MELAN KOLiNA
Valkolakkiset aallot kumartavat syvään,
ehättävät rantaan säädyllisessä järjestyksessä.
Kaatuen itsensä yli
kurottavat sihisten santaa pitkin äärimmilleen;
vetäytyessään jättävät kihinän
puhtaan sileään vaalenevaan hiekkaan.
Ja harmaja meri,
väsymättömänä jatkaa töyssymistään levoton,
vaikka tuulesta on jo hyvinkin runsas tovi,
useampi kotvanen.
Tyventä - erottaa ääniä,
äärimmillään troolarin tuksutuksen avomeren reunalla,
tutun, jokapäiväisen lokkiparven torailun
viimeisistä perkeistä.
Hiljaisuus ei ole yksin;
kotitunturin huokaus valuu kuruista kuulimiin,
äänettömyyden erottaa tuuliviirin naukaisusta.
Koiravahdin jälkeinen astelu märällä hiekalla,
sataman valojen loiste hiipivän sumun läpi näkimiin;
että saakaan mokoma tola aikaan
melkoisen moniselkoisen melankolian rykelmän
pelkästä karkuun pyrkivän melan kolinasta
poijussa roikkuvan veneen kupeeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi