maanantai 29. elokuuta 2016

PARi KYSYMYSTÄ


PARi KYSYMYSTÄ

Arktisen hysterian kauneus hipaisee koskettain;
tenhoa - luulen - jotain sellaista mystistä,
joka ravistaa varistaen sielun värisemään.

Kyseessä ei ole tuuliajolle joutuneen tuulen
epämääräinen pujahtaminen kaula-aukosta keholle;
tunkeileva ote hiplaamaan ihoa,
pörhistämään satunnaiset karvat linnunlihalla.

Se olisi liian helppo selitys;
jään päällä kotvasen matkanneen tuiverruksen
tuikea ote tavatessa ensimmäinen vastaantulija,
oitis sen saavuttua tänne asettuneiden tykö.

Kosketus - silkkaa uteliaisuuttaan,
pelkästä tutustumisen halusta,
riemun kiljahduksena elämälle.
Niinhän sitä luulis'.

Vaan ei se ole sitä - hiisi tuulen vieköön -,
korkeintaan yksi häilyvä osa kokonaisuutta,
pelkkä ihon reagoima tunne.

Mitä se on sen arktisen valon rinnalla
minkä näkimet siirtävät sielun voiteheksi,
tai sen meren hivelevän tuoksun,
jonka ammolleen virittynyt haistin kiskoo sisään?

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 28. elokuuta 2016

SYYTÖN


SYYTÖN

Kolmannentoista aallon kohdalla sekosin
sanoin HEP möyrinnän yli karjumalla,
en jaksanut pidätellä turhautumista.

Niitä seisemänsiä aaltoja vyöryi peräperään niin,
että epäilin jo olevani laskuissa sekaisin;
tuolle möyrinnälle näyttänyt tulevan tolkkua
eikä minkään näköistä lopettamisuhkaa.

Ihmeiden aika ei ole ohi
ja tämä - tämä jää ainakin selittämättä siis -
miten noita tasavahvoja aaltoja piisaakin pilvin pimein.
Minkä sille osaa,
emä on yhä suuri mysteeri vielä monilta osin.

Joutuisi tavallinen ihminen helposti noloon asemaan,
jos lähtisi tästä oppituntia pitämään,
alkaisi mokoman syitä julkisesti selitellä;
kävisi meren teoriaa levittämään -
oman hämärän mielen aivoitustensa mukaan.

Harha-askelista ei varmaan tulisi loppua,
vaikka olisi kuin yltiöpäinen mokomassa asiassa.
Niin sen täytyy olla.

Jääkööt pirulaiset möyryämään tänne rantaan
minkä minä sille osaan - vähäläntä syytön ukuli.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 27. elokuuta 2016

KASKELOTTi


KASKELOTTi

Ei aikaakaan - hetki sitten - enintään tovi,
korkeintaan tuokio, jos nipottamaan ryhdytään;
laskeuduin louhikon yli kiville saakka,
harppasin kolmisen metriä uloimmalle,
kykistyin painoin kasvoni veden syöveriin,
huusin sen sisälle: "Runo! Runo! Runo!"

Eikä kulunut kauempaa pitempään
kun tällä perällä valaan virkaa toimittava kaskelotti,
wanha tuttuni Runo tuli siihen kuulemaan uusintani;
pulpahti pintaan kuin korkki.

Lasketin värssyt sille vapaalla muodolla,
se pahkeinen puhkesi mahtavaan hohotukseen niin,
että sinänsä jo muutenkin vaatimattomasta
alaleuasta katosi vielä noin puolet pois naurun myötä.
Vetäisi nääs vettä henkeensä siinä karonkassa.

Rytinästä selvittyäni huomasin sen saaneen
hengityskalunsa mokomasta sekaisin
ja turskauttaneen sierainaukostaan räkää,
jota Sivistyksessä kutsutaan spermaseetiksi;
sitä taika-ainetta oli kovin kokonaisvaltaisesti ylläni.

Tuli hyvin sangen ankara paine miettiä tolaani,
miten selostan parhain päin tämän froualle,
joka ei ollutkaan sitten kotosalla.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 26. elokuuta 2016

PARANNUS


PARANNUS

Vastaan asteli sysimusta ukko tunturissa,
pitemmittä puheitta lähättäysi pitkälleen eteeni,
päläpätti vain lyhyesti - senkin etupäässä mumisten -
vaikutti olevan jotain timbuktun tai hintun murretta.

Hämmästelin aika lailla syvästi
tuota hänen äkin kummunnutta hartauttaan
ynnä arvostin väkevästi uskoaan;
sitten oitis - vitkuttelematta lain -,
ojensin käteni ja paransin hänet.

Käppänä lähti kälppimään omille poluilleen,
onnellisena - sen kummemmin mutkittelematta;
Kännet Hiitin renkutusta vihellellen.

Eipä siinä mitään,
sattumus hämmästytti tovin kovin,
sovin itseni kanssa että tälle asialle ei naureta.

Ei - vaikka tuolla tavalla juttu meni;
tämä osaa olla isompi asia,
hurjempi kuin osaan kuvitellakkaan.

Palasin kallasta myöten rantamaille,
meri savusi loitompana - likempänä oli lähiusvaa;
johtui varmaan vilton kallaan kuumuudesta
sen kohdatessa hyisen veden ankaran hyväilyn.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 25. elokuuta 2016

MELKOiNEN ViLKUNA


MELKOiNEN ViLKUNA

Vesi-, maa-, ilma-, peto- ynnä muutkin erikoislinnut
vaikuttavat olevan muuttopuuhissa;
sellainen rähinä.

Muut eivät muuta,
jäävät aloilleen,
pakkaavat itseensä rasvapitoista einestä
äärettömän ankaran talven varalle
ja säilyäkseen yli.

Melkoinen vilkuna käy rannoilla,
jopa merihurakatkin ovat parveutumassa - huomasin;
joiden jo luulin haihtuneen.

Arvelin niiden jo pakanneen kimpsunsa kampsunsa,
häipyneen hyvin pitkälti Timbuktun tuolle puolen,
Mustosten maahan.
Ainakin siihen suuntaan.

Vaan täälläpä nuo kilpovat rantasannalla,
ensin monta mieltä kenestä tulee pomo,
sitten - kenen punaisen nokan mukaan mennään.

Mutta ei,
kun alustavaa selviötä käy syntymään,
käräjöidään sitten seuraavaksi,
että kenen aloitteesta ne eittämättömät huilitauot.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 24. elokuuta 2016

VALOPiLKKU


VALOPiLKKU

Akkunan pieliin napsahtelee,
iänvanhain merkkien mukaan enteilee sadetta;
jopa ropissee pian tippa rapsakasti lippapellille,
somasti kuin pikkuahvenet keväisin tulitikkuaskissa -
riettaimman pilkkikiiman aikaan.

Kurkkaus uutimen nurkasta taivaanpiirille kertoo;
kaikki värit ovat harmaita - ylen harmaita -,
niin tasaiseen että yksi suti piisannee
maalaamaan koko mielen maailman.

Sivusilmä kuikkaa jäniksiä mereltä;
harvakseltaan näkyy,
tuuli vasta intoutumassa mezzoforteksi,
venttiilit ovat vielä vaiti.

Suruvoitto koittaa soittaa,
vaan ei voita,
sillä merenrannan talossa,
melankolian aukossa pikkiriikkinen valopilkku.

Huomenna tulee nainen, froua ja vaimo,
maalliset ilot ottavat niskalenkin harmaasta,
lihanhimossa ei pihistellä,
särysoppaan tulemaksi parasta nuorta mullia.

Nyt ei wanhan lehmän lihalla värkätä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 23. elokuuta 2016

SiNNE


SiNNE

Jossain - aavan Sinisen meren takana -, kaukana,
lähes tuiki tavoittamattomissa,
kauintakin kauempana, loitointakin ulompana,
on ultramariini saarimaa dyyneineen.

Santaan sotkettu kultaista soraa kouratolkulla;
niin runsaasti ettei sitä tarvitse huuhtoa pois,
sen kun vaan laittaa kädet taskuun
ja mutristelee hyppysiään -
oitis on kultaa taskut täynnä,
jos se nyt jota kuta lohduttaa
kun sitä on siellä ihan joka paikassa.

Monelta rannan saavuttamiseen kuluu
enemmän kuin yksi elämä,
joillakin se jää pikkiriikkistä himppua vaille
ja joillakin jotka sen tavoittavat,
valkenee loputon asuuri taivas.

Rantavyöhykkeen kasvusto,
se on ihan normaalisesti vaaleanpunainen,
toki lukemattomine varjojen luomine sävyineen,
mutta että pääsääntöisesti kuitenkin;
tyypillisesti useimmat lehdet keltapilkullisia
johtuen runsaasta kulta-aromista.

Sinne.

Oh-show-tah hoi-ne-ne