keskiviikko 31. lokakuuta 2012

HiONTA


HiONTA

Yön sietämätön kosketus;
upean sumeaa, lähes mörönväristä.
Lahea nuoskakeli hyväilee ihoa - on tumanto;
lumen valo ulottuu vain parin metrin säteelle,
musta metsä tummaa taivasta vasten imee hohteen.

Kohteet erottuvat omituisina kummituksina;
sekopäinen metsokukko ojentaa kaulaansa kuulle,
jaarikka paljastuu Edvard Munch'n huudoksi.

Karhakisto on täynnäns' hiipiviä pedon ääniä
tai sitten tuulenvirin syleilemä.
Kaikki käy - mitään ei rankata,
tässä mielikuvituksen huikaisevassa laukassa.

Eniten sisintä vihlaisee tällä erää
siitteen riitteen hiomisesta syntyvä ääni;
se on kuin yksinkertainen monotoninen runo,
toisto, vatkutus - vailla tarkoitustaan
ja silti se saa tunteet kärvistelemään pihalle
alastomina hytisevinä luurankoina.

On haikean unelmoinnin paikka;
uskaltaisiko sitä laskea kuulimensa kastumisen uhalla
jonakin oneana yönä mustan kuvastimen pintaan;
ihan vaan kuullakseen tuon hionnan sovitettuna
kiristyvän pakkasen käynnistämään jäänlauluun?

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 30. lokakuuta 2012

KUViOT


KUViOT

Vaikka lie kuinka muka tuttu,
tasainen valkeus yllättää aina,
jok'ikinen kerta.

Tämä yksinkertainen ykseys;
se liikuttaa - eheyttää säröillyttä sielua,
pehmittää, voitelee ärtyneitä särmiä
saadakseen sopimaan ne takaisin paikoilleen.

Ei ole toista vastavaa kun seisoa aavan,
lumisen palkisen äärellä
ja sen huokuva hiljaisuus vyöryy ensikertalaisen
kuulimiin oitis luvan saatuaan.
Tuttujen kesken se sujuu ilman kaksia puheita.

Tuulen hankeen piirtämät säännöllisen säännöttömät
kuviot saavat äänen jälkikäteen;
varjojen leikki antaa sen tohinan takaumana,
joka niitä muodostettaessa syntyi aiemmin.

Sopulin jäljet paljastavat piiperryksen,
riekon siipispankojen kuviot lumessa kiroilun
kun kettu hätisti sen lentimilleen.
Repolaisen hämmästynyt kysymysmerkki
roikkuu mykkänä paratiisin yllä.

Viikon wanha korpin lento näkyy yhä taivaankannella.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 29. lokakuuta 2012

MERENMAKU


MERENMAKU

Koillinen hipaisee nokkaa,
pujahtaa haistimen rei'istä;
se onkin äkin IN
ja saa haavin loksahtamaan auki ällistyksestä.

Parahultaisesti tämä veijarikepponen
käy kyykälleen kielen makunystyjen päälle;
härnää kuin somimoilleen pärskyllään oleva naaras,
hieroo pyrstöään niihin itse piruuttaan tuntematta
kuin paraskin fakiiri.

Sielu siitä menee rikki,
mielikuvien tursuva pilvi karkaa vapaalle jalalle,
lyö humeetin sekaisin kerrasta,
sumentaa tolkun;
selittämistä piisaa vuosikausiksi janoaville.

Meremaku - vain ripaus,
pikemminkin häilyvä arvaus;
saa verenmaun huulille,
ahavoituneet nahan siekaleet tirskuvat pisaroita
lähtökiiman voimistuessa korskuen.
Värjäävät hampaat iltaruskoksi ennen iltaa.

Viesti on selvä,
tulkitsijaksi ei tarvita Loiroa tai Rautavaaraa,
Vasten tuulta - siinä suunta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

HAMEENHELMOJA


HAMEENHELMOJA

Hiljalleen,
äänettömyyttä huokuen,
nousee jostain tunturien takaa valkoinen tuuli;
ensin haituvaisia,
satunnaisia huvittavia kipeneitä
jotka kieppuvat minnekkään osaamatta eeskahtaalle.

Ripisevää ääntä anorakin huppua vasten,
ikään kuin varovaista tunnustelua;
onko siinä tosiaan miehen raato kavunneena
matalan tunturin kiirelle lojumaan.

Kipenten keijutanssi yltyy tuulen innostumisen mukana,
ilma käy sikeämmäksi,
pienten pikkiriikisten hitusten tilalle
vaihtuvat hameenhelman kokoiset kosteat läystäkkeet.

Ne tarrautuvat kasvojen uriin,
sulavat ihon henkäyksessä
ja ryntäävät kuohuvina koskina tunturin lakea;
kiviä singoten innostuvat noroista puroiksi,
puroista pidättelemättömiksi virroiksi
hyytyen vasta emonsa kuohuvassa sylissä
kaukana hyisen aavikon rannalla.

Räntäsade ohittaa murrosiän
ja kasvaa hetkessä suloiseksi pyryksi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 27. lokakuuta 2012

SATiAiSET


SATiAiSET

Emmä lähtenhet,
miten sitä lähtee jos kurpposet viiään;
sukkasilhan ala hyällekhän kirsille - tässä tauissa.

Raatuska parhaimmillaan,
toisella kympillä huiteli
ja miut määrättii kuontumhan ennenko
kunnolla sain näkimet sikkurasta seleviksi.

Maata nyt ritsillä aikuinen miehenraato
mittään tekemätön päivä;
wällyjen alla ku wanhat ämmit loppua tekemässä.
Sivut kippeenä.
Ja akkunan pielessä lentšu-pirulainen hähättää,
valmiina ponnistamhan jokkaiseen suunavvaukshen.

Silmät kun nuupahtaa niin,
otson kokoiset satiaiset tullee vasthan tunturin päällä,
tievustelevat tietä Arkadianmäille
ja muuta sivistystä.
Miten mie onneton - tauvista sekasin,
ossaan niille tien neuvoa ouvosa maassa;
käskin painua Rysseliin tietä kysymhän.

Mie se olen vuittumainen mies Jaatisen taphan,
seittemättä vuotta joka päivä kirjuttanu,
ei tässä yksi lentšu vielä ole ku eninthän hiaste.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 26. lokakuuta 2012

SELKOSiiN


SELKOSiiN

Yöllä se pirun kortto tuli,
naisen vierestä yllätti - lämpimän selän takkaa,
hyvä ettei aniko ihan päältä.

Siinä sitä oliski ollu selittelemistä,
jotta mikset sie ukkoraato meinaa kyyissä pysyä,
täriset kuin itä-siperialaisen alkutalven tyristi,
kesähynttyissä sivistynneen maaliman taphan.

Mie se tunsin kun tämä tuli unneen,
vaikken kaikkee taho nähä - willimpiä ja riettaampia.
Jurotan vaan umpikuurona vinttipimmeenä yösyömmen
ja sitten nousen ajallaan,
kippaan koput nutukkaisiin,
hipsin permannon yli posiolle - laitan vein lämpiimään.

Oottelen tursua pannun nokasta,
siinä vartoissa mietin tätä päivää - ylleensä,
nyt en miettiny - ampiaispesässä surisi.
Silmät sikkuralla oijustin pikkulhan,
en meinannu alkaa karmeista sopimhan;
tiesin heti, että tästä tullee perkeleellinen taisto.
Tämä saatanan keituri yrittää kaataa minut lavitsalle.

Ei se silhen mee wanhojen raatojen kera - ei me;
lähemmä valjettua selekosiin.
Katommapa pyssyykö lentšu-piru kyyissä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 25. lokakuuta 2012

PYNTÄTTY


PYNTÄTTY

Ja lumi se tuli,
ei ajallaan - kohdallaan tuli ja valkaisi
ja nyt alamme vartoomaan sitä että,
joku ilmastoinninmuutoksen kateudesta vihreä
neropatti pelmauttaa tanhuville sellaiset tämmingit,
sellaisen lämpöpilven pötypuheita,
että nämätten sulavat tympeytyneenä pois,
nämät lumet,
ynnä pohjoisten selkosten väki saa maistaa samaa
Lannanmaan ihanuutta
kun net urbanismiinsa höpertyneet lajitoverit,
jotka viuhtovat trendeissään kainaloitaan myöten.

Loskaa ja rapaa,
oneita koleita säitä - sitä lystiä piisaa;
puoli Lannanmaata kärsii jo apean lokakuun
surkeudessa kaamosmasennuksesta
nuivannäköinen naamari kasvoillaan.

HEH - vaikkei kaamos edes ulotu sinne,
vasta viidenkymmenentuhannen vuoden päästä;
silloinkin Giepman tienoille.

Kadulla vastaantuleva pyntätty akan riähkä
raahustaa vastaan suupielet maata laahaten;
kysy siltä elävältä tietä Onnelaan,
syö saatana ensin ja sitten mulkasee päälle.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

LUMEN- JA JÄÄNPUUTOSTAUTi


LUMEN- JA JÄÄNPUUTOSTAUTi

Valkoisia sateita odotetaan kourat poskilla
etelään käyvän akkunan liepeillä;
luvattu on.
Höyryävä kuksa wäkevää kohvetta laitoja myöten.
Taitaa mokoma ennättää jähtyä;
suu kuivana varrotaan - valkoista vain ei kuulu ei näy.

Odotetaan kuin keväistä joukaisen ensi lentoa.
Toissa päivänä tuoksui lumelta oikullinen lounas;
mustin pivoin tuli, sulatti kuurankin,
kostutti orastavan kirsin.
Sille tolalle jäi se päivä.

Nyt uusi yritys on - kaksi yötä vahdattu,
josko täyttyvälle kuulle nappaisi,
peltipailakat tankattuina huppuin alla,
virta-avaimet valmiina koloissaan;
odottavat malttamattomina lähtökäskyä.

Verryttelemään tahtovat päästää telinsä,
notkistamaan mustat, kesän puuduttamat telansa.
Lumen- ja jäänpuutostauti.

Voi sitä ensimmäistä somaa ärjyntää minkä päästävät;
irstasta savua, rietasta katkua, rivoa metakkaa,
kuin ikään helvetin portilla joku syntisten kahakka,
siitä kuka ensin käy lautturin kyytiin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 23. lokakuuta 2012

OVERTYYRi


OVERTYYRi

Hyytyneitä vesiä auringonlaskun aikaan,
ryytyneitä haikeita aikeita - vaikeita, vailla kaiteita;
rannan hiekkaan uurtuneita raiteita
johtamassa kiinteään veteen.
Kellopeli Marras.

Kuolleita korsia jäisessä otteessa;
kiristyvä pakkanen vonguttaa jäätä kiimakollin äänellä,
alkusoitto - overtyyri arktiseen hysteriaan.

Viimeinen säde taittuu hileestä silmään,
saa kyyneleen tirahtamaan poskelle;
valahtaa posken kuruja leuan kärkeen
ja siitä jäätyneen emonsa tykö.

Nieleskelyä,
syviä pidätteleviä hengityksiä - nyyhkäisy
kun muut eivät ole kuulolla;
tämä perkeleellinen pyhä hetki vaikuttaa,
kuristaa sielua.

Näkimet aistivat sielun silmin
olemattoman paraatimarssin toisen rannan taa;
yhä hornantulina ärjyvään,
pian kuihtuvaan Hesperiaan.

Jää ei asetu - laulaa ikiaikaista Haavruuan laulua.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 22. lokakuuta 2012

TAiĐiŠ


TAiĐiŠ

Maailma muuttuu yhdessä yössä;
ei se mikään yllätys ole - virkistävää vaihtelua
kun kuitenkin jo vähäisilläkin tiedon rippeillä
kykenee näkemään tuon muuntumisen uusiintana,
jälkikäteen,
pelkin mielikuvituksensa kirvoittamin sielun silmin.
Kuin ikään filminauhalta - olematta mitenkään taiđiš.

Halla hiipii ehtoolla - pakkanen, pikku pakkanen,
sellainen josta kiristyessään tulee kansien luoja.
Ei kuhnustele, ei ämpyile, tulee
ja muuttaa iltapäivän auringon luoman
häilyvän autereen hopeiseksi huuruksi kattamaan
tuntureita reunustavia vitelikköjä.
Siellä missä usvaa ei ole - mantu jää kuortumatta;
kollottaa mustana katsojalle.
Tämä selvä.

Mokoma näkymä houkuttaa kovin,
koukuttaa astumaan tuohon outoon maahan
ja oitis monimutkaisten uusien sanojen parvi
pölähtää huuruttuneen raaseikon alta - oikoo itsensä,
asettuu auraan ja suuntaa takaisin Lannanmaahan.

Maahan jääneet yrittävät pärjätä wanhoilla entisillä,
perinteisillä paikallisilla;
niistäkään kaikkia ei ole tullut käytettyä läpipuhki.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

RAPSAKKA


RAPSAKKA

Poutii - vahvistaa siltoja talveen,
routii,
kivet kutistuvat,
ahera tanner komisee onttouttaan
kun antura osuu rahisevaan karikkeeseen.

Kirpakka saa punan häivähtämään poskipäillä.
Lieri ei riitä estämään auringon pistämistä silmään,
wanha tuttu aihki on saada kulkijan kylkeensä;
viime hetken havahtuminen jättivarjoon
saa vaihtamaan suuntaa.

Viisainta olisi liikkua myötävaloon;
toisaalta - jäisi näkemättä miten odelmat,
laonneet heinikot ja talventörröttäjät
ovat saaneet hopean harmaan kuoren ylleen.

Lahean syksyn jäljiltä
on hienoa saada ihailla auringon kilossa
paistattelevaa rapsakkaa.

Sielu pörhältää koivun ritvalle,
keikkuu kuin paraskin trapetsitaiteilija
ja on näkevinään talven tulon jossakin kaukana.

Väittää pohjoistuulen olevan aina kylmä,
tuulipa se sitten mistä suunnasta tahansa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 20. lokakuuta 2012

KORSKUVA KUU


KORSKUVA KUU

Unelias yö valuu vetkuttelevin askelin pimeän jäljissä;
pujahtaa lempohinen auki jääneestä akkunan raosta,
uutimen välistä
ja lehahtaa kosteana kiemurrellen haistimiin.

Hipaisee saapuessaan yöpöydällä värisevää kynttilää,
taivuttaa varjot dramaattisesti
kuin paraskin argentiinalainen tangon taituri.

Liekkien eroottinen tanssi kiihottaa riettauteen,
meren tuoksu,
ikiaikaisen meren ikiaikainen juovuttava,
pyörryttävä tuoksu väkevöittää ajatusta niin että,
viimeiset vaatekappaleet lentävät hujan.

Karmiini sänkypeitto kiskautuu kipakalla otteella,
mytistyy joutavia sääntöjä noudattamatta
tuolinkarmille poimuisena myttynä;
valahtaa liukkaana ärsyttävästi permannon taljoille.

Päättäväisiä hoppuisia askeleita meren tykö,
uutimet ylös vasemmalta kiertyvän täysikuun edestä.
Tuokion tuijottaminen viistosti ikuisuuteen,
sitten peräytyminen alastomana viileään vuoteeseen.

Kuu tulee kun ennättää - ottaa korskuen
ja astuu sielun tiineeksi; uni kaatuu päälle.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 19. lokakuuta 2012

RANNAN KAPTEENi AHAB


RANNAN KAPTEENi AHAB

Rantoja - loppumattomiin äärettömiä autioita rantoja;
tuulen piiskaamia lohduttomia kalliota,
veden hioma musta särmä - immel,
kostean usvan hyväilemä hiljainen mykkä.

Uuhilauman kiemurteleva polku äärettömään
kuolleiden heinätuppaiden lomassa;
hierua laajenee pakoveden mukana,
tunturi puolittuu kuvastimessa,
häilyy kokonaan pois kuolokohdassa.

Merijättöä niin harvakseltaan,
ettei kaarne näe vaivaa ojentaa siipispankkojaan
mokoman vuoksi - tyytyy odottamaan nokka tuuleen.

Pienehkö luoto liukuu sulavasti pintaa kauempana;
saa säpinää pelehtivässä hyljekatraassa,
lokkiparvi pölähtää siivilleen ja suuntaa merelle.

Satunnainen haaveksija havahtuu,
nappaa haihattelevan sielun soppeensa;
poimii kouraansa vierellään lojuvan yksijalkaisen
ja harppoo muutaman askeleen kivennokalle
pistää putken vedenkalvoon ja asettaa korvan.

Meren syövereistä se tulee - Haavruuvan laulu,
sydäntä räytävä haikea vaikerrus.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 18. lokakuuta 2012

LUURANKOJA


LUURANKOJA

Taivaat vaivaavat,
kaivavat esiin uusia tummia uhkapilviä,
laivaavat ne purjehtimaan taivaanrannalta
keskipäivän ylle mahtavina synkkinä kumpuina,
juuri kun olen lähdössä kävelylle rakkauden kera.

Verannalla lasken ja tarkistan ajan,
suljen runopajan,
hyvästelen majan ja sanavajan;
harppaan tulevaan tukevilla saappailla.

Vielä kerran valppaana tähystän niitä
jotka siintävät taivaanpiirillä piirtäen,
ovat ne tulossa,
siirtäen valtavia massoja vettä janoisten niskaan.

Lopulta olemme matkassa,
puiden luurankoja roikkuu mustina harmaassa,
maa kahisee lehtimattona anturain alla,
martaan vakava hartaus hiipii mykkänä sieluun;
kapuaa olkapäälle,
heittäytyy syvälle syövereihin kouraisten lujasti.

Eikä taival siittä enää miksikään muutu,
pilvet ennättävät yllemme,
porstuaan yltiöpäänä hyljätyt vesikilvet eivät auta;
sateet kastelevat astelevat.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

ViSTO AJATUS


ViSTO AJATUS

Lumisateen luoma yleinen harmaus;
se panee ens'alkuun asettumaan pöydän kulmalle
käsien varaan nojalleen,
erityisesti kyynärpäiden kulmat harkiten.
Tuijottamaan silmämunat harottain täältä ikuisuuteen
ynnä toteamaan tikittävälle kukkukellolle:
"Sataakin..."

Vasta sitten kun maa alkaa valkenemaan,
ritvat kuorruttumaan lumisokerilla,
sitä oikeastaan äkkää yhen äkin että,
talvi - hyvä isä talvi,
sehän se siinä päälle pukkaa.

Iloinen virnistys jo ennättää pistäytyä juonteissa,
mutta sitten puolankalaisten pessimismin oppikirjan
mukainen apeus valahtaa naamariin;
oneana hiipii huulille - sanomista vaille,
katalan puolivalmis visto ajatus
tämän ihanan valkoisen sulamisesta loskaksi.

Nii-in, vaikkei kaikki puhdas edes ole
ennättänyt vielä taivaasta tulla.

Voi tätä ihmisen ankean synkeää puolta,
räytyvän sielun myllerrystä täyttymystä odottaen
talven sietämättömän hitaassa kuhnailussa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 16. lokakuuta 2012

MELAN KOLiNA


MELAN KOLiNA

Valkolakkiset aallot kumartavat syvään,
ehättävät rantaan säädyllisessä järjestyksessä.
Kaatuen itsensä yli
kurottavat sihisten santaa pitkin äärimmilleen;
vetäytyessään jättävät kihinän
puhtaan sileään vaalenevaan hiekkaan.

Ja harmaja meri,
väsymättömänä jatkaa töyssymistään levoton,
vaikka tuulesta on jo hyvinkin runsas tovi,
useampi kotvanen.

Tyventä - erottaa ääniä,
äärimmillään troolarin tuksutuksen avomeren reunalla,
tutun, jokapäiväisen lokkiparven torailun
viimeisistä perkeistä.

Hiljaisuus ei ole yksin;
kotitunturin huokaus valuu kuruista kuulimiin,
äänettömyyden erottaa tuuliviirin naukaisusta.

Koiravahdin jälkeinen astelu märällä hiekalla,
sataman valojen loiste hiipivän sumun läpi näkimiin;
että saakaan mokoma tola aikaan
melkoisen moniselkoisen melankolian rykelmän
pelkästä karkuun pyrkivän melan kolinasta
poijussa roikkuvan veneen kupeeseen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 15. lokakuuta 2012

VALMiS


VALMiS

Iltaisin etenkin
kun unihiekkaa vakavasti tihuuttaa jo silmiin
ja ruskotus käy taivaanpiirin yli aavan yllä,
heijastuvi puuntopilviin.

Siinä ehtookävelyllä ruson alla,
miettii moni vielä päivän kulun mutkia ja matkoja,
kaikenmoisia katkoja ja pysähdyksiä,
sielun pyrähdyksiä;
ennen Höyhensaaren soutamista.

Ottaa pirttiin palattuaan kupin,
tyhjäämään käy nupin;
kiikkustooliin istahtaa,
koivet oikosilleen ojentaa ja melkein hervahtaa
kun lämmin juoma kourassansa
uneen noutamista odottaa.

Hörppää - antaa vaikuttaa.
Tapahtumat lomitettu pian - koloihinsa sovitettu,
punnittu ja vaaitettu.
Sielu valmis uuvahtamaan uusiin unikyliin;
antautumaan siniaaltoin syliin.

Olo raukee, laukee jännittynyt koura - sormet aukee,
kippo kopsahtavi mattoon,
kuorsaus kiemurtelee kattoon.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

LUMiKiPENEiTÄ


LUMiKiPENEiTÄ

Pitkiä levottomia lokakuisia syyspäiviä;
lähes kaikki ovat menneet - pimeät ehtoot tulleet
ja yhä vaan ehtymään päin koko pohjoinen,
umpeutuu kaamokseen mennessä tyyten.

Pahnue valkoisia trumpetteja kuhnii lahdella,
valkkaavat ansatsejaan;
kai huviksi toisilleen,
mitään ihmisnäkimin havaittavaa ei ole pääteltävissä.
Matkaa siinä suunnitellaan tai sitten ei.

Hirvailla on yhä köhä - pyhänäkin ryityttää,
en ole poromiehiltä saanut selvitettyä,
onko jokaisen rykijän tavoitteena olla kulvakko
lumien ehtiessä maahan,
vaan siltä tuo meno perhana näyttää.

Muutamia satunnaisia lumikipeneitä,
yksinään haihattelevia erinäisiä siipakkeita
loikkaa pohjoisen selästä tällä kohtaa.

Tanssivat piruetteina alas;
eivät osaa päättää - yhen äkin puuskan kyydissä ylös,
kuni sopivan lätäkön keksiessään yksi osuu keskelle
ja kuolee pois.

Katson haikeana kun toinen yltiö valitsee nuotion.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 13. lokakuuta 2012

TUSKA JA HiMO


TUSKA JA HiMO

Ne aallot piiskaavat rantaa,
kiivaat sykkivät, tiuskivat vihaiset,
jotka kellokoneen tavoin säännöllisesti
vaativat osaansa maasta äitinsä haltuun;
muokkaavat rajapintaa kohisten,
murtuvat vihreänä jalokivenä tyrskyiksi.

Värisevin ihoin seuraan kuinka erääntyvät
ja perääntyvät tohisten ryntäyksen jälkeen;
päästen äkeänä pälkähästä - kuivan kynsistä.

Silonneessa sannassa ei merkkiäkään yrityksestä,
kaikki maavaatimukset ovat hui-hai;
runoilijan humeetin karkuuttamaa hölynpölyä,
sielun haihatuksia - ei siis valetta,
koska totuutta ei ole edes siteeksi.

Eikä taidetta - vain silkkaa aaltojen nostaman
autereen litimäräksi kastelemaa hölynpölyä.

Uudet vyöryt seuraavat ajast'aikaa,
peräkanaa,
eikä meren laulu lopu - on yltymään päin.

Kyltymätön on sen ankara tuska ja himo
olla maata vasten - liki;
tuta mannun mullasta nouseva väkevä hiki.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 12. lokakuuta 2012

PUHALLUS


PUHALLUS

Tunturi kuvastuu veteen puhtaan raikkaana,
merkkejä kesästä ja kiivaasta elämän sykkeestä
on enää vähissä erin ripoteltuna tienoilla
aamun valjettua sinervään kajoon.

Ankara Pohjoisesta on puhaltanut niitä
jonnekin salaperäiseen tuntemattomaan,
enkä usko,
että kukaan hereäuninenkaan on tehnyt isännöitsijälle
valitusta tämän puhaltimen metelistä
vaikka toimitus kesti peräti aamuyölle saakka.
Tuolloin kun Höyhensaarilla juuri parahultaisesti
soudellaan sikeimmillään.

Kaikki on tiessään,
ensimmäisen hitusen tulon haistaa jo kaukaa;
polttiaisen kokoinen kipene suurenee vauhdilla
jättimäiseksi märäksi läiskäksi,
joka osuu haistimen kärkeen,
kastelee naamarin sopivasti.
Nurkista tirahtavat suolaiset menevät sen piikkiin.
Niiskahduksen vie hiipuva tuuli mukanaan.

Pian ripisee koko seutu,
märät höytyvät kihnuttavat ritvoihin
tehdessään pakkolaskua kuolleen ruskealle mannulle.
Talvea lupailee.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 11. lokakuuta 2012

TUULiHATTUJA


TUULiHATTUJA

Lupauksia sinisen taivaan alla;
niitä haetaan tuijottelemalla tulevaisuuteen,
niskat kenossa,
äänetönnä silmiä siristäen niin,
että viimeisetkin piilossa olevat rypyt ahavan patinan
alta paljastuvat.

Ohikulkeva mummo äimistyy ilmestystä,
pudottaa jenkkikassinsa
ja tiainen pyrähtää auki unehtuneeseen suuhun.
Kolopesijä kun on.

Lammaslauma purjehtimassa taivaanpiirillä.
Suunnaton eskaaderi lipuu mahtavana vuona
auringon völjyssä Hesperiaan;
se lupaa hyvää aamulle,
poutapilvillä sokeroidut tunturien huiput - tuulihatut,
maistuvat parhaalta.

Levolle mentäessä ei tarvitse muistaa luojaa;
ihan piisaa kun tekee niestan valmiiksi,
että on vain ottaa sitten muun pakkaamisen päälle.

Siinä kaikki.
Huominen jossain pitkässä ikuisuudessa;
täynnä odotuksia - tunnetta,
elämyksiä jahdin kiihkeässä tuoksinassa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

PUJOTUKSiA


PUJOTUKSiA

Huikeita innovaatioita pyörii päässä,
kiskon kiihtyneenä kaatioita.
Akkunasta näkyy - vesi on jäässä
tässä aamun sievässä pakkassäässä.

Somaa sokerista huurua häilyy
näennäisen välinpitämättömänä koreuden yllä.
Koiru hyörii - kissi näykkii kengän nyörii; kalaa-kalaa.

Pää pystyssä rystyset pöydän kannella;
tuikeita katseita kauas huomiseen,
muikeita hymyjä suupielessä,
mykkiä väkeviä sanoja kielessä.

Mielessä vaikeita asentoja juomuksille kalojen eteen:
Siihen ne tyrkkään;
jyrkkään rantaveteen.

Karvareuhka oven pielessä:
Haikeita muistumia wanhoista syksyistä,
niistä ikuisesti hyvistä;
hopeisista Ahtolan kultajyvistä havaksessa,
paulaa jytyyttämässä
kun kouraan ottaa.

Lisää pujotuksia;
kourat tikkurin hihoihin, koiven pahkeiset lahkeisiin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 9. lokakuuta 2012

HORNA


HORNA

Aurinkopäivä,
viimeinen ävär kantaa kastehelmiä vastavalossa,
talventörröttäjät valmiina koettelemukseen.
Maanpiirin yllä utuinen linnikko vajumassa valoon.

Riisuttuja koivuja alastomina mustina rankoina
huojumassa harmaan kuvastimen yllä.
Hopeakuorrutus on sulanut huomenen syleilyssä.
Jäätynyt seitti notkistuu entiselleen.

Jokseenkin kaunista,
hujan hajan heitellyt ihmisen käden jäljet
pirskottavat maisemaa;
vähentävät siinä piilevää tyyneyttä.
Tehtyä ei saa tekemättömäksi.

Toisaalta,
rannalla vinksallaan olevan saunan nurkka palauttaa
takaumia äkeän kiukaan sirahduksista;
ongan huuruisesta sihinästä, ähkinästä ja läiskeestä.
Kehon mielihyvän tuntemuksia
Manalan ankariin oloihin sopeutumisesta.

Kymmenen pistettä - suorastaan,
minä hytisevä piru lahjoitan yltiöpäiselle neropatille,
sille joka antoi saunalleen nimeksi Hornan.
Vilun nyt kivutessa hivuten kinttuja.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 8. lokakuuta 2012

TAAS


TAAS

Kristallitaivaat huutavat pauhaavaa tuulta,
laitimmaiset haavat vapisevat odotettavissa olevaa.
Osaa ottaen - kärsivällisesti.

Kun ankara tulee;
riipii jälkeen jääneet lehtivihreät lentoon,
lähtevät siinä viimeiset viestit tuulen selässä koilliseen.
Lumi saa tulla.

Ja tuleehan se - wiimeistään kolmannella puhurilla.
Tulee ja yllättää lajinsa viimeiset talonmiehet
housut kintuissa - pili hyppysissä.

Menevien miesten kiiltävät peltilehmät
rypistävät risteyksissä nokkiaan
ja eilisen vielä niin tuppisuut työkaverit
eivät osaa pitää enää rooliaan.
Eivät hillitse - wimmainen purku villitsee;
räpättävät kuin pyykkituvat akat ikuisesta säästä.

Siitä samasta jonka jokainen näkee ikiomanaan:
Tuiskuna, tuppurana, soseisina kulkuväylinä;
puistattavina tuntemuksina tuulen tunkiessa
hameen tai liepeen alle kuin yli-innokas koura.

Seestymisen jälkeen kiihkeät tolat laantuvat,
keskustelut taantuvat nihkeiksi nyökyiksi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

PiETTIÖ


PiETTIÖ

Hopeapilkkuinen taivaanpankko,
tummina häämöttävät tunturit pohjoisen puolella;
on pysähtynyttä hiljaista,
melkein kuulee vaisusti maanpiirin päällä
laukkaavan tuliketun - ei aniko.

Viimeiset rastaat nuokkuvat ylipainoisina vaiti
Raunin puun oksain tyvillä,
kaipa niille lähtö valkenee heti
kun pääsevät hyppäämään pohjoisen selkään.

Vaan paras kaikesta on iltayön mykkyyteen
herännyt piettiö - jo toista päivää rantteella,
eipä osaa lempo päättää rykimisestä.

Kutvailee sellaisena holtittoman oloisena,
hölökyilee kuin nuori pojankloppi
oikiaan naiseen törmänneenä,
kömpelössä puperteetissaan.

Kaikkihan siinä hetkessä tuntuu liian suurelta;
nainen, kädet, pää... ties vaikka mikä,
eikä sittenkään tikka poikaansa opasta kololle.

Saamatta jää - oppi, klopilta,
nolona polona katselee varpaitaan,
piettiö koparoitaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne