HiONTA

HiONTA

Yön sietämätön kosketus;
upean sumeaa, lähes mörönväristä.
Lahea nuoskakeli hyväilee ihoa - on tumanto;
lumen valo ulottuu vain parin metrin säteelle,
musta metsä tummaa taivasta vasten imee hohteen.

Kohteet erottuvat omituisina kummituksina;
sekopäinen metsokukko ojentaa kaulaansa kuulle,
jaarikka paljastuu Edvard Munch'n huudoksi.

Karhakisto on täynnäns' hiipiviä pedon ääniä
tai sitten tuulenvirin syleilemä.
Kaikki käy - mitään ei rankata,
tässä mielikuvituksen huikaisevassa laukassa.

Eniten sisintä vihlaisee tällä erää
siitteen riitteen hiomisesta syntyvä ääni;
se on kuin yksinkertainen monotoninen runo,
toisto, vatkutus - vailla tarkoitustaan
ja silti se saa tunteet kärvistelemään pihalle
alastomina hytisevinä luurankoina.

On haikean unelmoinnin paikka;
uskaltaisiko sitä laskea kuulimensa kastumisen uhalla
jonakin oneana yönä mustan kuvastimen pintaan;
ihan vaan kuullakseen tuon hionnan sovitettuna
kiristyvän pakkasen käynnistämään jäänlauluun?

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!