maanantai 31. lokakuuta 2011

SUONENiSKiJÄN ViiKATETANSSi



SUONENiSKiJÄN ViiKATETANSSi

Suoneniskijä havahtui huumastaan kylmään todellisuuteen. Juhlat oli juhlittu, rempseä meno ohi taas kerran. Pinttyneessä makuupussissa päällysvaatteissaan - UPOn pikkumusta kylmänä tietty. 
Parin porontaljakerroksen päällä ja alla sentään tarkeni vaikkei pilkkeistä tietoakaan. Edes harmaata aavistusta vielä. Puhumattakaan kokonaisista halkaisemattomista pölkyistä.

Elämä kerrassaan vailla mitään tarkoitusta. Syksy kääntymässä talveksi, asumuksen virkaa toimittava parakki hatara kuin tuulenpesä. Hyvä ettei linnut lentäneet läpi.

Nooh - kyllä niitä joltakin saa pahimpaan viluun ja hätään sitten. Puita.

Elämään väsynyt silmä tuijotti tympeentyneenä avohyllyn kulmalla auki repsottavaan kaurahiutalepakettiin. Yhteiskunnan apua vähävaraisille. Ei nyt syöminen kiinostanut vaikka hiukoi. Elimistö kiljui alkoholia, viinaa - pontikkaa, kiljua tai sahtia. Pääasia, että nupin saisi turvoksiin. Juhlan päälle vielä yhdet juhlat.

Jo tässä olikin kohta puoli tuntia ehtinyt pers'aukisuudesta, nälästä, vilusta ja köyhyydestä kärsiä. Mihinkä sitä nyt sitten tällä kunnolla suuntaisi iskunsa? Maailmaan palaminen otti päähän, hieman vitutti oma itsekin, mutta kun laittoi pehmustetta väliin - muutaman viinaryypin, niin jopahan lakkasi lempo kolkuttamatta. 

Kaikki muuttuu positiiviseksi. Ne tuhannet ja tuhannet vipit pitkin monenkirjavaa tuttavapiiriä. Turisteja ja kulkumiehiä ei edes kannattanut laskea. Niitä oli paljon eikä ne olleet ongelma. Ongelma oli, että oli pulaa turisteista ja kulkumiehistä.

Nämä välikaudet ne olivat kauheimmat. Joutui turvautumaan täkäläisiin woimavaroihin. Piti aina jaksaa muistella, ettei heti peräkanaa sattunut tolvamaan saman tutun pakeille suonta iskemään.

Jotain oli sentään elämän varrella opittu - mutta kyllä taito elämään vain ihka omilla siivillä puuttui. Itsetunto antoi periksi suoranaisen kerjäämisen, anelun suhteen. Viinahimo - se on keeneissä, oli kuullut jonkun turistitohtorin sanoneen terassilla.

Sepä se nyt. Viinamato kalvamassa sisukaluja niin, että pakosta tässä on tormistauduttava. Mahaa juilii, kaurapöperö saa nyt jäädä, mutta mihinkä sitä lähtisi siivua hakemaan. Saatana että tämäkin alkaa muistuttaa jo työtä. Kohtako tämän verottaja keksii ja alkaa vaatia tästäkin siivua?

Kettunen, Saviperä, Sumelius. Äh - niillä on tilipäivä vasta 14. tienoilla. Rensujeff, Kiimamaa... Kiuttu, ...Rensujeff, justiinsa. Siitä onkin jo useampi aika kun sen luona piipahdin. Sinne tässä on oijustauduttava.

Suoneniskijä pukkaa porontaljat yltään. Sovittelee vetoketjun auki pussista ja pujottelehtaa pois. Koivet solahtavat kärsineisiin nahkasaappaisiin. Maastokuvioinen lyyssi leijailee kummituksen lailla pään yli ja laskeutuu harteille loimeksi. Housuja ei tarvita, eikä housunkannattimia - ne ovat jo valmiiksi yllä, samoin villasukat, jotka pujahtivat oitis ensimmäisinä saappaiden sisään.

Könöttää siinä lavitsan reunalla turissaan. Kädet leuan alla, kyynerpäät pöngättynä polviin. Harmaan tikkurin kaula-aukko ammottaa harallaan kuin bordellin henkilökunnan jalkoväli. Tukka harallaan, sänkisenä hylkiönä. Kävelevänä varoituksena lapsille ja nuorisolle. Paremmiston ständinä rupusakille.

Saa lopulta niin paljon aikaiseksi, että nousee siitä tolpilleen. Kaivelee muniaan, nokkaansa, sitten peltitörppöä tovin, kuni keksii muutaman savun sätkän pätkästä. Sytkärin suhteen sentään on tällä erää omavarainen.
Nyt on kaikki. Sukimista ei tarvita, hattureuhka päähän hellan reunalta ja matkaan.

Miehen romu suuntaa kulkunsa Rensujeffille. Kiertelee ja kaartelee polkuja pitkin Rensujeffin huushållin laitamille. Jää metsän reunaan seuraamaan pihapiiriä. Nälkä kurnii suolistossa - kiljuu  pöperöä.
 

Taksi pörähtää pihaan, hälisevät penikat nousevat siihen ja se häipyy lastin kera rantteelta. Rensujeffi astuu pirtistä. Pysähtyy portaiden alapäähän ja katselee huomenta.

Suoneniskijä metsänlaidassa, puiden siimeksessä äkkää, että taitaa alkaa hommiin tuo Rensu, täytyy seurata mille alkaa. Siinä voi olla sitten sauma iskeä. Nyt ei passaa edes sätkää sytyttää, huomaa lempolainen, että tarkkaillaan.
Kun nyt vain ei alkaisi satamaan - lähtee sisälle ja alkaa vaikka akkansa kansa pelmuamaan. Tiedä näistä.

Mutta ei hätää, aikansa kaavailtuaan Rensu harppoo ranteen yli pilkkomakoneelle. Virittää sen ja pöräyttää käyntiin, pistää sitten toimeksi. Pari mottia näkyy olevan pölkkyjä halottavaksi - hyvinkin raavaan miehen rupeama, kolmen neljän sätkän paikka. Kolmen nyt vähintäänkin.

Tilaisuus on koittanut. Hetki lyönyt. Suoneniskijä ottaa peruuttamattoman askelen. Rensujeff on menettänyt pelin. Olipa älynnyt jäädä akkansa villoja pöllyyttämään kun lapsistakin pääsi, eikä suinpäin rynnännyt ranteelle itseänsä tyrkylle panemaan.

Noh - oma viaton vikansa, mistäpä hänelle herra olisi suonut kyvyn aavistaa nämä suoneniskijäin aprikoinnit ja yllätykset.

Suoneniskijä pataroitsee muina miehinä Rensun tykö, huiskauttaa kättä ja tarttuu oitis työhön, alkaa lappamaan Rensulle pölkkyjä halkomapöydälle, kääntyessään nakkaa syntyneen pilkkeen kekoon. Rensulle jää pelkkä koneenkäyttäjän rooli.
 

Homma etenee vauhdilla, syystäkin kyllä, wiinamato kaivertaa humeettia niin perskeleesti, silmissä vilahtelee kipeniä ja muita äärettömän avaruuden tähtiä sumun keskellä. Sinnillä jaksaa jatkaa kuni viimeinen pölly on kourissa, viimeinen sylys sylissä, loputkin säipät kursittuna pivoon ja siitä keon juurelle.

Rensu pysäyttää laitoksen. Pyyhkäisee nokkansa kalvosimeen ja kaivaa tupakit. Tarjoaa suoneniskijälle käärön ja yhdessä kiskaisevat posket lommollaan riinpiissin nortista savut syvälle keuhkojen syövereihin.
Suoneniskijä on pyörtyä - niin saatanan hyvää tekee humeetissa kunnon valmissavuke.

Keskustelu alkaa ja ailahtelee niissä näissä, miesten asioita, ei niistä passaa kovin lelettää - hirvistä ja muista saaliista. Palaa sitten kylän asioihin, sosiaaliseen puoleen kuin huomaamatta, suoneniskijän taitavasti johdattelemana. Rensujeff ei huomaa mitään, ei ansaa mies parka. Ei muista emonsa opetuksia:  

"Missä risu, siinä vipu. Missä laukku, siinä loukku."

Rensun mieli herkistyy havaitsemaan toisen kurjan tolan, tietää miehen, tuntee historian ja näkee nyt päältä:
"Kiitokset ny sulle vaan Jykä kun satut paikalle ja jeesasit tuon pölkkykasan kera. 

Henna Lyydia on sitä hyödyntänyt sen täytisen satarosenttisesti ja pitänyt jalakojaan visusti ristissä sen aikaa kuni saan nuo puut halottua ja tuosta korjuuseen."
Ottaa pers'taskusta plåmpuukin ja alkaa kaivaa sieltä vaivan palkkaa.

Suoneniskijä ehättää välipuheelle:
"Mitä sinä nyt suotta höpäjät wanha veikko, eihän tuosta nyt vaivaa ollut ja hyvä että saat taas akkasi siihen malliin, että pääset sitä kellistämään."

- Ei, kyllä minä sulle jotain kaivan, osta vaikka sixpäkki ja kessupussi.

- Annahan olla! Tai... oikeastaan jos oikein haluat jeesata, niin voisin ottaa sinulta kyllä satasen lainaan, olisi tässä tiedossa muudan pieni hankinta, varsin edullinen, jos voin sen käteisellä maksaa. Toimitan sinulle rahan takasin heti kun pystyn.

Peli seisahtaa. Vain hetkeksi. 


Rensujeff tajuaa tarttuneensa syöttiin. Nielaisseen sen kitaansa niin syvälle, että mahdoton sylkäistä takaisin. Olisi pitänyt pitää mölyt mahassa ja kaivaa parikymppinen ja pistää se tuolle Jykälle kouraan ja sillä siisti - eikä päästää sitä välipuheineen tähän soppaan.

Pakkohan se nyt on vippi antaa kun vielä näki, että pätäkkää on kukkarossa. "Toimittaa minulle rahan takasin heti kun pystyy", voihan perkesaatavit, tuo mies ei ole iän kuun päivänä vielä pystynyt toimittamaan kellenii mitään.
Velkaa on jokaiselle kyläläiselle tämä helevetin syöttiläs, ei kahta puhetta.

Vaiteliaana Rensu kaivaa satasen ja ojentaa suoneniskijälle. Tämä keksii oitis asiaa kylälle ja kohta jo oijustaa sivuryöppyä riihen nurkan taitse kylälle päin.

Itse pistää rukkaset koneen päälle ja kääntyy pirttiin päin. Harppoessaan miettii ja toivoo Henna Lyydialta positiivista suhtautumista sänkyasioihin, johan tästä on satasen edestä kärsitty.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

ELOKUVAN LOPPU


ELOKUVAN LOPPU

Oranssista helakan punaiseen kaatuvat
verenkarvaiset auringonlaskut ovat tätä päivää;
upean tuokion kestävä loimottava liekkimeri,
joka ulottuu puolen taivaanpiirin yli;
yhtyen ulapoidensa äärillä
avaruuden syvän siniseen huikean loputtomaan,
jatkuen aina äärettömyyksien reunoilla
piileksiville näkymättömille rannoille.

Tuollaisilla näkymillä luonto siunaa
äärimmäisen pohjoisen väkeä - helvetin infernolla,
jonka saa omaan yksityiseen teatteriinsa
jokainen joka viitsii alkuehtoosta
oman nokkansa ulos tukkia.
Päivä päivältä aina hetkeä varhemmin kuin eilen.

Siellä se on,
lounaan puolla - jos luoja suo
ja taivas sees;
kaatuu siinä silmissä filmin tapaan lännen puoleen;
häipyen tyhjyyteen kuin elokuvan loppu.

Aika pysähtyy - hoppu lakkaa olemasta,
alkaa hiljainen laskeutuminen ehtoon puuhiin,
ruokailuun, yhdessäoloon, päivän kertaamiseen.
Sitten vihdoin valmistautuen soutumatkalle
Höyhensaaren uumeniin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 29. lokakuuta 2011

KUTiTTAA SYVÄLTÄ


KUTiTTAA SYVÄLTÄ

Se hetki ei kestä enää kauan,
roikkuu jo ilmassa,
tuuli suorastaan tuoksuu lumelta,
savu tunnustelee ujona torvesta sopisiko tulla,
vetää niin penteleen huonosti,
että sitä pitää peräpäästä lykkiä;
vihdoinkin siunattu matalapaine.

Merkit on kyllä selvät ja kätevät;
toivottavasti pätevät,
että silmäni aamulla lunta näkevät.

Lapiot ovat paikoillaan asemissa,
valmiina hyökkäämään ja haukkamaan lunta,
lennättämään sen sille varatulle paikalle.
Yhdistetty harja- ja luutapartio päivystää
kuistin partaaseen hartaasti tukien,
enteitä pilvistä lukien.

Nuotio rapsahtelee,
savu hivelee sisintä mielihyvää - kutittaa syvältä,
vartoessa sanelen muistiin runon,
juonta punon juuri kun käy tuuri,
suuri rätti leijuu oviaukon ohi maahan,
perään toinen ehättää
ja kolmas,
sitten vasta äkkään.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 28. lokakuuta 2011

RUNOiLiJA SiMONiDES


RUNOiLiJA SiMONiDES

Narkissoksen tauti, joka itsessään jo alkoi ja syntyi muinaisen Kreikan esiasteilla, otti taas viikolla pitkän harppauksen täystuhon suuntaan nimen omaan kreikkalaisten toimiessa substanssina ja ponnahduslautana.

Sen leviämistä ja täystuhovaikutusta voi kuvata parhaiten vertaamalla sitä syöpään. Siihen sopivat tismalleen samat oireet. Se muhii ensin piilevänä, aina siihen saakka kun se on havaittu; tuolloin yleensä on jo liian myöhäistä tehdä korjausleikkauksia. Tuhoisat etäpesäkkeet ovat jo siinä vaiheessa levinneet kaikkialle viattoman tietämättömässä neitseellisessä kehossa.
Tässä tapauksessa puhutaan €urooppalaisten ihmisyhteisöjen massasta. €uvostoliitosta.

Tokihan korjauksia tuhon estämiseksi tehdään paniikkitilanteessa hätäratkaisuina par'aikaakin, etupäässä taikoja, mustaan magiaan ja loitsujen luentaan verrattavaa lisävelka- ja vakuushuuhaata, jolla kenties hyvässä lykyssä saadaan ostettua viikko tai pari hengähdysaikaa, mutta ne eivät poista varsinaista ongelmaa.
Tehtyä ei saa tekemättömäksi.

Samaan aikaan sivusta seuraavien logiikka ja järki sanovat: Saastunut puu pitäisi kaataa ja polttaa, tilalle istuttaa uusi taimi jota suojella samankaltaiselta tartunnoilta.

~~~~~~~~~~~~

Kun pakenee riittävän kauaksi loitolle hälinän ja panikoinnin turbulenssista, huomaa melko vaivattomasti, että inimisyhteisöä ei voi verrata alkeellisimmankaan luonnon sosiaalisen yhteisön toimintaan. Kuhiseva, kihisevä muurahaispesä on "herramme muurahaisiin" verrattuna logiikan määrätietoinen tyyssija näennäisestä satunnaisesta touhuilusta huolimatta.
 

Jokaisella pesän yksilöllä on koodi jonka mukaan se toimii poikkeamatta siitä. Tasa-arvoisesti, demokraattisesti. Kaikki dissitentit (tässä tapauksessa omahyväiset paskiaiset, ahneet vallanhimoiset Narkissokset) tuhotaan välittömästi. Inhimillisyydellä ei ole mitään osaa eikä arpaa muurahaispesässä.

Inimisyhteisöissä inhimillisyys on tekijä, taakka, yksilön luonnollinen heikkous joka altistaa sen Narkissoksen tautiin sairastuneiden tuhoavalle kosketukselle, kuoleman syleilylle. 


Itserakkauteen, ahneuteen ja  vallanhimoon sairastuneiden lauma koontuu, organisoituu jonkun puolesta jotakin, joitakin vastaan, byrokratisoituu, muuttuu itse itseään kohentavaksi koneistoksi joka myös suojaa sitä muilta ja muiden pyrkimyksiltä. Kaikki toimii näennäisen hyvin ellei sivusta tukita kapulaa rattaisiin.

Inimisyhteisöissä inhimillisyyden paradoksi on siinä, että dissitentit (täyspäiset erimieliset) suljetaan koneiston ulkopuolelle näennäisen demokratian vippaskonstein, jotta mielipuolinen täystuhoisuus saa ja voi jatkua. 


Eikä syytä ole tästä valittaa. Asia vain on näin. Kaksi  on enemmän kuin yksi. On tyydyttävä inimislajin osalta realismiin.

Mutta puhua ja kirjoittaa saa toistaiseksi - jos vain ite haluaa. Keskustelu on vuorovaikutusta.

~~~~~~~~~~~~

Elämme parahultaisesti aikaa jossa tällainen edellä kuvattu koneisto on siipirikko, haavoittunut kuolettavasti mielipuolisessa järjettömyydessään, uskossa jatkuvan kasvun luonnottomaan ihmeeseen, jonka jokainen hiemankin logiikkaa harrastava huomaa oitis vedellä toimivaksi tuulimyllyksi - haihatteluksi.

Mainitun vioittuneen koneiston puolestapuhujat, uskoonsa sortuneet opportunistiset Uus-Narkissokset yrittävät kaiken paniikin ja uhkaavan kaaoksen esipihoilla selvitä pälkähästä paroni von Münchhausenin konstein. Itse itseään hiuksista kiskomalla yrittävät nostaa itsensä typeryyden suosta.

Nämä tappavaan tautiin sairastuneet Narkissokset vääntävät väkivallan monopolin avulla veronmaksajain persiet rouhuavan €urohornan päälle itse siitä kipua lainkaan tuntematta ja väittävät suurieleisesti kaiken muuttuvan ja olevan kunnossa.

Kuitenkin. Kaikesta tuosta hölynpölystä huolimatta. 


Olkaamme me rauhassa,  katsokaamme uppoavaa €uroa ja €uvostoliittoa tyynesti, me rupusakkilaiset, kuin lyyrinen runoilija Simonides kuunaan muinoin. 
Sanojen asettelija joka ei hukkunut hirmumyrskyssä, sillä hän ei ryhtynyt muiden laivalla matkustavien lailla keräilemään omia tavaroitaan - niitä turvaan pelastaakseen, vaan pelasti vain itsensä.
 

Hänen "omaisuutensa" oli hänen päässään.

Procul harum,



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Jos kättelet kreikkalaista - laske sormesi.

torstai 27. lokakuuta 2011

kummitustalo

MÖRÖN PESÄ


MÖRÖN PESÄ

Synkän oloinen,
piittaamattomasti hoidettu mansardikattoinen talo;
taivasta raapivien kuusien suomassa huomassa
syksyisen ehtoon oneassa siimeksessä.

Röttelö erillään täysikuun kelmeässä valossa,
jo ammoin täyttyneen kalmiston naapurina,
vain sammaloituneen kiviaidan erottamana,
rapistuneen ja villiintymän päästetyn pusikon
osittain peittämänä.

Näennäisesti hylätyn rötiskön savupiisistä
tupruaa ohut savukiekura,
ullakon akkunassa pilkahtaa joku valkoinen häive,
heijastuma - haihtuu varjoihin samantien.

Hetki sähköistyy oitis,
muurahaiset ryntäävät selkäpiitä kohden,
karvat pörhistyvät saaden ihon linnunlihalle.
Paksu kieli jumittuu möhkäleeksi kurkkuun.

Yö kohta täyttymässä,
lyö kello kahtatoista pian;
se syö herkkää sielua,
täysi työ tunteiden hallinnassa.
Varmuuden vuoksi tihennän askeleita
ja vaihdan toiselle puolen kujaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

KUiVATTU, OiOTTU JA SUiTTU


KUiVATTU, OiOTTU JA SUiTTU

Pitkäveteinen sateinen tihuuttama päivä;
vasta puolessa
ja jo nyt kyltyneenä epävarmasta
nollan kahta puolta kiikkuvasta lämpötilasta.

Ei tule lasta ei paskaa tästä syksystä,
ei osaa päättää kummalle kallistuu;
takaisinko kesään,
vaiko talven puoleen sittenkin.

No siihen tässä on valmistauduttu;
kenttä siistitty rojusta,
kiikutettu joutava katoksen alle lumeen hukkumasta,
verkot kuivattu, oiottu ja suittu,
pussitettu odottamaan jään alle panoa,
mutta tarjolla vain kärpäsen kantavaa riitettä.

Moinen entraaminen pistää hermoon,
juilauttaa miesmuistin pohjimmaisia esiin,
mahtavia juomustussyksyjä - kiertää veistä haavassa
kun tässä olisi tähellisempääkin tekemistä
kuin työstä käyvä talven vahtaaminen akkunasta.

Ei se nyt näytä tänä päivänä tulevan - talvi;
on lähdettävä sitä ulos houkuttamaan.
Rakennan tulen, varustan nokisen pannun
ja istahdan taljoille silmät kiinni odottamaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 25. lokakuuta 2011

TALVEA VASTASSA


TALVEA VASTASSA

Tätä pidemmälle ei pääse talvea vastaan,
tunturin huipulla on autiota,
pelkkää jäkäläistä kivikkoa,
harmahtavaa rakkaa,
joka pakkaa käymään nilkkoihin
kun taiteilee niitä pitkin kiveltä toiselle.

Puuskutan hieman,
puiden raahaaminen tänne ylös rinkassa käy työstä,
mutta kaikella on aikansa, merkityksensä ja syynsä.

Joku lähtee talvea vastaan kokonaan toiseen suuntaan,
köllii palvaamassa itseään valkoisella sannikolla.
Toiset ottavat talven reilusti talvena,
pukevat itsensä peskiin ja käyvät päin.

Keho laantuu,
avaan nöörit ja ladon pilkkeet tulen atriaksi,
kiehistän sisuksen,
yhden sytytän takin liepeen suojassa
ja tarjoan kekoon.

Ahnaasti imaisee,
pureutuu tervaiseen puuhun
ja pian roihuaa mustaa savua syöksevä horna laella.

Otan rumpuni pussista ja kutsun talvea.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 24. lokakuuta 2011

ATKiNSON



ATKiNSON

Olin harpponut väkitukun kilometrejä riippi selässä jossain Kaldoaivin laitamilla ja lopulta päätynyt erään nimettömän kurun päässä lojuvan nimettömän järven, tai pikemminkin nimettömän lompolon ahteelle, nimettömän kammin porstuan rappusille.

Rinkka oli maassa siinä asennossa johon sen olin selkäpiiltäni laskenut, tasku repsotti auki, metwurstipaketti oli pivossani ja silmät kiinni noukin siitä siivuja jotka palauttivat elimistöä takaisin tolalleen pitkän rasituksen jälkeen.
Olin nakellut anturaa toisen eteen noin 24 kilometriä, reilut kolme poronkusemaa ja risat päälle.

Ja mettukka maistui, kyyneleet tirahtivat silmään kun herkistyin keskittymään makustellen aistinautintoon. Samalla tunsin kuinka leppä suonissani virkistyi ja kohisten pyyhälsi levittämään ilosanomaa humettiin, sydänlihakseen ja ties mille vähemmän tunnetulle elimelle.
Mutta kaikille tuntui kelpaavan, ei ollut vastaan panemisen tunnetta tai yökkäilyä mistään päin roppia.

Elokuun lopun iltapäivän aurinko porotti somimoilleen unettavasti kylläisyyden päälle, syöpäläisistä ei ollut enää haittaa. Kiusalaiset olivat elonhetkensä kokeneet ja uinuivat nyt jossakin muussa muodossa luonnon uumenissa kuin inisevänä ja kihisevänä painajaisparvena, hulluksi tekevänä räkkänä.

Varmaan torkahdin tovin kun sitten havahduin jotenkin vain siihen että tunturissa oli liikettä. Liekö ollut joku kalahdus tai kilahdus tai joku muu hälyääni joka sai virkoamaan? Vilkaisin yläviistoon ja totta tosiaan siellä laskeutui mies tunturin kallasta. Yksin oli liikkeessä ja näytti kuin näyttikin oijustavan tälle kammille.
No-joo. Itse asiassa ei haittaa vaikka tuleekin, onpahan juttuseuraa ehtooksi.

Puolen tunnin päästä hieman puuskuttava hahmo muuttui kuvaksi kammin ruohottuneella siljolla ja nousin lepopaikaltani ja esittelin itseni. Ukkeli päästeli niin leveää amerikan usaa, että se juuri ja juuri mahtui sille soukalle tantereelle rakkojen välissä ja kertoi nimekseen Robert Atkinsson. 

Usalaiseen tapaan saattoi tiedoksi myös heti että tohtorismiehiä sitä oltiin.

Eipähän siinä mitään. Purki rinkkaansa tämä Robert mies ja kaiveli esille sekin einestä ja muovikuksan. Yllätys-yllätys, kun koura palasi rinkan syövereistä, se oli puristettuna Kotivaran metwurstikangen ympärille, Robertin kasvot loistivat riemua. Ja vielä lutusemmaksi näytti menevän kun huomasi porraspuulla samaa tuotemerkkiä olevan juuri tyhjäämäni muovitaskun.

Tämä tohtori Atkins. Se veisteli taskuveitsellään (Bowie) sentin siivuja metukkakangista ja iski usalaiset hampaansa siihen ja näykkäsi aimo palasia siivusta, pureskeli ja jauhoi ne soosiksi leukaperissään sekä lopulta nielaisi ja näytti ylen tyytyväiseltä.

Uutta oli heti perään käsi toimittamassa käkättimeen, kanki lyheni uhkaavasti. Oli ilo nähdä iniminen jolla syönti käyttää ilman sen kummempia briljeerauksia. Jo sellaisessa tapahtumassa yksistään on aivan anhiton määrä terveellisyyttä.

Tohtori vielä lopetteli syöntiä kun nousin ja aloin puuhastelemaan tulta siljolle kasattujen nokisten kivien lomaan. Kävin hakemassa läheisestä rinteesä pari tunturimittarin nujertamaa koivun käkkänää. Paloittelin ne kirveellä ja pistin liekin nuoleskelemaan niiden kupeita tuohitötterön avulla.

Pian roihusi kunniallinen matkamiehen tuli ja päästin pannun riipin renksusta, koukkasin rovan reunan kaltiosta pannullisen hyytävän kylmää vettä. Juuri sitä tunturipurojen raikkautta.
Pujotin pannun salkoon ja asettelin tulen hyväilyyn. Kystä oli nyt kyllin - jälkiruuaksi passaa kohvet.

Leväytin porontaljat tulipaikan tykö ja asetuin siihen kyljelleni loikoamaan kahvia odotellessani. Tohtori puuhasteli rinkkansa kera ja kun sai asiat selväksi, kohotti katsettaan, näki minut ja viittasi kysyvästi eleellä tuleen. Nyökkäsin vastaukseksi.

Robert kävi toiselle puolen nuotiota vinottain, lähes vastapäätä. Juttelimme harvakseltaan ihan tavallisia asioita. Vieraskoreutta erämaassa. Sellaista se elämä vain on.

Pienen harvakseltaan käydyn sananvaihdon jälkeen tohtori otti puheeksi meidän molempien metwursti-eineet. Kerron metwurstin olevan minulle pikaruokaa - muut pikaruokapaikat kierrän hyvin kaukaa. Metukka on yksinkertaisen simppeliä, tehokasta ja hyvälle maistuvaa takuuvarmaa marssikunnon palauttajaa.

Yks'kantaan hän ilmaisi olevansa aivan erityisen samaa mieltä asiasta näin suomalaisissa olosuhteissa, mutta että heidän perällä tämän metukan aseman korvasi pemmikaani. Että itse asiassa kyseessä on lähestulkoon sama asia. Hän oli asiaa tutkinut perusteellisesti työssään - pemmikaani oli nääs eräs osakokonaisuus siitä.

Ilmeni, että tämä hemmo oli se parjattu dieetti-ukkeli. Oli lähtenyt Painon Vartijoiden ajojahtia pakoon tänne Lappiin. 

Kertoi että alkoi wimmattu kuhina kaiken maailman huivikaulojen, pitkä- ja nutralettien sekä riinpiissinmiesten kera kun hänen nimeään kantava dieetti nousi etulinjaan mediassa.

Siitä kiukustuivat ja ottivat tulta kaikenkarvaiset luonnonsuojelijat, teollisen ruuan valmistajat, sokeritehtaat, leipomot, kiinalaiset ja maanviljelijät; ties ketkä kaikki jotka toimittivat ja suosivat hiilihydraatteja muodossa jos toisessa. Vain lännen karjamiehet olivat innoissaan.
Syntyi sellainen karonkka lempo soikoon, että tuulettumaan täytyi lähteä tänne yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen.

Tuli erinomaisen selväksi, että dieettiä miettiessään, sittemmin oivallettuaan, tämä tohtori oli testannut sitä ens'alkuun itsellään ja vasta tuon jälkeen alkanut runoilemaan sille lääketieteellistä perustaa. Ja sepä olikin ollut tosi työlästä ja hankalaa - suorastaan vaikeaa.
Sanoi että on se perkeleellistä muuttaa yksinkertainen täyspäinen järkiasia monimutkaiseksi tieteelliseksi sepustukseksi kun kukaan kollegoista ei suurin surminkaan ymmärrä selkeän yksinkertaista totuutta. Ovat kaikki kouliintuneet käsittelemään kaikkia asioita vain monimutkaisesti.

Jatkoi perään, että sitten vielä nämä kaiken maailman yltiöpäät ja huuhaat, jotka ottavat kaiken niin maar perkeleellisen kirjaimellisesti, kuten tämän hänen dieettinsä. Menevät exstriimiin, äärirajoille, ehdottomuuksiin.
"No sehän on hupsua. Tuiki tavallinen tämä kuuri on, ei vaadi mitään yltiöpäisyyttä. Riittää kun pitää itsensä kurissa. Paino putoaa että jytisee. Itsehillintä on lähes yhtä suuri tekijä kuin se mitä laatua käkättimeensä nakkaa."

Huomautti, että hänen kuurinsa muistuttaa pitkälti täyspäisten suomalaisten perinneruokaa: tuoretta lihaa, kalaa, palkokasveja, juustoja, voita, munia, tuorevihanneksia, marjoja - eritoten mustikkaa sekä hedelmiä.
 

Sanoi: "Niinpä niin - teikäläisten perinneruokaa josta kuitenkin on jätetty hiiteen sukkelat hiilihydraatit; pottu, pasta, valkea riisi, valkea leipä, sokeri, hunaja jne. 
Nooh - hipaisuista ei tietenkään oteta - ei saa olla liian dogmaattinen syönnin suhteen, järjen käyttö on sallittu ja hyvin tähellinen asia. 
Tärkeintä on suunnitelmassa pysyminen, tavoitteen saavuttaminen. Siihen tarvitaan väkevää tahtoa, itsekuria tällaisina aikoina kun hiilihydraatteja tunkee ovista ja akkunoista heti kun laskee tossut sivistyksen urbaanille osiolle."

Mielenkiintoinen jutustelumme jatkui pitkälle puoliyöhön, mitä nyt välillä keskeytyi kuin tiristimme molemmat pannuillamme palvattua sian sivua hiukopaloina pariin eri otteeseen.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

NÄLKÄ JA SEN VELi


NÄLKÄ JA SEN VELi

Istun kiikkustoolissa,
lyijynraskaat silmäluomet lupsahtelevat tämän tuosta.
Ramasee niin maar perusteellisen makiasti;
haudutetut paistilihat täpötäydessä,
piukeassa vatsalaukussa vaikuttavat
ja siirryn ajassa oitis.

Hetkessä harppaan takaumiin;
jostakin alitajunnan kummallisesta oikusta
valinta osuu kurnivaan nälkään.

Sellaista on tapahtunut - nälättää, vatsa pälättää;
läimin kämmenellä nälkivää vatsaa - matkaa vähän,
mutta nälkä alkaa käydä sietämättömäksi;
väärin mitoitettu energiatarve ja se on siinä.

En viitsi kuitenkaan pysähtyä,
mieluummin sinnikoin kuin,
että alan kaivamaan riipistä välipalaa räntäsessä...

Kun sitten havahdun ja palaan maailmaan,
kiikkustoolin jalat ovat kuluttaneet parkettiin kuopat,
yhden kumpaakin jalkaa kohden,
viitisen senttiä syvän hyvänlaatuisen ja siistin uran.

Tokenen vähitellen vain huomatakseni,
että minulla on taas ja yhä jumalaton nälkä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 22. lokakuuta 2011

JORON JÄLJiLLÄ


JORON JÄLJiLLÄ

Kahden vaiheilla,
neljän aikaan aamulla joron jäljillä,
sika pieraissut, suden hetki puolessa - tähtitaivas
ja lievät revontulet yöstä palatessani.
Pääsi pahkeinen karkuun.

Kylmä hiipii pikkupakkasen askelin eeskahtaalle.
Varon astumasta sen päälle
kun näyttää etupäässä siltä,
että se ei oikein itsekkään tiedä mille tässä alkaisi.

Antura osuu kivenmurikan päälle,
tunnistan juuri ja juuri sen pinnan liukkauden.
Ei lainkaan hassumpi hetki aloittaa hiutaleiden tanssi,
sen verta kohmeessa mantu.

Pian siinä liki vieressä rasahtaa;
taisin astua hyytyneen lätäkön päälle.
Taitaa sittenkin saada pakkasen huomeneen,
osuisi sade hyvään maahan.

Heti pitäisi pohja - ei pois sulaisi sitä mukaa
kun natturoiden tanssi asettuu valkeaksi lakanaksi.
Kyllä nyt olisi oivallinen hetki höyhdän peittää maa.

Kahvihammasta kolottaa niin vietävästi.
Kiviporallako se hätyyttää?

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 21. lokakuuta 2011

KUSESSA OLLAAN


KUSESSA OLLAAN

Ei tarvitse olla mikään Houdini (Jean Eugène Robert-Houdin) havaitakseen, että Kävelevä Kataistrofi kulkee kohti poliittista tuhoa ja floppia käsikädessä Urpiaisen kera. Ei siinä mitään, mutta tyypillisesti Narkissoksen tautiin sairastuneen tavoin oirehtien he sulkevat mortem amplectiin koko onnettoman kansakunnan.
Valtakirjan näille ovat antaneet mainostoimistojen sokeuttamat höppänät - "toivo"-inimiset.

Jaa että miksikä nimenomaan tuo Jean Eugène Robert-Houdin tuossa mainittiin? Siksipä siksi,  että juuri häntä pidetään yleisesti modernin esittävän "taikuuden", illusionismin pioneerina. Amerikan uudisasukas Harry Houdini (synt. Erik Weisz, myöh. Ehrich Weiss), oli vain pelkkä  unkarinjuutalainen kopio.

€uvostoliittoa on rakennettu pääosin illusionismin keinoin. Illuusio eli havaintoharha syntyy, kun aistiärsykkeisiin - kuuloon ja näköön syötetään jatkuvasti vääristeltyä informaatiota kokonaisuudesta. Saadaan aikaiseksi hahmotusvirhe - yleensä toivottu.
 

Mainitulla illuusiotekniikalla saadaan siis synnytettyä todellisuusvaikutelma, saadaan peitettyä, hämärrettyä asian todellinen tola.
Tarkoitan tietenkin tässä nimenomaisessa tapauksessa "velkaa velan päälle" - propagandaa ja manipulointia joka menee tyyten terveen järjen yli ongelmaratkaisuna, mutta ylipäänsä myös kokonaisvaltaista €uvostoliiton rakentamispuuhastelua.

~~~~~~~~~~~~

Kun yhdistetään illuusio ja Narkissoksen tautia poteva politikko; ollaankin sitten jo tuiki vaarallisilla vesillä jota perässähiihtävä parhaimmisto peesaa.
Havaintoharha (siis em. illuusio) on väärin tulkittu aistimus; esim. matemaattisesti lahjaton voi tulkita lukuja väärin, etenkin jos summat kasvat tuhatta (1000) suuremmiksi.
Tällaiselle lyhyen matikan inimiselle 1000 €uroa on yksi ja sama tuhat kuin 1000 miljoonaa €uroa. Tuhat kuin tuhat.


Edellä kuvatunlaisen henkilön on äärettömän helppo sortua hurmiollisen turmiolliseen hallusinaatioon jolloin paluuta normaaliin ei enää ole.
Pääsääntöisesti havaintoharhat ovat henkilökohtaisia. Joku voi kokea ne eri tavalla kuin toinen, täyspäiset taas eivät ollenkaan. Opportunistit hyväksyvät ne, jopa työstävät niitä, päästäkseen wimmaiseen tavoitteeseensa.

Kävelevä Kataistrofi astuu tasaseen kohti illuusiota sokeutuneessa vallanhimossaan; ajattelematta lainkaan aiheutuvia seurauksia. Kyse ei ole enää hän kohdallaan katalasta likaisesta politiikasta, kyse on tappavasta pandeemisesta taudista nimeltä Afluenssa (Affluenza):
”Tarttuva tauti, jonka oireita ovat rajattoman ahneuden aiheuttama ahdistus, rasitus, velkaantuminen ja luonnonvarojen korvaamaton ylikäyttö.”
(de Graaf)

Soininkin suunpieksäntä ja purevat iskusanat ovat vaimentuneet - laimentuneet. Ei kykene enempään, hyytyneenä katselee vierestä jäpikkä kun Suomea viedään teuraaksi.

Pääministeri on sillä tiellä josta ei ole paluuta, sulkee takanaan portteja joihin ei ole avainta. Ei kukaan täyspäinen voi ikinä antaa anteeksi näitä tekoja, sitä suorastaan mielipuolista velkamäärää joka ollaan hilaamassa jokaisen suomalaisen nyt elävän ja lukemattomien syntyvien sukupolvien niskaan.

Hulluutta, kun se on päässyt tälle tolalle - mielenvikaisuus on pesiytynyt demokratiaan, ei voida parantaa. Siihen ei ole lääkettä. 

Ainoa konsti on siinä - riittävän korkean kipukynnyksen ylityttyä, että se vihonviimeinenkin typerys, pahnanpohjimmainen nahjuskin herää Ruususen unestaan ja nousee vaalibarrikadille sekä toimii.

Se toinen barrikadimalli on päivittäin nähtävissä mediassa.

Procul harum,



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Jos kättelet kreikkalaista - laske sormesi.

torstai 20. lokakuuta 2011

rauha

HERRAN RAUHASSA


HERRAN RAUHASSA

Suuri joukko herroja - ainakin yli kaksi,
sipsutteli hyvin korkealla Suomessa,
jossakin Ultima Thulen paikkeilla tunturin kuvetta.
Olivat menossa oraakkelilta kysymään neuvoa.

Yhdellä herroista oli kulkuset jalkain välissä vain
silloin tällöin, muilla ylen alvariinsa,
mutta tälläpä siitä edestä punaiset piikkikengät
verkkosukkien päissä törröttämässä.

Perässä hiihtivät ruskeakielet, paremmisto
ja asiantuntijat, sekä kirjava lauma mediasyöttiläitä.
Suvaitsevaisto sen sijaan piti jatkuvaa interaktiivista
arvosteluyhteyttä laapuhelimilla kulttuurikahviloista
huivit asianmukaisesti kaulassa.

Kiiltävänahkaiset kengät lipsuivat eeskahtaalle
kivisessä pounikossa, oli epävarma olo;
joutuivat valehtelemaan toinen toisilleen:
"Nämä ovat hyvin monimutkaisia asioita,
niin kovin monimutkaisia,
etteivät monet niitä ymmärrä koko elämässään."


Saapuivat kiiren päälle oraakkelille.
Ei kysynyt mikä on kysymys,
oli lopettanut siltä viikolta, joi kahvia tulilla,
saivat odottaa herran rauhassa viikonlopun yli.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

ON MAASULA


ON MAASULA

Viime aikojen saatossa pitkästyttävän joutilaita,
utuisen pehmeitä, mitään aikaansaamattomia päiviä.
Joutavanpäiväisiä haihatteluja ties vaikka mistä.

Täyspäiväistä aprikointia talven tuloon,
paneutumista tulemattomuuteen kotatulilla,
niin antaumuksella,
että nokipannun ripa kiiltelee kuin juutalaisen munat.

Kokonaisvaltaista tihuutusta joka ei kastele
ja kastelee kuitenkin;
sen huomaa sitten vasta ehtoolla
kun poistaa kiiren päältä huopaisen kannen.
Imenyt läpimärkää ilmaa pesusienen lailla,
niin että lierit lerpattavat kuin ajokoiran korvat.
Ja haisee ulolle.

Lumi antaa odottaa - on maasula
siihen on turha muutamilla pivollisilla yrittää,
sulautuu oitis mustaan mantuun;
ei siitään kummene - vesittyy entisestään.

Taivaanpiirin tähystys kivistää silmiä,
niin ankaraa on vartoominen,
kävellään, liikuskellaan,
ranttee on käyty sataan kertaan läpi;
mitään suojaan pistettävää ei enää kertakaikkiaan ole.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 18. lokakuuta 2011

KiRSi ON RAOLLAAN


KiRSi ON RAOLLAAN

Onttoina kollottavat kivet,
jos oikein tarkkoja ollaan,
niin onsina kivien syrjät
kun askel käy palasta,
vanhaa ja kulunutta.

Sattuvat silmään
ja heikon kuminan päästää routinut kamara.
Ennustaa pitkää syksyä,
myöhäistä lumen ja talven tuloa
kun kirsi on raollaan kiven ympärillä.

Siis sikäli mikäli wanhat merkit enää on voimassa;
etteivät vaan pykälänikkarit olisi jo
arktista routa-artiklaakin pilalle värkänneet.

Satunnaisia,
kovin joutilaan oloisia hiutaleita,
pikemminkin hitusia leijaillee eeskaahtaalle tovin,
mutta harvakseltaan,
yksi sataa askelta kohti;
tohtimatta mennä sen kummemmin eiminnekkään.

Maa ei tästään valkene - eikä sielu,
tumman mannun päällä taivaltaa raihnaan kyydissä,
sisusten vielä lämmön tarjoamassa pesässä
odotellen tulevaa kesää.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 17. lokakuuta 2011

SAAMAMiES



SAAMAMiES

Riettaan valkoinen, viattoman oloinen harsuinen huntu peitti suuren osan selkosta. Maa oli rasakka ja kahiseva. Erityisen herkkä astua. Ääntä tahtoo syntyä kellä tahansa vaikka kuin yrittäisi varoen koipiaan nostella. Mutta nyt - aamutuimaan, parahultaisesti kukonlaulun jälkeen ei kuulunut mitään ääniä - mistään. Ilma oli pysähtynyt niille sijoilleen kairassa - koko elämä oli, tai ainakin näytti siltä.

Autius kinasteli tyhjyyden kera jonniinjoutavaa keskinäistä mykkää kisaansa siitä kumpi osaa vaietummin olla. Ken on hiljaisuuden isäntä - se oli ikuisesti ratkaisematon ja sellaisena pysyisi.
Inimistä siihen ei kaivattu sitä kysymystä ratkaisemaan - sellaista pätöhölisijää, joka mistään ammattimaisista hiljaisuustekniikoista piittaamatta saattoi noin vain tulla päivittelemään jonain aamuna jängän reunaan ihan normaalia hiljaisuutta.
Aivan mahdottomalla äänivyöryllä - älyämättä hävetä lainkaan millaisen kakofonian sai aikaiseksi kahisevassa maastopuvussaan, kilisevässä repussaan ynnä muissa hilisvinkeissään joita vain jonkun vekkulin kiinalaisen mieli saattoi keksiä ja panna esille alttiiksi havaituille mielille.

Katsoipa mihin suuntaan tahansa pieneltä jängän saajolta pitkin harsuista vaaleaa selkää, missään ei ollut liikettä. Ei edes korppiparia liihottelemassa teräksenharmaan taivaanpiirin yli haaskalleen. Ei sen ensimmäistäkään hirvasta lampsimassa pää ylpeästi takakenossa, selkä notkolla, soiro suorana vaadinpartiotaan paimentaen. Ei vaikka rykimä par'aikaa ja pian kiivaimmillaan käynnissä.

Mykkää hiljaisuutta vain pelkkää; viimeisinkin kavereistaan hairahtunut kurjen hupakko oli jo aikaa sitten leväyttänyt siipispankkonsa ja loikannut lentoon. Muutaman piruetin jälkeen oijustanut pyramiidien suuntaan ja hävinnyt näköpiiristä viimeisen kailotuksen myötä kuin pieru Saharaan.
Kurkiin nähden siis hiljaisuus pysyisi täst'edin rikkumatta hyvin suurella todennäköisyydellä kevääseen saakka, ellei nyt maailman kirjat ihan tyyten sekaisin menisi. Sekin oli tosin mahdollista inimisen järjestellessä itseänsä luomakunnan herraksi.

Vaan mikä lempohinen se tuolla - kaakonpuolessa, musta piste, ikään kuin se olisi muka liikahtanut. Valkoisen harsun päällä jos oikein tarkkaan pinnistää. Ja valkoista siinä häivähtää myös. Jo vain se killa liikkuu saatana. Liikkuu se sittenkin, mutta kaukana on. Kärpäsen paskan kokoinen piste siellä elää ja on.

No-no-no, nyt siellä on jo pari, ilmestyy pannahinen tyhjästä tuo toinen. Mistä pirusta se tuonne osautui yhen äkin? Katohan,  kontaktia ottaa nuo elävät. Korppeja eivät ole, se on selvä jo nyt. Se on vuoren varmaa - niissä otuksissa ei ole valkoisen kipenettäkään, jos nyt ei satu sitten poikkeuksellisesti olemaan muovipussia kainalossa - molemmilla, niin kuin nuilla näyttää olevan valkoista vilahtamassa kummallakin.

Teeriä! Teerikukkoja perkele. Syyssoitimelle liihottaneet jostakin kurusta yli, tälle puolen selkää - harvinaista. Ukkoteeriä ne ovat, se on varmaa, ei kutkaan muut pasteeraa noin.
Nyt ylettyy jo pulinakin tälle rantteelle, suhahduksia; kappas vaan miten ovatkin innoissaan. Höyhentä siellä näytetään pöllytettävän kiivaana.

Mitenkähän olisi, ulottuisiko noihin wanhoilla silmillään, jos tästä kontilleen laskeutuisi tuon typpyrän päälle. Siihen tukisi Tikan ja alkaisi sohimaan niiden suuntaan?
Arapaima Guttorm, wanhan liiton mies, pieni, kiväärinsä mittainen käppänä, pyllähtää istualleen, kaivaa piippuvermeet taskustaan. Latailee ja valmistelee nautintoerän huolella. Siinä iässä enää harvoin sorrutaan lapsuksiin.

Sytyttää kiverän. Ei ole huolta, että savu ylettyisi teerille saakka. Eläkööt nyt vielä muutaman savun ajan kaikessa rauhassa. Nauttikoot kiiman tuomista oikuista tappelun tuoksinassa. Kyllä minä pian näytän kelle kuulutte.

Kun piipusta on imetty henkinen lataus humeettiin, Arapaima ottaa Tikan, tekee latausliikkeen ja poistaa kiikarista suojukset. Pyörähtää kylkensä kautta mahalleen ja asettuu. Asettelee kädet ja aseen sopivasti sammaleiselle tuelle. Kurkistaa sitten optiikan läpi siihen suuntaan jossa liikennettä varhemmin havaitsi.

Ka siellähän ne, ei ole sopuun päästy vielä kenen astuttaviksi päätyy kanat loppupeleissä. Itse asiassa kanoja ei näy lain. Niitä ei kiinnosta testosteronia pullollaan olevat kukot tällä erää vuotta. On parempaakin tekemistä kuin pylly pystyssä olla jakamassa huuruisella jängällä täyttymystä. Anhittoman jyrkkä ja ankara talvi tulossa - ruokaa tässä pitäisi ehättää tukkia itseensä sen minkä ehtii ja mahtuu.
Nämätten sonnit vaan - älyttömät, pillun perässä huhkivat vielä täyttä häkää.

Nyt asettuu pari kukkoa peräkanaan tähtääjään nähden. Sisäänhengitys ja pidättely. Ilma alkaa virrata tasaiseen huultenraosta. Sormi koukistuu, tyhjä on pois, pieni nytkähdys kahdella ensimmäisellä etusormen nivelellä. Jyrähdys, potku hartiaan ja tulinen kuolema kiitää winhaa hoppua tuon vähäpätösen matkan joka erottaa elämän kuolemasta. Kissaa ei ehdi väliin sanoa, meriketusta puhumattakaan.

Parinsadan metrin päässä kellistyy suoraan hurmasta kaksi teerikukkoa. Helakka veri turskahtaa valumaan kellanvihreälle sammalelle. Kolme muuta henkiin jäänyttä mustanlinnun sielua ounastelee tovin, miten tässä nyt näin pääsi käymään. Palaveeraavat ja päättävät sitten, ettei vara venosta kaada. Hyppäävät siipispankoilleen ja oijustavat turvallisemmille kiimimismaille.

Hiljaisuus on laskeutunut uuteen kuosiinsa jo aikaa sitten, heti perään mainitun laukauksen. Hetken päästä alkaa erottua rahina ja puuskutus kun saamamies siellä lähestyy saaliitaan...




Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

€UVOSTOLiiTTO


€UVOSTOLiiTTO

Tavallisten harmaiden sadepilvien sijaan
tavallisia harmaita uhkapilviä sillä erotuksella että,
nämä eivät sada - vielä;
onean uhkaavina roikkuvat taivaanpiirillä vain.

Ehken hieman samaan tapaan
kuin miten suuret harmaat ihmismassat odottelevat
näennäisen tyyninä mitä tuleman pitää.

Mikään ei kerro päällepäin sitä sielun uumenissa
myllertävää tunnetta jota on padottu
jo lähes ikuisuudelta tuntuvan ajan.

Kyse ei ole nöyryydestä,
tosin omat typeryyksissä kaulaan hankitut kahleet
pidättelevät kyllä hyvän tovin
ja se lieneekin niiden näkymätön johdateltu kytkös
mutta kun kynnys on näkösällä, suitset hellittävät.

Kaikki löyhkäävät tuulet puhaltavat nyt etelästä,
pelastavaa - kaiken alleen peittävää hyväuskoisuuden
valkeaa huopaa ei hevillä ole kiskottavissa ylle.

Petoksen ja ahneuden visto saasta
on jokaisen katsottavissa päivin ja öin,
yöllä ja päivällä jokaisen harmasmassalaisen tykönä.
€uvostoliitto syö miestä ja naista.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 15. lokakuuta 2011

KOLEAT HYPPYSET


KOLEAT HYPPYSET

Mielikuvat autereiden pitsittämistä ehtoista,
haaleista ja vaaleista öistä,
loppukesän herkistä kasteisista huomenista;
ne alkavat olla pikkuhiljaa elämisen lyhyttä historiaa,
ajan rattaan katkeamatonta vuodenkiertoa.

Istahdetaan tervaksen tuoksuisen nuotion ääreen,
vaimeaa, ei suinkaan laimeaa keskustelua
puhki kulutetusta kesästä, yhteisistä kokemisista.
Rakkauden tuhat kuvaa - muistumia kohokohdista,
valmistumassa olevan särysopan aromien
hivellessä hajuelinten pyhintä pyhää.

Liekkien kirjoma lämmin valo kuumottavilla kasvoilla,
toisella puolen seinäkangasta
hiljaisuuden siloittama musta pimeys,
näkymätön eimitään;
äänetön huuto loppusyksyn pehmeydestä.

Kaikonneet loitoksi viimeisetkin kurkien huudot,
tehneet tilan alttiiksi aistia kylmän viileät lonkerot,
jotka hamuillen pujottelehtavat puiden lomista,
sikeän oksiston läpi iholle.

Nuo hiipivät koleat hyppyset hipaisevat kasvoja
ikään kuin vihjeeksi:
Ka - talvihan se täällä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 14. lokakuuta 2011

VOiKO TAiVAASSA KUOLLA?


VOiKO TAiVAASSA KUOLLA?

Oi niitä aikoja - niitä ihania lokaisen kuun tuoksuvia tunnelmallisia huippuhetkiä, jolloin lähes jokainen kylmettymätön kynsi kykeni pistämään hamekankaanostokeräyksen pystyyn oitis kun tunsi piston rinnassaan.
Ne ajat ovat vissiin menneet - sallin itseni hyvin runsaasti epäillä sitä.

Sitä paitsi jos joku yltiöpäinen hurjapää siihen omaa silkkaa yksinkertaisuuttaan vielä kykenisikin, saisi hän oletettavasti koko telaketjuemakkojen remmin silmilleen. Siitäkin huolimatta, että hamekangas olisi vain retonkia ja tulisi vain pelkästään Kävelevän Kataistofin käyttöön.
Niinpä rohkenen vain haikailla wanhoista hyvistä ajoista, tervasta ja höyhenistä...

On lisäksi kovin surullista - se on ilmennyt tutkimusteni lomassa, että kansamme loistavasta perinteestä ei löydy oikeastaan mitään käypää/annettavaa roppia pötypuheilla suunsa halkaisutta Urpiaista kohtaan.
Zizzoz - auttaneeko hänen tapauksessaan edes harakointi, sillä jos kisa oikein tiukaksi menee, niin ministerillä kun on heittää se peilikuva peilikuvaa vastaan. Kumpi kumoaa kumman?

Harkittavaksi tulenee myös piakkoin Arhinmäen miehekkäiden takinkääntöpuheiden johdosta pilkan osuminen omaan valkeaan tennisnilkkasukkaan ja sitä myöten keräys- sekä kangaskaupparetki myös hänelle.

Arhinmäen klikin takki kääntyi viikolla napit paukkuen niin, että maine ja kunnia vilahtivat sontatunkiolle odottamaan isäntää. Nämä kun luopuivat Suomen itsenäisyydestä perustuslakivaliokunnassa hyväksymällä perustuslain EU-jäsenyysmuutoksen, jota ainoastaan persut olivat vastustaneet. Ja ennen hallituskauppoja myös vassarit ja ristilliset.
Minkähän sikalentsu-firman pääjohtajan tittelillä ministeri palkitaan sanojensa syömisestä?

Muudan edellinen "Arhinmäkihän"  palkittiin velallisten myynnistä orjiksi. Tokihan kaikki valveutuneet lukijat muistavat, että omaisuudenhoitoyhtiöt Arsenal, Arsenal ja Arsenal jne. myivät taannoin, tarkemmin ottain 31.3.2000 allekirjoitetulla kauppakirjalla yhteensä noin 76000 saatavaa, pääoma-arvoltaan noin 12 miljrd. markkaa, vain 600 miljoonalla markalla Aktiv Hansa Oy:lle ja C&A Finland Oy:lle.
Kysymyksessä oli tuolloisen Suomen oloissa erittäin suuri ALE-kauppa.

Kaupalle antoi hyväksyntänsä omaisuudenhoitoyhtiöiden valtio-omistajan puolesta toinen (2.) valtiovarainministeri, Vasemmistoliiton Suvi-Anne Siimes, joka sittemmin palkittiin tästä velallisten orjuuttamisesta Lääketeollisuus ry:n toimitusjohtajan tittelillä, sittemmin palkittiin vielä TELAn toimitusjohtajaksi.

Noh - tuo tuosta, sen sijaan ristillisten takinkääntö tässä itsenäisyysasiassa oli kuin se kuuluisa posken kääntäminen, tässä käännössä vain Janus-kasvoisen Räsäsen todellinen luonne paljastui.

Kristilliset demarit, kuten sen hyvin nyt tiedämme, uskovat tietävänsä oiwallisen hyvin mitä heidän jumalansa heiltä odottaa. Ja olemmepa me parahultaisesti sen karvaasti huomannut juuri tässä Suomen itsenäisyysasiassa, että miten mukisematta tämä heidän jumalansa hyväksyy näiden takinkääntötoiminnan.

Täällä Ultima Thulen suloisessa hiljaisuudessa olen vähitellen liudentunut pohtimaan; kannattaako luottaa lain näihin inimisiin, jotka niin varmasti tietävät, mitä jumala heidän tahtoo tekevän?
Kun - saamari soikoon, heidän jumalansahan näkyy aina yhtyvän heidän omiin toiveisiinsa.

Mutta ei kahta puhetta ristillistä, Toimissa on yhä munaa, joskin tarkoitusperät ovat arvattavissa, mies ei kykene olemaan poissa Absurdistanin mäeltä, lienee laitostunut.

Tuo kaikki yllä liittyy, kuten arvatakin saattaa, €uroon ja €uvostoliitoon ja €uvostouskovaisuuteen.
Tulen ja nokipannun ääressä sitä tulee usein miettineeksi, että eikö valhe, petos, vääristely ja osatotuus pikemminkin kuin totuus, ole pysyvämmin vaikuttanut viime vuosikymmeninä yhteisömme inimisten kohtaloihin ja tolaan?

Kun me tavallinen rupusakki olemme jo alusta alkaen pitäneet mahdottomana pelastaa €uro ja €uvostoliitto tekemällä velkaa velan päälle, niin jostakin syystä se ei vaan mitenkään ylety lumedemokratian typeryksiä täynnä oleviin yläkerroksiin.
Mahdoton on mahdotonta.

Tämä opettavainen anekdootti sattui silmääni naamakirjastosta:
Nuoren naisen kanssa naimisiin mennyt 94-vuotias isäntä kertoi lääkärilleen, että perheeseen odotettiin vauvaa.


- Minäpä kerron teille tarinan, lääkäri sanoi:
"Hajamielinen mies oli Afrikassa ja päätti lähteä metsästämään. Vahingossa hän kuitenkin otti kiväärin asemesta mukaansa sateenvarjon. Pian hän näki leijonan tulevan kohti, tähtäsi sitä sateenvarjolla ja laukaisi. Leijona kaatui kuolleena siihen paikkaan."
 

- Mahdotonta! vanhus huudahti. Joku varmaan täräytti sivusta.
- Niinpä niin...


Procul harum,



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Wanhempana sitä sitten pystyy muistamaan mitä hyvänsä, on se tapahtunut tai ei.

torstai 13. lokakuuta 2011

pistekirjoitusta

LUONTAiNEN HERKKYYS


LUONTAiNEN HERKKYYS

Havahdun hiljaisuuteen,
silmänräpäyksessä olen ajan tasalla,
koirut nukkuvat myrskylyhdyn kelmeässä valossa;
ei siis mitään varsinaista hälyttävää,
vain tämä luontainen herkkyys reagoida unessakin.

Napsahdus,
oitis kirkastuu;
pakkanenhan se yrittää tehdä itsensä tykö,
siitä ääni salvoksen nurkassa,
siinä syy havahtumiseen, virkoamiseen.

Varvas kurkistaa porontaljan alta,
hoksaa lavitsan vierestä nutukkaan
ja on tuota pikaa ojossa sujahtaakseen sen kohtuun.

Kaikki varpaat saavat täyttymyksensä,
kiepsahdan istualleni,
rakko pakottaa nousemaan - oijustamaan maailmalle.

Ankaran toimituksen jälkeen nousen porstuaan,
pysähdyn hionneen akkunalasin taakse,
jonka läpi kuultaa valju lyhdyn valo.

Tippalistasta karkaa pisara - valahtaa hikistä lasia;
ohut pistejono jää kertomaan sen reitin.
Pistekirjoitus - pisaran lyhyt historia.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

ViVALDi


ViVALDi

Ensilumi - märän hiutaleen moiskahtaminen
ilmoja aistivan haistimen nokkaan;
pirskottaen pienen pieniä pisaroita ylt'ympäriinsä.
Heh. He-heh. Ha-hah!

Ne kutittavat - saavat hymyn aikaiseksi,
vaikka virallisen käytännön mukaan
mielen kuuluisi olla nyt onean apea
tänä kapeana ohimenokautena.

Hui-hai,
harppaus porstuan rapulta rantteen poikki kodalle,
päättäväinen ote helmasta - kohotus,
pujahtaminen ihaniin kiihottaviin tuoksuihin.

Kourat haparoivat - tunnustelevat tuttuja paikkoja
kunnes osautuvat vihdoin pyhimmästä pyhimpään.
Hyppyset tuntevat tutun muodon - saavat otteen
ja peukalo napsauttaa hennon liekin
joka tarjotaan ahnaan tuohenkäppyrän maistille.

Rätisevän liekin savuntuoksu, lämpimän ensihönkäys;
lumisateen kihinä kankaan pinnassa,
sihinä kuumenevan savutorven kyljessä.

Nupit kaakkoon,
kenttämallin Vivaldin L'autunno täyttää interiöörin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 11. lokakuuta 2011

RAHiSEViA HAiHATUKSiA


RAHiSEViA HAiHATUKSiA

Rapeaa, ei silti apeaa
vaikka vuodenajan oleellinen pehmeys on poissa.
Pieni lupaavan orastava pakkanen;
hiipinyt yön varjoissa esiin
maalaten tihkun kostuttaman niitun huuruun.
Tämä on kapea, herkistävän erillinen kaistale
syksyn kokonaisuudesta - pensaiden huntu.

Sysimusta pilkkopimeys on poissa,
harsuinen mantu on ennakkolupaus valkeudesta,
vihje ankarasta hohteesta keväisillä hangilla,
sitten kun selkä on taas kerran taitettu
ja valo saanut vallan jälleen,
rakentanut sillan sielun salaisista syövereistä ulos.

Mieli maalaa täyttähäkää haihatuksia taivaanrantaan
omijansa laskiessa tunnustellen jalkaa
rahisevaan mattoon.
Murtuva ävär muotoutuu anturain peilikuviksi,
ilmaisee oitis jollekkin satunnaiselle katsojalle
hairahtelevan reitin.

Kiihkeä veri juoksee kohisten suonissa,
tunne tuntuu humeetissa humalluttaen ilon,
estoton, vapautunut nauru purkautuu kahleistaan,
kiirii aution jängän yli hohotuksena pahtaaseen
kimpoaa sieltä takaisin kutittaen mielihyvää.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 10. lokakuuta 2011

JÄNEKSEN PERÄSSÄ, VÄHÄN SiVUSSAKiN



JÄNEKSEN PERÄSSÄ, VÄHÄN SiVUSSAKiN

Kiimasjängän Alreeti - kaikkihan hänet tuntee. Tai jos ei tunne - oppii tuntemaan tavatessaan. On sen verta merkittävä persoona kun joutuu kanssaan tekemisiin. Itse asiassa Alreeti ei ole edes Alreeti, mutta sillä nimellä hänet on tunnettu jo vuosikymmenet, vunukasta saakka. Siitä myöhemmin, se ei ole oleellista tässä vaiheessa.

Olimme jänisjahdissa etäänperällä, hyvää vitelikköistä jänesmaastoa. Siitä vain emme olleet varmoja, miten oli petolintutilanne sillä perällä ja ketut. Musta maa joten jälkiä ei juurikaan näkynyt kenestäkään, mitä nyt muutamia ketunpaskoja maastouralla. 

Jänekset olivat siis arvoitus.

Astelimme tihkussa kumpuilevaan maastoon saakka. Jängästä kohosi harjun tapanen, kamusimme sille siksi, että siinä oli muutama kelo ja hyvällä mallilla oleva kuosto, tervaroson vaivaama ja valmiina vinksallaan kuin luojan lahjana muuatta salaman sälöttämää ja hiillostamaa kannon tynkää kohden.
Siinäpä oivallinen tulipaikka.

Laskimme siihen riipit ja reput. Peittelimme sateelta suojaan sekä sytytimme alustavat torkkotulet. Alreetin koiru oli jo täyttä häkää luotaamassa kuonollaan ympäristöä, ulahdukset kuullostivat loittonevan joten istahdimma siihen tulen ääreen laavukankaan suojaan kahvittelemaan. Oli kyllä vielä sen verta hämärää, että kunnolla ei olisi vitelikköön nähnytkään, jos sieltä jussi olisi eteen tormannut.

Keskustelimme joutavia, niitä näitä, aseista ja inimisistä, säästä ja päästä. Ei sen kummempaa. Sentään wanhoja tuttuja oltiin ja suurimmat elämän kysymykset oli jo tulilla käsitelty moneen kertaan läpikotaisin.

Parahultaisesti tuntuikin sopivan nyt, että liiat lörpöttelyt jäivät taka-alalle ja sanoja vaihdettiin vain sen minkä kumpikin tarpeelliseksi näki.

Kaje kääntyi huomeneksi, valo lisääntyi sinä määrin, että siimeksetkin alkoivat paljastua. Samassa rähähtää haukku päälle jossakin puolenkilometrin päässä. Tämän harjun tapasen järvenpuolipäässä.
Se tarkoittaa, että jussi lähtee kaartamaan rantavitelikön suojassa vasemmalle. Saattaa käydä liki siintävää metsän reunaa, mutta tulee kenties harjun metsänpuolipäässä rintuuseen ja alkaa loikkia harjun selkää takaisin makuukselleen.

Sovittiin että Alreeti lähtee ylösottopaikan suuntaan passaamaan ja minä hipsin vastaanottajaksi jos epeli tulee jängän yli tähän harjulle. Haukku alkoi kuullostaa pitävältä, jussi oli siis liikkeellä. Ei pitänyt kiirettä, sen verta tasaseen siirtyi haukku pitkin juuri ajateltua liikerataa.

Lähdin kassehtimaan ja pistämään vastaanottokomiteaa ylös. Haulikko, muutama varapati taskuun ja menoksi. Saavuin sopivasti jängän reunalle kun haukku kääntyi likenemään juuri kuten oli ounasteltukin. 


Sitten erotin ensimmäisen kerran kun jussilainen pomppi ruskeaa jängän taustaa vasten, vatsapuoli vilkahteli valkoisena, mutta muuten oli kyllä hyvässä värissä vielä.
Kun pysähtyi toviksi, heti oli hukassa kun katsetta käytti muualla. Alreetin huonokuntoinen dreeverinarttu ei kovaa kiirua pitänyt, tulla reuhusi sellasta puoli-innokasta, oli kai väsyttänyt heti alkunsa jo itsensä kun jussi oli pistellyt täyttä häkää tehden periä.

Jussi lähti tulemaan, lähes suoraan kohti. Matkaa oli ehken satakunta metriä kun siihen sekaan tormaa kettunen joka pääsee vereksille jäljille, suorastaan näköetäisyydelle kun jussi on juosta melkein sen hampaisiin.
Koirun pakka menee tyystin sekaisin kun se äkkää kaksi kiinnostavaa hajuvanaa sikin sokin. Lähtee kuitenkin pää kolmantena jalkana, uutta intoa puhkuen takaa-ajoon.

Jussille tulee nyt hätä käteen, lähtee tekemään uutta kierrosta, minä olen auttamattomasti liian kaukana, mutta että Alreeti - se on siellä toisessa päässä passissa, mutta lempolainen tähyää kyllä vuoren varmasti jussia siitä harjulta eikä harjun viertä pitkin tulevia epeleitä.

Huudan että kuvetta pitkin tulevat. Odotan laukausta. Ei kuulu mitään. Haukkukin vaimenee, lopulta laimenee ja jängän ylle valuu hiljaisuus. Vain tuuli huokailee koillisen puolesta.

Lähden kalppimaan torkkotulille. Savu tuntuu haistimeen. Alreeti on kai jo ehättänyt paikalle ja lisännyt syttöjä.
Tihku on haipumassa kun asettelen nokisen kanan liekkeihin.
 

Kyselen vaivihkaa miten siinä kaplakassa oikein kävi. Näkikö niitä otuksia lain. Näki-näki, muttei raaskinut ampua kun olivat niin hyvässä turkissa molemmat. Ja sitä paitsi hänellä ei ollut edes panoksia piipuissa. 

Sade on lakannut somimoilleen. Aurinko pilkistää verhon takaa. Mikäs tässä on hyvää metsästyspäivää tulilla istuessa...




Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

AALLONMURTAJALLA


AALLONMURTAJALLA

Jäämeren huurut ajelehtivat sinne tänne
kiireettömien ajatusten tapaan;
joutilaina tukkivat jokaiseen kallionkoloon
tarjoten itseään tykö koleina suudelmina.

En ole läsnä,
sillä täsmälleen sillä erää sieluni seuraa menneisyyttä,
vahtaa haamuja aallonmurtajan kiviseltä selkäpiiltä.

Hiljainen kylätie muuntuu historian eiliseksi,
menneisyyden sielujen häilyvä parvi
aaltoilee mukulaisella kadulla näkymättömänä.
Työtä ja toimintaa jokapuolla.

Silmät sulkemalla erottuu työteliäs väki askareissaan.
yks' ja toinen tuttu, tutuntuttu ja tutuntutuntuttu.
Solisevana purona monenkielistä puhetta.

Kalastusveneen lähestyvä puksutus,
lokkien riipivä kirkuna,
sumutorven onea törähdys
Kuivuvan turskan löyhähdys.

Kaikki tuo kuin leikkiä vaan,
heti kun vapauttaa sielunsa kahleista.
Läpsäyttää persukselle ja sanoo:
"No - alahan mennä."

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 8. lokakuuta 2011

VUOMAA MYÖTEN


VUOMAA MYÖTEN

Äänettöminä hiipivät hunnut joen selkää,
haihtuvat huomeneen,
palaavat takaisin raskaina roikkuvina pyörteinä,
hailakoina tihkuvina kielekkeinä puolilta päivin
ja kieppuvat ehtooseen.

Harmaan kannen alla,
sysimustan kuvastimen ahteilla syysjuhla.
Kellastuneen korsikon kahina on runo,
tuulen virin hipaisu riimi säkeen molemmissa päissä.
Yksinäisen hulkin rietas räpistely ennen matkaa
keskeyttää hetken.
Siinä koko värssy.

Kurkien viimeiset aurat kutsuvat taivaanpiirillä
syksyyn unehtuneita haihattelijoita siivelle;
jäähtyvä arktinen maa polttaa koipien alla.
Eines ehtyy - sammakot hyytymässä horrokseen,
riite hinkkaa kinttuja.
Kaikkea vaivaa.

Pois on lähdettävä ennen kuin kynnet jäätyvät.
Viimeinen kailotus ja koko kuoro kohahtaa siivilleen.

Vuomaa myöten suon ylle laiskasti sujuva huntu
kietoo syliinsä käkkärät,
kätkee pounikon helmainsa suojaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne