keskiviikko 28. syyskuuta 2016

AiKAiLEVA EETOS


AiKAiLEVA EETOS

Haikeudella silmäilen elossa olevaa,
talven alle martumaan alistuvaa syksyä;
syyslaulun sanatonta hiljaisuutta.

Vaikk' väreiltään ei upean ainutlaatuinen,
silti kuulaalla raikkaudellaan sielua hellivä
on tämä hillitty suruvoitto,
ikiaikaisen vuosikierron harras osio.

Ihminen elää aina syksyä,
koko silmien edessä aukeava menneisyys -
syntymästä tähän päivään on kevättä ja kesää.
Elämän kevättä ja kesää.

Sitä muistellaan,
sitä haikaillaan takaisin - tuota mahdotonta,
ja mikäpä ettei;
murtamalla aikavalli - lyömällä kanki rattaaseen,
antamalla ajalle potkut saattaa olla mahdollisuus,
häviävän pieni, mutta kuitenkin.

Kukaan ei kiellä haaveksimasta;
siitä vaan pökköä pesään,
takaisin kesään jos on sielua hiveleviä muistoja.

Vehreitä puistoja haikaileva aikaileva eetos
on aikakonetta sukkelampi mennen tullen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 27. syyskuuta 2016

TÄHTiPORTTi


TÄHTiPORTTi

Tulen ääni - mystinen kiihottava;
sen matalataajuinen humina tuudittaa,
sielu nousee wimmaan,
saa mielikuvituksen laukkomaan huithapelina.

Jälkiä ei juuri jää,
satunnaisia pyyhkäisyjä - pikemminkin vain vihjaisuja
vailla mitään selvää,
ikään kuin jäniksen jättämä hajutunneli mannun yllä
takanaan äyskivää koirunmotlaketta varten.

Niistä vähistä eleistä muodostuu tulen edessä sana,
liittyy ketjuksi entisten perään,
järjestyy sanapeliä pelaamalla
jostain näkövinkkelistä katsoen järjelliseksi säkeeksi.

Se on ääneen höpötystä
jota kursitaan ja karsitaan
kuni lopulta merkitään mustakantiseen konttakirjaan
ilman mitään varmuutta tulevaisuudesta.
Sitä on tahi ei.

Tuli sen kun vaan jaksaa huminaansa,
rienaa sielua - houkuttaa ja koukuttaa,
jouduttaa uuden syntymistä itseään polttamalla.

Tuli on Tähtiportti eetosten muinaisiin syntysijoihin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 26. syyskuuta 2016

ViHJAUKSiA


ViHJAUKSiA

Myrtyneen kerman värinen sammal huokaa,
antaa anturan alla periksi,
myötäilee sopuisasti ihmisotuksen päkiän
ja mannun välistä liittoa piittaamatta lainkaan
että syksy on saavuttamassa kulminaatiopisteen.

Lunta tässä varrotaan,
esileikkiä pelataan varustautumalla hyvin
vaikka usein ensimmäiset sateet -
sulaan maahan sataessaan -,
vaipuvat maan lämmössä pois.

Silti jo muuaanna varhaishuomenena
on voinut haistaa talvea - sen oiretta;
ryystää oikein sielunsa pohjalle tämän kiehtovan
Arktisen hysterian väkevää esimakua.

Sitä joka kiihottaa myrkyn leviämään suonistoon,
panee kusiaiset juoksemaan selkäpiillä
sarastuksen ensihetkillä aamunkoissa,
saaden ihokarvat pörhimään niskavilloissa
sekä kyynärissä.

Mikä tunne - vaiston vihjaava viesti,
sen aavistus tulvii hyvää oloa koko kehoon;
myrsky hyökyy wäkevänä sisälläni
ja vapisen ilosta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

TUNTEMATON ASTUJA


TUNTEMATON ASTUJA

Kumpuileva tienoo lipuu tasaiseen tahtiin,
näkimet hairahtelevat ailahtelevassa maastossa,
harjun päällä taivaltaminen on leppoisaa;
mutta samalla aisteja kiihottavaa myös.

Syksyraikkaan mäntymetsän karikkeen tuoksu
nostaa kerta kaikkiaan wimmaan;
runon punominen muuttuu yhen äkin työstä huviksi.

Siellä täällä pilkistävät hälytyskeltaiset lehdet,
marrastuva maaruska puolestaan herkistää niin,
että ankarien nuuhkaisujen tuoma molekyylisato
laittaa pika-analyysin jälkeen kyynelehtimään.

Mikä taivainen maa suruvoiton värittämänä ruskana;
arktisen hysterian laulu vaeltamassa selkosia -
äkkinäisen kuulimissa muka holtittomana -,
syvälle jantuneen paikallisen mielestä
hyvinkin määrätietoisena asiaankuuluvana.

Vieton huomassa näkymättömissä ähinää - KARHU!!!
käsi tavoittelee vaistomaisesti olan yli hamaraa:
esiin punnertaa hattu - sitten hartiat,
lopulta kokonainen.

Tuntematon vastaanastelija ilmaisee ujolla hymyllä:
"Ilmastonmuutoshallusinaationi on ohi."

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 24. syyskuuta 2016

TEPPOSET


TEPPOSET

Aivan liikkumaton,
rikkumaton hiljaisuus;
kumma usvainen hetki muuttaa lompolot kuvastimiksi,
niin varvut, viteliköt - metsän reunatkin -,
kurkistelevat itseään oudon märän maailman kalvolta.

Ahtolassa herran rauha,
valtakunta odottaa ensipuhurin pinnanrypistyksiä,
viimeisinkin perho on ahmaistu suuhun,
kausi voi alkaa - jää tulla,
jos vain ite haluaa.

Terhen tanssii kera keijujen,
leijuu hahtuvaisina unihuntuina pinnan yllä,
peikkopojat monikossa kävelyllä rantapounikossa;
kikattavat kädet taskuissa.

Sekoan laskuissa;
minä joka nojaan kuvettani
salaman pirstomaan kuostopökkelöön ihastuneena.

Joko mielikuvitus tekee tepposet,
tahi sitten olen osautunut maailmaan jota ei ole
ja joka on kai kaikkien ihmiseläinten mielissä.

Sikäli mikäli ovat kulkeneet sumun hyväileminä
oudossa maastossa aivan joutilaina ilman kiirua.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 23. syyskuuta 2016

SAVOTTA


SAVOTTA

Taitaapa olla kolmeen viimeiseen miesmuistiin
ensimmäinen kuivahko syyskuu sateen suhteen,
vesikin lähes pölisee.

Aluekengille ei juuri ole käyttöä;
kusiluistimilla pärjää tavallinen ihmiseläin kovin hyvin,
voi suorittaa kartanolla vielä tarvittavat pikkupuuhat
askeliaan varomatta.

Kumikengät ulajavat porstuan loukoissa,
vaativat sukkamehua tuotavaksi janoonsa;
niistä nyt kukaan jaksa innostua,
kausikengistä.

Oivallista on ollut paiskia puusavottaa,
palata siinä souvissa lapsuusajan tietämiin;
joka syksyiseen talvelle valmistautumiseen
pienen kyläyhteisön laidalla.

Haistimen rantteella puuhastelusta poimimat hajut
ja tuoksut saavat mielen villiin -
eetoksen laukkomaan tie sonnalla sivuryöppyä.

Sahanpurun hajun, kuumaksi sahatun huskin katkun
ja laavulta pöllähtelevän tervaksen tuoksun
kuulaan taivaan ääriä hipova yhdistelmä
on sellainen tälli että sitä ällistelee vielä ehtoollakin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 22. syyskuuta 2016

SAAJOLLA


SAAJOLLA

Usva laskeutuu tasaisesti jänkämaiden ylle,
jossain katseen toisella äärellä,
aapasuon tallentama kesän lämpö
saa aajeet tursuamaan terhentä mustista aukoistaan,
kuni hornan silmistä kuunaan.

Asettuminen saajolle - palsojen keskelle;
siellä tuon kaiken hiljaisuuden katseleminen,
ilman että edes ensimmäinenkään ihmisotusten
mediasta poimittu sielunsairauden sisin
kummittelee mielessä.
Se on hurmaava arktinen zen.

On se,
vaikkei zen hurmaa,
se vain on;
kaiken olevaisen selitys niin yksinkertaisena,
että sen havaitsemisessa on vaikeuksia
ja juuri siksi ylivertaisuusvinoutuneet
eivät siihen kykene.

Mutta autiolla jängällä,
Pohjan Akan hivellessä hyisillä hyppysillä niskaa,
kaikki yksinkertainen asettuu paikoilleen,
loksahtaen kuin palapelin kuuluisa viimeinen osa,
se kadoksissa ollut,
joka löytyy ihan äkin yhtä tyhjästä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne