan originelli näkemys asiasta, vaikka kyllähän me puolin ja toisin pahoittelimme loppupeileissä yksittäisen viattoman uhrin synkkää kohtaloa.

Asioilla vain on puolensa - laitansa, yleensä vähintääkin kaksi, joskus useampiakin, riippuen tietysti siitä asemasta josta kulloinkin katsoo tai tarkastelee.
Tässäkin mainitussa Norja-episodissa on, jos riisuu ensin päälimmäiset, tuskaa tuottavat, kenties pelkoa ja kauhuakin lisäävät tunteet pois ja keskittyy vain kylmiin tosiasioihin.

Olvi-tölkki kourassaan pitkän huiskea, vaalealakinen ja perinnevillapaitaansa sonnustautunut intellektuelli antoi palaa:
"Tähän saakka me rupusakki tiedämme oikeasta muuttumattomasta totuudesta kovin vähän; norskimies, murhaa/teloittaa, Oslossa Norjassa puolustukvyttömiä inimisiä. Sama ukuli väittää saaneen aikaiseksi myös sen pössähdyksen. 


Loppu onkin sitten median koristelemaa herkkukakkua kaikilla mahdollisilla lisämausteilla, sosiaalipornahtavan uteliaisuutemme tyydyttämiseksi. Sekä tietysti tuolla inhokkiteolla tahkotaan silkkaa rahaa typerysten kustannuksella.

Onko uhrin näkökulmasta paskankaan väliä sillä kenen toimesta luoti napsahtaa pääluuhun ja roiskaisee aivot nurmikolle? Siviilissä murhataan/teloitetaan, koska kyseessä on iniminen vastaan iniminen. Sodassa tismalleen samaa hommaa kutsutaan tappamiseksi sillä vihollinen ei ole iniminen.

Tästä mainitusta mielikuvaharhasta johtuu se, että vaikkapa usalainen Obama ei tunnu lainkaan niin suurelta paskiaiselta, vaikka on tapattunut päätösvallallaan kymmeniä tuhansia siviileja, verrattuna tähän 32-vuotiaaseen Anders Behring Breivikin paskiaiseen.
Toinen tekee uhrin kannalta samaa lahtausta suurmiehenä, toinen yksityisyrittäjänä.

Voidaan hyvin kysyä mitä eroa on Narkissoksen tautiin sairastuneella sosiopaatilla ja hullulla. Ja vastata heti perään; hullu eristetään laitokseen, sosiopaatista tulee vallankäyttäjä, hallitsija."


Yritin keskeyttää muutaman kerran viittomakielisellä norjalla, mutta eihän siitä mitään tule kun Olvin voimalla suu käy kuin pottukattila. Nyökkäilin ja myöntelin, hiilostin rautua nuotiolla ja välillä hörpääsin kuksasta tunturipurojen raikkaaseen tehtyä nokipannukohvettia.

Kun tämä veijari sitten kuukahti turvalleen makuuksille ja alkoi korisemaan, totesin juhlalliseksi lopuksi:
"Akkurat. Ah - miten ne kiinalaiset sanovatkaan - kun sormi osoittaa kuuta, typerys katsoo sormea!"


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Vetoan ylenpalttiseen siveellisyyteeni tekstini rahvaanomaisia sanoja sisältävissä kohdissa, vaikka olenkin tätä nykyä pääsemässä tuosta tavasta.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

TURKKILAiNEN AKSENTTi


TURKKILAiNEN AKSENTTi

Tuhkanharmaa taivas,
hitaasti kiiruhtavat pienet vaaleat pilvet,
kuin savupössähdykset ikään.
Oikeastaan, jos tarkemmin katsoo,
vanhanliiton maamiehen ammattitaidolla vältätty pelto.
Siltä se pikemmin näyttää.

Ja sen alla käynnissä anhiton sopuleiden vaellus.
Sikiäminen on nyt niin taajaa,
että kun jokaisella niistä pitää olla oma reviiri,
jossa toteuttaa siunattua elämäntehtäväänsä
niin tietty reunimmaiset saavat siirtyä
aina tuota tuonnemmaksi uusien tieltä.

Maassa vilisee - joka puolla vilisee minne katsoo.
Niitä on kaikkialla.
Ultima Thuleen on muodostumassa pöllöjen paratiisi.

Tämän sankariporukan rohkeimmat kamuavat
rantakallioille ja tähyävät merelle.
Vyöryvien maininkien tyrskyt pärskivät louheen
ja lähettävät sumunsekaisen pisararyöpyn
vasten tutkimusmatkailijoiden naamaria.

Hiekalle asti kuuluu niiden merimiestyylinen
karkean ankara kiroilu kurjasta kohtalosta.
Turkkilaisella aksentilla.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 23. heinäkuuta 2011

TAiMENESSA


TAiMENESSA

Yö pikkutunneille saakka on harattu autiota,
tyyntyvää järven selkää toivossa.
Eikä ole vähällä päässeet ne kivikkoiset ahteet,
jängän alut, jotka jatkuvat erämaana ties minne;
niidenkin rauhaa on häiritty saalista mieluillen.

Pieteetillä tosin,
ei volisten ja kaahaten,
kuten urbaanin ympäristön pillurallissa - ei-ei,
vaan hipihiljaa,
verkkaiseen sähkömoottorilla pinnanalustaa kutittaen.

Missä nyt on se tolkku;
muuta kalaa: harria, ahvenaa pian haitalle,
pienimpiä eheitä saa palauttaa huoletta Ahtolaan.

Vain se kalojen kala puuttuu,
suuri villi reuhtova,
sekopäiseksi heittäytyvä taimen,
suonisiiman päässä vauhkona eeskahtaalle rynnäten,
ihmetellen mikä pirun väkänen leukaperää kutittaa.

Minkä tulisen hyö'yn sellainen tärppi
suonistossa nostattaakaan,
pistää sydämen villiin rytmiin:
huumaava tunne ehättää salamana päähän
käsien lihasten hermosäikeitä myöten.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 22. heinäkuuta 2011

KiiSSELi


KiiSSELi

Tein eilen historiallisen kokeen. Serkkulikka Pohjois-Savosta sähköitelloi ja kertoi, että oli kuin sattuman kaupalta löytänyt valtikkapensaan Neroh-virran ja Nerkoon välimaastosta. Älkää hyvät inimiset minulta vaan kysykö mistä nuo Neroh ja Nerkoo tulevat alun pitäin.
Se on varmasti sitä kuuluisaa savakkojen huumoria. Luulen. Sitä originelleinta mallia.

Joka tapauksessa valtikkaesiintymä oli kuulemma lähes aarin kokoinen, kuten Vaccinium myrtillus saattaa aika usein olla. Serkkulikka oli havaintonsa jälkeen silkkaa uteliaisuuttaan maistellut ensin yhtä, sitten toista ja lopulta kerännyt pivollisen ja istahtanut kannon nokkaan tekemään makuarviota.

Tultuaan siihen tulokseen, että ne itse asiassa maistuivat samalta kuin perinteinen, se eniten totuttu versio, mitä suuhumme saatetaan, oli nokkinut sitten koko pensaan viimeistä marjaa myöten tyhjäksi.
Ja se oli ollut helppoa, koska ne erottuivat muusta aluskasvillisuudesta kuin yö päivästä.
("Suat uskoo susj, jotta ihan ovat sitä ihtijään nämähi - ei sittä mittää erova...")

Sikälikin löydös sattui somimoilleen kuin puolukka suutarin näppiin, sillä olin itse havainnut täällä ylempänä, Ultima Thulen seudulla, olevan nyt erityisen paljon voimustikkaa. No juuri sitä; mustaa kiiltävää marjaa joka sanan varsinaisessa merkityksessä, vain ja ainoastaan, ansaitsee nimityksen mustikka. Sillä sehän on todellisuudessakin musta.

Saapas näkee milloin mustikalle joudutaan keksimään uusi nimi tai kiertoilmaus. Suvaitsevaiston keskustelu kiertää tällä hetkellä niin taajaa ympyrää, että mustikka kai pian tuomittaneen ja kiellettäneen kokonaan pois ja se poimijat liitettäneen Soinin kannattajiksi.

Musta oli jo tässä taannoin Absurdistanissa paha-sana, hyvin paha, lähes yhtä paha kuin neekeri, joka tulee latinan negrosta absurdistanilais-väännöksenä.
Mutta kun sitten yllättäin Obama kutsui pressa-kisassaan ja jälkikäteenkin itseään mustaksi, niin suvaitsevaiston, ammattiloukkaantujien sekä Herneennokkaanveto-klubin piti vain niellä kiukkunsa ja sallia rupusakin käyttää musta-sanaa asiassa jos toisessakin vastuuttoman huikentelevasti.

Takaisin asiaan. Itse nokin alussa mainittua koetta varten pilkkumillisen mustikoita ja kun toisessa rinteessä oli sinikoita otin myös niitä pilkkumillisen talteen. Varoin sotkemasta yhtäkään marjaa toistensa kulhoihin. Perkasin ne porstuan rappusilla ja pistin jääkaappiin odottamaan serkkulikan lähetystä Matkahuollon kautta.

Eilen ehtoolla tuli. Noudin marjat ja aloin puuhata kolmea kiisseliä. Kaikki kolme; mustikka, sinikka ja valtikka käyttäytyivät suorastaan oivasti, ei mitään eroa kiisselöitymisessä tai muussakaan käytöksessä. Ja kun lisäsin pottujauhonkin tarkalla mitalla, myös jäykkyys ja tytisevyys oli kaikissa likipitäin samaa luokkaa. Vain väristä erotti ne toisistaan.
Selkeimmin erottui tietty valtikkakiisseli muista kahdesta, mutta kyllä pelkästään mustikoista (voimustikoista) tehty kiisseli oli tosimustaa kuin mörön paska.
Sinikkakiisselistä sentään löytyi tarkempia havaintoja tehtäessä sinisen sävyjä ja vivahteita.

Lopullisessa kokeessa otin liemilusikallisen jokaista kiisseliä niiden hyydyttyä ja lorautin samaan kulhoon. Ensin mustikkaa, sitten valtikkaa (näistä kahdesta muuten muodostui yllättävä 60-luvun Ob-muotikuvio) ja lopuksi täydensin sinikalla teokseni.

Tulos oli visuaalisesti gastronomian huippua, sanoisin ja ehkä siinä mielessä jopa soveliasta tarjota vaikkapa ministerin tötteröille Rysselissä - huippukokouksen väliajalla. Kenties.

Maultansa se latinki kuitenkin oli lähinnä ja etupäässä vain sitä tuttua, totuttua ja perinteistä mustikkakiisseliä, joten en kyllä jaksa uskoa millään, että €uro tästään enää toipuu, elvyttäähän sitä voi toki niin kauan kun veronmaksajien sietokyky piisaa, mutta ei centtiäkkään yli.


Ja kun olin aikani tuskaillut DNA-mokkulanetin kanssa tämän raportin kera, tuskastuin ja suorin aamusumuun Ohcejohkasta 100 km tänne Gámasjohkaan.
Minua lohdutti niin kovin kuulla radiosta, että viimeinkin hallitus on aloittanut taistelun harmaata taloutta vastaan; pullonpanteilla salarikastuneet joutuvat tulevaisuudessa ilmoittamaan verotuksessa saadut tulot.
Rangaistuksen uhalla. No niinpä tietenkin.


Itsekillitettyjä pulloja ei tarvitse ilmoittaa.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Vetoan ylenpalttiseen siveellisyyteeni tekstini rahvaanomaisia sanoja sisältävissä kohdissa, vaikka olenkin tätä nykyä pääsemässä tuosta tavasta.

torstai 21. heinäkuuta 2011

meriharakka

YHTEYS


YHTEYS

Se osa minua mistä en koskaan pääse irti,
tarkkailee jostakin kulisseista nieleskellen.
Puristaa kouriansa niin.
että hikipisarat tihkuvat sormien lomasta noroiksi.

Karannut sieluni istuu lokkilinnun selässä,
antaa piut-paut kaikille varoituksille;
itsetuntoni kahareisin sen takana,
kädet ympärillä ja silmät kiinni.

Viilettävät lujaa louhikkoa hipoen.
Koukkaavat sitten pahtaan reunan yli,
rynnäten päistikkaa alas meren tuoksuun;
hurmaantuneiden järki ei päätä pakota.

Vapauden hurmio ja tunne - se avaa silmät,
näkemään maailman sellaisena kun se on.
Ei enempää - ei vähempää
Yhteys on syntynyt.

Maallisen tomumajani hutera kuori lojuu
maastokuvioisena myttynä savuavan nuotion liki,
kaikessa tyyneydessään,
huolta vailla, pelkoa vailla - levollisena;
antaapa nuiden temmeltää nyt
kun ketään ei ole kieltämässä,
varoittamassa huikentelevasta elämästä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

RiNNAN NUPPU


RiNNAN NUPPU

Vähäinenkin leyhähdys tekee nyt hyvää,
raitistaa tuntureiden sylin uneliasta tyyssijaa,
tätä painostavan kosteaa ilmapiiriä
joka on asettunut hetkessä,
vaivihkaa jokaisen eläjän niskaan ikeeksi.
Valuen heti tilaisuuden tullen norona selkäpiitä
verkkaan mutta vakuuttavasti;
tienpohjaa astellessa kastellen hetkessä paidan hartiat.

Niin on painavan raskas kosteus,
jota kolmekymmentä hikistä astetta myötäilee,
että elämäniloisimmankin vastantulijan
turparustinki on kääntynyt alaspäin väärälleen
kuin riiuuyöstä palavan sankarin saamaton ilme.

Yö on kohdussa olemista,
levottoman äidin mukana tempoilevaa kellumista
ankarissa unissa.

Untuvapeittokin painaa liikaa - jo ajatuksena,
lakanat itkevät hikeä joka korisee syöksyessään
vuolaana virtana aulan läpi hyyssin viemärin aukkoon.

Vähäinen, tuskin vähäpätöinen,
mutta haihatteleva - tyystin tuulella käypä viri
tunkee itsensä makuukamarin tuuletusraosta.
Silmät osuvat oitis viekottelevaan rinnan nuppuun.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 19. heinäkuuta 2011

KiViSESSÄ HORNASSA


KiViSESSÄ HORNASSA

Viileän merituulen jostain sielun syövereistä
kaivamaan heleyden kaipuuseen - aivan anhittomaan,
vastaa pikkuruinen, retliiniin vivahtava kukkamätäs,
joka muuntaa väriään taivaanpiirillä kaartuvan
auringon kaaren mukaan.

Kaukana, kaukana maailman äärellä;
jyleiden pahtaiden kaidaksi ahtaman lahden ahteella.

Se pilkottaa sitten loppujen lopuksi hakematta;
ilman suurempaa vaivaa,
riittää kun viitsii vilkaista olkaansa myöten maahan
ja poimia se aistimiinsa.

Tunturikohokkien kukkarypäs hyväilee sielua
yksinkertaisessa monimutkaisuudessaan,
värisee lyhyessä varressaan
vuoksiaaltojen liikuttamassa ilmavirrassa.

Mieli herkistyy
kun ajattelee missä karuissa olosuhteissa
se levittää hyvää oloa poloisille,
jotka sattuvat piipahtamaan tässä näköjään
jumalienkin hylkäämässä kivisessä hornassa.

Kukkien heleä värinä tarttuu
ja värisen itsekin ilosta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 18. heinäkuuta 2011

NORDKAPP



NORDKAPP

Immi Luu Harinen kyykistyi mittarikentällä kadun toissa puolla kahareisin tiukassa nahkapuvussaan ratsunsa päällä ja käänsi käynnistinpolkimen starttiasentoon. 
Terassilla majailevat maastopukuiset, sänkiset miehenkutaleet ryyppylaseineen ja olutmukeineen, useimmilla sukimattomat hiukset hapsottaen lippalakin alta käänsivät päänsä Immi Luun somaakin somenpaan, puhtaan viattomaan peräpäähän, antaen humeettiensa vilistä täpötäynnään likaisia ajatuksia.
 

Mitä kaikkea osasikaan liikkua joutosakin mielessä ajatuksen nopeudella vaikka fyysiset tomumajansa näyttivät kytkeytyneen pysyvään pysähtyneisyyteen.

Nii-in, neiti Harinen - tässä tapauksessa vain oletus kylläkin, koska kukaan ei nähnyt mustien hanskojen peittämiä sormia; tämä nimenomainen neito halusi polkaista jykevä ajopelinsä, punaisen chopperoidun Harley-Davidson XL 1200 Sportsterin manuaalisesti käyntiin vaikka ohjaustangossa olikin startin nappula.


Että se sitten osaa kauniin tyttölapsen tiukkaan mustaan nahkapussiin piilotettu pylly näyttää somalta kirkkaan punaisen pyörän värejä vasten.
Jo se vain.

Koska kukaan jumalanluoma ei tuossa kinkerpiirissä tiennyt, eikä osannut sanoakaan, että miksikä Immi Luu noin teki, niin eipä siihen varsinaiseen seikkaan kiinnitetty huomiota juurikaan sen kummemmin, vaan etupäässä huomio kiinnittyi takapäähän, kuten edellä jo kerrottiin, neito Immi Luun somaakin somempaan takalistoon.
 

Saattoi se toki niinkin olla, toki-toki, että neiti Harinen naisellisen viehätysvoimansa tiedostaen aivan tahallaan, saadakseen säpinää joutilaiden oluen sumentamiin humeetteihin, näki vaivaa kurotella ja kykistellä pyöränsä päältä alaskäsin.
Naisten tarkoitusperistä kun ei voi koskaan olla liian varma. Saattavat vilkaista välinpitämättömän huomaamattomana kuin metsästäjä passipaikallaan ja silti siinä mitään henkilökohtaista olematta. Vain omaa sielua vahvistaakseen.

Joka tapauksessa 1200-kuutioinen kone parahti käyntiin ja heti tuntui tuo mukava V-koneen jyskytys ja reisiä hivelevä tärinä. 

Kyllä 45º asteen kulma silinterien suhteen on mitä oivallisin keksintö naisten mielestä. Ja kyllä V-koneen tuottamasta pätskytyksestä ylipäänsä tykkäävät kaikki, miehisistä miehistä naisiin ja tyttösiin ja päällimmäisinä tietty ovat uteliaat, yltiöpäiset pojanriiviöt.

Immi Luu nosti runkoon nojanneen kulahtaneen, tarroilla somistetun kitarakotelon, pujotti hihnan päänsä yli ja käänsi rämpyttimen selkäänsä, kaula vasemmalle alas tiehen sojottamaan. Asetteli vielä silkkihuivia kulkkunsa suojaksi; muutama valkoinen suortuva oli karkuteillä, ei hallinnassa, mustan avokypärän reunan alta.
Asetteli kauniiksi lopuksi nahkapehmusteiset taitetuilla laseilla olevat suojat silmien eteen ja valmista tuli.

Oikea jalka hamuaa vaihteen ja nitkauttaa, nahkahansikas vääntää kaasua, vasen löysää kytkimen ja samassa mennään, vain ujohko sinervä savun pöllähdys jää muistoksi terassin sakille, pian senkin haiduttaa kesäinen tuuli joka lipuu maan suuntaan vuonoa pitkin järven seljän avaruudesta.
 

Vielä vilahtaa Juutuan sillalla kiiltävä hehkuvan punainen. Immi Luu siellä huristaa matkalla pohjoiseen, Kaamasentietä sen matkaa, että ennättää Nordkapp'n viitalle.
Kääntyy siitä sitten päristelemään tunturiylängön yli Tenon kautta Jäämerelle.

Immi Luu Harinen, matkailusihteeri, Hollolan pitäjän Okeroisista, on menossa tutustumaan ystävyyskuntansa matkailuvaltteihin yhteistyönmerkeissä kunnanhallituksen toimesta ja saattamana.
 

Neiti Harinen on matkalla Richard Chancellor'n tapaan, tutkimusmatkalla. Sama se sille laivako vai moottoripyörä. Liike on tärkein.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Vetoan ylenpalttiseen siveellisyyteeni tekstini rahvaanomaisia sanoja sisältävissä kohdissa, vaikka olenkin tätä nykyä pääsemässä tuosta tavasta.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

LAUHTUNUT EHTOO


LAUHTUNUT EHTOO

Saamenmeren laulusta teen taulun,
sanoja sielusta annoksen haalaan,
niillä maalaan
ja kaikki on siinä.

Lauhtunut ehtoo,
kauhtunut aurinko rakentaa unista siltaa,
leutona teutoaa tyyntyvä veden kalvo,
loiskuaa liikoja reunoilta pois;
istumme ahteella lusuista iltaa.
Ei hereämpää hetkeä olla nyt vois'.

Tervan tuoksuiseen savuun sekoittuu
potsivainajan tirisevä pinta,
kohveen tuoksu haistimeen
ja liekkien hehkuva lämmin iholla.

Koskelon sinnikäs pinnistys,
juoksu tyyneksi herenneessä kuvastimessa;
se on tunnelman hinta.
Ennättää siivilleen ennen taulun raameja,
mutta lennättää sitten itsensä ulos.

Hiljalleen sulkeutuva vana katoaa tummuvaan peiliin,
eilinen on pian ohi,
tämä päivä vaihtuu tilalle,
uusi huomen astuu entisen sijalle.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 16. heinäkuuta 2011

SELLAiNEN ELÄMÄ


SELLAiNEN ELÄMÄ

Ylhäällä tunturin sylissä,
lämpöisen kohdun tyynessä ylväänä,
ilman vaatteita,
humeetti tulvien uusia aatteita.

Makailen tahallani mahallani nahallani,
lakaisen katseella siintäviä tunturien kylkiä,
upeita komeita ylkiä vieretyksin,
kuitenkin jokainen muodossaan yksin.

Silmäni näkevät äkeät säkeet väkevät.
Kakaisen kokeeksi ulos
ja tulos:
juoksen alas tuokion;
nuotion luokse,
panemaan kaiken taiten ylös.

Ei muistissa sanat pitkään viihdy,
haihtuvat pois - laihtuvat,
vaihtuvat toisiin moisiin suuremmoisiin - erikoisiin.

Jos kirjaa ei niistä pidä,
eivät uudetkaan sanat idä,
ei mieli kiihdy, ei tuohdu, ei kuohu, ei kiehu ja riehu;
niinpä säkeet äkeät väkevät,
näkemättä jäävät,
eikä sellainen elämä hääviä ole.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 15. heinäkuuta 2011

SYÖPÄLÄiSTEN KENRAALi


SYÖPÄLÄiSTEN KENRAALi

Aina pohjoisinta Tunturi-Lappia myöten on koettu pitkin kevättä ja kesää syöpäläisten yhä äkeämpiä ja vihaisempia pistoja. Rokotukset ovat lisääntyneet entisestään kesälomien aikana kuulemma ja voi vain kuvitella millaista aktiivisuutta ne ovat osoittaneet tiheämmin asutussa Ruuhka-Suomessa.
 

Vaikuttaa kovin todennäköiseltä, että ottaen tämän ajan €uro-kataistrofiuutiset huomioon, kyseessä on kuitenkin vain pelkkä leppoisa kenraaliharjoitus wanhusten ja muiden vähäosaisten höppänöiden avulla, jossa valmistellaan todellista verenimijöiden maihinnousua suomalaisen heimon maille.

Tokihan kaikki valveutuneet lukijat muistavat, että omaisuudenhoitoyhtiöt Arsenal Oyj, Arsenal-SSP Oy ja Arsenal-Silta Oy myivät taannoin, tarkemmin ottain 31.3.2000 allekirjoitetulla kauppakirjalla yhteensä noin 76000 saatavaa, pääoma-arvoltaan noin 12 miljardia markkaa, vain 600 miljoonalla markalla Aktiv Hansa Oy:lle ja C&A Finland Oy:lle.

Kysymyksessä oli tuolloisen Suomen oloissa erittäin suuri ALE-kauppa. 

Kaupalle antoi hyväksyntänsä omaisuudenhoitoyhtiöiden valtio-omistajan puolesta II-valtiovarainministeri, Vasemmistoliiton Suvi-Anne Siimes, joka sittemmin palkittiin velallisten orjuuttamisesta Lääketeollisuus ry:n toimitusjohtajan tittelillä ja josta sittemmin palkittiin vielä TELAn toimitusjohtajaksi.

Kauppa-asiaa käsiteltiin sen aikaisen hallituksen talouspoliittisessa ministerivaliokunnassa kahteen kertaan syksyllä 1999 (29.11. ja 8.12.). Tuolloin asia delegoitiin Siimekselle.
Edellä mainitun valiokunnan kokouksessa 29.11. mukana olivat Paavo Lipponen, Olli-Pekka Heinonen, Suvi-Anne Siimes ja Eva Biaudet. 

Kokouksessa 8.12.: Sauli Niinistö, Olli-Pekka Heinonen, Sinikka Mönkäre, Kalevi Hemilä, Suvi-Anne Siimes ja Erkki Tuomioja. 

(yllä lihavoidut hoitavat palkintovirkoja)

Ensimmäinen mieleen noussut kysymys tätä uutta syöpäläisaaltojen invaasiota seurattuani kuuluukin; nykyhallituksen Arhinmäkikö pestataan myymään seuraavat roskalainat taas jollekin syöpäläissakille?


Sama puolue - vassarit, taitaa olla sopivin silmittömässä vallanhimossaan tähän tehtävään. Nooh - jos ei sentään puolueen perusjäsenet, mutta toimeenpaneva komitea ainakin. 


Jos joku ei enää muista, niin koko nykykaplakan alkaessa 2008 syksyllä,  Kepulien Kokoomus-hallitus antoi 50 miljardin €uron pankkitakuun suomalaiselle pankkisektorille. Siitä on taas hyvä aloittaa verovarojen ulosmittaus. Historia toistaa itseään...

Onneksi sentään Mustajärven-Yrttiahon moraalin tulilinja kestänee ja pitänee.

~~~~~~~~~~~~

Kirjoitan ihan vakavissani. Meillä tavallisilla rupusakkilaisillakin on lupa spekuloida. Tilanne vaikuttaa olevan kääntymässä hallitsemattomaksi. Missit ja tissit kannattaa nyt unohtaa roskalehtien sivuille lojumaan. Paljon paljon suuremmista asioista on kyse hämäränhenkien maailmassa, lumeviitan alla. 
Päivittelemisen sijaan pitäisi parahultaisesti alkaa pohtimaan selviytymisstrategioita.

Kuinka paljon onkaan Suomessa esim. vanhuksia jotka syystä tai toisesta ovat "pakotettuja" käyttämään aivan minimaalisella kokemuksella ja taidoilla tietokoneita ja pätkivää mokkula-nettiä tms. laskujensa hoitamiseen ja kuinka monta epäonnistumista niissä suoritteissa tapahtuukaan vuositasolla?

Entä mikä onkaan se näiden edellä mainittujen syöpäläisten laskuttama "rikesakko" taitamattomuudesta kun maksu ei syystä tai toisesta ole siirtynytkään vaan käynnistää hyvässä uskossa toiminutta wanhusta kohtaan perintätoimen.
 

Häijyin tällä hetkellä tietooni saatettu perintätoimi koski 14 senttiä, jota perittiin €21 perintämaksulla ryyditettynä, perijänä Intrum Justitia Oy.
Toki tuolloin ei kysymyksessä ollut vanhus, mutta tuskinpa vanhuksille verenimennässä mitään elakelaisalennuksia myönnetään.

Tilastojen mukaan 18.3.2011 Suomessa oli 659 044 yli 70-vuotiasta. Jokainen lukija voi kuvitella itsessään millainen rahasampo tämä massa on noille perintäsyöpäläisille jo yksistään.
 

Kun tuohon määrään lisätään sitten muut onnettomat sekä tunarit syystä että toisesta ja vielä lisäksi tulevan syksyn €uro-tukihullutuksen aiheuttamat mahdolliset uudet yrittäjä- ja asuntoloukku-uhrit, niin on syytäkin jo pelätä ja kauhistella sitä kalabaliikkia joka on syntymässä.

Ihan vain asian kongretisoimiseksi:

Pelkästään - jos nuo 659 044 yli 70-vuotiasta tekevät yhden virheen/vuosi se merkitsee liki 14 miljoonan €uron siirtymistä vanhusten kukkaroista perintäsyöpäläisten tilille. Vuosittain.
Mitkä kestit pistetäänkään pystyyn perintäfirmojen osakaskekkereissä sitten kun €urokin menee kuralle.

Syöpäläisfirmojen nousujohteinen tulevaisuus näyttää olevan turvattu. Ei siihen ennustustaitoa tarvita, riittää kun osaa tunnistaa tosiasiat ja osaa laittaa ne järjestykseen. Syyt ja seuraukset selviävät kyllä.


On vielä syytä huomauttaa, että ei tässä tahallisuudesta johtuvia syöpäläisten sanktioita arvostella, niistä kuuluukin saada korvilleen, mutta sitä kyllä, että ilmiselvästi, ilman osaa tai arpaa, myös syyttömät joutuvat tämän ahneuspelin maksumiehiksi syyttä suotta.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Vetoan ylenpalttiseen siveellisyyteeni tekstini rahvaanomaisia sanoja sisältävissä kohdissa, vaikka olenkin tätä nykyä pääsemässä tuosta tavasta.

torstai 14. heinäkuuta 2011

kaatuu

PORON KUSEMA


PORON KUSEMA

Pisarat ropisevat vankkurin kattoon,
vaunu heilahtelee kuin aallokossa kuunaan.
Suden hetki on ehtymässä;
pouta ja helle siirtyneet aikaa sitten miesmuistiin.

Pohjoinen sivaltelee kylkiin,
miehisen miehen lailla tunkee häpeilemättä
helman alle ja keinuttaa.
Muuten hiljaista tyyten.

Lyhyen katkon aikana erottaa kuinka
karannut tunturikoivun lehti kopsahtaa litimärkään,
tuulen lysyyn pieksämään heinikkoon.

Sen tehtävä on päättynyt,
siitä ei kyllä nousta - ei kahta puhetta,
jäljellä enää osallistuminen luonnon kiertokulkuun.

Yksinäinen onea poro juroo sorkat tanassa,
ei osaa päättää viihtyykö puuskaisessa kuurossa
vaiko hakeutuisiko tuulen alapuolelle pahtaan taa.

Kun liian ohuiden pääluiden läpi hohkama
vähäinen järki vihdoin puuttuu peliin,
koko karvakuontalo on kastunut jo läpikotaisin.

Harmistunut epeli laskee samaan syssyyn alleen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

TYHJiN KÄSiN


TYHJiN KÄSiN

Tuuli huojuttaa autiolla nokalla,
panee kyykkyyn;
hattu on jo mennyt - Brasilian suuntaan katosi,
vilkutti horisontin ylityksen aikoihin
ja katosi ajan hämärään.

Saapa nähdä älyääkö moinen tottero lähettää
edes pullopostia uudesta kotimaastaan ja -päästään.

Onneksi saan taskusta kaivetulla sydvestillä
kammitsoitua levottomasti matkaan hinkuvat hiukseni,
muuten menisivät tässä tuulessa pian nekin
ja joutuisin palaamaan rantahiekalle tyhjin päin,
kädessä vapa,
toisessa kolhiintunut venäläinen sinkkiämpäri tyhjänä,
ei edes yhtäkään tyhjää sanaa lojumassa pohjalla.

Selitä siinä sitten tuoreen sanakeiton ystäville;
potut on,
voinokare, suola ja kerma,
pari hyppysellistä maustepippureita.
vain sanat puuttuvat.
Suuruskin sekoitettuna.

Noloon asemaan sitä ihminen joutuu,
hyvin helposti taitamattomuuttaan;
palatessaan tyhjin käsin mereltä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 12. heinäkuuta 2011

HERKKiÄ KAUNOTTARiA


HERKKiÄ KAUNOTTARiA

Koko torahampainen kalliopoukama,
paholaisen hornankattila,
on täynnäns' vuotavia veden silmiä;
hampaita piiskanneiden tyrskyjen jäljiltä.

Vuoksilammikot kuhisevat.
Hohtavan valkoista simpukkahiekkapohjaa vasten
erottuu kaikenkuuloisia sanoja,
erivärisiä, -kokoisia ja -makuisia;
seassa harvakseltaan joku outo ulkomaanelävän.

Osa niistä wanhoja, ikuisia;
myrskyissä ja myllerryksissä käyttökelpoisia,
vahvoja, voimakkaita, väkeviä,
karskien miesten karkeita, lujia sanoja
joka saa herkimmät sielut punoittamaan;
itkemään ujoa itkuaan maahan maksaruohon aluiksi.

Mutta sankarpojan, yltiöpäisen huimapään,
ne saavat vain kiihottumaan,
mielen hehkumaan yhä kiivaammin meren helmoihin,
jonnekin kauas ulapoiden taakse aavalle.

Seassa uiskentelee - kuinka ollakkaan,
lahean hereitä, herkkiä kaunottaria - impyeitä;
kai meren raivon tyveniä hetkiä varten,
ainiaan levottoman veden peilinä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 11. heinäkuuta 2011

SiLLiLAiVAN KAPTEENi



SiLLiLAiVAN KAPTEENi

Kuoleman haju. Se tuntui heti laskeuduttuamme kylään. Miljoonien kalojen sielut hortoilivat pitkin kapeaa vuonon pohjukkaa yhtenä mylläkkänä, kuin porot kirnussa.

Eivät osanneet pois, koska päät, sielulle tärkeimmät apuvälineet oli katkaistu muutaman sukupolven ajan yhdellä sivalluksella ja nakattu mereen jossakin muutaman meripeninkulman päässä redillä lokkikansan ihastukseksi.

Nykyään päät erotetaan ruumiistaan vieläkin rankemmin - ne viedään toiselle puolen maapalloa, Brasiliaan kuulemma, jossa niistä tehdään vaikka ties mitä.

Vastaan astelevasta norjalaisvillapaitaisesta miehestä huokui kala. Itse asiassa hänen ulkomuotonsakin jollakin tapaa muistutti kalaa.
Odvar Sørenssen oli toiminut kalastajana liki kuusikymmentä vuotta. se on kunnioitettava saavutus keneltä tahansa näillä pohjoisilla vesillä.

Siinä ajassa oppii lähes täydellisesti tuntemaan kalan tavat, meren ja tuulen käyttäytymisen kaikkina vuodenaikoina.
Suurin piirtein (pitänee sanoa) - täydellisesti kai ei koskaan.

Pieni on sentään inimisen humeetin kapasiteetti oppimiseen tuolla alalla. Aina vaan jaksaa meri yllättää. Niin monasti saamme kuulla siitä uutisista ympäri maailmaa.
Inimisikä ei lyhkäsyydessään riitä. Selkärangan ytimeen se vähäinenkin tietämys syöpyy vasta lukemattomien sukupolvien myötä.

Oikeastaan on ammatteja joissa harrastajat alkavat muistuttaa harrastustaan; Odvarkin istuessaan tovin päästä kaijalla tolpannokassa, siansorkat persien alla, olutpintti kourassaan ja raikkaasta tuulesta huolimatta tuoksahti kalalle, sillialuksen elakoituneena kapteenina tietysti etupäässä sillille.

Jopa hänen jutustelunsa tuoksui sillille. Ja sitä kyllä piisasi. Sujuvalla norjanorjalla lasketteli tarinoitaan. Ei ollut seassa tuskin sanaakaan nynorskia jota etelässä praataavat ihan muina töinään nykyään.

Nooh - merimiehillä, erityisesti kapteeneilla on kapteenien jutut, naisista kalansaaliisiin ja päinvastoin. Ja päinvastoin.

Oikein kutkutti seurata kun Odvar kääräisi taitavasti Gulsnitista sätkän, sytytti ja pisti sen sitten valkoiseen karvapehkoon avautuvasta raosta huulilleen. Imaisi savut ja pölläytti ne tuokion kuluttua suupielestään vapaaksi lähipiiriin.
 

Olimme savuttomassa tilassa - ulkona kalasataman henkisesti korkeassa runollisessa atmosfäärissä.  Kaukana kaukana jorisevasta pubikulttuurista ja pizzerioiden valkosipulin lemusta. 
Täällä tuoksui meri.

Kun asianmukaiset toimet oli taas tehty, ties monennenko kerran - oluen siemaisua myöten, kohotti hän kätensä, nuuhkaisi sivumennen etu- ja keskisormeaan.
Siristi ja pinnisti muistiaan ja aloitti jälleen kerran taas tarinan naisista vuosiensa varrelta.
Kaipa nuo Odavrin sormetkin tuoksahtivat yhä sillille, vaikka oli ehtinyt olla elakkeella jo hyvän matkaa tovin.

Mutta tarinaa riitti. Riikinruåtsiin tottuneelle ja kouluruåtsista koko artikulaationsa synkän, harvasanaisen vimman ominut Suomi- Pekka kuunteli sujuvaa viikinkimurretta joka pulppusi kuin maanuumenista kumpuava puro.
 

Tavoitti ja ymmärsi sanan sieltä, toisen täältä, pisti loput arvaamalla ja heitti väliin juu-juu enklannin kielellä ja välin ruåtsinorjaksi. Toki vahvistain ymmärrystä ajoittain normi-perkeleillä ja -saatanoilla.

Yhteys inimiseen kuitenkin säilyi ihan mukavasti mörköölin tukemana ja keskustelu jatkui pitkälle iltaan saakka kunnes kumpikin katsoi paremmaksi poistua taholleen.

Ai niin - ne naisjutut. Nooh - niistä ei huudella, miesten juttuja.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Vetoan ylenpalttiseen siveellisyyteeni tekstini rahvaanomaisia sanoja sisältävissä kohdissa, vaikka olenkin tätä nykyä pääsemässä tuosta tavasta.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

KAPTEENiT AHAB JA NEMO


KAPTEENiT AHAB JA NEMO

Tuoksu houkuttaa,
kutkuttaa haistimen aukkojen kautta humeettia;
eikä sitä tunnetta voi raapia - se koukuttaa.

Tyrskyjen jyly
selvästi aistittava jyleän kallion värinä iskujen alla,
sumuna maistuva suola,
harmaan kaikissa sävyissä kiehuva Hornankattila.
Että se osaakin vangita katseen.

Hypnoottisella toistollaan se lukitsee katsojan,
pidättää asentoon, lähettää jatkuvaa vaativaa kutsua.

Ottaa mielikuvituksen otteeseensa,
pidättää siltä kaiken muun haihattelun;
minä olen meri - sanoo, toistaa sitä loputtomiin,
ärjyen ja karjuen, sihisten ja kihisten,
kohisten ja tohisten.

Ja mielikuvitus laukkaa;
ärjyen ja karjuen, sihisten ja kihisten,
kohisten ja tohisten.

Minä olen meri.
Peräkanaa ohikiitävät kapteenit Ahab ja Nemo,
toisella Moby Dick, toisella Nautilus vanavedessään.
Kumma kyllä - Risto Roopenpoika ilman Perjantaita.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 9. heinäkuuta 2011

NÄLKÄPALKALLA


NÄLKÄPALKALLA

Vuoksen viimeiset kuiskaukset ennen huippua,
huomaamattani kastelen varpaani sen kuolinhetkellä,
jonkun askeleen jälkeen luode alkaa kiskoa vesiään;
äitimeri ottaa omansa huomaansa.

Vuonon perällä - laskujoen suulla,
lokkilintusten konsertti
ja niiden jokapäiväinen kansainvälinen tapaamien;
kirutaan kaikilla Baabelin kiellillä.
Asiaa kyllä tuntuu olevan riittämiin.

Laveimmat, loivimmat uomat paljastuvat nopeimmin.
Tuhannen silmää ainakin - kaikki samaan suuntaan;
kahtapuolta terävää nokkaa,
vahtaa herkut paljastuvaa siloista santaa pitkin rantaa.

Ensimmäiset varpaan jäljet johtavat lupaavalta
näyttävän luota vielä lupaavamman luo
ja vielä lupaavamman.

Nopeasti jälkien labyrintti saavuttaa ekstaasinsa,
muuntuu abstraktiksi eläväksi taideteokseksi
jossa yöttömän yön loihtimat varjot korvaavat
tumman värin.

Tämä iänaikainen perfomanssi jatkuu aina vaan,
ilman apurahaa - nälkäpalkalla.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 8. heinäkuuta 2011

SUOMALAiNEN AJAA TUNTURiLLA


SUOMALAiNEN AJAA TUNTURiLLA

Sitä iniminen tulee monasti, ei aina, mutta joskus - tunturin yli ajellessaan miettineeksi, jotta mikä lempo se tässä oikein viehättää. Mikä kehveli se oikein panee ajattelemaan kaiken maailman asioita tähellisyysjärjestyksiin justi tunturin lakea körötellessä.
Ei se vaan ole koskaan selvinnyt ja lieneekö tuo koskaan tulossakaan selvitykseen - mene ja tiedä.

Maailmassa tuntuu olevan erikoisen tärkeitä asioita juuri nyt vaikka kaikille erikseen jakaa. Suuri asioita. Käsittämättömän suuria. Sellaisia joiden mittakaavasta ei tällainen tavallinen rupsakkilainen juurikaan pysty ottamaan sellaista lukua ja tolkkua kun pitäisi ja siksi jättää asian käsittelyn sikseen. Hylkää niille sijoilleen.

Esimerkiksi miljardi - paljonko se on. Nollat tiedetään, ne ei meinaa mitään, mutta se numero kyllä, niiden edessä ja se miten sellainen lausutaan. Se meinaa jotakin.

Ei miljardi kuitenkaan kovin paljon voi olla. Silleen oikeesti. Koska muistelenpa ihan vast'ikään jonkun porukan myöntäneen kolmetoista miljardin vipin jollekkin pers'aukiselle tuuranputkelle.

Ei se voi olla, koska meikäläinenkin on joskus joutunut muutamalle kaverille puhelimessa vippaamaan jonkun satasen kun ovat riekkuneet kapakassa sankarpoikana ja sitten ennättäneet pelimerkit yhenäkin vähiin.
Oitis olen netin kautta tilille rahaa lykännyt sikäli mikäli ovat yhteydet yhteensopineet.

Jo vain sitä saattaa puhelimessakin vipata. Mie olen ainakin antanut ihan ilman vakuuksia, mitä nyt olen vähän arasti kysellyt parasta ennen eräpäivää ja sen semmosta.

Tunturilla ajaessaan, liki neljänsadan metrin korkeudessa vasta alkaa ymmärtää mikä on suurta ja mikä oikein suurta.
Oikeastaan kärrille pääsee kun äkkää tunturin kupeessa semmosen nyky-ruotsinlaivan kokoisen kiven mutikan joka jäljistä päätellen näyttäisi irronneen emänsä kupeesta erilleen.

No kieltämättä. Näyttäähän se nykyaikainen Viking-line hurjan isolta jos seisoo laiturilla iniminen sen kupeella. Helkkarin isolta motlakkeelta näyttää suorastaan.
Mutta kun sen kokoinen mötikkä köllii siinä emätunturin kupeessa, niin oikeastaan se vaan näyttää ei miltään.
Se emänsä on sitä heti kerralla jonkun tuhannen kertaa suurempi. Ihan silmämäärällä vain. Silleen melko huolimattomasti ajaessa niitä vilkastessaan.
Ja semmosia ossaa olla kolmenkymmenen kilometrin pituisen tunturijonon päällä olla monia.

Sitä paitsi se em. kaikki näkyy lähes yhdellä silmäyksellä. Ja näyttää pieneltä. Ja sitä kaikkea muka iniminen, luomakunnan kruunu, hallitsee - jostakin kirjoituspöydän takaa. Lyö leimoja papereihin: "Tämä niemimaa kuuluu teille, tämä teille."
Jakaa osuuksia ja arpoja tuosta vaan - kuin vettä ikään lasiin kaataisi: "Ole hyvä, minä tarjoan."

Levikkeellä loivassa myötäleessä pysähdyimme frouan kera asiaa jahkaamaan. Saattaa se muuten olla niinkin jotta kaiken suuruudenhulluuden takana on tämä nykyinern digi-kulttuuri ja digi-vekottimet - puhelimet ja sen semmoset.
Jos nyky-puhelimeen sanoo kolmetoista miljardia, niin eihän se tunnu juuri miltään, sujahtaa oitis lempohinen kuin tyhjää vaan, toisen korvaan. Se mahtuu heksadesimaaleina menemään ilman halki niin pienenä sujauksena.
Ei sitä pahkeista tuulet eikä muutkaan luonnon voimat pidättele.

Toista se oli silloin muinoin manuaalisena aikana. Silloin kun asiat kulki lankoja pitkin. Jos nyt ei enää viimeisillään, muutoksen rajapinnassa, keskusneidillä alkanutkaan ryittää kolmetoista miljardia kuullessaan, niin ainakin jos siitä sattui pankinjohtajan kera juttelelemaan ja hänelle tarpeensa ilmaisi, niin ainakin se vuoren varmasti sanoi luuriin: 

"Vai niin - että sillä tavalla - että sellainen summa???"
 

Saattoipa tehdä kalenterin reunaan huomautusluonnoksen tohtorille valmiiksi ja pyysi käydä näyttämässä liiketoimintapaikalla naamaria. Vaikka se silkka muodollisuus toki onkin ja pelkkä kuriositeetti.

Kun sitten lopulta päädyimme vuonolle ja jossakin välissä niemen nokasta tuijaamaan pohjoisnapaa joka ei kylläkään näkynyt vaikka siellä se on, niin vasta silloin hokaisimma, jotta se pohjoisnapahan on tismalleen sama juttu kuin se tasasivuinen kolmio jonka kulmien summa on 270º, elikkä jokainen kulma on suorakulma (90º).
Sekään ei näy. Se vaan on olemassa ja sillä siisti. Uskoo ken uskoo.

Vuonon pohjukkaan palatessamme olimme jo päättäneet, ettemme ota emmekä anna kolmentoista miljardin lainaa, vaikka se nyt helppoa tuntuu olevan. Ei se kannata. Niin pieni summa. Pienempi kuin pienehkö täkäläinen tunturi.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Vetoan ylenpalttiseen siveellisyyteeni tekstini rahvaanomaisia sanoja sisältävissä kohdissa, vaikka olenkin tätä nykyä pääsemässä tuosta tavasta.