maanantai 31. tammikuuta 2011

NAAKiMiSTA

NAAKiMiSTA
 
Pysähtynyt on aika kairassa niille sijoilleen. Huopaan käärityn tilan hiljaisuus kaikki tyynni. Erottuu vain sivakoiden sihinä, toisin paikoin karstanteen ylittäessä rohina, valkeaan sonnustautuneen hiihtäjän lykkiessä hidasta vuorotahtia umpisessa metsäsuksilla. Päällekäsin hieman omituisesti mutkitellen, mutta sitten selvääkin selvemmin kuin ikään olisi jäljittämässä jotakin.
 

Saattaa hyvinkin olla, että naakimassa on jänestä. Että on tullut jänespaistia mielenteko.
Semmonen saattaa iskeytyä humeettiin muulloinkin kun joulun alla, jolloin käydään kyllä perinteisesti jänesmetsällä, mutta tuolloinhan panokset jätetään yleensä normaalisesti hattuhyllyn päälle korjuuseen. Odottamaan parempaa tulevaisuutta, mitä se sitten lieneekin.

Senhän nyt arvata saattaa jokainen, että kuuskymmensenttisessä lumessa ei koirua tarvita tarpomaan vaikka haluja joillakin sen sortin motlakkeilla saataisi olla.
Karstanteinen umpilumi syö jalat puhki, vereslihalle puree sinnikolta. Se on nähty. Itsesuojeluvaisto lakkaa toimimasta kun huumaavan tuore jäneksen jälkivana vetää puoleensa.

Eikä se ole varmaa, että joka kerta jäneksen saa - naakimallakaan,  vaikka sitkeys kyllä useimmiten palkitaan. Aikaa se vie ja aamulla pitää osata lukea hangen jälkikirjaa kuin Tuntematonta sotilasta - sutjakkaasti mukana myötäeläen. 

Pitää osata tulkita, valita ne tuoreimmat ja sitten lähtä verkalleen hipsuttelemaan jälkiä seuraten, eteen tähystäin kaikilla silmillä.
 

Varansa on pidettävä, ettei hiihdä ohi. Vemmelsääri luottaa suojaväriinsä niin antaumuksella, että antaa sivakoida joskus muutaman metrin päästä ohi. Pokka pettää usein vasta kun uhka on jo hälvenemässä.

Entäs kun hoksaat ristiturvan jossakin kyyköllään, kuusen alla tai muuten vaan maastoon, pounikkojen lomaan sopien.
Elä vain ole huomaavinasikaan tai pysäytä katsetta, lähtö valkiaa ja ennen kuin ehdit manauksen loihtia huulillesi sen on jo äänettömästi tiessään. Ei siinä lempolainen ehdi haulikkoa selästä ottaa ja kääntää sohottamaan laukaisua varten.

Sen sijaan, siis jos huomaa epelin, on alettava tohkeissaan puhumaan jollekkin wanhalle metsästyskaverilleen vaikka puuta heinää - kuvitteelliselle. Ja siinä samalla muka toissijaisesti riipii hehtaaripyssyä selästä muiden rensselien joukosta. 


On vielä muistettava, jos preservatiiveistä on tilapäinen pula, että rullaa sen pois virkaa tekemästä. Muuten uhkana on välineen hukka.
Vaikka se kestääkin ja estää viiden miljoonan siittiön rynnäkön munasolulle, ei se sentään kestä noin viittäkymmentä kuumaksi kärventynyttä lyijyhaulia joilla on melkonen hoppu ennättää jonekkin kauas pois pyssyn suulta.

Sitten - jos on sihillään, laukaus ja väiski nurin. Se on siinä. Ei kahta puhetta. Suolistus ja havut onteloon. Reppuun.

Alkaa epämääräinen haahuilu ja lappalaiskäännöksen teko tai vastaava. Samaan aikaan silmät jo haarukoivat sopivaa kannonpäätä tahi kelon tynkää mihin vestää tulet.
Kun sellainen löytyy, ei muuta kuin toimeksi ja piankos jo tupruttaa tervainen tuli mustaa pönäkkää savua maailmalle.
 

Keitinpuussa killuu nokinen kana, höyrypilveä nokasta suoltaen. Sivakoiden päällä metsämies sika-nauta purkki toisessa kädessä, niibi toisessa, mättää tiellä pitävää käkättimeensä.

Pieni tuulen viuhake karistaa ritvoilta huurua tunnelman sekaan, mutta sitä ei lasketa.
 

Metsän mies ajautuu silmät sulkien, suu täynnä herkkua yhä uudelleen tilanteeseen ja pasauttaa vielä kerran mielessään hehkuvan herhiläislauman osoitteeseen.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Wanhempana sitä sitten pystyy muistamaan mitä hyvänsä, on se tapahtunut tai ei.

sunnuntai 30. tammikuuta 2011

PUOLEN VUODEN MATKA


PUOLEN VUODEN MATKA
 
Toisen tien päässä toinen tie takaisin,
paluusuuntaan erilainen,
tuttu kuitenkin - joka kerta uusi ja sama.

Kaikki kelit käyvät - säässä kuin säässä.

Välissä arvaamaton määrä selkosia ilman tonttipulaa,
kuita puiden sojottavia latvoja hipoen,
jänkää pitkin räköttävä aurinko ja jumaliset laskut;
tunturien huippuja,
häpeämättömiä poroja kiimaisten kaarneiden alla
paskomassa jumalien teille.

Ankaraa kaksoiselämää molemmissa päissä,
tylyssä ikävässä räytyen,
olosuhteiden pakosta,
mutta sittenpähän se on ohi.
Lupauksena olemisen sietämätön keveys.

Ei se muuta vaadi
kuin näkemyksen yhteisestä polusta,
jota molemmat astuvat samaan suuntaan,
muutenhan tulee törmäys.

Heti kohta helmikuu, kolmas kuu, lopussa puoliväli,
odotuksen pitkä loppusuora.
Sitten vihdoinkin - kesäillan valssi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 29. tammikuuta 2011

KOHTAAMiSiA


KOHTAAMiSiA
 
Tuli räiskyy nuotiossa,
savu kaatuu silmille,
tuo tirisevän käristyksen aromit selässään haistimeen.
Loimu lämmittää unettavan mukavasti.
Lumpsahtelevien luomien lomassa huithapelimaisia,
satunnaisia empiirisiä haihatuksia.

Muistuma raapii moiselle tolalle alttiin kuoren puhki;
yhen äkin sitä vaan seisoo yllättyneenä kuolpunassa,
jäkäläisen puoldsan kupeessa.
Toisella puolen vaatimatonta nypyä mesikämmen,
yhtä hämmästyneenä.

Pentele, pirun kylpy sukeutuu sellaista kyytiä,
että kainalot valuvat ennen kuin ehtii kissaa sanoa,
afrikkalaista sivettikissaa ei kannata edes yrittääkään,
sitä paitsi se ei ole täällä päinkään.
Eikä se ole myski joka tuoksuu.

Vatsa,
tuo iänikuinen mouruava kiusankappale
on vikkelään sukkelalla - entää ajatusta nopeammin.
Niin on otsollakin; katsoo syyttävästi minua,
sitten tahriintuneita kinttujaan.

Rukoilen jumaliltani pyykkipoikaa tai armonlaukausta;
tämä nyt olisi vain sellainen tähellinen juttu.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 28. tammikuuta 2011

SYÖ MiESTÄ


SYÖ MiESTÄ

Ollakseen riittävän jäävi, ei riitä että osaa olla tumpelo, huono-, tai pätkämuistinen valtiotieteiden maisteri. Ei sinne päinkään. Tuohon nyt kykenee kuka tahansa tuhansista ja taas tuhansista tavallisista tumpeloista, huono-, tai pätkämuistisista valtiotieteiden maistereista.
 
Nyt vaikuttaa kovin siltä että viimeisimpien tietojen perusteella nyk. pakastevirkamies, ent. toimittaja, päätoimittaja ja -ministeri Vanhanen pääsee pälkähästä sittenkin.
Huono-, lyhyt- ja pätkämuistisuudessaan hän oli unohtanut olla tuottamuksellinen päätoimessaan sivutoimeensa nähden kuin myös ei hoksannut tämä samassa toimessa toimia tahallisesti. 
Yleisen käsityksen mukaan nääs em. puutteita ei olla kirjattu hänen pääministerin työtodistukseensa, jota toki vielä Peruutuslakivaliokunta tutkii hutkimista ennen.
 
Nuo kaksi detaljia ovat kyllä minusta niin anteeksiantamattomia virheitä tuon tason poliittisessa virassa joten niinpä jouti erotakin mokoma nuivelo.

Osa roskasakista nyt osasikin odottaa tällaista lopputulemaa tietty, koska tähän käytäntöön meidät on opetettu juottamalla maantapaa jo silloin kuin kiskoimme sitä äidin tissistä.
Nooh - isompana sitten muiden kuin äidin.
Pääkoppamme on tatuoitu kirvelevin kirjaimin totuus:
"Jos laitat politikan ihan tavalliseen puiseen pystykirnuun ja lyöt sitten männällä - et osu, niin on nulja ja liukas!"

Kuitenkin näyttää hyvin runsaasti siltä, se on annettu ymmärtää, että vaikka korruptio näyttää pitävän miehen kuin miehen tiellä, se samalla samalla syö miestä kuin miestä.
Vaikuttaa ikään kuin kaikki lahjotut, myös muidenkin puoluekoplien, odottavat nyt kyttäysasemissa joko median rynnistystä luurankokaappeihin tai tietty mieluummin ohi - naapurin ja kaverin kaapille, osa kenties jopa sitä, että joku toimittaisi näkymättömyyspulveria ripoteltavaksi ylle.

Aivan uskomattomalta tuntuu tämä nomenklatuuran "Omertan laki". Edes puolueen maineen romahdus, romuttuminen, ei saa syväkurkkuja auki.
Kovin monen absurdistanilaisen pubin kakkalassa, laulellen vesiä urinaaliin laskettaessa veikkaillaan sitä, pelaako Kepulien rautainen ydin vain niin kovaa peliä vallanhimon sokaisemana, että laulut lauletaan vasta vaalien loppumetreillä, silloin kun puolustautuminen on mahdotonta ja media syö kädestä ja nuolee varpaanvälitkin.
Se jää nähtäväksi.

Korruption sijaan meitä koetellaan nyt kaikella muulla, painon- ja lumenpudotuslumitöillä, Keminmaan Braxi-vapaalla sexillä, VR:llä ja ties millä, muttei juurikaan romahtamaisillaan olevalla €urolla.
€uron kohtalosta uskalsi povata
enää nuhjuisen tai nuhaisen oloinen Erkki Tuomioja toissa päivänä eli keskiviikkona. 
Eki kai katsoo, että hänellä ei ole enää pelkoa kasvojen menettämisestä toisin kuin muilla pelleillä. Muutkin asiantuntijat ovat kuin kusisukasssa. Sentään Besserwissereillä on vielä kuulijansa.

Kulunut viikko oli lattea, sitä paitsi itse juon etupäässä vain Café Brutal'a. Kuksasta. Niin ja lounaaksi on kuollutta taimenta voissa paistettuna. Täytyy syödä kun en pihiyttäni raski viskata koiruille.

Tämä nyt vain tässä.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

AH - miten ne kiinalaiset sanovatkaan - kun sormi osoittaa kuuta, typerys katsoo sormea!

torstai 27. tammikuuta 2011

erilainen





ERiLAiNEN


ERiLAiNEN
 
Lumen painosta taipuneen rangan rapsahdus
vajoaa jängän yöhön pysähtyneen hiljaisuuden syliin.
Hapuilee, pyristelee,
hakee pitävää otetta pohjattoman syöverin ääristä,
mutta pito kirpoaa
ja loppu tulee äänettömyyden kohdussa.

Sevän läpi pistävä yksinäinen korsi murtuu surusta,
taittuu orreksi katseen levätä.

Wäkevänä tursuava erilainen sielu elää vahvaa eetosta,
maalaa ajatuksen nopeudella hereitä mielikuvia
yli käyvän avaruuden hulmuavaan esirippuun,
repäisee auki,
vapauttaa ajatusten virran
vallattomalle matkalle kosmiseen äärettömään.

Pässinpökkimät takaavat,
että vilusta pysytään loitolla aamunkoittoon;
voittoon saakka,
kuni revontulten mystinen tanssi taivaankaaren poikki
vaipuu orastavaan kajoon, antautuu punaiselle.
Lyyhistyy näkymättömäksi mytyksi kultaisen juovan
piirtyessä tunturihorisontin ylle.

Sininen hetki päättyy sinisiin käsiin,
vuolaina vuotaviin neniin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

LÄPiKOTAiSiN


LÄPiKOTAiSiN
 
Tykkyyntyneen maiseman hataran hennot,
poeettiset värit aamunkoissa;
tunturin päälle pysähtyneenä oion silmiäni,
mistä lentää kultasiipi?

Mitkä pastellit, mikä laheus - kaikki kohdallaan,
wiimeistä siveltimen vetoa myöten tyyten - taiten.

Ja niin herkällä kädellä lausuttua runoa
rikkumattomassa hiljaisuudessa,
tuulen huminan kaikottua,
että suolaiset pisarat pusertuvat silmäkulmista.

Hyytyvät oitis
ja leuan kärjestä kilisevänä virtana vuotavat
käsitellyn tekstiilin pintaa maahan,
yhtyen lumen kera yhdeksi sanaksi;
aloittaakseen hetken tullen valon voimasta matkansa
kaikkien norojen äitiin.

Kajeen muuntuessa ensimmäisiksi säteiksi;
kutittaen ahavan paahtamaa ihoa,
havahdun lumouksesta,
ryhdyn kirjaamaan ylös näkemääni.

Lasken alas tuleni ääreen, poistan sielusta kääreen
ja nautin kaikesta läpikotaisin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 25. tammikuuta 2011

OTAN VAPAAN (Runo № 900.)


OTAN VAPAAN (Runo № 900.)
 
Tämä on nyt tässä,
niin kuin Vanhasella loppusuora;
hiihtelen kevään sevällä.
Suksin ja sivakoin livakoin potkuin,
panen merkille yksityiskohtia,
yritän onnea pohtia.

Otan vapaan hetken,
omaan tapaan teen retken sielun takamaiden kautta
kaarevin mutkin selkosten keskelle;
eetosten tykö hiljaisuuden lomaan.
Tutkin olevaisen entoa hentoon tilaan;
ehkä piekanan lentoa samaan syyssyyn.

Kalastan, pakastan, rakastan,
ajan valoisan ajan,
kierrän laajoja aavoja ilman kaavoja
ja jossakin aution tuvan nurkassa
annan itselle lopulta luvan lumoon;
kirjaan kaiken sen säveään runoon.

Hutkin jos aihetta löytyy - se sanoa varoksi täytyy.
Terotan kynäni, pisteitä jaan - maineita verotan,
lisään paineita,
pilkulla erotan asiat toisista moisista.

Ehken Ukon juhlan aikoihin pääsen käsiksi taikoihin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 24. tammikuuta 2011

SEiTSEMÄN VELJESTÄ

SEiTSEMÄN VELJESTÄ
 
Ensimmäinen veljes, Armas, (Arttu) syntyi koviin olosuhteisiin sikäläisen Juhannuksen tienoilla -45. Miehet olivat tulleet kauhusta jäykkinä sodasta, joten oli ilmiselvää, että vaimot tiinehtyivät oitis kun rensselit oli saatu naulaan. 

Sotasaaliina tuodut kauhut kätkettiin piiloon mielen syvimpään, mustinpaan hautaan, josta ne kaivettiin joskus viikoloppuisin, säännöllisin tai epäsäännöllisin välein Kippurahännän, pontikan ja kiljun voimalla esiin.
Ei sellainen ollut tarkoitettu lasten katsottavaksi.
 

Kolmannen vuosituhannen sosiaalikoneisto sänkitukkaisine, vain pykäliin nojaavine byrokraatteineen olisi tahkonnut kyntensäkin tästä unelmiensa täyttymisestä - päästäkseen suojelemaan lapsia elämältä.
Mihin kaikki huostaanotetut olisivat mahtuneet?

Toinen veljes, Theodor, (Teutori) syntyi ei paljon kummempiin oloihin kesäpäivän tasauksen tienoilla -46. Ruokaa oli niukalti, tavaroista puutetta, sillä osa sotureista oli huhkinut vielä Lapissa sakemanneja tormuuttaen rauhanehtojen mukaisesti edellisvuoden keväälle saakka. 


Sen verta saatiin sentään satoa; pottua ja naurista ynnä muuta epämääräistä mutta kuranttia sekä tietty lehmille  heinän tuppua maidon tuottamiseen ja vasikoiden. 
Elettiin vielä maatalousvaltaisessa kulttuurissa pihapeltoja viljelemällä, niin että selvisipä tämä reppana yli pahimman ja alkoi elää elämäänsä. Riista ja kala täydensivät vitamiinien kaitaa kirjoa lähteinä.

Kolmas veljes, Viljo, (Vili) tupsahti hieman yllättäin, vuoden -49 lopulla, joulukuun 25. päivä. Vaimoparkaa kun oli yksissä  tuumin vällyjen alla sipisten päätetty hieman säästellä - tiinehtymiseltä ja  sittemmin synnyttämiseltä tietty, ei muuten. 

Pelmuuttaminen kyllä jatkui tihepäähän, mies parhaassa iässään tuolloin, sonni ja pirttiviljelyksen kyntäminen oli niitä harvoja iloja tuohon aikaan, mutta tietäähän ne sen aikuiset Trojanit ja Durexit. 
Kesti ja ei kesti ne raavaan miehen rytyytyksessä.
 

Vain niinpä vain poikaressu sinnitteli hinkuykän ja kurkumädän syövereistä elämänmeren pinnalle. Sai maistaa appelsiinin makua ensimmäisen syntymäpäivänsä kunniaksi. Totesi happamiksi ja ryhtyi pyhäkoulun jälkeen astumaan kylään hirrestä rakennetun uudiskoulun tiedonportaita.

Neljäs veljes, Topias, (Toprikki) antoi odottaa itseään, mutta karkausvuonna -52, ihan loppupuolta elettin jo kun kuului huuto kamarista, älämölö ja yleinen hässäkkä. Akat juoksivat eeskahtaalle pirtissä. Parkaisu ja sitten vanha muori jo kiikutti riepuihin käärittyä nyssäkkää pirtin puolelle kiikkustooliin, siittäjänsä  pihkalle ja ulolle tuoksuvaan syliin. 

Hopulla tuli tämä neljäs veljeksistä, oikein rytinällä. Kätilölle käytiin ilmoittamassa naapurin Eeriksonnista, että ei mitään hoppua enää.
 

Mutta niin oli vuosikin ollut kummallinen. Einstein oli kieltäytynyt Israelin valtion presidentin jobista. Keniassa oli alkanut lapsia hymyilyttämään pistänyt Mau-Mau kapina. 
Joku neekeri oli pistetty lukkojen taakse Eteelä-Afrikassa kun oli hyppinyt piru valkoisten silmille - sitä on sitten kaikenlaista.
 

Meinasi unohtua kesäolumpialaiset, ne pidettiin Helsinki-nimisessä paikassa jossain Etelä-Suomessa.

Viides veljes, Väinö, (Vänni) päästi parkaisunsa vuonna -54; kai onnesta, koska lopultakin kahvin säännöstely loppui ja heti perään maaliskuun 12. Suomen sotatila Saksan kanssa myös lopultakin päättyi.
Miehet toki olivat olleet metsänkorjuulla ja uittohommissa jo lähes vuosikymmenen pian. Mutta eipä sitä kaikkia sotia niin vain lopetetakkaan.
 

Kekkonen seikkaili koko Väinön syntymävuoden epämääräisissä politiikan kiemuroissa muodostellen pelikenttää  mieleisekseen kuni sitten lopulta joulukuu 9. Maalaisliitto valitsi tämän pielavetisen Kekkosen presidenttiehdokkaakseen. Ei sen kummempaa. 

Nooh vihonviimeinen sota tosin käynnistyi sitten vielä ikään kuin kaupan päälle, vaikka olihan se jo kansa ihan riittävästi saanut kärsiä vilua ja nälkää useimpien mielestä. 
Kuitenkin Toini Havun arvostelu 19. joulukuuta, parahultaisesti joulun alla käynnisti kirjasodan Linnan Tuntemattomasta sotilaasta.
Joten sota-ajan lapsi tämäkin, Vänni.

Kuudes veljes, Iivari, (Iikka) toinen vahinko, putkahti maailmaa äimistelemään vuonna -58. Ei niihin uusiin liukastettuihin amirosseihin ollut luottaminen. Nautintotakuu ei kattanut niitä vahinkoja jotka syntyivät silmät nurin päässä ollessa.
 

Alkoi kuitenkin jo helpottaa, vanhin veljeksistä, Armas, oli jo isän mukana keväisin kuorta parkaamassa ja uitossa vonkamiehenä ja muita kepeämpiä hommia toimittelemassa päiväläisenä.
 

Toiseksi vanhimmalla paloi myös jo kytö miesten hommiin, monia ikäisiään vankempi kun oli raadoltaan. Kasvoilta kuitenkin lapsi, maitohapsinen, pehmeäkasvoinen, eikä äiteensä hennonut häntä vielä rymyhommin päästää. 
Monet kerrat siitä tuonna vuonna keskusteluja käytiin ja selitystä tivattiin.

Seitsemäs veljes, Aleksis, (Kivi) syntyi tasaluvulla (60.) tuhatyhdeksänsataakuuskymmentä, 17. elokuuta ja saatana - heti perään 18. elokuuta, Lapin Kansasta  sai lukea jotta ensimmäinen kaupallinen ehkäisypilleri, Enovid, tuli myyntiin. 

Siitä syystä vissiin se Metsähallituksen pääjohtaja Nils Osara erotettiin virastaan tai saattoi sitä olla muutakin joillakin hampaankolossa. Sitten syksymmällä vielä Nikita Hrustsev löi kengällä sormeensa ja isä kirveellä jalkaansa närettä oksiessaan.
 

Aleksiksen syntymän aikoihin Seitsemän veljeksen julkaisemisesta tuli kuluneeksi jo 90 vuotta.
Muita lapsia tähän perheeseen ei enää syntynyt. Vanhemmat lähtivät työttömyyttä pakoon Savukosken perukoilta, Äteritsiputeritsipuolilautatsijängän reunalta vuosikymmenen lopulla, Volvon tehtaille meni koko liuta.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Wanhempana sitä sitten pystyy muistamaan mitä hyvänsä, on se tapahtunut tai ei.

sunnuntai 23. tammikuuta 2011

PUNAiSEN MEREN PEiTTÄÄ HUNTU


PUNAiSEN MEREN PEiTTÄÄ HUNTU
 
Tämä maa
ja selkosten sitkeä, juureva kansa,
tämä joka puurtaa paikallansa karussa maassa;
valkeiden hankien karjahaassa päivin öin,
haasteisin töin.

Yhdellä heistä ontuva hirvas narussa,
pelon tuoman levon vallassa kuoma;
hioo veistä - karaistu kovalla työllä.
Tuppi roikkuu tyhjänä vyöllä.

Tunturin kurussa sakeassa purussa,
ilossa ja surussa - rakastaa eloaan niin,
että eineeksi taialla kastaa,
päästää vaivaisen taivaisiin,
tuskilta säästää, rekeen lastaa ai'alla,
ruhona pakastaa uhanneen tuhon.

Tuiskujen puhaltama yö,
punaisen meren peittää huntu - valkoinen nukka;
eilisen kiekerön erottaa hukka joka tokkaa verottaa,
sama joka laumaansa terottaa,
muistamaan varoittaa vaaroista vaarojen keskellä,
itsekkin leskenä.

Jossakin toisaalla lämmössä ratkotaan pulmaa;
moinen on julmaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 22. tammikuuta 2011

LÄMPÖTiLA


LÄMPÖTiLA
 
Tupruttava myräkkä pyrähtää nurkan takaa silmille,
ei se mikään yllätys ole - maksuton elämys.

Kotvan on tyventä pidelly - tuuletonta aikaa;
piisit poranneet taivaan täyteen savun mentäviä reikiä.
Ja pakkasesta nautittu riittävästi,
sopivasti yllin kyllin.
Kovetti lempolainen veden kivikovaksi kaperoksi,
siinä samalla kun kokeili ihmisten sietokykyä
sekä tulipalomuurin lujuutta;
valkea keskeytymättömässä kolmivuorossa hällassa.

Puron pohjalla ei virtaa mikään,
nooh - ehken kehveli rutikuivaa pakkasilmaa valunee
laiskasti myötäleeseen.

Paukauttaa liruessaan janhuksen vierestä löysempää
puuta halki ilman nimesmiehen lupaa;
kajauttelee kuin piiskalla ampuisi.
niin että tilhet helisevät pihlajassa.

Sitten tunnissa kohoaa lämpötila kuusitoista astetta,
hiki tulee talvikamppeissa seisten ja lunta,
saunaan pääsee kun ottaa lapion käteen,
mutta kuka se vaatteet päällä?
Löylyhän tikahtuu nauruun;
luulee absurdistanilaiseksi naparetkeilijäksi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 21. tammikuuta 2011

SiLMÄNKÄÄNTÄJiEN VALTAKUNTA


SiLMÄNKÄÄNTÄJiEN VALTAKUNTA

Populismista on absurdistanilaisille vain silkkaa hyötyä. Korulauseisiin, poliittisen jargoniin ja liirumlaarumiin uskomisen sijaan heimolaiset ovat alkaneet epäillä yksisuuntaista ilosanomaa. 
Siihen on vielä toistaiseksi olemassa melko hyvät välineet niille jotka ovat yhen äkin oiwaltaneet, että pödyltä haiskahtavia puheita ja lupauksia voi tarkistaa oitis netin kautta - eikä vasta viidestoista päivä.

Keskustelupalstoilla on selvästi havaittavissa ärtymystä siitä, että kovin moni on huomannut joutuneensa itse poliittisen kusetuksen kohteeksi. Hoksaaminen on oikeastaan tapahtunut vasta muutaman vuoden aikana. 

Normaalistihan oneaa mieltä on absurdistanilaiseen tapaan lohduttanut se, että näkee kaverin rimpuilevan keltaisessa liemessä. Vahingonilo  on pidentänyt hajurakoa oivallukseen.
 

Nyt näyttää, että suurin osa nauruista on naurettu. Silmänkääntäjät ovat paljastumassa. Kansanvallan häikäilemättömästi kaapanneiden puolueiden alastomaksi riisuttu valhe yrittää viime hetken takinkäännöillään esittää toista kuin on. Ääni on Eesaun, mutta kädet karvaisen Kainin. 
Siis onnistumatta, sillä lumedemokratian karvaspuoli on alkanut vihdoinkin maistua karvaalta roskasakin suussa. Nomenklatuura (eliitti) on paljastumassa vihdoinkin käsinkosketeltavaksi totuudeksi. 
Sellaiseksi jona sen näki jo 60-70-luvun vaihteessa silmänsä aukaisseet, mutteivät näkemäänsä uskoneet, sillä todentaminen oli tuolloin vaikeaa - sana sanaa vastaan.

Se mikä tässä menossa on hyvää ja ilahduttavaa, suorastaan riemastuttavaa, on se että kun iniminen ITSE päättää alkaa ottamaan asioista selvää, se on yleensä pysyvää.
Ei ikuista - korjausvara pitää olla, mutta pitkäkestoista. 


Hieman samaan tapaan kuin lapsi oppii sormella liettä hipaistuaan. Harva kokeilee enää uudelleen. Yleensä syy ja seuraus tarttuvat lapsenkin humeettiin pysyvästi.

Herääminen on väärä sana, kuuluu jokaiseen aamuun - vapaapäivänäkin, mutta havahtuminen pikemminkin kuvaa elämänmenoon huomion kiinnittämistä. 


Jo aivan pienillä, vähäpätöisillä ponnistuksilla tiedon valtatiellä huomaa miten poliittisen päätöksenteon saastuttamaa tavallisen roskasakkilaisen elämä on.
Hieman pintaa raaputettaessa paljastuu heti politiikan avulla tapahtuva sairaalloinen ahneus ja vallanhimon tyydyttäminen joka on saanut absurdiudessaan aivan käsittämättömät muodot - kytköksiä kytkösten perään loputtomina ketjuina jotka johtavat lopulta sylttytehtaalle.
Politiikan lumedemokratialla saastuttamassa yhteiskunnassa kaikki inhimillinen toiminta ja sen tulokset on tehty saalistettavaksi.
Vain sosiopaattien itsesuojeluvaisto estää heitä tuhoamasta kirjaimellisesti roskasakkia - ei inhimillisyys, täytyyhän jonkun kansanosan tuottaa uutta lisäarvoa.

Enää ei ole kyseessä silmänkääntäjien/-palvojien etsintä - he ovat suurimmalle osalla heimoa tiedossa. Enemmän vielä tällä erää hämmentää näiden kansanvallan anastaneiden roistokoplien eeskäyvien motivaatio.
 

Nimittäin tavallisen roskasakkilaisen mielestä ahneudellakin on rajansa - tolkku. Ja vallanhimolla toppi. Seuraava porras johtopäätelmässä on, että mieleltänsä sairaat ovat onnistuneet tuomaan itsensä niin taitavasti tyrkylle, että heidät on valittu sen takia kansakuntaa johtamaan.
Se vaikuttaa kuitenkin aika epätodennäköiseltä.
 

Sen sijaan se mahdollisuus, että nämä suuret johtajat paljastuisivatkin loppupeleissä vain ihan tavallisiksi sätkynukeiksi, joita vielä nerokkaampi, sairaampi ja ahneempi mieli nykii tarpeittensa mukaan,  tuntuu ens'alkuun oikealta, sitten absurdilta, sitten niin naurettavalta että lähtökohta unohtuu ja  nämä "suuret" johtajat jatkavat tihutyötään sitä maata ja heimoa vastaan, jonka esi-isämme työllään ja hengellään lunastivat. 

Ihmismieli vain on sellainen. Periaatteessa hyvä. Ei jaksaisi uskoa moista.

Onneksi tilanne näyttää olevan muuttumassa, keisarit ovat pikkuhiljaa paljastumassa ilkosillaan oleviksi. Omertan lailla suojattu nomenklatuura on paljastumassa sen saman välineen - tiedon, ansiosta; sen jota pimittämällä, muokkaamalla ja heimolle syötettynä eliitti on kyennyt koko olemassa olonsa ajan iskemään suonta roskasakista.
 

Siilinjärveläinen Kävelevä Kataistrofi, savakoiden maineen lopullisesti häpäissyt itseoppinut fakiiri toistaa itse asiassa vain ikivanhaa temppua - istua tuleen toisen persiellä - itse siitä kipua lainkaan tuntematta.
Valkokauluksiset hyödylliset idiootit maksavat tästä ilosta niin kauan kuni huomaavat, että tässä näytelmässä pää on perän paikalla ja päinvastoin vain siksi, koska pilttuu on käännetty.

Niin se vain on että historia todistaa vallan aina sortuvan sukurutsaan, mielisairaudeksi muuttuvaan ahneuteen ja silmittömään vallanhimoon joka lopulta saa nomenklatuuran pelkäämään kaikkea.
 

Tämän tuhon ensiairueita on sanan Turvallisuus muuttuminen nykyisin lähes Jeesuksen veroiseksi uskonnolliseksi pyhäksi.
Sanaksi jonka varjolla voidaan tehdä mitä tahansa myyttisiä riittejä, perustelematta, selittelemättä. Kenenkään kyseenalaistamatta.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

AH - miten ne kiinalaiset sanovatkaan - kun sormi osoittaa kuuta, typerys katsoo sormea!

torstai 20. tammikuuta 2011

jää





JÄÄFAABELI


JÄÄFAABELI
 
Useimmiten hiljainen, mykkä kuvanveistäjä,
uskomattomin reliefin tekijä joka tyytyy tolaansa.
Ei kiehnää hyvän veljensä kylkeä saadakseen
taiteilija-apurahan selvitäkseen talvesta.

Nuoleskeleekin vain lompoloiden ja järvien rantoja
ja kun makuun pääsee,
niin selkiä myöten muuttaa märät kuiviksi kentiksi.

Sama mestari joka pitää myös ääntä jos sikseen tulee,
syksyisin kammotuttaa arimmat yöunilta,
keväisin lähtörytinöillään havahduttaa
ihmisparvet päivittelemään menoa
ja on sitten poissa.

Kesät piileksii pakastimien syövereissä
inventeeraten ihmisten hamsterius-astetta.
Saattaapa hyvän pestin saatuaan jatkaa
loputonta lisääntymistään jääkoneen prosessissa
josta sitä oksennetaan teräsastian kautta
kalatiskille lohifileen pediksi.

Tai päätyy onnettomuudekseen terassille,
jonkun rippituoliin istuneen miekkosen
pullotetun mustekalan wiimeiseksi lonkeroksi;
kuuntelemaan loputonta jorinaa
vaimon tai tyttöystävän jäätävästä asenteesta seksiin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

KUSiAiSEN MiTTAKAAVA


KUSiAiSEN MiTTAKAAVA
 
Sää on oikutellut,
mikään muu ei pidä paikkaansa kuin,
että kun lumeen kusee niin reikä tulee yhä.

Ei nyt sentään sellainen pikkupoikain pikkunen,
heinäkorrella hankeen sohaista - ei,
sellainen pikemminkin,
ikään kuin tuuralla olisi koeteltu kestääkö jää.
Jos itse saa sanoa - tekijänä
ja yleiselläkin tasolla.

Luonnon mielestä sää ei oikuttele lainkaan,
tätä samaa purkua, umpuilmaa ja tuiskua,
tyventä, pakkasta ja nuoskaa
ovat vuodet ja vuosisadat olleet pääksytysten.
Niin että mitä sitten - talvet vaan on tällaisia.

Ihminen kaikessa erinomaisuudessaan,
lähes kuolemattomana luomakunnankruununa
vatvoo kusiaisen mittakaavaan sopivassa humeetissaan
sellaisia asioita joille ei minkäänlaisilla ihmisten laeilla
saada stoppia.

Kertakaikkiaan; pakkanen tulee ja räntä,
kevät, kesä, syksy ja talvi,
luonnonlakien mukaan.
Eikä niitä muuteta minkäänlaisessa demokratiassa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 18. tammikuuta 2011

PORONPASKAKiKKARE


PORONPASKAKiKKARE
 
Umpuilman ympäröivän tunturin
halkaisen pistävällä katseella nähdäkseni sen taitse.
Sen teen heti kun saan kourani irti sauvoista,
jalkani sivakoiden päläistä
ja tulen tehtyäni.

Tuli on tärkeä.
Vatsaani kaihertaa pitkän matkan nälkä
joka oikeastaan alkoi jo ensimmäisten umpihangessa
kahlomieni vuosien jälkeen,
mutta kaunista on;
lempo soikoon kaunista.

Se vie nälän, ajan ja tajun.
Vain suti puuttuu ja paletti,
musta ja valkea väri.
Kangas on humeetissani,
maalaan laajoilla vedoilla kaiken näkemäni sinne,
muutan sen sanoilla väreiksi.

Räikeät yksityiskohdat,
niitäkin on jos osaa katsoa;
poronpaskakikkare sevällä natturan kuorruttamana,
sen ilmaisen kirjoittamalla vuolaita ylistyssanoja.

Asiasta joka on tuiki tavallinen - harmiton paska.
Ken sen viereen viitsii kykistyä ihailemaan?

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 17. tammikuuta 2011

NiKSAUTTAJA

NiKSAUTTAJA

Sarkaan pukenut mies lampsii lumista tietä tasaiseen tahtiin 60-luvulla. Kiertelee satunnaisia hevosenpaskoja juurikaan matkavauhdin siitä häiriintymättä. Reppu roikkuu viilekkeistä toisella olalla. Tai tarkemmin katsottuna laukku.
Noh - ei se oikein laukultakaan vaikuta, on se niin monitahoinen. Kyllä se reppu sittenkin on jossa on ylimääräinen hihna kuten laukussa.
Kaikenlaisia sitä nykyään keksitään.

On varautunut rapsakkaan keliin kettulakilla, koirannahkarukkasilla ja tuskin edes vielä puolipitoisillakaan roimavarsipieksuilla. Vain mikä piru sillä roikkuu olkapään yli?! Tuliketunhännistä kietastu kauluri!! Toinen häntä selän puolta, toinen rinnuksilla. Perkules, ettei vain olisi kolmas kainalossa, mistä näistä tietää nykyajan kulkijoista?

Lampsii ja lampsii, saapuu kylän liepeille, liekköhän kylä? Taloryhmä kutakuinkin, mutta saattaa se vain kylännimeä kantaa jos niikseen tulee.
Kylän koiruista ensimmäisenä huomaa vieraan äkeä pystykorva Halonen ja laukkoo paikalle vastaan ulommaisen ladon kohdalle. Säikyttää ohimennessään permannon alta parven peltopyitä ja alkaa virantoimituksen. 

Oikeasti sen nimi on Raiku, mutta kun se on Halosilla hommissa, niin muut kaverit kutsuvat sitä Haloseksi. 

Eikä vain kulu aikaakaan - koirut tietäen, kun löytöä ihastelemaan ja arvostelemaan kiiruhtaa karhukoira Ontrei jolla ei nyt suuriakaan saavutuksia karhulaisten joukossa ole, mutta jalkavana se on moniaat hirvet pysäyttänyt syystalvesta Huttusen isännän ammuttavaksi.

Koirut seuraavat kulkijan kintuilla etenemistä, haukkuvat tämän pataluhaksi kun se ei minkään vertasta huomiota kiinnitä vastaanottajiinsa. Paikalle porhaltaa myös suuri ja kolholuinen jäniskoiran motlake Ramppa joka louskutuksellaan saa hereille loputkin kylän piskit, jotka oitis solkenaan oijustavat saaliinjaolle.
Kun tulija saapuu ensimmäisen talon rantteen kohdalle, kintuissa hälisee jo kymmenkunta koirua, kaikki uteliaana tarkkaamassa mihin taloon kulkija vääntyy.

Vasta kolmannen rantteen kohdalla kääntyy talolle. Hovatta; näkyy lukevan rapistuneessa viitassa. Siitä kaartaa pihaan. Remppajalkainen Sikke on pakahtua onnesta,  se asettuu poikkiteloin portin tienoille ja aloittaa ärinän, elkeilee omistajan tapaan eeskahtaalle ja esittelee purukalustoaan. 

Hetken hämmennyksen jälkeen muu lauma käy kusasemassa portin pieleen symboolisen: "Tässä kaikki mitä sinusta ajattelen" ja siirtyy tarkkailuasemiin tien toiselle puolen. 
Penkalle, siitä näkee paremmin ja toisaalta Pirssi-Rautiaisen Mossea on syytä väistää sovinnolla, ettei päädy rukkasnahoiksi jonkun isännän kouriin.

Vieras tarkastelee talon piiriä, kopistelee tarkoin lumenkipenet pieksuistaan, pyyhkii ne vielä rallimattoon ja avaa porstuan oven. Harppoo pirtin ovelle, kopauttaa paristi ja avaa.
No odotettu on tämä. Piika häärää köökin puolella tarjottavaa. Vaari istuu kiikkustoolissa. Tytär osoittaa peräkamariin päin hiljaisuuden vallassa.

Vieras käy toimeen siltä seisomalta, riisuu lakkinsa ja rukkasensa kapiokirstun päälle. Muljauttaa reppunsa seinän vierustan pitkälle penkille kun on ensin tehnyt tilaa sanomalehtipinkkojen väliin. Kaivelee sitten repustaan viikatun paperipussin.
Koukistaa sormeaan kutsuvasti tyttärelle ja kun tämä saapuu liki, ojentaa paperipussin pivoon.
Ottaa sitten kouralla tytärtä olkapäästä ja vetää lähelleen. Suhkuttaa jotakin korvaan. Kuulijan silmäkulmat kohoavat hämmästyksestä, mutta sitten kuitenkin nyökkää.

Vieras siirtyy sievistelemättä linjamentille ja kamfferitipoille tuoksuvaan peräkamariin. Päästävedettävässä lojuu wanha muori kärsivä ilme naamallaan. Yrittää sanoa jotain, mutta kipu lienee niin väkevä, että sanat eivät koskaan pakene huulilta kuultavaksi saakka.
 

Mies käy hommiin. Ensimmäiseksi ottaa kaikki tyynyt pään alta, nostaa ne viereiselle rahille, sitten rullaa lammasvällyn jalkopäähän. Muori rojottaa kesynä aivinaisessa paidassaan lootassa.
Nyt vieras alkaa varovasti kääntämään muoria, tämä hangoittelee
vastaan, mutta päättäväisesti punnertain saa hänet käännettyä.

Seuraa vaikein vaihe, nilkkoihin ulottuva paidan helma on saatava käärityksi pois selkäpiin päältä, eikä näin hyvälaatuista paitaa vähällä raskisi halkaista. Niinpä tukeva ote vain suurella kouralla niskasta painaen ja toisella paidan helma kurottain ja kiskoen väkipakolla sen verta että saa ristiselän näkyviin.

Kun varsinainen asia on esillä, hän aloittaa sormillaan tunnustelun. Asiantuntijan ottein hyppyset vaeltavat selkärangan kohoumia myötäillen.
Moneen kertaan tunnustellaan kohde kunnes sormenpäät kerta toisensa jälkeen löytävät saman kohouman.
 

Ei aikaile enää. Huomaa selvästi että mies jäykistyy, jännittyy. Käsi on kalvosimesta kauniilla kaarella peukalon levätessä kohoumaan. 

Hiljaisuus. Hitaasti miehen pää kääntyy tyttäreen ja nyökkää.
 

Tämä kohottaa kätensä puhalletun paperipussin ylle ja lyö kädet yhteen: PAM!
 

Muori peukalon alla hätkähtää, notkistaa selkäänsä ja kiljaisee, mutta jo muutaman hetken kuluttua alkaa pälpättämään suullaan maaten:
"Kipu on poissa - voi hyvä jumala, kipu on poissa. Siunattu olet sie Koskei Livakka, siunattu."

"Laittakeehan Koskeille kohvet ja piika männöö aittaan ja tuop Koskeille matkaevääks sian liikkiön. Mie tässä nyt toivun vielä jonkun päivän, ennen kun alan ruusthollaamaan tätä taloa taas. Menkeehän nyt!"

Vaari säpsähtää kiikkustoolissa, kapsahtaa jaloilleen, menee nurkkakaapille ja ottaa pullon Kippurahäntää, kiertää korkin ja tarjoaa Koskeille. Ottaa itsekkin ryypin ja siirtyy pullon kera pirtinpöydän ääreen kohvetta oottamaan.
 

Elämä palaa pirttiin pikkuhiljalleen. Seinäkello herää kukulle, Karjalanpaistin tuoksu ylettyy haistimiin ja talvinen iltapäivä kääntyy paremmalle puolelle.

Kohvet juotuaan, sekä muutaman sekakupin; piika tuo voimapaperiin käärästyn liikkiön. Sen survoo Koskei tyytyväisenä reppuunsa. Käy sitten kättelemässä muorin ja antamassa viimekäden ohjeet. Nostaa repun pykälään, hyvästelee muut ja astuu ulos kiristyvään pakkaseen.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Wanhempana sitä sitten pystyy muistamaan mitä hyvänsä, on se tapahtunut tai ei.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

MÄRiSEE VÄRiSTEN SÄiKYT


MÄRiSEE VÄRiSTEN SÄiKYT
 
Kärttyisästi ärjyy Lannanpuoli,
ärisee aihkien lakkapäissä lumenriekaleet varistain;
toista kymppiä puuskissa puskien puskiin,
jotka tietty, soittavat Syksynsäveltä etuajassa
tai wanhasta muistista - se taitaa olla likempänä.
Märisee väristen arimmat säikyt - lumi juoksee pois.

Fleecen läpi puhaltaa suoraan sieluun.
Ryydyttää mielen;
tässä mitään lämpöisiä pysty ajattelemaan,
saatikka sanomaan ääneen kohmeisella kielellä
kun kirjaimet joko jäätyy tai hyytyy,
könyää tuulen selkään ja päätyy Pohjoisnavalle
jossa ilmastoinninmuutos wempele nappaa ne
ja hälyttää arkin rakentajat keskeytymättömään
kolmivuorotyöhön Hölynpölynvuorelle.
Veronmaksajan piikkiin kaikki tyynni.

Kriittisesti ajattelevat kaatavat
kuumenneen keskustelun tuoksinassa vilukkeeksi
savustettua palowiinaa tyhjiksi haukottuihin laseihin
reiällisten jääkalikkain seuraksi.
Seuraavat huojuvalla katseella kuinka tomuhiukkaset
kerääntyvät pölästyneenä laumana permannolla
myttyräksi ja kierivät seinänraosta vinkuvan tuulen
käskystä perimmäiseen nurkkaan;
haaveiden ja aaveiden seuraksi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 15. tammikuuta 2011

KURiLLAAN


KURiLLAAN
 
Revontulten liehuava kaari alkuyön auvoisilla hetkillä;
yli taivaankannen kiirien se loimuaa kuuvalossa,
sykkien mystistä ajatonta rytmiä.
Tanssii vihreän aaltoina kipakan pakkasen yllä.

Iltakävelyllä,
anturoiden alla lumikiteet muuttavat
hammasta purren järjestystä - siitä narskuminen.

Joskus niin wäkevänä,
ettei kuule kun toinen sanoo rakas;
monta kertaa perä-perää.

Sitten lopulta, muka hämmästyneenä,
tönäisyn ja merkitsevän katseen jälkeen,
karvareuhkan korvaläppää paarpuuriin singuttaen
säikky parahdus - mitä,
vaikka kyllä jo viimeisen rakkaan kuulee.
Kurillaan - vastarakkaus silmäkulmassa veitikkana.

Hihat kahahtavat
kun kyynärkoukut pujahtavat toisensa lomaan.
Kuumat katseet nostavat taajaman lämpötilaa niin,
että kyläläiset hälyävät ilmastoinninmuutoksesta.

Lempi leiskuaa kilpaa taivaanvalkioiden kera
tummansinistä avaruutta vasten.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 14. tammikuuta 2011

ELÄiMiiN SEKOiTTAMiNEN


ELÄiMiiN SEKOiTTAMiNEN

Luin juuri ihan äskettäin jostakin, että tämä pässinpäistä koostuva hallitus on varautunut torjumaan sen, että joku sanoo tätä Kiviniemen kabinettia laumaksi pässejä.
Tämä pässinpäistä koostuva hallitus aikoo siis esittää runoratsujen suitsimishimossaan ihmisryhmän eläimiin vertaamisen kriminalisoimista.

Yleensä ottaen mokoma haihattelu kyllä kuulostaa mukavan piristävältä näiden €uro-sekoilujen (sikailujen) lomaan.
Tuo tähdellinen lakihan nimenomaan vielä puuttuu muutoin niin oiwallisesta lakikokoelmasta. Kaipa siitä direktiivikin aikanaan laadittaneen. Ja soveltamisohje työvoimatoimistojen kasvottomille.
Sitäpaitsi eihän nimesmiestäkään ole saanut sanoa siaksi koskaan päin naamaria, siitä on joutunut käräjille - saatikka polliisia.

En ole nyt tähän hättään ihan varma onko parasiitti eläin vaiko mikä. Jos ei ole eläin - toivottavasti, niin silloin jää kenties onneksemme lupa yhäkin sanoa/kutsua byrokraattia loiseksi, eikä se löydä pykäviidakostaan yhtään norsua joilla tyrmätä tuo lopputulema.

~~~~~~~~~~~~

Vain jääkiekkokaukalossa ja sen välittömässä läheisyydessä saavat aikuisetkin käyttää aikuisten oikeesti toisistaan outoja nimityksiä ilman pelkoa leivättömänpöydän ääreen joutumisesta. 

Nyrkillä leukaperiin leipomisestakin saa vain pari minuuttia huilausta sekä naaman kuivauksen kuntojuoman kera.
Jos saa senkan esiin samalla, niin jopa viisi (5) minuuttia pääsee lusmuamaan täydellä palkalla.


Jos on varma saaminen tiedossa treffeillä mutta hikinen ja rasittunut olo, niin sen kun vaan huitasee matsin tuoksinassa sen verta ripeään, että pääsee suihkuun. 

On se sentään eritoista laukkoa jonkun pehmosen mimmin kera satiineilla kuin että painia ja ähistä hikisten raavaitten jätkien kera jään pinnassa.

~~~~~~~~~~~~

Kun tuo pässinpäistä koostuva hallitus nyt varautuu edellä mainitunlaiseen rikkiviisauteen ihmisryhmän osalta, niin kaipa samassa suuressa neroudessa ratkaisevat samaan syssyyn sen, voiko enää yksilöäkään kutsua eläimeksi.
Joutuvatko Varikset, Tiaiset, Närhit, Naakat, Pääskyset, Kurjet, Tavit, Sorsat, Sudet, Ilvekset, Karhut, Oravat, Jänikset, Revot, Kettuset ja Kärpät - muutaman mainitakseni, muuttamaan sukunimensä, jotteivät syyllisty rikokseen yllyttämiseen?

On nimittäin aika houkutteleva kiusaus kutsua esim. herra Myyrää myyräksi. 

Entä mitenkä mahtanee mennä suu somalle mykkyrälle kappalaiselta, joka sattumoisin joutuu Herra Myyrän maahanpanijaisissa sanomaan:
"Maasta olet sinä Toivo Matias Myyrä tullut..."

Sikaa toki kaikin mokomin saa sanoa vaikka ministeriksi, ei se siitä ole moksiskaan; taikka pässiä päineen ja persiineen kansanedustajaksi, hui-hait se sille mahtaa antaa ja jatkaa vain suvunjatkamisen pohtimista. 

Mutta luulenpa että pässikin naamalihakset alkaisivat nykiä jos sitä kutsuttaisiin kansan edustajaksi.
Johan sen nyt äkkinäinenkin tietää, että lammaslaumahan se kansaa edustaa, poisluettuna tietty joku pässinpää joka ei edusta muuta kuin itseään.

On muuten hassua, että jopa muudan eräs Korkeasaaren grogodiili joutuisi edesvastuuseen sanoistaan jos laki saadaan Praxin toimesta aikaiseksi.
Kuulin kerran erään yksilön keskustelevan puolisonsa kera maukkaimmista eineistä mitä ikuna on maailmassa tarjolla. Herra totesi pitävänsä kaikkein eniten kansanedustajista;
"Niillä ei lapamatojen tapaan ole selkärankaa lain. On helppo nielaista moinen herkkupala. Saapahan se samalla grogodiilinnahkaisen makuupussin."

~~~~~~~~~~~~

Yltiö- ja hurjapäisenä nuorukaisena liehittelin taannoin muuatta Kanasen neitiä levottomilla ja pehmoisilla puheillani.
Mutta kun kerran, yön syleilyssä, yllyin runollisessa kiihkossani mainitsemaan neitiä kanaksi, niin siihen ne saamiset sitten jäi ja tyssäsi tyystin. Huutia tuli parin punottavan korvallisen verran - ei mitään muuta sillä erää.
Kaikki olisikin kai ollut loppu saamisten osalta, ellen saanut sittemmin lainattua Anne Mattilalta kapallista kultajyviä samaan tarkoitukseen.

Muuten - kannattaa kysyä tuomarilta varmuuden vuoksi, saako sikaa sanoa nimismieheksi. Jos antaa luvan, niin silloin voi toivottaa nimismiehelle päivän jatkoja.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Miten ne kiinalaiset sanovatkaan - kun sormi osoittaa kuuta, typerys katsoo sormea!

torstai 13. tammikuuta 2011

alku (ex oriente lux)





ALKU


ALKU
 
Kaamos on päättynyt.
Kultaisesta kehrästä ei tosin ole muita todisteita
kuin viime- ja edellisvuosien valokuvat - uusia ei vielä.

Nooh - onhan toki ne hailakat, satunnaiset,
omakohtaiset muistot miesmuistin takaa,
sen joka tunnetusti on lyhyenläntä - parisen vuotta;
sekä wanhempien ihmisten tulipaikoilla iltaisin
kertomat tarinat auringosta  - nukahtamista ennen.
Ne parahultaisesti juuri sellaiset,
kun savun kirveltämät tihruiset silmät ovat
jo kuivuneet herahtavista kyynelistä
ja jäljellä ovat enää vain viirut nokisilla kasvoilla...

Päivän toimista raukeina taljan päällä,
lämpimän lihasopan hyväillessä vatsaa,
eineen tuoksun yhä viipyillessä kodan tutussa,
hämyisen savuisessa atmosfäärissä,
sitä tulee miettineeksi kaikkea sellaista
mikä aina alkaa vuoden kierron alussa.

Ensimmäisinä sinisenharmaan syrjäyttämään
tulevat valon myötä värit.
Värien päästyä hyvälle alulle saapuvat äänet
rikkomaan pihapiirin samettisen hiljaisuuden.

On siinä alkua ihan kerrakseen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

SiELUT PALAAVAT


SiELUT PALAAVAT
 
Tänään päättyy yksi episodi,
luonnonnäytelmä vailla vertaa;
sellainen jolle maanmatonen ei voi mitään,
ei mitään vaikka miten haluaisi.

Sielut palaavat virkeinä pitkiltä matkoiltaan
tuntemattomiin kaukaisuuksiin,
päättävät harhailunsa mystisiin eetoksiin.
Avaavat pakaasinsa ja päästävät varjot vapaiksi.

Ne lehahtavat kehoihin ehoina
ja kun nuutunut raihnas käy tänään
epäuskoisena rantteella puolen päivän tietämissä,
niin huomaa että varjo seuraa kulkijaansa sinnikkäästi
kuin orvoksi jäänyt miessi.
Siitä sen tietää.

Elämä palaa,
vaikkei se kirjaimellisesti poissa ollutkaan;
haihatukset tursuavat humeetista kiihtyvään tahtiin,
sielu tanssii kepein askelin kevättä kohden
korppiparin taivaalle piirtämien piruettien mukaan.

Kukaan ei jää valosta paitsi,
paitsi mökkeihinsä jumiutuneet mörököllit
ja örisevät jörrikät - pirttikarhut;
ummehtuneissa talvipesissään.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 11. tammikuuta 2011

HAiKEAN VALJU MUiSTO


HAiKEAN VALJU MUiSTO
 
Kaikilla on tämänsä,
mutta tämä talvi on edellisten sisar,
yksi tuhansien joukossa.
Yllättää satamalla.

Lumesta muodostuva matto vaimentaa tyystin
äänen ja hämärän.
Kun korotat ääntäsi lumisessa metsässä,
äänesi tulee kuin lammasnahkaturkin hihasta;
kaiken lisäksi jostakin epämääräisestä suunnasta,
kuin parahultaisesti muinais-ylen stereotestissä.

Julkihämärän tämä samainen peitto valaisee,
yllätys, yllätys - mannun puolelta,
niin että pimeä jää etupäässä vain lannanmaalaisten
mielikuviin meidän huviksi;
kielikukkaseksi vailla perää,
enämpää ainakaan ei sillä tuskin mitä liistereessä.

Ja se loppukin.
No se hämärä.
Huomenna siitä on enää haikean valju muisto jäljellä,
aurinko poraa pilvenraosta säteelle paikan,
sevän valkoiseen pintaan - kaamos päättyy.

Jos sattuu olemaan sillä hetkellä sillä paikalla
sitä itsekin poraa - ilosta, jälleennäkemisestä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 10. tammikuuta 2011

REESKATUTTAA

REESKATUTTAA

"Herran pieksut", kuului jostakin takavasemmalta. Aluksi käväisi mielessäni, että mitä virkaa ne nyt täällä jäällä tekivät, mutta palasin heti kohta pian raiteelleni.
 

Ääni tuntui luuluvan ihan vierestä. Se yllätti. Tällaisessa umpuilmassakin kun on riittävän tyyntä - hyvin tyyntä, saattaa hangen yli kuulla yllättävän kaukaa lausuttuja sanoja.
 

Vilkaisin ohenevassa hämärässä äänen suuntaan ja tunnistin äänenlähteen hahmon perusteella. Oskari siellä oli tullut matikan juksalle. Ehättänyt hämärissä, nyt kun oli vielä muutama päivä kaamosta jäljellä, mutta ei sentään yöllä ahnainten tapaan.
 

Sillä nyt ei oikeastaan ollut mitään merkitystä - kaamoksen loppumisella matikoiden suhteen, tai oli jos sitten ihan niikseen. 

Nimittäin kosio-osio matikan sukupuolielämässä oli käynnistymässä näihin aikoihin, mutta niinhän se oli kaikkialla, koko maassa. 
Tammikuun purkujen aikana homma hoidettiin pakettiin. Kurmuutettiin poikasakilla morsiota jotta se loppupeleissä purskauttaisi mätinsä ja siihen sitten pölläyttäisi maitinsa kukin. 
Jälkeläisiä tulisi sitten tuurillaan. 

Häämenojen ja juhlallisen toimituksen jälkeen palataan taas omiin oloihinsa syvänteisiin, pohjan tuntumassa luiruamaan ja ulottuville öksyneitä kalalavereita tahi muita annospaloja napsimaan.

Itsehän se ei matikkaan koskenut einesmielessä Oskari, mutta arvaan, että joitain Lannanmaan riukuja oli saapunut mökkeilemään ja ne olivat pyytäneet Oskaria toimittamaan heille muutaman mateen ihan kuriositeetin vuoksi.
Ja mikä ettei - saattoipa tuon tehdäkin, joutilas, muutoinkin vapaa-aikaan orientoitunut mies. Hyvin pitkälti.

Se miksi itse haahuilin jäällä aamuisessa umpuilmassa, oli ihan mitätön syy. Reeskan kutu oli myös alkamassa ja kaartelin Linksillä sähkölinjaa pitkin katsastamaan juomusten paikkoja.  Elikkä sitä lähinnä, että kuinka muiden into oli pistänyt jo verkkoja jään alle. "Parhaille" paikoille oli täälläkin, tunnetulla reeskaveellä tunkua jos niikseen otti.
 

No nyt ei ollut tunkua vielä näyttänyt olevan, tilaa oli hehtaareittain.
Arvelin samasta laskuavannosta pistää toiseen suuntaan pari  viisvitosta  riimua, jos vaikka sattuisi taimenen köllykkä uimaan sivu suunsa.

Normaalisestihan reeska kutee muun siian lailla vuoden tuolla puolen, mutta tämä järvikuituinen sortti kai siirtänee lisääntymistään jään ja veden lämpötilan vaikutuksesta aina vuodenaikojen ilmaantumisen tahtiin. Mene ja tiedä. En ole asiantuntija, toinen on toista mieltä ja kolmas kolmatta. Kaikki oikeassa omasta mielessään joskus aina sanaharkkaan saakka.

Mutta meilläpä ei Oskarin kanssa kiistaa juurikaan kutuasioista tullut. Oskarilla oli omansa ja mulla oma, eikä niitä ollut kenenkään kalentereihin merkitty, vaan niistä sovittiin aina paikallisesti sopimalla sitten kun oltiin frouan kera yht'aikaa saman wällyn alla.

Kun sain hahmoteltua suurin piirtein juomuslinjat ja potkiskelin lumesta töppyrät merkiksi, kiskaisin Linksin pörisemään ja kiljuin koirut kasaan sekä kaarroin sitten Oskarin avannolle. 


Otsalamppu paloi päässä. Hangessa lojui toreissaan kolme matikkaa, kilon ja kahden väliltä. Sen verta oli kuitenkin pyyntimiestä juksan nykäistyt kuumentaneet ja panneet veren virtaamaan suonissa, että ei kiihkossaan muistanut valoa otsalta sammuttaa. Mutta se oli pientä se. Ei semmosista mainita.
 

Hyvät huomenet ja muutkin terviiset siinä vaihoimma ja oikeaksi muuttui arvaamisenikin, Lannaman riu'uille oli niitä juksaamassa. Sanoi kohta lähtevänsä pois tältä hommalta. Oli katsellut linjansa itsekkin ja kun saisi kasattua vermeensä, toisi huomiselle tahi ylihuomiselle tänne reeskajuomukset pyyntivirkaa toimittamaan.

Se siitä. Komensin koirut völjyyn ja kiskaisin pailakan käyntiin sekä läksin kaartamaan talviasennolle ruisjauhossa pöllyytettyä ja voissa paistettua reeskaa suussani etukäteen jo mutustellen.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Wanhempana sitä sitten pystyy muistamaan mitä hyvänsä, on se tapahtunut tai ei.