maanantai 5. joulukuuta 2016

YKSi ELÄMÄ


YKSi ELÄMÄ

Tuuli on saletissa - ulkoilu tapahtuu kontaten,
puuskissa ryömimällä - päiväasu ryöttääntyen -,
mikä ei ole itseään poissulkevaa,
koska se on tavanomaista.

Leuan alusen nappi napitettuna - nöörillä vakuutettuna,
joka väännetty rusetille.
Pitkälle jääneet pätkät pätkivät poskipäille.
Viikinkisaurus ottaa asian rauhallisesti.

Näkimien kulmat vuotavat,
ahavaiset kanjonit juoksuttavat tippoja
jotka tuuli pirskottelee kaula-aukkoon.

Niskasta valuu vana selkäpiin myötä,
eteneminen on rankkaa työtä,
märkä lähenee tuppivyötä.

Veri kohisee suonissa
jalat kiiruhtavat oikein hoppusaan maitohapoille
ja jäävät sinne.

Verta, hikeä, kyyneleitä;
merkitseekö tuo asia oikeastaan mitään
kun ihmisellä on elettävänään vain tämä yksi elämä,
onko sattumuksilla lopulta isompaa merkitystä
kuin vain - tahi jotakin -, mukamas painoarvoa?

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

TAKAPERiN


TAKAPERiN

Puhallus on laantunut sysiyön aikana,
eläminen on hetkeä suurempia toveja huomenessa,
laskuveden litisevillä silotuksilla,
siintyvässä pittoreskissä hämärässä.

Ja se on kokonaan -
ilman omavastuuosuutta -,
Arktisen hysterian suloisessa täyshoidossa.

Niin suuria ajatuksia,
aivan sietämättömän käsittämättömiä;
riettaita eetoksen lentoja hennoista -
alunperin olemattomista -,
mitättömiä vähäisemmistä järjenhitusista tyyten.

Joista ei atomia suurempaa ideaa koskaan
ja nyt niin sfäärejä myöten,
ettei niitä sovi sisätiloissa edes alulle panemaan;
puhumattakaan,
että niitä valmentaisi ja harjoittaisi.

Takavuori katsoo rantteella houkuttelevasti,
koukuttaa laveasti,
siellä olisi suuntia katsella kaikkiin,
juosta vain jonkun äärelle,
jos kerran vakavaa
ja katsoa sieltä käsin miltä näyttää takaperin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 3. joulukuuta 2016

OiKEA


OiKEA

Etutalven epämääräistä aikaa,
ties missä se varsinainen hötkyilee vielä;
antanutko periksi pöljäpuheille - vaiko syömmistynyt
ja mököttää vittuillessaan jossain mörön persiessä,
eikä ilmesty kiusallakaan.

Päästää pödynpuhujat asettumaan saarnastuoleihinsa,
sijautumaan uskoonsa niin sisäänlämpiäväksi että
kun se sitten vihdoin ilmestyy
noiden hyväuskoisten höyrypäiden tiimoille
jostain hirveyden ytimestä;
saa paskat valahtamaan kintuille.

Sellaisella perkeleellisellä haipakalla tulee oikea talvi,
nitistää höpöpuheet kuin torakat pakkasillaan,
hyytävillä henkäyksillään
ja ruoskivilla tuulillaan.

Eikä ensimmäiseen luota,
tulee uudelleen ja uudelleen,
tunkee ryöttäuskovien saastuneisiin pimeydenytimiin,
kostaa noille humpuukia lasketteleville saatanoille
aina neljänteen sukupolveen saakka,
niin että roikaa.

Sellainen on housut kintussa yllättävä talvi;
wanhat hipit säästää, päästää vähällä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 2. joulukuuta 2016

RÖYKKiÖiTÄ


RÖYKKiÖiTÄ

Viikko sielutonta takana,
aivan eksoottinen ilmiö yhä,
vuosienkin jälkeen.

Syvenevä sinisyys jaksaa kiehtoa,
ajatukset yhdentyvät sinen hetkeen,
häilyvät hämäröiden reunoilla keikkuen,
putkahtavat keskipäivän vaaleaan aukkoon
ilmaisemaan olemassaolonsa.

Kiihottavaa olla aivan liki - äärellään,
tykö siinä tolassa;
sinisessä hiiviskelleitä sanoja röykkiöittäin,
muistamattomissa olleita,
joskus kuultuja suussa maistuvia,
luultuja ettei sellaisia ole olemassakaan,
olemaisinkaan.

Ja millaista paksua,
upealle maistuvaa pajunköyttä niistä saakaan -
silkalla miettimisellä -
kun ne punoo toisiinsa niin somasti lomittain,
että maistuu vaikkei maistuisikaan.

Sinisten eetosten taika syvenee,
saavuttaa puolivälissä nirvanansa - taipuu aikaan,
haipuu valon paluussa pois.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 1. joulukuuta 2016

KOTOiSTA


KOTOiSTA

Pidäkkeettä on ihailtava tuota tohinaa,
kuuden seitsemän boforin pikajuna on kohissut,
pari päivää sivuuttanut tätä asemaa;
viimeisen vaunun vilkkuja ei vielä näköpiirissä.

Räystäät ulajavat,
nurkat valittavat painetta yhä,
vaikka takana reilut seitsemänkymmentä vuotta
yhtä ja samaa Arktista hysteriaa tällä perällä.

Sitä ennen jo muudan sata vuotta aihkina -
ennen  kuolemistaan -, Arkangelissa.

Porstuan tähystyspaikalla tuuli vie sanat,
sataman valot väikkyvät,
vantit ujeltavat
ja nostimet hakkaavat mastoihin.

Omaa eetostaankaan ei kuule,
lie kaapattu kielen päältä tuulen selkään;
napattu entämään Louhelle yöjalkaan.

Kotoista,
mihin sitä ihmispolo joutuisikaan mykkyydessä;
vajoaisi äänettömyyden äärettömään mysteeriin,
syöveriin joka sulauttaa suurimmankin äänen,
suipistaa sen kulumattomaksi kuiskaukseksi,
olemattomaksi ei mihinkään.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

TURMELLUS


TURMELLUS

Totuttelua tuntumaan;
joka kerta - vaikka tämä on nähty ja eletty,
umpuilma on lähes vakio.

Tulenkarvaiset taivaanpiirit poissa,
ovat tauolla sielujen tuolla puolen.
Aavan yllä roikkuva savuinen horisontti on raja.

Maanpiirin yli näkee vain
ottamalla kulkuvälineen haltuunsa
ja karauttamalla hyvän matkaa paikan päälle.

Siniseen varjottomuuteen kyllä sopeutuu,
muuttuu itsekin sinerväksi,
sielun haihduttua kaamosatimaan Tuonpuoleen.

Riettaita sinisiä ajatuksia tulvii humeetin täydeltä
kun moraalin rippeitä varjellut paimen
rilluttelee jossain Huitsin Nevadassa.

Ei mitään rajoja,
turmellus saa ryöttäsynnit tanssimaan rivitanssia.
Jokaisella käännöksellä kirotaan karkeasti.

Arktinen hysteria näin -
edesvastuutonta ilmiöiden suomimista;
vasta sielun palatessa asetutaan luontouomiin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 29. marraskuuta 2016

TAPAUS


TAPAUS

Pitkät varjot ilmestyvät salamyhkää,
venyvät viruvat harmaan suomassa huomassa;
niihen reagoi ehken vasta pari kolme viikkoa ennen
auringon hiipumista talviuneen.

Johtuneeko se kaikkiseltaan maan napakulmista,
eli tieteen kuvitellusta akselin kaltevuudesta -
asiassa lienee perää, mutta hopulla ne sitten tulevat.

Kuitenkin vasta tuolloin ryöpsähtävät silmille,
viimeisintään kaamosta edeltävän viikon tienoilla,
jos nyt sattuu silloin "ilimoja piisoomaan"
ja on itseään ulkoiluttamassa valoisan aikana.

Äkin kun äkkää;
nippa nappa horisontin päältä tulevassa valossa
onkin sadan metrin pituinen ihmisotus.

Sitten kun sen havaitsee
vaikuttaa ihminen olevansa varjonsa kera ja mukaan
elämäänsä suurempi tapaus -
sellainen kutituttaa sopivasti sielua, oikein sopivasti.

Saattaapa siinä turmiossa kiherryskin karata;
aivan hohotukseksi vallan
kun ketään ei ole lähimainkaan ällistelemässä.
Koirusta ei niin väliä - se ei pukahda.

Oh-show-tah hoi-ne-ne