torstai 29. syyskuuta 2022

HAiKEUDEN VAiKEUS Runo № 3500,4


HAiKEUDEN VAiKEUS Runo № 3500,4
 
Viides viikko pahalla alulla -
miten voi olla sellaista sairasta pahuutta,
mutta pieteetillä naamioituna ihanana mukavana,
jonka yllä hyvesignaloinnin pettävä kaapu siipirikoksi?

Lyömättä lyöty itsepetoksen hymen,
juomatta juotu, pettämättä petetty  -,
linnikko yllään, olemisesta elämisestä vapaa,
mutta vihassa ja inhossa kaikin kynsin roikkuva -,
kostoa janoava alhaisuus kaikki tyynni.
Kuin ihana maalaisidylli puuttoman maan metsässä.

Itselleen kuopan kaivaneiden sietämätön typeryys;
lysähtäneet ovat pakotakaporteiksi varatut.

Eläminen on kituhetkiä, kitutunteja, kituöitä.
Dunning-Kruger-ilmiö saa kiukkuista sapiskaa,
kun etukäteen kuolevaksi laskettu tzombiutuu.
ja kuollut tunne makaa apeana oneassa ojassa,
myhäilevä hymy lymyten kasvojen kanjoneissa,
alkaen taantua laantumaan.

Herkästi kuolevaksi arveltu sika hengittää,
näyttelee rautaisella itsekurilla ilmielävää,
ja sen hengen terhen purkautuu tuskasta,
sekoittuu syksyyn.

Wäkevä myrsky hyökyy syvällä sisällä,
repii sielua joka taholle.
Ja haikeuden vaikeus värisee surusta.


ystävänne susi, sama wanha harmaasusi   

sunnuntai 18. syyskuuta 2022

KiiRASTULi Runo № 3500,3


KiiRASTULi Runo № 3500,3
 
Kohtalo katsoo merelle sarastuksen alhosta myhäillen;
tämä on hyvä päivä - huono päivä typeryksille.

Laskeutuu alas maalliseen ja ojentaa jalkansa
kohteensa elämänpolun poikki;
putous Helvetin kiirastuleen alkaa varoittamatta.

Tunteet pakahtuvat hirvittäväksi adrenaliinimyrkyksi;
pahakin ihminen - lailla hyvän -, joutuu noloon asemaan,
äänetön huuto kirkuilee mustassa syöverissä.

Pimeä mörkö sumentaa ajatukset,
tukkii kaikki älynvuotohuokoset,
estää kaikenlaisen järjenvalon pääsyn pinnalle,
yksikään eetos ei pääse entoon; ei pakenemaan...
Päällimmäisenä orpopirun onea kysymys:
Miksi, miksi... miljoona kertaa miksi?

Ehkä kohtalo omassa riettaassa suunnitelmassaan
ajattelee - wanha juoppo, sortuu wäkiviinaan,
tuhoaa sillä koko loppuelämänsä.
 
Tai herkkänä homssuna ripustuu kiikkuun
jolloin loppulitviikki on helppo -  
tuhkat uunista mereen, sillä siisti.
Sitten kynnet nimismiehelle
joka raakkaa nimen yli henkikirjasta.

Se kuu oli harvinaisen upea, rakastavaisten kuu,
viimeisinä päivinä kuolemankuu.


ystävänne susi, sama wanha harmaasusi   

maanantai 12. syyskuuta 2022

PAiNAJAiSUNi Runo № 3500,2

 


PAiNAJAiSUNi Runo № 3500,2
 
Sain viime yönä painajaisen tykö,
karmaisevan, hiuksia nostattavan, halvaannuttavan;
heräsin oneasta tuskasta litimärkänä -
verenmakuiset pisarat tulvivat suuhuni.

Olin unessa haaroihin asti kusessa - hukkumaisillani
ja loppu märästä tuli kasvojeni uurteista,
niitä pitkin ryöppyävistä verikyynelvirroista;
olivat paisuneet vuolaiksi kanjoneiksi.

Lapseni oli muka viety,
en ollut kuullut tyttärestäni mitään kahteen viikkoon;
järkeni hoippui tuskaisen sietämättömän rajamailla.

Huusin kaikille jumalille jotka yleensä oleilevat netissä
voisiko joku ehtiä innostua sen somettamisen lomassa
minun nöyrästä viimeisestä pyynnöstäni:
Tuokaa lapseni takaisin!

Hädässäni ajattelin ensimmäisenä sosiaalipornoa -
maineellani kun ei olisi mitään menetettävää,
mutta kunniani kieltää inhoamani woke-riettauden.

Siksi lähestyin unimaailmaa vain runon muodossa
kunnes heräsin - tuskanpisaroista vitimärkänä.

Kaikki aplodeerasivat;
kuningas antoi puoli valtakuntaa noin vain
ynnä alennuskupongit vuoden sähkölaskuun
sekä nallekarkkeja ja kourallisen amirosseja.


ystävänne susi, sama wanha harmaasusi, heränneenä   

perjantai 2. syyskuuta 2022

iNTOLERABiLiS FiNiS AMARUMA Runo № 3500,1

 


iNTOLERABiLiS FiNiS AMARUMA Runo № 3500,1

Mustan viikon hidas julma ilta - viimeinen,
ja ehtoo on kaunis -, kaunis kuin suloinen tyttäreni.
Vaikkei olekaan pimeää vielä kotvaseen, itkettää,
en ole loppukesän fosforisia maininkeja näkemässä.

Muuten kaikki kohdallaan - minut iljettävästi petetty,
sielu raiskattu, revitty irti ja santaan poljettu;
hempeää ruusunpunaa leijuu yläpilvien harsoissa ilkkuen
vaikka lapseni siepattu ja teillä tietymättömillä.
Meren sylin yli hitaasti kiiruhtava lounas hyväilee,
pujahtaa iholle kaula-aukosta,
tuo tulevaisuudesta kuoleman huuruisia väreitä,
eikä siirry pois, on vain kivenä sieluni sylissä. 

Se antaa hivelyllään vihjeen koko keholle
olla tekemättä yhtikäs mitään - sinamoisenaan,
mutta erotessaan sanoo sitten: 
"Sietämättömän katkera loppu sinulla - sietämättömän."
Vain ranka pitää koko luusäkin bulevardin penkillä.

Viikon wanha täysikuu kuljailee jossain,
kenties lammaskatraassa horisontin yllä;
ei osu näkimiin. 
Itkettää vaikka miehet ei itke, 
herkimmät runoilijat ainakaan mutta tämä tuska.

Vuoksi nuoleskelee kylläisenä rannan santaa,
tarjoutuu antautumaan jalkoihini samasta surusta,
nousen koska maailmani päättyy tähän iltaan;
käännyn vielä ulapan kaikkeen päin:
"Jääkäähän hyvin ystäväni, tämä on loppuni".

ystävänne susi, sama wanha harmaasusi, nyt raadeltuna