keskiviikko 29. helmikuuta 2012

KARKAUS


KARKAUS

Talvi on karkaamassa,
pakenee molemmista päistä pitenevien päivien
ansiosta yhä loitomma;
haikeina häälyvät pian lukemattomien miesmuistien
elämää ankarammat pakkaskelit.

Vaativat olosuhteet,
ne ovat äkin liioiteltua puhetta siellä
missä kaksi tuulella käypää vesimyllyä tapaa
ja pysähtyy päivittelemään säitä ja ilmiöitä.

Sää sen vain olla pöhöttää
kun ilmastoinninmuutoksella pestään aivoja;
ottaa käskynsä Kultaiselta kehrältä,
eikä ota milleensäkään ihmispolon ohjeita.
Nolot komiteat paikkaavat myrskyn piiskaamia
repaleisia puheitaan uusilla sääkartoilla.
Osta uusi kartta.

Viimeisetkin rippeet haihtuvat siinä hetkessä
missä auringon pehmentämä huurre hylkää karahkan,
hyppää tuulenvirin selkään ja hups, hups.
Ei kahta puhetta.

Jok'ikinen huomen on toistaan varhempi,
sysäten yötä syvemmälle omaan syliinsä
yhäti kapenevaan kahden hämärän väliin.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 28. helmikuuta 2012

PALVATTU REiSi


PALVATTU REiSi

Kaiken tohinan jälkeen loistava hiljaisuus,
ei pitkä, mutta riittävä havahduttamaan olemisen.
Siunattu eineen hetki.
Sinne tänne hujahdellut savu tulisijan yllä
nousee nyt soukkana nyörinä lähes viivasuoraan,
moniaan metrin, konsa taipuu latvastaan pohjoiseen.

Se on enne - vihje siitä että,
vaikka pian vatsa on yltäkylläisen piukea
alkutalvesta palvatusta poron reidestä,
jota vain esileikinomaisesti lämmitetään hehkussa,
ennen ahnasta ahmimista,
niin siitä huolimatta pitää valmistautua pyryyn.
Vaisto sanoo - ja kokemus.

Mutta tuokio vielä - jos sallitte,
jo se tuoksu - pelkkä palvatun lihan tirisevä aromi,
liekin hipaisun lämmöstä, saa mahan villiin.
Äkin on nälkä vaikkei ole nälkäkään.

Laajamielikuvituksellinen saattaakin nähdä,
tarkemmin katsoessaan vatsansa maaliskuisena kollina,
epelinä joka selkäkarvat pörhöllään mouruaa
jossakin vississä paikassa muille yljille.

Ensimmäinen kunnon tohahdus lakkapäässä
palauttaa elämän tolalleen.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 27. helmikuuta 2012

LUOMiSTYÖ


LUOMiSTYÖ

Huolellista työtä on lumen sijaaminen,
erityisen säntillistä, suunniteltua ja loppusilattua.
Ehei se niin mene, kuten moni lahjaton typerys luulee,
että huiskaistaan lumet sikin sokin sinne tänne,
mielivaltaisesti - ei sinne päinkään.

Lumen luonti on mitä enimmissä määrin kuvanveistoa,
rantteen luomista isännän omaksi kuvakseen;
harvemmin emännän.
Se on korkeampaa taidetta jossa ennalta harkiten,
ankarasti lapion varteen nojaten pohdiskellaan
ja sihtaillaan linjoja ja siirreltäviä ainesmääriä.
Itseasiassa sangen pikkutarkkaa puuhaa.

Usein pistää oikein vihaksi katsoa jonkun toisen
tolvanan huonosti muotoiltuja valleja,
juosten kustuja onnahtelevia linjoja,
epämääräisesti varisseita lumikokkareita,
ja kuin kaupanpäällisenä koirun kusema
siinä vähäisessäkin taiteellisemmassa vaikutelmassa.

Saatana että sellainen riipaisee;
kyllä moisen pihanpitäjän pitäisi vain
pysyä kerrostaloasunnossaan,
eikä sotkeutua abstrakteine näkemyksineen
lainkaan upeisiin geometrisiin linjoihin
ja muodon pyöreyteen perustuvaan kauneuteen.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

ViiTTÄ VAiLLE


ViiTTÄ VAiLLE

Kristallisen tähtitaivaan alla vaaran päällä;
hiipuva nuotio,
tulisten hiilien yllä tanssiva liekki,
viimeiset rummunlyönnit valuvat myötämäkeen,
hypähtävät tievan yli
ja katoavat tuntemattomaan äänimaailmaan.

Tilaisuus on viittä vaille,
kiitokset annetuista sanoista on toimitettu säällisesti,
merkki perille tulosta havaittu,
ylös kirjattu uutta kuuta varten.

Joku kumma tunne yön tummassa;
hiljaisuuden autereet lipuvat suurten selkosten yllä,
lipovat vaarojen rinteitä kylmän kostein sipaisuin,
hipovat jängän käkkäröiden tuulen kiusaamia latvoja
häipyen utuiseen tuntemattomaan.

Rauhallinen hetki,
äänetön tuokio ennen viimeistä liekkiä,
tovi ikuisuutta äärettömän avaruuden kulmassa.
Aika pysähtyy uusi käynnistyy.

Kaikki valmiina loppusilaukseen,
taljakääröt, raanu, rumpurasia,
nokinen kana viilekkeessä;
poistumista vailla tämä akti.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 25. helmikuuta 2012

KORVAAMATTOMUUSTESTi


KORVAAMATTOMUUSTESTi

Kerta toisensa jälkeen sitä pysähtyy pohtimaan:
mitä jos tällainen näkymä olisi jok'ikinen aamu,
ympäri vuoden - ikänsä,
neljältä jalalta kolmelle jalalle.

Voisiko sitä vielä silkohapsenakin nähdä sen
koskettavan kauneuden,
jonka panoraamamainen lumisten tuntureiden vyö
kaukana horisontissa piirtää hämärtäviin näkimiin;
joskus onnettomimmissa olosuhteissa enää
vain lapsuusajan mieleen syöpyneissä näkymissä.

Kenpä tuon osannee sanoa;
toiset sokeutuvat ajanoloon näkemästään niin,
että eivät näe maisemassa mitään kauneutta,
ei kerrottavaa kellekkään muulle.
Toisilla hehkuu elinpiirinsä koko kuva
sieluun poltettuna - ikuisesti.

Piipahdus Jäämeren rantaan,
huikaisevien tuntureiden äärettömyyteen
palauttaa luomakunnan kruunun
oitis omaan mitättömään lokeroonsa,
laittaa mittasuhteet kohdalleen
ja pian sitä myöntää jo itsekin olevansa pieni,
mitätön hyttysen paska elämän valtameressä.
Korvaamattomuustesti on tarpeeton.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 24. helmikuuta 2012

VAATiMATON KULPPO


VAATiMATON KULPPO

Lupaavia kaikki huomenet,
miellyttävin asia kevään orastuksissa;
antavat ujoina odottaa kajeen muuntuvan valoksi
kallaissa lipuvain auerten läpi,
ryhtyen tunturin takaa kuultavaksi kehäksi.

Sitten aikansa kutakin kuluttua,
yllä on kalpean sininen avaruus,
pilvilampaiden laidun pohjoisella taivaanpiirillä
ja vastakkaisella - tyvenellä,
kinosten selkiin porottava kultainen kiekko.
Räystään alla ensimmäinen vaatimaton kulppo.

Vielä ei kiiri piekanan kirut - on mustien hetki;
riivaa korppeja anhiton kiima,
saa lentämään hulluja lentoja toista päin,
taivasta päin, maata päin - ei mihenkään päin.
Ja kiihkoa lintujen sielut täynnäns'
vaikk' jäytää äkeä koillinen hääväkeä huoman puolla.

Kevät on korpin taika,
aika solmia suhteita matkalla kesään,
kantaa nokassa risuja pesään.

Turha on kaivata kurjen huutoja,
mieltänsä vaivata - astella hiilillä;
sukivat pukuaan jossakin Niilillä.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 23. helmikuuta 2012

auer


HUPSUUDEN ONNi


HUPSUUDEN ONNi

Vitivalkoisen maailman keskellä pysähdys,
äkillisen oivalluksen jysähdys
haihattelemaan herkän humeettini interiöörissä.

Ei liene niinkään hyistä hysteriaa,
epäilen arktista hulluutta pikemmin.

Vaikuttaa hyvin runsaasti siltä,
että tyyten erilaisten mahdollisuuksien perään;
wanhoihin keväisiin verrattuna rynnivä hupsutteluni
taitaa saada vihdoin tahtonsa läpi.

Haavemaa - kaikkine arktisen kevään ihmeineen,
on tällä erää - näillä näkymin,
kynsien ulottuvissa,
ellei tässä enää tule uudelleen kompuroiduksi
omiin koipiinsa.

Silmissä siintää jo kahden vuonon perukat,
monimuotoisine kahlaajaherkkuineen,
kolean pohjoisen räjähtäminen keväästä kesäksi:
lokkilintujen kirkunan täyttämäksi atmosfääriksi.

Odotan kyltymättä - kevään huuruissa kahlaten,
sumuisten aamujen oneuden kirkastumista
hennon terhenen läpi ihanaksi päiväksi,
yltyvän yöttömäksi yöksi.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

LiHANHiMON KiiMAA


LiHANHiMON KiiMAA

Tumma möhkäle vilahtaa äkin näköpiirin ohi,
saa oitis havahtumaan.
Turtunut humeetin tila saa piristysruiskeen;
kipenen verran hiuksia pörhistävän tunnelman,
kun älli lopulta äkkää nielaista näkemän
karvoineen päineen - sorkkiakaan uneuttamatta.

Hirviö - julmetun jyleä sonnin köriläs, lapiosarvinen;
hahmottuu vähitellen näkimiin koko komeudessaan
viltossa rinteessä tuntukoivujen seasta.

Hiivin paarustaen jokiuoman ahteelle ja kurkistan.
Ällistyn yhä vain lisää;
kokonainen hirviöparvi on laskeutunut rintaukseen
nauttimaan pajueinestä.

Ihmiselle tyypillinen käyttäytyminen ei yllätä,
sillä alan laskea elikoita oitis.
Ehken se on sittenkin alitajunnassa vaistomaisesti
jylläävä ahneuden peto - esi-isiltämme peritty,
joka panee heti ensimmäiseksi
ynnäämään kaiken saaliiksi,
ennen näkymän upeuden paljastumista.

Mene ja tiedä - niin vain käy,
se että kamera on kädessä valmiina räpsyihin,
meinaa lihanhimon kiimassa tyyten unehtua.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 21. helmikuuta 2012

MYRRYSMiES


MYRRYSMiES

Tuttu tunturin hahmo häämöttää edessä vankkana,
sen pyöreän uhkeat muodot karkuuttavat ajatuksen,
tuovat mieleen vaikka mitä levotonta.

Edessä on kuitenkin vielä tuhti taival
näkymän luomat haaveet nisistä herkkine nunnuineen
kariutuvat alati lipsuviin sivakoihin.
Eikä pitoa tunnu löytyvän vaikka sielu kukkuroillaan
on kiroiltuja perkeleitä.

Lykkyni piilee alumiinisauvoissa - niiden kenkäimissä;
onneksi sattuivat vahingossa mukaan.
Tiikat purevat ja pitävät hyvin tässä lähes jäisessä,
yläviistoon kapuavassa kyljessä - siitä lohtu.

Vaan ylös on päästävä,
yksi kerta vuodessa perinteiseen malliin kiirelle.
Tarkastamaan maailma, mittaamaan taivaanpiiri.
Muulloin sitä kyllä saattaa ajattaa itsensä mäkeen
nykyajan kotkotuksilla; pöristen ja käryten.

Mutta tämä hetki,
tämä myrrysmiesten matka on näin,
omin päin - yksin, mitään sanomatta, selittämättä.

Kiiren päällä avaan sieluni,
viritän rumpuni ja myrrystän lauluni maailmalle.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 20. helmikuuta 2012

PUSKURi


PUSKURi

Harppaus pehmeän sekaan - yritystä väistellä,
pujottelemista hiutaleiden välissä parhaansa mukaan,
niin että niille kullekin jää tilaa laskea sijalleen.

Tantereeseen ehättävien kiiru näkyy
myllerryksenä pihalyhdyn kelmeää valoa vasten,
sillä huomen on vielä muutaman tunnin päässä
ja läpikuultavuus siis vajaa kokonaisuuden kannalta.
Kuitenkin kaunis ilmiö jos sen kuulisi lasten suusta
talonmiehen eitä vastaan.

Otan suinpäin haastetta sarvista,
ryntään yksikätisen taisteluun lumivyöryä vastaan
rintalastaan tuetulla työntimellä.
Jyrisen pyryssä itsekseni.
Vain telaketjut puuttuvat.

Kuin vallantiellä koliseva aura pusken jälkeä,
joka oitis peittyy takanani vaippaan.
Peruutus - uusi tuskainen pusku puskan juureen,
juuri silatun tilalle ryöppyää erkkerin lipalta uutta;
tilanne vakaasti entisellään.

On kuitenkin tyven ja annan pyrylle anteeksi lopun.
Pidätän hopun tyystin,
nojaan yhä puuskuttain puskimeen
kun päätös kohveesta syntyy.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

ZEN JA ÄKKÄÄMiNEN


ZEN JA ÄKKÄÄMiNEN

Liekin loputon muuntautuminen lumoaa,
on aika lailla epävarmaa ehtyykö kiehtominen ikinä,
aina on uusi tila ja tola - ajan uudet osat kasassa,
sekavana kekona,
koottavana sen hetkiseen muotoon.

Tuijottaminen vapauttaa sielun kahleista,
antaa luvan lähteä ajelehtimaan loitomma,
sillä sieltä näkee paremmin omaan napaansa;
liekkiä pidemmälle ei tarvitse nähdä,
se on riittävän kaukana,
sopivan hyvän matkan päässä - vapauttavana,
lupaavan lämpimänä kosketuksen tunteena.

Siinä toisessa tolassa voi äkätä,
että kotapuiden ja -kankaan sijaan
hyödyllisintä onkin niiden muodostama tyhjä tila.
Olevaisuus jonka voi käyttää ja täyttää
lukemattomilla erilaisilla versioilla
koskematta lainkaan tilan ääriin,
jotka hoitavat siis virkaansa olemalla vain paikoillaan,
tekemättä mitään muuta joka liittyy soveltamiseen.

Ja se liekki,
antamalla sille näennäisen tyhjää - yltyy,
suorastaan innostuu kiehtomaan lisää.
Tyhjän kokeminen on mahdollisuus.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 18. helmikuuta 2012

SiTTENKiN


SiTTENKiN

Pieni tie,
huomaamaton polku olemisen tyvenen keskellä,
se polveilee notkelmien ja tievojen lomassa
jokaisen omassa sielussa väkevänä,
joskin huomaamattomana.

Tuskin muiden näkemänä koskaan sen varsinaisia,
väistämättömiä intervalleja;
salaisia, sumeisiin syvyyksiin ulottuvia sukelluksia,
sinnikkäitä kapuamisia langenneiden kipupisteiden yli
aina niille huipuille saakka joilla tuulee alvariinsa.

Kiihottava polku riettaan huojuttavaan tunteeseen,
josta juopuu,
saa adrenaliinin kohisemaan suonissa pikajunan lailla
vesiputousta muistuttavien tunnekuohujen seassa.

Josta luopuu lopulta vain pitkin hampain
ankaran sattuman ihanasta pakosta.

Ja vielä löytyy - useimmiten, sittenkin,
jälkikäteisen ihmettelyn aiheeksi;
jostakin suorastaan mystisistä,
luotaamattomista sopukoista outoja resursseja,
kumma pinnistyksen vara ojentaa sormet yhä
tarttumaan näennäisen päämäärättömänä
kuohuissa ajelehtivaan oljenkorteen.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 17. helmikuuta 2012

YKSiNKERTAiSET


YKSiNKERTAiSET

On se vaan kummallista,
merkillistä tyyten suorastaan,
miten yksinkertaiset asiat jaksavat kiehtoa mieltä;
umpuilma - iholle nihkeän harmaata,
kauttaaltaan kosteaa märkää joka ei sada.

Ei siitä ota tolkkua mitä se on - ei sumua, ei usvaa,
koko maailma vain tasaisen harmaata tihkuvaa tuhnua,
mykkää hiljaisuutta joka imee äänen niin tarkoin,
ettei pihahdustakaan ylety kaiulle.
Ei sitten rahtuakaan.

Yksinkertaiset niin - onko hitaasti vuomissa liukuva
pakkasaamun auer sittenkään yksinkertainen
vaikka näyttääkin perin juurin siltä,
ihan tavalliselta usvalta,
jota sitähän on kaikkialla tahoilla,
maalla merellä ja ilmassa.

Miten se osaakin valuessaan vuomaa,
täyttää tarkoin kaikki pienimmätkin maaston muodot,
jok'ikisen kulveen harjut ja laaksot,
vaikka niitä olisi toivottoman lukematon määrä?

Mene, katso - jokahisessa on säntillinen annos auerta,
prikulleen sille kuuluva osuus,
ei yli eikä alle, vain se mikä mahtuu että on täysi.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 16. helmikuuta 2012

liukas


TOKKA


TOKKA

Alaston, paljas musta metsä huokailee.
huojuu ohuessa tuulenvirissä eeskahtaalle,
tutut rakastuneet kuostot narahtelevat toisilleen,
epätahtiin - niin satunnaista on puhallus,
joutilaalta tuulelta.

Porotokka ruokailee,
kuopii koparoillaan jäkälää kinoksen alta,
kiekeröt rikkovat siloisen valkean pinnan.
Häiriintyy viattomasta ohikulkijasta.
mulkoilee tovin mokomaa vaivaa
ja siirtyy syrjemmälle naksuen,
asettuen uudelleen töilleen.

Kaikki tähellinen on siinä,
satunnainen hiutale leijailee autiossa lumierämaassa,
valitsee laskeutumispaikakseen kuukkelin nokan,
luiskahtaa liukkaalta päistikkaa, osuu edellisen niskaan,
tämä sitä edellisen ja sitä edellisen.

Pian on pieni lumivyöry matkalla maahan,
järkyttää oksilta mukaansa muita
kuni vihdoin tavoittaa alla kaivavan luostakan,
joka kavahtaa moista ja säntää loikkien.

Muu tokka seuraa perästä.
Aika pysähtyy sijoilleen.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

JUOLAHDUKSiA


JUOLAHDUKSiA

Kovin monenlaisia mietteitä näinä päivinä,
täsmäämättömiä ja hajanaisia,
useimmat romukoppaan heti niiden pulpahdettua esiin;
mielikuvitus kyllä ehättäisi - potkua aivan anhittomiin,
mutta raaja rajoittaa.

Sitä paitsi yhdellä kädellä ei ennätä kaikkia
humeetin juolahduksia edes ylös panna.
On se vaan kumma kuinka nyt kukkii,
yltyy sellaiseen laukkaan ettei koskaan.

Lapintiaisen pyrähdys porstuan akkunalaudalla,
heti siitä saa sata sanaa sanottavaksi,
tai aihkin latvuksen läpi siilaantuva aurinko,
yksi kujeileva, vallaton säde,
joka saa haistimen kutisemaan niin antaumuksella,
että on pakko haukkoa henkeä,
kiihottaa itsensä täyteen latinkiin
ja pärskäyttää koko maailmalle nokka selväksi.

Voi sitä onnea, sitä kyynelvirtaa joka tulvii vuolaana
silmänurkista täydellisen orgastisen pärskyn jälkeen.

Samanlaiseen tulokseen - lähes tulkoon,
pääsee vain torkkotulilla nautitun kohven kera,
kohven jolla kyyditetään sokerista kanelia tursuava,
vanttera Bostonkakkuviipale käkättimestä alas.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 14. helmikuuta 2012

LÄHTEMiSEN SiETÄMÄTÖN TUNNE


LÄHTEMiSEN SiETÄMÄTÖN TUNNE

Rapisevat, kepeät tassuttelun äänet,
vuosikausia huomenen varhaisina herkkinä hetkinä,
huokauksia ja tuhahteluja,
toiveikas ja luottavainen katse nappisilmissä.

Nuo ja sata muuta pientä nyanssia,
kerralla pyyhkäistynä pois - elämän julmaa leikkiä;
tyydyttää ikuisuuden tunteeseen,
sitten kiskaista jalat tylysti alta,
ilman aikaa valmistautua todellisuuteen.

Kaikki mitä jää jäljelle.
pelkkiä kyyneleistä kastuvia väkeviä muistikuvia
yhdessä olemisen ja elämisen riemusta,
molempien toisilleen osoittamaa sanatonta viestintää
josta kukaan muu ei kykene olemaan perillä.

Pieni suuri koiru,
nyt kivuista ja säryistä vapaana,
jossakin sateenkaaren takana siintävässä tunturissa;
kurmuuttaa odotellessaan sopuleita,
puree jättikokoista koiranmotlaketta korvasta,
antaa taiteilija Hämäläisen rotukukolle
ja haareminsa kuudelle kanalle viimeisen silauksen.

Asettuu sitten tutulle wankkuripaikalle
vartoomaan omiaan.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 13. helmikuuta 2012

iMMELMANNEJA


iMMELMANNEJA

Aurinko ei vielä ylety hatun räystään yläpuolelle,
liian varhaista;
tirkistää silmään paluumatkalla jokapäiväiseltä,
joten katse ei ole suoraan kohdistettuna.
Horisontin sijaan pikemminkin etuviistoon.

Eteneminen on sikäli keskittynyttä,
että kaarneen kronkkaus pään päällä yhen äkin
lähestulkoon säikäyttää.

Tuttu ääni toisaalta - oitis sen tunnistaa,
korppi rietas,
mutta tässä tolassa,
ajatusten kukkuessa keväässä,
etunenään jo haihattelemassa jääkentillä;
pilkki- ja juomustuspuuhissa, torkkotulilla;
ynnä tuntureiden huipuilla - tietty,
muuten vaan maailman menoa vahtaamassa.

Puoliso liihottaa jostakin lakkapäitä hipoen,
yltyvät kiihkeään tanssiin siinä pääni yläpuolella.
Ryntäyksiä kohtisuoraan ylös sineen - räpytyksiä,
sakkauksia, immelmanneja monella kierteellä;
äänimaailma on suorastaan käsittämätön kirjo.

Ihailtavaa on, täytyy myöntää,
luonnonlasten esileikki varhaiskevään auringossa.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

KiNTTUPOLKU


KiNTTUPOLKU

Havahdun pirunkylpyyn...
lyhdyn kellertävä valo luo jättimäisen silhuetin
koirun päästä tuvan seinään.

Jossakin sielun takamaastossa lampsin yhä
hölskyvät wanhat kurpposet astimissani kinttupolkua,
niin saheroa, että täytyy olla koko ajan
kuin puikulapotun keittäjä,
kieli keskellä suuta.

On syyskesä
jängän reunaan saapuessani pirunpuntarit
pörräävät siksakkia;
häiritsee vaikk'eivät käykään kimppuun.

Emmin siinä hyvänlaisen tovin
lähdenkö ylittämään keskellä siintävää hetteikköä,
vaiko kierrän.

On muka hoppu,
ketterästi nousee koppu - hosumalla oikein,
siinä samassa polkaisen aajeeseen
ja alan heti vajota.
Muta imee, ensimmäistäkään ulkua ei käsillä,
ei risun risua - edes heinätupsua!

...kipeä käsi on kääntynyt huonoon asentoon.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 11. helmikuuta 2012

HEREÄ HETKi


HEREÄ HETKi

Lumikiteiden läpi siilautuvan valon
uskomaton väripaletti alituiseen taittuvine
uusine sävyineen murtaa väsyttämällä
mustavalkoisimmankin mielen.

Kiihottaa pistämättömään wimmaan,
hillittömään - joka ravistaa koko kehoa,
saa kyynelvuot herahtamaan tulvina;
kevään ensimmäisinä estottomina noroina.

Vapauttaa kielen kuvaamaan
näkemäänsä ihanuuden runsauden pulaa
ilman kameran tukevaa sanomaa.

Talvisen päivän käsittämätön heleys kulminoituu
alkuillan lounaasta äärimmäiseen länteen ulottuvaan
oranssiin esirippuun.

Solinan sijaan pitkä ja harras nyyhkäisy
ryydittää hereää hetkeä;
valmistaa sielun juhlalliseen toimitukseen.

Tulen sytyttämisen riitti,
haistimeen tukkivine tervaan tuoksuineen;
nokisen kanan tuhahtelu höyrypilvineen,
kahvin aromien hively.
Siinä on kaikki.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 10. helmikuuta 2012

ViiS VEiSATEN


ViiS VEiSATEN

Sitä aamun kukkujana aina vain jaksaa ihailla
sarastusta - taivaan aukeamista huomiseen;
kyllästyykö siihen koskaan,
se lienee elämän mittainen arvoitus,
sillä tapaa kiehtova - mystinen ja ratkaisematon.

Ensimmäinen enteilevä hento kaje maan piirin yllä
urkenee kultaiseksi raoksi horisonttiin,
värjää cirrukset hennolla rusolla,
jos niitä on tarjolla.

Hämy irtaantuu valosta
ja pakenee lymyämään uuden yön poveen;
ruusunpunaisia laseja ei tarvita,
kaikki on valmiina ihanaan alkukevään päivään.

Tuulen viri elpyy,
herää keräämään voimia päivän puhallukseen,
varistelee verrytelläkseen yksinäisen jängällä
törröttävän kuoston larvaan asettunutta huurretta.
On nielaistava.

Se on herkkä näky,
humeetin kertakaikkiseen williin saattava;
ilmestys joka kiihottaa ryntäämään niiltä sijoiltaan
tanssimaan hopeiseen sateeseen suin päin,
mielestä järjestä viis veisaten.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 9. helmikuuta 2012

kiva


TARTTUVAA


TARTTUVAA

Varhaiskevään lumi tunti auringonnousun jälkeen
elää omaa vaaleanpunaista elämäänsä;
päivä päivältä varhemmin,
kerta kerralta lyhyemmän tovin
auringon ehättäissä yhä jyrkempää kaarta
keskipäivän hetkeen.

Muuntuu huomenessaan sinervän kautta
puolisen hereäksi valkoiseksi,
runolliseksi hauhdoksi karahkain yllä.

Huojuvaksi lumikristallien korttitaloksi
sortuen ensimmäisestä viristä;
varisten helisevänä hopeatomuna tuulen selkään.

Sitä hetkeä on kiva tavoitella,
silmänräpäystä
kun leijuva auer on yhtynyt eilisen wanhaan
ja lapintiaisen olankohautus saa koko rakennelman
varisemaan välkkyvinä hileinä.

Joutavalla jotain - käsipuolella puolet siitä ilosta,
mutta että kumminkin.

Joka tapauksessa taikapöly kutittaa nokkaa,
saa aivastamaan niin että selkonen raikaa.
Tarttuvaa - kaiku aivastaa tuokion kuluttua.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 8. helmikuuta 2012

KUMMiTUS


KUMMiTUS

Niin auvoista - suorastaan kiehtovaa,
olla happihyppelyllä tähtitäkin alla kuolpunassa,
kuutamokävelyllä keskellä aarnimetsää.
Ruostunut kuu mollottaa tiineenä maanpiirin yllä.

Aivot ahmivat happea haukkomalla,
kahmivat raitista mustan metsän sisuksissa,
sielu innostuu - pian villinä humeetti laukkaa;
mielikuvitus loihtii oitis ihmemaan
aihkien koukeroisten luppo-oksien lomaan.

Ojentuvat lonkerot saavat hetkessä muotoja,
jotka noheva aju hopusti muokkaa ihmisen lihaa
syövän petäjän tartuntaelimiksi.

Varistus käy läpi kehon,
karvat pörhentyvät kun kusiaisparvi kipittää iholla
niskasta ahterin äärelle.

Lisämunuainen pistää pökköä pesään,
lykkää lorauksen myrkkyä kierrätykseen,
nihkeä kylmänhiki pukkaa iholle.
Sydän tykyttää - paine suonissa yltyy.

Aivan kuin tuossa ei olisi jo kystä kyllin,
kummitus lehahtaa siivilleen pankaoksan kohdusta.
Paljastuu onneksi saman tien lapinpöllöksi.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 7. helmikuuta 2012

ENSiSUUDELMA


ENSiSUUDELMA

Huurut lipuvat hyisessä atmosfäärissä,
valuvat hohtavan valkean aavikon ylle
pitkin tuntureiden kupeita;
myötäilevät upeita pehmeitä muotoja
kuni ehättävät perille vuoman tai lompolon ylle,
siihen sijansa tekevät - keijujen hunnut.

Somistavat heruessaan tunturikoivikon
ihanaan sokerikuorrutukseen,
niin herkkään,
että tulevaisuuden ensimmäinen hento virikin
saa sen varisemaan hopeisena taikapölynä
kallasta peittävän kinoksen ylle hauhtomatoksi.

Siitä sen orastavan kevään ulommainen tuisku nappaa,
juoksuttaa kulveiksi ja kurujen täytteeksi
välkkyvänä tomumyrskynä,
häivyttää tiehensä riekkoparven jättämät urat,
siloittaa kieppien suut.

Ja se tikahtamaton hiljaisuus liikkumattomassa,
se tuntuu toisessa poskipäässä viileän hipaisuna,
toisessa - auringon puoleisessa,
vuodenajan kaikkea lupaavana ensisuudelmana.

Aivan väkisin sielu murtaa itsenä ulos,
liihottelemaan kauniin autiuden ylle.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 6. helmikuuta 2012

ENNEN HORROSTA


ENNEN HORROSTA

Pakkanen laukkaa jo viidettä kymppiä,
hakkaa lakkaamatta nurkkia,
yrittää kurkkia riiveen raosta,
onko kellään pirtissä yllään turkkia kylmän varalta;
siis jollakin aralla nololla pololla,
joka jalalla wällyä kaivaa vilun pelossa.

Mut' sillä saralla hukkatyötä - kaikki on elossa,
keskellä yötä takassa kytö,
halkoja melkoinen rytö,
loimuava roihu soihtuna piisiä nuolee,
siihen äreä pakkanen kuolee jos hosuu
ja lieskahan osuu.

Tervas tuoksuu, kipunat paukkaa,
halukas suu rievää haukkaa,
särvintä ahnaasti välillä naukkaa.

Ei hirvitä raukkaa - on lämmintä lientä tarjolla kuppi,
se lievittää mieltä ja notkistaa kieltä,
niin ankara voima kuumassa totissa,
kun se tarjotaan posliinimotissa.

Ennen horrosta äkeä pakkanen taantuu,
laantuu, kauhtuu sijoilleen.
Lauhtuu äkin, pian ripsii lunta mokoman valtakunta.
Kiskoo pirtissä väki sikeää unta.


Oh-show-tah hoi-ne-ne