perjantai 30. syyskuuta 2011

MOOSEKSEN KiRJA


MOOSEKSEN KiRJA

Viimeisimmän tiedon mukaan Mooseksen kirjassa ei sitten kerrotakkaan tästä etiäppäin, että Mooses veti Kuopion lyseossa uskonnon opettajaa turpiin -59. Koko hauska kepponen onkin muka suoraan "pimeyden ytimestä."
Sen sijaan Ensimmäisen Mooseksen kirjan 4. luvussa kerrotaan Kainista ja Aapelista ja siitä kuinka Aapelin kävi kun karkea Kain tuiskautti sitä luuvitosella kainosti otsaluuhun.

Löyhästi aasilla ratsastain; Kuopiossa asui taannoin eräs Aapeli, muudan Simo Puupponen niminen mies, toimittaja joka kirjoitteli salaviisaudella höystettyjä romaaneja.

Laivat olivat tuolloin usein puuta, mutta toimittajat rautaa.

Romaanista Siunattu Hulluus - elokuvaversiossa on eräs episodi joka vapaasti muistellen sopii tällä erää parhaiten kuvaamaan rupusakin näkökulmaa hallituksen yksioikoisiin toimenpiteisiin - kuin samalla myös tietyllä tavalla yksioikoisia mooseksia.

Kun Elmeri ilmoittaa olevansa rakastunut naiseen (hallitus €uroon ja €uvostoliittoon) ja perustelee sitä tunteella, toteaa siihen Ano veljelleen Vilippukselle (rupusakki): 

"Mies jonka pääluutkin on tehty niin ohkasista tarpeista, että tyhmyys suorastaan paistaa läpi. Ei semmosen sovi rakastua. Eikä etenkään naiseen."
Aivan oiwallista salaviisautta sanon minä.

Rienaavan kohtalokkaasta rakastumisesta onkin kyse kun lähes 1/3 kokoinen velkavastuu valtion vuosibudjettiin nähden otetaan päälle ehdoin tahdoin muiden tekemien törsäilyjen takia.
Mistään wiisaudesta asiassa ei voi siis olla kyse, kaukoviisaudesta vielä sitäkin vähemmän.

Samassa sekakuorossa patamustan Kokomustan matematiikkaneron johdolla hymisi hymniä €uvostoliitolle koko takkinsa napit paukkuen kääntänyt työkansan paremmisto. Vihreällä veralla ristin varjossa. Myös ruåtsiksi.
Vain Mustajärvellä ja Yrttiaholla ei ollut kynsi kylmennyt - äänestivät vielä syntymättömien lasten velkataakan lisäämistä vastaan.

Noin €1400 000 000 (14 miljardin €uron) velkavastuiden puolesta äänestivät nämä seuraavat yltiöpäiset ja omista eduistaan tinkimättömät työkansan parhaimmistoon kuuluvat: 

Arhinmäki Paavo, Kalliorinne Risto, Kontula Anna, Korhonen Martti, Kyllönen Merja, Lapintie Annika, Modig Silvia, Pekonen Aino-Kaisa, Tiainen Eila ja Virtanen Erkki.
Lyhyestä virsi kaunis. Demareita ei kannata edes listata.

Näemmä parhaimmistoon on levinnyt koko rupusakkia uhkaava syöpäkasvainten etäispesäkkeistö. Toivottavaa on, että se lopulta tuhoaa myös nämä alustansa.

~~~~~~~~~~~~

Kuinka kaikki rupusakille tähellinen onkaan kirjattu tähän niin vaatimattomaan johtopäätökseen:
"Valtio on jo luonnostaan moraaliton, joten kaikki bisnes valtion kanssa on moraalitonta.

Valtion toiminta perustuu hyvin organisoituun järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Se ansaitsee suurimman osan tuloistaan veronkiskonnalla, uhkapeleillä, alkoholilla ja tupakalla sekä inimisten liikkumista pakkoverottamalla. 

Se kontrolloi kaikkea liiketoimintaa ja vaatii suojelumaksuja. Jos yritys jättää maksamatta, niin valtion väkivaltainen kenttäorganisaatio pitää huolen siitä, että yrityksen toiminta katkeaa kuin kanan lento.

Suomen mafialla on jäseniä arviolta 125000 ja moninkertainen määrä pikkurikollisia rikoskumppaneinaan.

Virkamiehet ovat tämän organisaation mafiosoja, poliitikot narreja ja poliisit sotilaita..."


Procul harum,



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Wanhempana sitä sitten pystyy muistamaan mitä hyvänsä, on se tapahtunut tai ei.

torstai 29. syyskuuta 2011

meren valo

MYKKiÄ LAHEiTA TiHKUJA


MYKKiÄ LAHEiTA TiHKUJA

Syksyn pehmeä ote ruskan jälkeen,
hetkinä ennen talven tuloa,
mykkinä laheina tihkuina;
ei kohinaa, ei syöksytorvien onttoja valumia.
Aivan kuin se ujostelisi vastata tunteisiini.

Kosteaa,
kun astut kuistilta rantteelle,
kasvoilla heti lehmän kieli;
maahan saakka ulottuva läpinäkyvä pilvi suutelee,
kastelee läpikotaisin kaiken olevaisen.

Entä puolesta ehtoosta taittuva hereä hämärä,
siimes joka päivä päivältä antaa varhemmin periksi
säkkipimeän suhteen.
Mystisesti se panee kaipaamaan elävää tulta,
liekkien valaisemaa hirsiseinää,
häilyvää varjojen tanssia.

Ja siellä - mustan onean takana;
jossakin vielä kaukana aavoilla - valtamerten yllä,
kokoontuvat jo kiihkeät tuulet yhteisiin palavereihin,
puhkuvat toisiinsa intoa ja hurjapäisyyttä,
kunnes vihdoin päätyvät suunnasta yhteen mieleen.

Päivän pituudessa hävitään jok'ikinen päivä,
aina auringon syntymäpäivään saakka.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

SELLAiNEN SATTUU


SELLAiNEN SATTUU

Näinä syksyn reunimmaisina,
kuulaina päivinä;
aikana ennen tuokion kestävää loskaa
ja maan vaipumista valkean vaipan alle,
meidän pohjoisen ihmisten näkökyky
paranee tai korjaantuu kummasti.

Kenties siihen on syynä humeetin vaistomainen
virittyminen lämpimän värisillä muistikuvilla,
varautuen pimeää ja kylmää pitkää talvea varten;
mene ja tiedä - ehken siihen löytyisi joku muu selitys,
jos siihen ankarasti puurtaen paneutuisi.

Joka tapauksessa näiden aamujen
hienot kajeet havahduttavat huomaamaan.
Jyrkkinä, hehkuvina palavat taivaat,
liekehtivät niin että on suorastaan hillittävä menoa.

Otettava taukoa,
asetuttava aloilleen vartoomaan laantumista;
tyynenä vain seurattava kun hehku kesyyntyy rusoksi
muuntuu lopulta pilven reunojen puunnoksi.

Sellainen sattuu kovasti sieluun - k o s k e t t a a,
näkymä korventuu mieleen tuokiokuvaksi,
takautuu sieltä kieleen sydäntalvella;
jakaantuu ilmaisuna ystäville pitkin maita ja mantuja.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 27. syyskuuta 2011

KAHDEN MAAiLMAN VÄLiSSÄ


KAHDEN MAAiLMAN VÄLiSSÄ

Haileat, utuiset aamut,
elämisen ihanan viehkeä runo;
valumassa puolelta toiseen sijaansa etsien,
löytäen aina vain eteenpäin,
kunnes haihtuu,
vaihtuu kajeeksi idässä.

Hereät autereet leijuvat niittuin yllä,
hipovat laheina huntuina kahden maailman välissä,
kuin tyhjää ei mitään ja sittenkin näkyvissä.
Muu maailma haamuina tällaisina syysaamuina,
jossakin epämääräisessä sisällä ja taustalla.

Sielläpä niin,
omassa erinomaisuudessaan,
salaperäisen mystisessä kauneudessaan,
huntuin alla;
toinen maailma odottaa väistymistä,
huutaa ääneti tuulta puhaltamaan usvan.
Yllä toinen vartoo kajeen muuntumista huomeneksi.

Valo voittaa kasteisen autereen,
piirteet selkenevät, kontrasti palaa,
maailma saa takaisin muotonsa.

Satumetsät haaveineen haihtuvat toviksi syrjään
palaten taas aaveineen illan hämyssä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 26. syyskuuta 2011

TAiÐiS



TAiÐiS

Soikkanen. Soikkanen oli tämä miekkonen nimeltään. Hyvin omituinen eläjä. Ei siitä paljon historiaa ollut kellään tiedossa - Soikkasesta. Ei edes akoilla, vaikka kova oli kuulema yöjalassa käymään. Kutsuttu ja odotettu vieras. 
Tiedä häntä sitten oliko tosi. Ei kyllä itse kerskunut saamisillaan. Vaan kylläpä tiesivät kylällä kertoa, että muutama vunukkakin oli sen alta.

Oli jos oli. Kukaan ei metakkaa mokomasta nostanut. Ruokkoja ei asetettu Soikkaselle, sai kulkea siltä osin rauhassa ja ruiskutella sinne minne pyydettiin. 


Voisiko sanoa, pienen pienessä kinkerpiirissä kaikki oli suurin piirtein kohdallaan. Asiat rullasivat omaan tahtiinsa isommitta kiireemmittä. Pahansuopaisuutta ei esiintynyt. Tai jos sattuikin, niin se pidettiin visusti sisäseinien sisällä. Yhteisön keskuuteen henkilökohtaisia pahoja oloja ei tuotu koskaan.
Tyhjää kränää kiehäämään.

Soikkanen, Orvo Aaro Ernesti, oli metsän mies, metänmies, kuten sillä perällä tavattiin sanoa. Missä lie oppinsa saanut metsässä kulkemiseen ja liikkumiseen? Saalista tuli aina. Löysi sienet ja marjat, linnut ja jänikset, eikä hirvikään ollut poikkeus silloin kun sille oli tarvis.

Kun OAE lähti haulikko olkapäällä astelemaan metsään, tiesi tapauksen näkijä, että se on vuorenvarmaa kun Soikkanen palaa, jotta sillä roikkuu repussaan pivollinen pyitä, tukku teeriä tai metso tahi pari koppeloa. Ellei sitten olisi intoutunut sillä erää jänistä naakimaan.

Muutama muukin kylän metsästyksen harrastaja oli päässyt Soikkasen mukaan erästämään, vaikka enimmäkseen OAE metsästeli yksin.  Mukana olleet kertoivat, että omituista oli ja tuntui kun Soikkanen liikkui - mitään ei kuulunut. Ei risun rapsahdusta, ei mannun töminää tai oksan raapaisua lyyssiin. 

Jotenkin Soikkanen vaan sulautui luontoon, liukui sen sisään kuin kala joka käy pinnan lähellä käännähtämässä ja jättää vain kevyen pyörteen, muttei ääntä, molskahdusta.

Ja niinpä yleensä kävi, että porukalla liikkuessa saaliit vaihtelivat huomattavasti, koska muut eivät Soikkasen lailla sulavuutta kyenneet harrastamaan vaan melkoisella rytinällä rymysivät vitelikköjä ja jänkämaita.
Joku tiesi kertoa, että Soikkanen vain hävisi näkyvistä ja yhen äkin palasi. Että oikein toisinaan hätkäytti.

Sanoivat olleen hyvä ampumaan lennosta ja se on kyllä ymmärrettävää jos tietää vähänkään kanalintujen käytöstä.
Koppelo ja teeri - ne luottaa suojaväriinsä yleensä niin rutosti, että ne pyrähtävät maasta kun kulkija, äänenaiheuttaja, rymistelijä on kohdalla. Ja silloin ne hyppäävät jaloilleen ja ponkaisevat lentoon pois päin, hyvin harvoin kulkusuuntaan nähden eteen toisin kun ukkometso, useimmat ukkoteeret.
Siksipä pitää ollakkin huippuampuja joka osaa satuttaa pakenevaan lintuun ja useimmiten vielä 90 astetta kääntyen oikealle (oikeakätinen) vasemmalle vasenkätinen.
 

Käytännössä aika monelta jää lintu saamatta ja monet taitonsa tunnustavat jättävät edes kokeilematta. Mutta Soikkonen kuului näihin poikkeuksellisiin kykyihin. Hän oli taiđis, kuten alkuperäisasukkaat sanoivat. 
Hänen refleksinsä ja käden tarkkuutensa yhdistettynä luonnossa äänettömänä kulkemiseen oli ankara haaste riistalle.
Useimmiten kuolettava.

~~~~~~~~~~~~

Kaikki aikanaan. Kylään saapui suuren ja mahtavan Sosialistisen Neuvosto Tasavaltojen Liiton edusmies asumaan. Palomies ammatiltaan, palopuhemies vapaa-aikanaan ja aina muulloinkin kun tilanne salli. Wankan linjan sosialisti, kommunismiin hurahtanut sinisilmä joka nukkui Ruususen unta hereilläänkin. Kaikki oli yhteistä hänen mielestään ja niinpä otti tavakseen lainailla ja käyttää kyläläisten tarvekaluja aina yhteiseen asiaan vedoten.

No mikäpä siinä, muutama kyläläinen innostui kovin ja oitis omaksui sosialistisia tapoja mestarinsa ohjauksessa.
Soikkanen ei liittynyt individualistina tuohon menoon, pysytteli syrjemmällä, vältti tapaamisia ja jos sattuikin väisti puheenaiheen metsästykseen ja erästelyyn johdattelevilla huomautuksilla.

Palomiehen vaimo oli hereä ja lahea, hm... varsin muodokas nainen, verevä ja tumma, kipenen verta alle keski-iän oleva katseita keräävä ihmetys. Ja sellainen joka kyllä itse tiesi, että herättää miehisissä miehissä ja uroissa niitä tiettyjä tunteita, jotka panevat kusiaiset vilistämään pitkin selkäpiitä ja lopulta päätyvät navan alle kahvipöydässä ja lopulta jäykistävät koko keskustelun.

Tiesi tämän juu. Ja eikös vaan Soikkanen, naisiin mieltynyt humanteri tämän piankin äkännyt. Totta maar hokasi, että palopuheita alvariinsa pitävä palomies ei jaksanut tai huomannut mitä kaikkea vaimon tarpeita oli jäänyt hieman keskeneräiseksi.
 

Palopuhuja oli kyllä kunnon iskurityöläinen päivä ja iltatöissään, mutta yötöissä näköjään pelkkä tolvana.

Siihen saumaan Soikkanen iski. Eikä siihen lopulta tarvinnut kummostakaan soidinta pitää kun froua oli jo sellaisessa kierroksessa, että puuttui enää yhteinen paikka missä katsella ja ihmetellä kun taivaan portit aukeavat.

Oivallinen tilaisuus tulikin kun palopuhuja joutui lähtemään piirin toimeenpanevan komitean neuvotteluun ja ohjeistukseen. Froua jäi yksin kotiin. Tapasivat kaupalla yhtä aikaa Soikkasen kera ja saivat sovittua ajan ja paikan.
 

Oli lokakuun loppua. Jää oli varsan kantava. Aurinko kilotti laskiessaan mitä oivallisimman sillan kierään jäähän. 
No vaikkapa haaveilla ties millaisesta suuresta onnesta kun froua Orvo Aaro Ernesti Soikkasta odotellessaan nojasi kyynärpäillään kuistin kaiteeseen ja tuijotti kaukaisuuteen.

Tarina lähenee loppuaan. Lemmenpari pääsi kiihkossaan sinne saakka minne oli matkakin ja hieman yli - luvalla sanoen, Soikkasella kun oli mieskuntoa erästelyn takia, lisäksi tietysti uutuuden viehätys siihen vielä potkua antamaan. 


Kielletty hedelmä sekä tunne siitä kuinka se pölvästi joutuu nyt aisankannattajaksi, koskapahan tieto asiasta paljastuu viimeistään pyykkituvan uutisissa ennemmin tai myöhemmin.
Nämä mainitut antoivat Soikkaselle sitkeyttä rynnistää taivaan portteja useamman kerran.

Pahaksi onneksi piirin toimeenpanevan komitean joku jäsen oli sairastunut ja kokous päättyi ennalta arvaamattoman aikaisin. Palopuhuja palasi kotiinsa varhemmin ja kuuli yötyöhuoneesta niin taivaallista riemunkiljuntaa, että pahoin entein meni ovelle ja raotti. Näki tietenkin Soikkasen luomisen töissä hurmiossa kieriskelevän frouansa kera.

Jos punikki nyt yleensä voi punastua, niin sen kyllä palopuhuja sillä erää teki. Oikeastaan muuttui mustanpunaiseksi. Hiipi pois ja suoraan Soikkasen kotiin. Anasti haulikon ja latasi molemmat piiput. Juoksi sitten takaisin. Keskeytti aktin ja kun Soikkanen pyrähti pakomatkalle pikajuoksua pitkin kartanoa, ampui tämän kuoliaaksi.

Sen pituinen se. Vaikka halusi jakaa kaikkien muiden tavarat, niin ei sentään vaimonsa. Joku raja se pitää sosialismissakin olla.

Procul harum,



Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

KURNiVAN SUOLEN TÄYTE


KURNiVAN SUOLEN TÄYTE

Röyhkeä halla jalkain alla rahisee,
ennenaikainen lupaus arktisesta hysteriasta;
hyytävästä koillisen viimasta,
joka lakaisee, silottaa alkavan roudan pinnan.

Kuorruttaa kirsin läpikuultavalla jäällä,
jos on sillä päällä että vettä vihmoo sekaan ja jäätää.
Otaksun.

Jatkan matkaa toivossa.
Huurtuneen kelon juuresta nousee musta ukko,
siipispankot paukkuen mennä rytisee oksiston läpi,
pääsee selville vesille - katoaa tulevaisuuteen.

Äänettömin siivenlyönnein - aaveina,
seuraavat perässä haaveeni hengen salpaavasta
metsopaistista aistinautinnon täyttymyksenä;
karkaavat ja haihattelevat sille tielleen.

Herpaantuneena vaivun pounikkoon,
sielu sysimustana, kulmat ankarassa kurtussa
tongin reppuni kurenauhan raosta sikaa - saan otteen;
kiskon pyristelevän otuksen päivänvaloon
ja kiskaisen siltä hengen renksusta.

Asettuu heti ja alan lohnia niibin kärjellä
lihaa käkättimeen kurnivan suolen täytteeksi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 24. syyskuuta 2011

KOiRAN UNTA


KOiRAN UNTA

Mennään näin kerta mennään,
tämä on tämmöstä retuuttamista
ja tullaan sitten kun tullaan,
ei tämä tähän jää - syksykin tulee ja jää;
lumi myös ja lopulta se varrottu kierä jää.

Humeettia kuumottaa saalisvietti.
pannahinen - kuin pikkupojan tikkarihimo.
Mustan metsän odotus jatkuu,
välikausi - pitkä kuin nälkävuosi.

Väkevät taimenet möyryävät jo syvien vesien sisällä,
siiat jatkavat odotustaan päästä pannulle.
Reeskain sukukokouksesta puhuu koko Ahtolan väki.
Hirvaat rykivät jäykin jaloin ja tojivin kaluin
päästäkseen astumaan.

Se kalina joka kuuluu selkosesta,
ei se hampaista johdu vaan kiimasta,
hyvin runsaasta kiimasta,
alkukantaisesta vietistä kylvää kylvämistään;
sarvet siellä kohtaavat sarvet.

Paju pitelee lehdistään kynsin hampain,
muut puut suurinpiirtein luovuttaneet.

Verkkopaljut uinuvat koiran unta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 23. syyskuuta 2011

HEI HULiNAA


HEI HULiNAA

Tänään on tärkeä päivä Absudistanissa, sikälikin, että tänään on syyspäiväntasaus; ketä se sitten kiinnostaakaan enää nykyisessä €-hulinassa. 
Joka tapauksessa tasauksen tarkka hetki tänä vuonna on klo 12.04; Absurdistanin, eli entisen Suomen aikaa. Aivan. Juuri niin. Nimenomaan tätä hassua, markkinavoimille valjastettua yököttävää luonnonvastaista kesäaikaa.
Julianpäivissä (JD Julian Day) se meinaa aikaa ja hetkeä: 2455828,00278934 - tarkalleen.

Tuosta hetkestä alkaen päälle kaatuva pimeys saa sijaa yhä enemmän. Päivä päivältä se jatkaa hidasta mutta tasaista vyöryntää ja ottaa lopulta valtaansa koko inimiskehon ja -mielen. Joskus tuntuu, että myös kielen. 

Syysmasennus kyttää hämärän rajamailla, loskaisen ja paskaisen lokakuun oneimmilla hetkillä urbaanin yhteisön porttikongeissa ja ankeilla takapihoilla jopa marraskuulle saakka. Elä siinä sitten arkisen harmaata elämääsi.
Jos jotain lohdullista - kulminaatiopiste saavutetaan vasta mustakaapujen joulun alla. Markkinahumussa.

Ja niinpä se näyttää median mukaan tänä vuonna Absurdistanilaisilla olevan synkeä kohtalo odottaa markkinavoimien rymyämistä aina vuodenvaihteeseen saakka. 

Tuskinpa vaan lakkaavat, afluenssa kun ei lähde humeetista omin konstein. Politikkojen humeetissa kiertää pahoin williintynyt mielipuolinen chimera.
Nooh - siinä vaiheessa ei vielä tiedettäne, onko pahimmat kolhut ohi, mutta suuntaa se ainakin tulee osoittamaan.

Valittettavasti joudun tällä erää ja tässä hetkessä rapsuttamaan varmistinta niin tihiään, että se taitaa kulua pilalle ennen varsinaista aktia. Meikäläinen kun on saanut yliherkkyysreaktion noista politikkasten vastuullisuuspuheista.

~~~~~~~~~~~~

Oikea aika, se rehellinen, huitelee jossakin Parikkalan seudulla vasta tuntia taaempana ja Ilomantsin Virmajärvellä vielä sitäkin jäljempänä, tavoilleen uskollisena ja kiihkoilematta, piittaamatta kipenettäkään näistä €U-uskovaisten kotkotuksista.
Siellä ei ole hoppua ajan kera. Ne harvat ja yltiöpäiset ja sinnikkäät eläjät kyllä jaksavat elää omana elonsa luonnon aikataulun mukaan.

Toisin se on paremmiston Absurdistanissa. Siellä on kaikki kotkotukset yht'aikaa tulessa. Karonkka päällä yötäpäivää. Vihapuheista kinataan eeskahtaalle, lyödään päin pläsiä kiellettyjen sanojen listoilla samaan aikaan kun maa on roistojen kynsissä. 


Koko mekastus alkaa muistuttaa, tzori - ei hölmöläisten, vaan entisen SNTL:n parhaimpia vuosia, kavaltajia, pettureita ja urkkijoita koko remmi tyynni. No ehken pois suljettuna teidät, lukijani.

On sateinen ja onea syysaamu. Selkonen tupaten täynnä matkustajia. Koleerinen metsästäjä hyräilee hilpeää sävelmää ja rummuttaa sormillaan aseensa tukkia kahvitulilla.
Tulille astuva apeanoloinen mies
huomauttaa innottomasti:  
"Kylläpä sitä nyt ollaan niin myötälettä".

- Niin olen, toveri ja tuntematon ystäväni. Katsokaahan, ajattelin lähteä iltapäivällä Chargoggagoggmanchauggagoggchaubunagungamaugg-järvelle kokemaan verkot. 
Luulenpa kalojen siellä jo odottelevan, että joku pyytäisi niitä ruokapöytään.

Vetoan anhittomaan maanläheisyyteeni tekstini rahvaanomaisia sanoja sisältävissä kohdissa, vaikka olenkin tätä nykyä pääsemässä tuosta tavasta. 


Silti:
Vassaripissiksille sanon hyvästi - mitta on täysi. Muille kestämistä Natalis Solis Invictiin  - voittamattoman auringon syntymäpäivään saakka. Kyllä se sitten siitä taas. Onhan meillä sentään ius suffragii.

Post Scriptum.
Onkohan hevonkuusen (Hippo abies) taimia muuten missään myytävänä?

Procul harum,



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Wanhempana sitä sitten pystyy muistamaan mitä hyvänsä, on se tapahtunut tai ei.

torstai 22. syyskuuta 2011

lauantaiaamu

ÄKiN TÄKiN ALLE


ÄKiN TÄKiN ALLE

Havahdun hereille - virkoan pirteäksi,
kapsahdan lavitsan räystäälle,
mutta kuvanauha pyörii yhä humeetin kelassa,
filmin pää läpsyttää tasaiseen tahtiin,
kuin tuuli kuunaan lipputangon narua.

Satoja tuhansia kiireisiä askeleita tahollaan,
asfalttiviidakoissa, betoniharmaissa,
kiiruhtamassa urbaanista toiseen,
enää joka toisella kainalossa keltainen lehti;
joka toisella liituraitainen ketunhäntä.

Keltaiset aviisit lojuvat maassa hylättyinä,
syyssateiden kuurot piiskaavat niiden räikeät sivut
epämääräiseksi möyheäksi massaksi niin nopsaan,
että mokoman näkevät erehtyvät luulemaan läjää
tuulen pieksämäksi koiranpaskaksi.

Taivallan permantoaavikon yli, pukkaan uksen auki;
tuuli läpsyttää tasaiseen tahtiin lipputangon narua.
Hölynpölyä on ilmassa niin sakeana että,
jos totuus ei käyttäisi ehkäisyä,
se tulisi huomaamattaan tiineeksi valheesta.

Pujahdan äkin täkin alle takaisin,
ei mitään uutta pankkirintamalla.
€uro siellä vain jatkaa lankeamistaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

SE TÄSSÄ ON EDESSÄ


SE TÄSSÄ ON EDESSÄ

Vaivihkaisin askelin hiipii esiin hämärän suojassa,
ensin läpikuultavina huuruina,
kuin myyttisinä ajattomina unelmina kauneudessa.

Sitten naamioituu jo odelmaan helmiksi,
kaikkien aamuvirkkujen kulkijoiden ihasteltavaksi;
herkkyys saa aikaan ihastuksen ilmaisuja
siellä missä asiasta keskustellaan,
kahviloissa, kampaamoissa, pyykkituvilla.

Muutaman ajan kuluttua ävär on aamuisin valkea,
kauttaaltaan puhtoisen huurun peittämä alue,
joka palauttaa ensi kertaa mieleen ajan tilan.

Talvi. Ja pakkanen. Nehän ne.
Sieltä menneisyyden hämäristä,
muutaman kuukauden, takaa nostavat jälleen päätä.
Ei kahta puhetta - myönnettävä on tosi,
se tässä on edessä.

Pian jytisee nurkissa.
Pakkanen se siellä roimauttelee hyisellä nuijallaan;
puree poskipäihin heti kun astut ulos porstuasta.
Kaverina sillä pirulla pohjoisen kolea viima.

Jo rappusilla kylmät vaatteet hipovat ihoa.
Lunta enteilee.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 20. syyskuuta 2011

SÄHKÖSANOMiA HUMEETTiiN


SÄHKÖSANOMiA HUMEETTiiN

Taivaat valkenevat enteistä huolimatta kuulaina,
kaarneet keskustelevat suulaina vähäpätöisistä;
lörpöttelevät tyhjänpäiväistä palturia aikansa kuluksi
vaimeasti mutisten sarastuksen kajeessa.

Raikas tuulahdus koin suunnasta huuhtelee kasvoja,
karistaa viimeisetkin unihiekan rippeet silmistä;
valuvat unisina puroina takaisin Unenmaahan.

Tulen lempeän lämmin ääni,
satunnainen koron paukahdus,
kirpeän tervainen savun tuoksu;
ja tämän riitiksi muodostunen tunnelatauksen läpi,
arvaatte jo - ensimmäisenä,
luomien alta vielä huomenelle ujoina,
silmäni tavoittavat nokisen kanan törröttävän nokan.

Nyt jo levollisena,
puhkumiset puhkuttuna,
sisuksissaan tuoksuvaa kahvia pidätellen nautinnoksi.

Aromit leijuvat keijuina haistimeen,
tunkeutuvat törkyisistä aukoista epiteeliin
ja siitä oitis sähkösanomina humeettiin,
himon tunnetta kiehimään ja väsäämään.

Mikäpä sellaiseen huomeneen on herätä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 19. syyskuuta 2011

VALHE VALLAN PÄÄLLÄ



VALHE VALLAN PÄÄLLÄ

Tuure Käppinen lampsi mutkittelevaa polkua venevalkamalleen. Vähän kärtytti, suotta syyttä oli alkanut ripsimään, sitten satamaan ja lopulta suorastaan losottamaan. Lämpötila oli huidellut saman tien nollan tietämiin. Oli pitänyt kiskaista pannu uudelleen aamunkoissa tulelle ja neljännen kupposen ääressä pohtia, että lumellekko tuo piru vielä muuttaa kun kerran alkoi kaikki pelinsä pitämään.

Ehtoolla, yön sylissä oli jo taivas ollut selkeä ja siitä Tuure päätellyt aamuisen kelin, tyvenen ja kuivahkon, kuulaan syksyisen aamun. Mitä sitä tyhjää. Sääkin oli €U-uskovaisten puolella. Teki kiusaa tavallisille inimisille sen minkä ehti. 

Vettäkin lappoi taivaan täydeltä, ikään kuin Zorpasten hurlumhei olisi Käppisen syytä. Tuuli kasahteli sinne ja tänne, osaamatta päättää mihinkä oikein puhaltaa.
Puhalsi varmuuden vuoksi joka suuntaan.

Sen verta hellitti kahdeksan kieppeillä, jotta Käppinen kyllästyneenä odotteluun kiskoi sadevetimet ylleen, kaivoi porstuan konttorista iän wanhan syydvestin. Oikoi sen päähän, keräsi kimpsunsa ja lykkäsi viimeiseksi kintut kumisaappaisiin ja lähti rantteen poikki astelemaan puuvajan taitse polun päähän.

Märkää oli. Palaksen päälle kumartunut korsikko kasteli puolireiteen ja ilman sadelahkeita Käppinen olisi lyhyen läntänä ollut muniaan myöten märkä jo ennen kuin järvestä oli tietoakaan. Sinne oli polun päästä jota kuinkin puolisen kilometriä suurinpiirtein.

Polku nousi kuolpunaan ja oijusti siitä vähäisen tievan päälle ja yli. Rintuuta noustessaan kavahti kun koppelo hyppäsi äkin siivilleen, tapansa mukaan vasta kohdalla ja nousi hongan kylkeen oksalle ihan haulikon kantamiin. Kuikisteli puunkyljestä, kotkotti ja käänteli päätään paheksuvasti enteillen vaaraa.

Ei sellaista ollut. Kirota karautti Käppinen, oli jättänyt tällä erää tuliluikkunsa oven karmiin nojalleen, ei raaskinut sitä sateen varalta mukaansa ottaa. Perintöhaulikko, Sauer & Sohn, kolmirenkainen, Kruppin terästä, ukin jäämistöä, se oli aivan anhiton metsänmies ja olisi ollut sääli sellainen peli tähän koiranilmaan ottaa. Mutta merkitään tiedoksi, tuumi Tuure koppelosta ja jatkoi määrätietoisesti palasta eteen käsin.

Pian kajasti jo veden selkä puiden välistä ranta-ahteen vitelikön yli. Sitten, kun palas alkoi laskemaan, hävisi kertaalleen näköpiiristä, mutta tiesihän Käppinen, että se siellä on. Ja vene, tervattu, viislaitainen vene odottamassa puillaan, että se lykätään veteen kellumaan ja päästään pian hommiin.

Tuure puikahtaa vitelikön lomasta ahteelle. Samassa romauttaa vettä. Käppinen harppoo muutaman juoksuaskeleen ja ennättää parahultaisesti tilapäiseksi sateensuojaksi aiemmin kesällä pystyttämänsä pressukatoksen alle.

Losottaa taas kunnolla. Taivas on harmaana Kiinaan saakka. Veden pinta kiitävistä viimoista ryppyinen. Ei tässä mitään järkeä ole yksin lähteä tuonne yksin, itseään kiusaamaan - tuumii Käppinen ja istahtaa pölkylle.

Sadattelee aikansa ja käsi alkaa automaattisesti hamuta nuotion pohjan kekäleitä kasempaan. Toinen käsi tapailee tuohen siipaketta sytykekasasta. Ottaa hyppysiin kun mieleinen sattuu ja muutaman honkasäleen mukanaan.

Piankos niistä tulen tekee käytännön iniminen. Ilman käyttöohjetta, omin päin, sytkärillä tuikkaa tuohen helmaan ja siitä se loikkaa ahmimaan honkasia ja iskee lopulta kyntensä hiiltyneisiin syömäpuihin.

Tilanne rauhoittuu, tulella se on sellainen voima ja mahti. Käppinen asettelee reunoille uusia ehdokkaita hiiltymään ja kääntyy sitten pölkyllään veden ja veneen suuntaan.

Mieli on lauhtunut, enää ei vituta sade ja tuuli, verkot ovat varmassa tallessa veden alla hyvin tupuroituna, eikä siikakaan enää ole tähän aikaan niin kovin altis pilaantumaan, jos ei nyt ihan tahallaan ole punonut itseään pakettiin.
Vaan harritpa saattavat olla kyllä menetetty, ne lemmot yleensä pakkaavat itsensä ja tukehtuvat sitten hengiltä.
 

Kummallista kun semmosta tekevät ne epelit. Ryntäävät paniikkiin holtittomasti. Aivan kuin inimiset.
Ja tekevät sitten typeryyksiä typeryyksienkin päälle.

Ei lakkaa losottamasta. Käppinen ottaa nokisen kanan ja ripustaa sen tulen ylle. Enteilee viidettä annosta kohvetta jo tälle aamulle. Odotellessaan miettii ja pähkäilee taas eilisillan uutista: €U-uskovaisten velkakaronkkaa. 

Hymyyn vääntyy vähitellen naamari, virne ylettyy suupielestä toiseen: "Pian on rupusakki niin täynnäns' €U-uskovaisten toilauksia, että se ottaa kohta päätösvallan omiin käsiinsä kun ei muuten näytä mitään tolkkua koko hommasta tulevan. Ei lasta - ei paskaa."

Silmät sulkeutuvat kun Käppinen alkaa nähdä unelmia riistosta ja sorrosta vapaasta rupusakista. Rupusakista ilman €uron- ja €uvostoliiton kahleita ja velkaorjuutta.

Vaikka Käppinen on hengeltänsä täysi pakana ja vähän päällekkin, palautuu hänellä joskus lapsuudessa mieleen syöpyneet virren sanat ja ne valuvat huulilta vaimeana sateen lotinan sekaan:

"Nyt viekas vilppi täällä on noussut kunniaan,
on valhe vallan päällä ja vääryys voimassaan.
Ei kuulla kurjan ääntä, ja köyhää sorretaan,
ja lainkin rikkaat vääntää vääryyttä puoltamaan."


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

TYHJÄN TiLAN TOLA


TYHJÄN TiLAN TOLA

Rahiseva sammal kahisee anturoissa,
jossain jängän toisella reunalla - erotan läpi,
sarvaat kalistelevat intoa puhkuen astuttavista.
Korppi narahtaa kuhnailevalle kulkijalle,
toisen kelon harmaalla oksalla toinen musta.

On niin hiljaista että kuulee kahden rakastuneen,
toisiinsa kietoutuneen kuoston parahtelun,
onnesta kai - sitä ainakin epäilen,
että ovat syntyneet tähän ihanaan selkoseen,
eivät mihin tahansa tien viereen ihmisten ilmoille
josta ne olisi jo aikaa sitten lopetettu,
katkaistu tyvestä epäpuuna.

Pätkitty pölkyiksi, pilkottu ja poltettu;
inhottavimmassa tapauksessa - niitäkin on,
vain jätetty lojumaan kaatumasijoilleen rumina.

Tämä hiljaisuus maistuu erilaiselta kuin pirtissä,
tämä on raikas hiljaisuus,
ankara, avara ja avoin vailla tunkkaisuutta.

Ilma virtaa vaikkei äännä,
tuo selässään kurkiauran huudot taivaan kannelta,
jostain näkymättömistä joutsenten kailotuksen.

Tämä on tyhjän tilan tola.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 17. syyskuuta 2011

TYHJÄ TiLA


TYHJÄ TiLA

Aurinko paistaa ihanan riettaasti
ja sammuu kertaheitolla ensimmäiseen
vettä tirskuvaan pilveen.

Lojun joutilaana tunturin ruskaisessa kallaassa.
Ei minun tarvitse pyytää lausuntoa siltä,
on kaverini lapsuudesta.
Teen symbolisen tulen.
Hiljaista - suorastaan helppoa.

Pysähtynyt tila täyttää tyhjän pyytämättä;
raotat vain mielen porstuasta ovea raolleen
ja ennen kuin ehdit kissaa sanoa,
huomaat yrittäväsi pysähtyä kaikin keinoin
tutkailemaan raosta seuraksesi putkahtanutta
täyttä tyhjää tilaa.

Siinä sitä riittääkin ihmettelemistä,
kuni vihdoin huomaat että,
on sillä seinät, kehykset, rajat,
mutta että varsinainen hyöty on juuri se tyhjä,
eikä sen paremmasta väliä.

Tee itse tuli ja mieti tyhjää.
Miten pistämättömän hyödyllinen onkaan
vaikkapa ämpärin kuorien sisään jäävä tila?
Hykertelet kun hokaat.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 16. syyskuuta 2011

USKOVAiSTEN KOKOUS


USKOVAiSTEN KOKOUS

Maapallo pyörii radallaan. Korttitalo on romahtamaisillaan. Ääri €U-uskovaisilla on tapaaminen radikaalien €U-uskovaisten kera kiihko €U-uskovaisella, fundamentalisti €U-uskovaisten pääkaupungissa.

Viimeisenä saapunut ääri €U-uskovainen hämmästelee aulasta juhlasaliin saapuessaan sitä, että muut kokoustavat seisovat cocktail-lasi kädessä - wiinaan persoutuneimmilla rinksu-lasi, puolisääreen ulottuvassa kusilammikossa.

Kohauttaa hartioitaan, mutta ottaa silti tarjotun rinksun ja lahkeita käärimättä astuu kusilammikkoon. Pientä porinaa on ilmassa. Hien helmeilyä otsilla on havaittavissa uskossaan wäkevilläkin, vai johtuneekohan se vain pelkästä kuumasta syksystä, jota ennustavat nykyisin kaikki ennustajat.

Saattaa olla, enpä tiijä.

Wiimeksi saapunut on kotoisin Absurdistanista, yhteiskunnan kermaa, johtavaa omatekoista eliittiä, joka on kavunnut oksalleen väärää totuutta paperilla esitellen.

Tyypillisesti ryiskellään ennen virallisen osuuden alkua, sipistään ja supistaan veljien uskon vahvuudesta jatai horjumisesta. Saapuessaan likemmäs kokoussalin pyöreää pöytää absurdistanlainen huomaa oman nimensä lapussa, aineistopinkan ja sen päällä oudot, paksusankaiset lasit.

4D-lasit, jos oikein tarkkoja ollaan. 

Uusinta uutta. Täyspäisten mahtava keksintö jolla näkee kaiken 4 ulottuvuudessa. Uutta QD-teknikkaa (Qatro Dimension).
Tosiasiassa pelkkää sileää lasia, mutta uskossa wäkevät näkevät niillä mitä vain itse haluavat tai keksivät haluavansa.

Absudistanlainen tarkastelee ensin suu ymmyrkäisenä 4D-laseja; "suattaako ottoo vuan suattaako olla ottamatikki", sovittaa lopulta ne päähänsä ja käännähtää silmäilemään interiöörin atmosfääriä. Näkee tietty lasien läpi muidenkin seisovan kusilammikossa, pätkät haarojaan myöten, pitkät nilkkojaan.
 

Mielessä välähtää; sellainen se vaan globaali maailma on, toisille sitä piisaa pers'haaroihin saakka, toisilla hyvä kun edes varpaat kastuvat, vaikka sentään samassa kusessa ollaan.

Juuri kun absurdistanlainen on kumartumassa uskonveljensä korvan välittömään läheisyyteen ja on kuiskaamassa tämän kuuloelimeen kysymyksen kusessa seisomisen periaatteesta ja ennen kaikkea erityisesti, että miksi tässä lätäkössä seisotaan, saapuu paavi.

Tai siis tässä tapauksessa €uroopan komission johtaja lakeijoidensa ympäröimänä ja liehittelemänä.

Muitta mutkitta tämä koluaa kadeeterin taakse. Kohottaa kätensä, kopauttaa ulkokultaisella nuijalla pöydän kanteen ja ilmaisee pyhän tahtonsa:
"No niin, tervetuloa tänne kaikki maansa myyneet ja isänmaansa petturit. Käykäämme asiaan. Näköjään suurin osa on ehtinyt nauttia tervetuliaismaljansa, sinnikkäimmät - uskossaan wahvat, näköjään useammankin, mutta ei se haittaa, pannaan pikarit siihen akkunan vierustan kukkalaudoille."
 

- Aloitetaan rukouksella. Kääntykää käsinseisontaan ja ottakaa pää kolmanneksi nojaksi permantoa vasten.
- Hyvä. Rukoillaan.
- Kiitooos. Kyllä se piisaa.

- Ja nyt siirrymme varsinaiseen kokoustilaan. Siellä on kaikki tarvittava tilastollinen materiaali. Oman uskonnollisen laitoksemme meille uskollista faktaa kauniissa kansissa. 

Tilasto ei valehtele, olipa kyse mistä tahansa, meidän nikkarimme saavat hyvän näyttämään suorastan pirullisen pahalta tai tarvittaessa päinvastoin.

Siirtyessään kokoustilaan absurdistanlainen huomaa sivusilmällä mustissa seviottipuvuissa seisovia, pääasiassa miehiä; seisovat nilkkojaan myöten tyyninä paskassa. Iloinen puheensorina täyttää tilan.
Nyt ei malta olla enää vieressä siirtyvältä:
"Mitä, hyh-hyh, mitä lempoa nuo oikein tekevät tuolla hyh-hyh?
 

- Komission sihteereitä. Niillä on virkistystauko juuri nyt, normaalisti ne tonkivat tuota paskaa. No paskaa, mutta siitä saa kyllä hyvän korvauksen. Nämä pitävät oikeinkin työstään.

Kokous alkaa ja aikanaan päättyy. Absurdistanlainen ääri €U-uskovainen saapuu kotimaahansa ja heti lentokoneen portailla todistaa koko kansalle paikalle saapuneen runsaahkon median avulla:
"Tämä tulevakaan lama ei koske meitä!"

Ruskeakielisten kuoro toistaa äänet stemmattuna: 

"FANTASTISTA, FANTASTISTA ja FANTASTISTA."
 

Lentoaseman nurkan takaa kurkistaa muutama vaitelias mies. Yksi kääntyy toisiin päin ja toteaa suupielestään:
"Wenn ich €U höre, entsichere ich meinen tussari!"



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Wanhempana sitä sitten pystyy muistamaan mitä hyvänsä, on se tapahtunut tai ei.

torstai 15. syyskuuta 2011

minä laulan kun sataa

KiiKKUSTOOLiSSA


KiiKKUSTOOLiSSA

Keltaiset lehdet piirtävät leijaten viiltoja
upeaan ruskamaisemaan,
asettuvat asfaltille absurdiksi šhakkilaudaksi
sumeaalogiikkaa käyttäen.
On pehmeää ja syksy saa.

Oneat, kosteutta tihkuvat pilvet ruuhkautuvat
jo hämärissä enteellisesti taivaanpiirille.
Sateenkaaret on siirretty varastoon
ja tilalla kirjava,
apeana kiiruhtava sateenvarjoparvi
tuomassa väriä apaattiseen iloon.

Kastuminen ei ole enää kivaa,
sitä toivoo lähinnä vain nirppanokkaiselle naapurille;
yrittää mokoma juhlapuvussaan näyttää sivistyneeltä,
rankkasateessa piikkikoroilla piipertäin.

Katselen lempeää asetelmaa lämpölasin takaa;
laskettujen luomien alla silmät avoimina,
kiikkustoolissa,
jalat syylingeillä topatuissa nutukkaissa.

Yhytän nuotin ilmasta,
nappaan sen suuhuni
ja kulautan kurkusta alas.
Pian laulan vaikka sataa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

HYVÄ ViRKA


HYVÄ ViRKA

Tuuli asettunut pimeään,
on hiljaista - sen minkä nyt tuli rasahtelee,
ahmii honkaa muina töinään.

Se on hyvä virka - lämmittää;
pysäyttää ihmisten ajatukset pyörimään kehää
loputtomiin tulta tuijottaessaan.

Eikä siihen oikeastaan kyllästy,
ruokaa sille lisätessä yhteys toviksi katkeaa,
mutta palaa hopulla takaisin.
Sellainen riitti on syövytetty syvälle humeettiin
ja aina se sieltä vyöryy kaiken muun ohi.

Mikä muu elementti antaa yhdessä ja samalla kertaa
lähes täydellisen aistinautinnon - vain maku puuttuu?
Tosin sekin on korvattavissa;
nokisen pannun nokasta kuikuileva aromi
herauttaa veden kielelle
jo pelkästään ajattelemalla.

Savu tanssii,
kieppuu ja koukkailee empien minne pujahtaa;
keksii lopulta yhtyä toiseen haikuun
ja suoriutuvat toisiinsa kietoutuneina
kodan aukosta tähdenlennon suuntaan.
Eikä hetki muuksi muutu.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 13. syyskuuta 2011

TiPPUKOOT RÄYSTÄÄT


TiPPUKOOT RÄYSTÄÄT

Kahta sataa,
vastaan nuristen kuvastimelle,
jossa joku onean näköinen uninen inehmo
tiedustelee minulta puoliääneen sataakohan.

Räystäät tippuvat vuolaasti keskellä yötä,
niitä on alettava lähteä sitomaan vesiletkulla kiinni,
se kun käy köydestä ainoana rankkasateessa.

Siksi nysvään eteisen peilin edessä sadevarusteissa,
sydvesti silmillä,
avohaalarin läppä vinossa kuin rähinäremmi kuunaan;
natsat puuttuvat ja kokardi.
Toinen olkaimista jalkain välissä,
keltainen lahje puolitiessä menossa jalkaan
ja tulossa.

Sataa,
apea lotina kuuluu raollaan olevasta uksesta,
kokemuksesta tiedän,
tässä sateessa kastuu heti ilman varustusta
ja varustuksen kera alle tunnissa,
jos jotain puuhaa.

Perun suunnitelman työläänä - yöllä;
tippukoot räystäät - siinä on putsit alla,
ylitulevan saa janoinen maa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 12. syyskuuta 2011

KUNNANLÄÄKÄRi



KUNNANLÄÄKÄRi

Maanantaiaamu, syyskuun 12. päivä ja vuosi on 1960. Kunnanlääkäri Rossi on herännyt hyvissä voimin, hyvällä tuulella. Takana on onnistunut viikonloppu metsästyksen merkeissä. Ei honteloa oloa, vaikka muutaman ryypin oli ottanutkin metson ammuttuaan pitkältä matkalta Valmetin Tapiolla.

Sitä - matkaa, sitä oli oikein miehissä askelin mitattu. Ja kyllä, 70 askelta oli ampumasijalta, petäjän kyljestä, matkaa saaliiseen. Siihen oli kukko toisen petäjän juurelle kumahtanut nokka sammaleeseen tupsahtaen.
 

Osansa oli tietty 4mm lyijyhauleista koostuneella tämmingillä joka oli hopulla rapissut metsokukon siipispankkoihin ja kaulaan. Kukaan piru semmosta tälliä kuolematta kestä. Sydämen semmoinen kerralla halttaa ja kun kerran veri humeetista lakkaa, niin siinähän alkaa kynnet, koukkuisemmatkin, oksassa lipsumaan. Kyyti maahan urkenee hallitsemattomana ryminänä oksiston läpi.

Nyt oli kukko riippumassa aitassa. Se oli ensimmäinen huomiokuva Rossin herätessä. Seuraavaksi huomio kiinnittyy tohtorinnan pyllyyn joka törröttää kyllä sopivan houkuttelevasti. Peittoa on karannut ja yöpaidan helma sen verran kohonnut lanteen päälle, että se mikä hieman kurkistaissa näkyisi, käväisee mielessä ja houkuttaa.
 

Itseasiassa itselläänkin tuntuu libidon heräävän ja kurkistelevan housun kangasta vasten. Käsi ottaa jo liikahduksen oikeaan suuntaan, mutta hurjapäisen kamppailun itsensä kera voittaa kunnanlääkärin wanha, rutinoitu tahto muutamasta velvoitteesta ja suoritteesta heti aamusta. Ne on tehtävä heti ensimmäiseksi virkahuoneessa.
Willojen pöllyytys saa nyt jäädä.

Jos tähän nyt jäisi tohtorinnan kera pelehtimään, niin se väistämättä johtaisi sellaiseen huumaan ja juhlalliseen toimitukseen, että sen päälle pitäisi kiskaista pilliklubi ja ottaa sitten päälle pikku torkut.

Niinpä vielä tuokion lojuttuaan pahnoilla, nousee, asettelee jalkansa tohveleihin ja nousee ylös. Pujottaa aamutakin ja vyöttää, poistuu makuukamarista hiljaa, vielä kerran luoden katseen vaimon somaan pyllyn nypykkään.
Huokaa oven suljettuaan. Arkinen aherrus. No joo. Näin nyt tänä aamuna. Josko illalla muistaisi, niin sittenhän tuota voisi vaikka uudella innolla rynnistää mikäli rouvalla ei särkisi päätä.

Rossi napsauttaa toilettiin mennessään sähkölevyn päälle, nostaa sille pannun ja jatkaa aamutoimilleen huussiin.
Tehtävät suoritettuaan kiskaisee katonraja-huuperin kohisemaan ja saapuu keittiöön parahultaisesti kun piika rapisuttaa takaoven lukkoon avainta ja kohta pujahtaa sisälle punaposkisena.

Niiata niksauttaa kunnanlääkärille huomenet, ottaa naulasta esiliinan, sitaisee sen vyötäisilleen ja alkaa laittaa aamiaista. Rossi on kiepahtanut ja noutanut eteisestä sanomalehden, oikoo sen ja alkaa ensisilmäillä aviisia.

Kuuluu vaimea älähdys, samassa kapsahdus lattialta. Rossi käännähtää katseen lehdestä ja huomaa piian konttasillaan lattialla - jotain on pudonnut, sitä etsii. Lyhyehkö hame on kohonnut vyötäisille niin, että valkoiset paljaat kintut näkyvät, samaa väriä olevat reidetkin jotka päättyvät vaaleanpunaisten pumpulikaatioiden rajaamina herkulliseksi näkymäksi. Niin somaksi, että loppunäkymä, siellä esiripun takana on helppo osata arvioltakin.

Rossia juilauttaa. Pitää rykiä olematonta vihnettä kurkusta, että tuo hepsankeikka hoksaisi nousta ennen kuin pidättäytyminen käy liian työlääksi.
Ei tämmöstä wanhakaan konkari sentään näin suurina annoksina kestä heti aamusta. Joku raja se pitää luojalla olla inimisten kiusaamisessakin, vaikka värkit niille töin on annettu.

Ja sitä paitsi - mitähän piika ajattelisi jos osaisi ajatuksia lukea. Entä froua - korville suomisi ja pitäisi vähintäänkin vuoden lakon. On sen sen verta tuittupäinen ja sinni.

Piika saa aamiaisen aikaiseksi; pekonia ja munia, tukevaa kahvia, Lappalais-Topin riihirukiista ja Tolvasen Hertan kirnuvoita jota saa etsiä suolarakeitten seasta.
Mutta jumalattoman hyvää ja terveysvaikutteista isolle miehelle joka tulee vihaisen kärttyisäksi kauravelli-litkuista ja muista nykyajan kotkotuksista jo kun ajatteleekin niitä.

Syötyään kunnanlääkäri nousee, luo haikean silmäyksen piian pyrstöön, tassuttelee sitten makuukamariin ja läpsäyttää frouaa takamukselle. Ei herää eikä kuule kun Rossi sanoo siirtyvänsä virkapuolelle taloa.

~~~~~~~~~~~~

Ensimmäisenä vastaanotolle saapunut, nuori punasteleva murrosikäinen likka, kertoo epäilevänsä keuhkoissansa olevan vettä. Rossi ottaa stetoskoopin ja kuuntelee, pyytää hengittämään syvään. Ei kuule mitään - laittaa käden otsalle ja kysyy sitten kulmakarvoja kohautellen:
"Jaahas, ja että mistä syystä neiti olettaa sitä vettä olevan? Kertoo tarkemmin."

Neitokainen punastuu yhä helakammin ja supisee toisesta suupielestään:
- No kun en mie oikein ilikiä sannoo...

- Kertoo nyt, on tässä muutakin tekemistä kun nuo tutkimukset eivät tämmää.

- No kun myö ehtool' oltii Anssin kans' meiän heinälavos'. Ensin kisattii ja oltii hippasil' ja kun se sitte hyppäs miu kera heinäkassaa ja se sittä siin' äkist' kuappas syllii' ja otti takkaa päin kiin', tarras' tissilöihi ja puristel' niit'. 

No pirkules - miultha suoraa sannoin kastu kaatiot huarost' ihan litimäräks'. No miehä pökäsin siit koht'siltää saunal kahtomaan ja sen samon tein kottii.
Yön mietin, en uskaltant' sannoo eis emolleikaa, vaan aamul' het' tänne lähätin, etten kerkiä kuolla tuperkellii, niinko se Laamase Mossu.


Totiseksi venähtää Rossin naama, pyörittelee kynää sormissaan, hiplaa papereita pöydällä. Sitten ryhdistyy, käskee neitokaista odottamaan. Nousee itse ja poistuu huoneesta vastaanottoapulaisen tykö.
 

Selostaa asian, tämäkin punastuu, mutta ottaa komennosta vaarin ja lähtee selvittämään tyttösen kera naisten kesken elämän ihmeellisyyksistä tohtorin huoneeseen.

Rossi poistuu ulkokautta virkatiloistaan. Pysähtyy toviksi ihastelemaan syksyistä värien kirjoa- jotenkin herkistää. Nousee sitten porstuasta keittiöön ja laittaa piian kauppa-asioille kesken tiskin.

Itse ripustaa virkatakkinsa naulakkoon, keventää vaatetusta ja hipsii makuukamariin.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

SiELU PALAA KEHOON


SiELU PALAA KEHOON

Ryppyinen käsi hyväilee iän silottamaa parrasta,
wiimeiset haiut tervasta kihoavat haistimeen
syysauringon poratessa veneen kylkeen.

Muistot - kuin kuulaat kaiut veden yli,
vyöryvät vuolaana virtana
alas laskettujen luomien takana.

Tilanteessa on jotain suorastaan mystisen harrasta.
Kuohut saavat körilään hartiat elämään,
kyyrystä uljaaseen kohennukseen ja päinvastoin.

Haikea huokaus kuuluu ukon tuuheasta parrasta
kun toinen käsi pyörittää verkkaan varrasta,
jossa parikiloinen taimen kylpee ja hikoaa
liekkimeren yllä.

Vielä toinen kuu
ja eletään marrasta,
sitten näitä kyllä piisaa jos viisveisaa;
saa itsensä ryhdistymään niin,
että uittaa juomukset jään alle.

Kypsyvän kuerin tuoksu voittaa haikean tervan,
erkaantunut sielu palaa kehoon,
sommittelee ja pujottelehtii omalle sijalleen
ja tökkää sitten vihjaten humeettia: "Kypsä on."

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 10. syyskuuta 2011

KULJETAN SAVUN LÄViTSE


KULJETAN SAVUN LÄViTSE

Syksyinen huomen on herkkä;
maan äärillä taivaanpiirin pilvien kuma huntu,
tyynen veden samettinen peili ilman värettä,
sijoillensa pysähtynyt hiljaisuus.

Yksinäinen säteen heijastus osuu silmään - kirpaisee,
vilvoittaa humeettia veijarimaisella kurittomuudellaan.
Pakko kai nousta vaikka maaemä vetää puoleensa
ja katuhkan lämpö hyväilee kehoa.

Ensimmäinen huuto järven selältä - kaatra,
vastarannalta vastaa toinen ja pian kaiku kertaa;
äkin huutaa koko järvi.
Tässä metelissä nuku kukaan,
paitsi rakkaani jolla niin monta makiaa Höyhensaarilla.

Kavahdan ylös, sitaisen kuivahtaneen kaatin,
istutan päälle huopahatun ja tähystän ulapalle.
Syksy näkyvissä, joskin kaukana yhä.

Tämä paikka on pyhä,
elvytän tulen hengen - riivin kumakasta ohuita riepuja,
kuljetan kolmasti savun lävitse
ja ripustan Rauninpuuhun keripään likelle.

Nöyränä kumarran,
syvällä sisimmässäni pyydän kalaonnea.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 9. syyskuuta 2011

VALTAKUNNASSA KAiKKi HYViN!


VALTAKUNNASSA KAiKKi HYViN!

Paitsi että toisilla menee paremmin kuin toisilla. Siitä ei saa puhua, eikä siitä haluta kuunnnella. Se on vihapuhetta ja kateutta. Epäkohtia tulonjaossa ja saavutetuissa eduissa ei ole, vain kateutta toisen parempaan menestykseen. Kateus puolestaan on synti muka mustakaapujen jumalaan luottavien politikkojen puheissa. Semmosta se on. Älä kadehdi. Kaikki mikä on sinun on myös minun ja mikä on minun, on vain minun. Tästä lähdetään.
Kokomustan Suvi Münchhausen Lindénin seikkailu on toistaiseksi paras esimerkki sen sijaan ahneuden synnistä.

Vaikka sanoisin "Abracadabra-Abracadabra-Abracadabra..." -sata kertaa, niin minusta näyttää silti - olen kovapäinen tyhmä, että fakiiri Kataisen persnahkoja alkaa polttelemaan se €U-tuli jossa istuu rupusakin perseillä.
Eilinen uhkauksilla verhottu puhe kuulosti ihan siltä.

Vaikuttaa hyvin runsaasti jotenkin, että tämä uusi pankkiryöstö-aalto koskettaa nyt sittenkin Suomea, että tässä taitaa nyt käydä köpelösti kun irtiottoa ei uskallettu hyvissä ajoin, oikea-aikaisesti tehdä.
Asiat ryötävät nyt perässä, olipa toiminta tästä eteenpäin mitä tahansa. Aina roiskuu etiäpäin kun rapataan.

Ja ruskea kieli... se alkaa vähitellen maistua... ei ainakaan maitosuklaalle. Ilmeestä päätellen.

Suomalainen omatekoinen eliitti on luottanut asiantuntijoihin kuin siniseen kiveen tai tuottanut niitä itse julkisuuteen. Kertomatta vain on jäänyt se, ja osin tosin ymmärtämättä, että näitä asiantuntijoita kutsutaan hyvin valikoiduissa piireissä myös tuttavallisemmin - huoriksi, hehän sanovat maksua vastaan mitä vaan tilaaja ikuna keksii haluta.

Ottavat suuhun sanoja ja lutkuttavat niitä niin kauan, että tilaajalla kääntyvät silmät nurin päässä onnentunteesta.

Rupusakki kuuntelee tätä hevosen veteenpaskantamista kaikilta kanavilta huulipyöreänä ja käsittelee orgasmia puolesta ja vastaan sitten kuuliaisena somessa ja katsoo asiantuntijan sormea, eikä sitä minne se osoittaa - paniikkiin, joka on verhottu näihin korulauseisiin paskapuheisiin.

Nyt korostetaan kusesta pääsemisen ratkaisua sivistyneeksi. Puhutaan solidaarisuudesta niitä roistoja kohtaan jotka ovat pettäneet järjestelmän ja syöneet kuormasta. Heihin pitää suhtautua sivistyneesti. Heitä pitää auttaa ja tinkiä omista saavutetuista eduista vaikka kuin ottaisi päähän.
Erityisen helppoa tämä oman kansan sisäinen ryöstö näyttää olevan juuri tälle kotimaiselle omatekoiselle eliitille joka jakelee suunapäänä heimon rahoja taivaan tuuliin.

Näille ei kai kukaan ole viitsinyt vaivautua kertomaan, että sivistys kestää keskimäärin vain siihen asti kun eineet loppuu - sinne 3. nälkäpäivän kieppeille.
Eikähän sivistys aikuisten oikeesti ole muuta kuin kykyä lykätä herätteen ja tyydytyksen väliaikaa.

Vaikka tuhannen tyyppiä olisi uhkaavasta talousromahduksesta eri mieltä kun minä, se ei todista, että minä olisin väärässä. Entäpä jos nuo tuhannen tyyppiä olisivat sitten väärässä, onko se mukamas todistus, että olisin oikeassa?
Mitä jos ollaankin koko remmi väärässä?

Lumedemokratiaa jatketaan wiimeiseen päivään saakka. Jokainen päivä on voittoa ketkulle aina siihen asti kunnes nämät roistot nakataan yhteisöstä pihalle.

Rupusakki voi verrata parahultaisesti tätä sixpäkin käyttäytymistä heti uransa alkumetreillä erään hyvin tunnetun pikkupojan lausahdukseen kun hän kurkistaa vanhempiensa makuuhuoneeseen yöllä:
"Ja minua oltiin raijaamaassa psykiatrille kun imin peukaloa!"



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Wanhempana sitä sitten pystyy muistamaan mitä hyvänsä, on se tapahtunut tai ei.

torstai 8. syyskuuta 2011

uuhia

ORANSSi TANSSi


ORANSSi TANSSi

Pelkkiä uusia ounastelevia tuntemuksia tulevasta,
pimeä saa voimaa joka ainoa ehtoo tästä eteen;
yön avartuessa hämärän syleilyyn.

Itse asiassa sitä on tapahtunut pikkiriikkisin,
lähes huomaamattomin askelin;
aina siitä saakka kun yö saapui pitkän päivän jälkeen.

Taivaanpiirien oranssi tanssi kuohuttaa;
liekkimereksi yltyvä näytelmä esiripun virkaa tekevän
pilviverhon ratketessa haltioittaa rinnan,
saa liikuttumaan kyyneleen verran.

On lämmintä - siimeksiä kasvaa iltaisin joka puolla,
kuin kuunaan sieniä sateella;
loukot loukottuvat, syöverit syvenevät
ja kuu täyttymäisillään matalalla idän puolessa.

Tämä hetki tekee luppoisesta aihkikosta taikametsän.
Valloilleen päästetty mielikuvitus oitis hoksaa
henget ja haltijat kuikkimassa puiden suomista huomista.
Aaveet leijuvat haaveen lailla aarnivalkeiden lomassa,
somassa sovussa menneisyyden haamujen kera.

Vain Lapinpöllön vertahyytävä, kammottava kiljaisu
ja tola muuttuu hetkessä kauhuelokuvaksi
jonka pääosassa itse.

Oh-show-tah hoi-ne-ne