perjantaina 20. marraskuuta 2009

LiiTTOUTUNEiDEN MAiHINNOUSU


LiiTTOUTUNEiDEN MAiHINNOUSU

Salaliittoteoreetikoille naureskellaan, jopa wittuillaan. Ainakin sellaiseksi kovin helposti leimataan jos esittää jotakin muuta kuin ”virallista huuha-haata tai potpurria".

Ken sen viitan yllens’ ottaa, saa käydä kyllä kaidempaa, kivisempää tietä kuin lavean tien valinneet hyväuskoiset hyödylliset idiootit.

Päälle käyvät kahtasataa kaikenmaailman paskantärkeät itseitsensä siunanneet diplomiasiantuntijat ja neropatit omien kirjoituspöytiensä suojista kuukausipalkalla, elämänkokemukseensa ja maantapaan leimaantuneina ja ”ihka ainoina oikeina”
mielipiteiltään.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Salaliitot ovat taas kerran nostaneet päätään esille aika monenkin maailman laajuisen tapahtuman yhteydessä. On sikalentsua, rokotetta, lamaa, Afganistanin sotaa ja ties mitä muuta koskevaa teoriaa. Eikä unholaan ole jäänyt vielä Tapaus 9/11.

Oikeastaan voisi jo puhua Salaliittoutuneiden maihinnoususta. Sen verran
sukkelaan kulkevat teoriat nyt bittiavaruuden valtavirrassa ja ovat lähes kaikkien tavoitettavissa, useimmat jopa kommentoitavissa.
Tuosta kaikesta pursuaa sitten aivan uskomaton reperttuaari sälää, johon itsensä iskostettuaan on kiinni kuin täi tervassa.

Kenenkään ei pidä tätä edellä kirjoittamaani lukea sillä silmällä että vähättelisin tai panisin alta lipan asioiden kyseenalaistamista. Ei, ei sinnepäinkään, pikemminkin päinvastoin. Niin mielelläni näkisin että vieläkin enemmän kyseenalaistettaisiin ja vieläkin arkisempiakin totuuksia. Se olisi tietenkin kivinen polun alku, mutta tienpohja ja suunta aidompaan kansanvaltaan kaikesta huolimatta.

Jotenkin on perstuntuma siitä - ainakin häive, että netin kautta tapahtunut mielipiteiden jatkuvasti nopeutunut vaihdanta on johtamassa näennäisdemokratian kongretisoitumiseen niin wäkevästi, että sen ylläpitäminen tulee hankalammaksi kuin mihin valtaklikki on tottuttanut itsensä.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Salaliittojen yleisesti tunnettu ongelma on niiden salassapysyminen. Inimiset tapauskollisina pyrkivät tallentamaan, varmentamaan tietojaan, kukin tavallaan. Siksi vaikuttaa hyvin runsaasti siltä että maailmanlaajuiset salaliitot ovat mahdollisia vain teoriassa, mutta eivät käytännössä.

Pienemmät toki kuitenkin. Totta Mooses! Salaliittohan on kyseessä jo silloin kun toinen lahjoo toista takahuoneessa ja sitten molemmat hyötyvät osaltaan siitä. Siitähän nimenomaan on ollut kyse esimerkiksi paljon viime aikoina esillä olleessa KMS vs. KEPULIT, Demarit ja Kansallinen Komedia-jutskassa.

Pienen klikin, yleensä muutaman henkilön on MAHDOTON hallita eli toimia päällepäsmärinä inimismassoja koskettavissa salaliitoissa. Asiat ovat maailman mittakaavassa liian suuria, samoin kuin kronologisesti useimmat liian pitkällä aikajanalla.

Inimismieli ei kuitenkaan kiellä asiaa harrastamasta, jopa yrittämästä. Taitaapa välistä vetoon olla taipumuksia lähes kaikilla. Oma suu on makein ja lähinnä.
Salailua kaikessa muodossaan harrastavat mitä erinäisemmät kuppikunnat
mitä merkillisimpien tavoitteiden saavuttamiseksi tai tueksi. Aina on joku joka onnistuu vihkimään muut salaperäisyyden katveessa johonkin itseään hyödyntävään asiaan. On se inimismieli vaan niin kummallinen.

On olemassa paradoksi tämän asian tiimoilta, kun kyseessä on inimismassat, vaikkapa vain oman Absurdistanimme väkimäärä, n. rapiat 6 miljoonaa.
Nimittäin saman asian, hyvin ja perinpohjin yksilöidyn asian voi nähdä kahdesta eri vinkkelistä
tyystin eritavoin vaikka ääneen ilmaistuissa mielipiteissä olisi tuskin mitään havaittavaa eroa.

Esimerkiksi kun Porokorven Akseli oli tässä taannoin kuppilan sulkemisen jälkeen huppelissa "lainaamassa" jonkun toisen omistamaa polkupyörää, siihen paikalle sattui wanhempi konstaapeli Pöntiäinen.
Heti havaitessaan A. Porakorven olevan suunittelemassa ryhtymistä vieraaseen käyttöomaisuuteen
tämä samainen Pöntiäinen rykäisi ja tokaisi:
"Akseli hyvä, minä niin mielelläni olisin suonut itselleni, että minä en näkisi tätä!"


Johon Akseli, reilu mies kaikin puolin - yhtyy, näprätessään lukkua auki:
"Sitähän tässä minäkin samaa toivoin, ettet näkisi, Hyvä Veli Pöntiäinen!"


~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Mutta ei savua ilman tulta.
Nomenklatuuralla on samoja taipumuksia kuin byrokratialla ”inimiskoneistona” toimia itseitseään ohjaavana, koneistoa kehittävänä, muokkaavan, suojaavana ja etuja haalivana.

Tuo yllä mainittu on sellainen julkinen, salaliitto, oikeammin silmänkääntötemppu joka näkyy vain silloin kun siihen viitsii katsoa, muuna aikana se jatkaa keskeytymättä vyörymistään inimismassojen yllä.

Tätä inhimillis-sosiaalista prosessia tutkitaan aika vähän. Ymmärrettävästi, koska kyseessä on AINA savijaloillaan seisovan jättiläisen huojuttaminen. Savijaloilla siksi että jos sen näkymätön toimivalta, auktoriteetti eliminoituu vaikkapa uskonpuutteeseen tai luottamuksen, kunnioituksen menettämiseen, niin se lakkaa olemasta.
Aivan kuten rikas lakkaa olemasta rikas jos kaikilla inimisillä on taskussa sama määrä kultaa.

Itse olen löytänyt täta asiaa sivuavana vain yhden joltisestikin kunnollisen, rupusakin eli oman viiteryhmäni kaaliin jollakin tapaa uppoavan tutkielman:
http://www.tay.fi/laitokset/kirjasto/vaitokset/2005/2005007.html

Tuosta pääsee alkuun ja olisi wiime aikaisten tapahtumien valossa suotavaa, että joku muukin kiinnostuisi paremmalla ymmärryksellään enemmänkin kirjoittelemaan täällä Blogistaniassa nimenomaan valtakoneiston itseitseään kehittävästä prosessista.

Tervetuloa Absurdistaniin!

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä pakina ystävällesi!
........
Quidquid latine dictum sit, altum videtur.

torstaina 19. marraskuuta 2009

räiskyvä (NOUHÄTÄ - vain kokeilu)

LAULU № 42.


LAULU № 42.

Taivaan kannen minä maalasin ensin tulenkarvaiseksi,
jotta vältyn polttamasta hyppysiäni
kun astun alas mustien nuotiokivien tykö,
otan nokisen kanan ryhmyisiin kouriini
tai padasta wäkevää lientä ja ryystän elämän maljasta.

Kuivaan huuleni risan tikkurin kalvosimeen,
laskostan makuuksen taljasta ja tyynnyn.
Värisen hiljaisuuden laulusta,
joka helisee ympärilläni mykkänä vaiti.
Muistelen menneitä, kylläisiä sumuisia wuosia.

Räiskyviä ovat eloni päivät olleet - läiskyviä,
tulipunaista mustaa väriä täynnään.
Yltäkylläistä elämää kurjuuden kehyksissä;
hälinän keskellä hiljaa räikyen,
kilvan kuvastinten välkkeen kera.

Ja peilikuvaa nyt ihastelen silatun hetteen pinnasta
räiskyvän nuotion loimussa taustaa tutkien;
olenko siellä...
Hyytyy kaltio ajan vilusta, jäätyy lasiksi kalvo.

Nostan ja käännän, siellähän sieluni lepää, taustalla,
vartoen uutta sijaansa satumaassa.

Taivaan kannesta alan, maalaan tulenkarvaiseksi.

Oh-show-tah hoi-ne


keskiviikkona 18. marraskuuta 2009

KAATUVA MARRAS


KAATUVA MARRAS

Väistyvät toviksi pilvet,
käy rusoksi taivaanranta
ja sinisen mereksi kansikin muuttuu.

Ristiriitaisen syksyn nääntyneet katseet vääntyvät,
kääntyvät rujoina tulevaisuuteen.

Häivähtää rinnassa ripaus lupausta - toivosta valosta;
särkyneiden toiveiden kujalla,
linnunradan suurella kaarella,
Ultima Thulen saarella.

Seestyvät haaveet, väistyvät aaveet,
mielen niin herkäksi saaneet,
vaik' odottaa edessä pitkä hämärä;
kaamoksen sumea siimes.
Syliinsä kietova,
poveensa sulkeva,
ajun lävitse kulkeva.
pohjoisen laaja pimeä;
tähtinen yö.

Joka toiselle vuodelle yltää
ja sitten vasta hylkää
kun niska on talvelta taitettu
ja pihat...
valolle valmiiksi laitettu.

Oh-show-tah hoi-ne


tiistaina 17. marraskuuta 2009

ALAMAiSSA


ALAMAiSSA

Laskeuduin taas alas,
että näkisin onko mikään muuttunut.
Ei mikään - ikään kuin hulluus vain lisääntyy ja wimma.

Tiesin kyllä, mutta halusin uudemman kerran varmistua
ja harmistua - kuten niin usein ennen.

Tuttu läävä, sama lätti, kiire ja hoppu,
ahdistuneita - oneita, apeita kasvoja kapeilla käytävillä.

Sumuisten, loskaisten kujien hämärät syöverit
ammottavat ahnaina ahmaistakseen kaiken
elämänilon, valoisuuden ja tulevaisuuden kitoihinsa.
Avunhuutojen sijaan näyteakkunat kirkuvat:
OSTA-OSTA, OSTA ViELÄ TÄMÄ JA TÄMÄ!

Kuraiset lumiläikät raiskaavat uuden,
kaiken wanhan peittämistä yrittävän
neitseellisen lumen hetkessä.
Eivät edes anna mahdollisuutta näyttää,
millaiseksi maa, kulutettu, muuttuisi,
jos puhdas valkoinen saisi vallan.

Kärsivällisyys taittuu muutamassa
havaitussa hetkessä.
Pakkaan akkani, kerään kimpsuni ja kampsuni
Ja kapuan takaisin ylös.

Oh-show-tah hoi-ne


maanantaina 16. marraskuuta 2009

KEVYTTÄ ELÄMÄÄ


KEVYTTÄ ELÄMÄÄ

Eipä se ole, päivän aikaan, mikään Unni-Sikká Rosnakoff'n elämässä oikeastaan muuttunut. Muudan kunnanvaltuutetuksi itsensä esitellyt kenokaula kävi kukkoilemassa työmaalla. Sille olisi pitänyt rynnätä ovet aukomaan ja jalkoja suutelemaan. Etenkin tuo vallasta pöhöttynyt menetti lopullisen luottamuksen yhteiskunnan köyhienpalveluun kun joutui muiden tavoin jonottamaan kirjojen ylöspanoa.

Oli pari sen verta ravakkaa kaveria edellä jonossa että ei tämä rotta hirvinnyt kyynerpäitä käyttää, alkoi vasta sitten sättimään kun olivat poistuneet.
Unni-Sikká antoi tulvan mennä toisesta korvasta suomeksi sisään, toisesta saameksi ulos. Näitä paskapäitä riittää maailman sivu. Ei ole pelkoa että ehtyvät vallastaan kusipäistyneet.

Vaan kun ehtoo koitti, Unni-Sikká pukkasi ja pakkasi kampeensa sosiaalitilassa ja hivautti itsensä Matkahuollon eteen Eskelisen pikaa odottelemaan. Sopivasti sattui kyyti, kerkesi pistäytyä Siwasta leivän nappaamassa.
Hyvin kerkesi.

Linja-autossa normaaliset rutiinit ja tunnin päästä jo jäi pysäkillä pois ja sipsutteli syrjemmälle parkatun Linksinsä luo. Pakkasta semmoinen 5-7 astetta, joten kohtu pukemisella selvisi loppumatkasta. Sen verta oli mutkaa, että eipä siinä kerennyt juuri vilulla karauttaa.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Puolen tunnin kuluttua neiti Unni-Sikká Rosnakoff karautti pirttinsä rantteelle. Sorhasi Linksin lähtöasentoon, väänsi hanikan kiinni ja kampesi satulasta. Tarkisti polttoaineen. Kävi hakemassa aamunkoissa viikkaamansa hupun ja levitti sen kelkan päälle. Vilkaisi ympäristöön ja astui sitten porstuaan ynnä pirttiin.

Ensimmäiseksi ovenpielessä sytytti kynttelin. Sille oli paikka ihan sitätehen pihtipielessä. Sitten ripusteli kamppeensa asiaan kuuluville paikoille. Tämä neiti ei ollut sitä naarastyyppiä joka hujautteli riepujaan minkä millekin toolin selkänojalle hujalleen. niin kuin silloin tällöin on joku saattanut nähdäkin jossakin toisessa taloudessa. Tissiliivit toolin karmilla, kaatiot toisen, sukkahousut mytyssä tiskikomuutin päällä tai siihen suuntaan.

Ei, tämä Unni-Sikká oli järjestyksen iniminen, alukamppeet, jos ne ei olleet päällä, olivat ne sitten yhtä täsmällisessä järjestyksessä jossakin sopivassa paikassa kuin ikään työmaallaan kirjastossa kirjat hyllyssä.

Kun kerrospukeminen oli purettu ja lepposta angoravillaa oli saatu tilalle, kävi Unni-Sikká hällan kimppuun. Latasi pesän ja siirsi heti 10 litran kattilan varimaan levylle. Sitten heti perään latasi leivinuuniinkin pesällisen ja tuikkasi siihenkin tulen. Nyt vasta oli aikaa istahtaa kiirumpi aika pois ämmin perintöä olevassa kiikkustoolissa.

Pyöritteli aikansa päivän sattumuksia, pieniä pilkahduksia, päästi lievän huokauksen, hartiat tuskin kohosivat. Laski sitten rentoutuneena pahentunutta ilmaa ja alkoi suunnittelemaan kevyttä einestä, oikeastaan pelkkää iltapalaa.

Oikeastaan oli havaittavissa hämärässäkin valon ja ilon pilkahdus kasvoilla. Unni-Sikká muisti nimittäin ostamansa kokojyväisen vehnäleivän.

Vehnäleivän? Naarasiniminen? Ehtoolla?
Saattaa joku lukija mielessään tätä pähkäillä, mutta kyllä tämä naaras oli omista tykötarpeistaan hyvin perillä, lukenut iniminen kun oli ja muuten täyspäinen.

Vaikka istumatyötä etupäässä tekikin, niin liikuntaa tuli ilman erillistä hölkkäkuuria tai jumppasalia ihan vain elämäntapansa varjolla.
Niin että eipä siinä pari-kolme viipaletta kokojyvää ehtoollakaan isommin punkeromahaa pukkaa tekemään.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Suoraan sanottuna Unni-Sikká oli perso kaikelle sellaiselle joka maistui hyvälle suussa. Näihin leivänpäällisiin kuuluivat: paremmin suolattu voi, kermajuustot, metsästäjämakkara, suolaliha, uunikinkku, tönkkösuolattu lohi, savustetuista pallas sekä ankerias, hätäpäissään willi-siikakin, mutta kun elo-syyskuussa savustetun tammukan järjesteli voinpitotelineen päälle ja haukkasi, niin myönnettävähän se oli. Kyllä silloin tuntui olo hyvin prinsessamaiselta.
Ehken se punainen matto puuttui,
mutta tilalla oli siitä edestä syvä hiljaisuus, kurjen huuto rimmillä, luohtan perällä.

Perkele. Silloin oli Unni-Sikká Rosnakoff onnensa kukkuloilla. Sellaisen tunteen joka oli vain omiaan vahvistamaan käsitystä oikean elämäntavan valitsemisesta.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Näistä humeetin huuruisista muisteluista, joihin ämmin kiikkustoolissa saattoi hyvinkin herkästi livahtaa, Unni-Sikká palasi takaisin tuvan todellisuuteen. Nousi ja lisäsi hällaan puun tai pari, vilkaisi leivinuunin tolaa ja pienensi vetoa.

Sytytti sitten pöydän päällä roikkuvan öljylampun ja alkoi puuhastelemaan pieniä asioita järjestykseen, nakkasi kahvipannun siinä sivussa hällan levylle myös.
Näpräsipä äänen myös pienen transistoriradioon ja antoi YLEn ykköseltä tulvia klassista puuhiensa lomaan.

Pistäysi porstuan konttorissa ja palasi kädet täynnä mieltäkiehtovaa pöydän ääreen. Tekaisi voileipänsä ja haukkoi somaan suuhunsa, tällä erää vain Baltian prinsessaa, Wurstin suolalihaa ja Kotivaran venäläistä. Jälkiruuaksi veteen sekoitettua kaakaota. Ei jälkipuheita.

Kaakao oli hyvin tähellinen tarvike, sillä pysyi verenpaineet ja kolesteroolit apteekinhyllyssä. Näin oli tehnyt itselleen selväksi Unni-Sikká ja piti päänsä, eikä ollut työterveyslääkärillään asiaan ensimmäistäkään poikkipuolista sanaa.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Ehtoo oli taas kiertynyt hyvän matkaa. Neitokainen nousi, otti taskulampun lipaston päältä, sujautti pienet jalkansa huopatossun teriin ja pujahti portuan kautta rantteen perälle huussiin. Sihisi aikansa voimallisesti, niin että pihan yli kontiainen suussa kiiruhtava portimokin pysähtyi tuokioksi ihmettelemään ääntä, mutta jatkoi sitten matkaansa rossipohjan alle.

Unni-Sikká palasi pirttiin. Otti kauhalla varinutta vettä suuresta kattilasta. Kaatoi sen komuutinpäällä olevaan pesufatiin. Riisuutui sitten ilkosilleen ja kurotti pesasemaan sienellä kainalonsa. Saunominen tapahtui sivistyneesti viikonloppuna.
Hujautti toimituksen tehtyään veden wanhan ajan kaatoviemäriin, sen verta oli mukavuutta sentään laitattanut.
Otti sitten uudemman kauhallisen, kokeili sopivaksi, laski pesufatin lattialle ja kykistyi ylle ja pesaisi alakerran. Kumosi tähteet viemäriin.

Kuivasi itsensä, kiikutti tissiliivit ja kaatiot pyykkikoriin, otti kaapista uuden setin ja viritteli ylleen.

Jäljellä oli enää uunin hiillostus ja yökuntoon laitto. Sitten vaan pujahdus ämminperua olevan lammaswällyn alle ja soutelemaan Höyhensaarten suuntaan.

Näin oli suurinpiirtein erään Unni-Sikká Rosnakoff'n vuorokausi lähes umpeutunut. Vain unimaailma oli enää elämättä.

Jotenkin tuntuu että silloin oltaisiin jo liian intiimillä aluella jos me peiton alle kurkistaisimme, joten antaapa olla. Ei muuta kuin hyviä unimatkoja Unni-Sikálle. Minä sytytän kuun loimottamaan maisemaa, näkeepähän paremmin liikkua.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ystävällesi!
........
Elämän tarkoitus on oivaltaa itseä ja luontoa kunnioittava henkilökohtainen moraali ja elää siten.

sunnuntaina 15. marraskuuta 2009

JOS VAiN ViiTSii KATSOA


JOS VAiN ViiTSii KATSOA

Niin monta maailmaa kuin on ihmistä.
Sieltä taaimpien, laajimpien maailmojen takaa
pilkistää vielä yksi.
Minun maailmani.
Tasapainoinen - hiljaisuutta, kiireettömyyttä
sisältävä onnen ja kulttuurin kehto.

Kyllä se näkyy.
Jos vain viitsii katsoa.
Ei teerikään lennä pataan pyytämättä,
kyllä sen eteen on viitsittävä nähdä vaivaa,
tehtävä töitä.

Se on suurenmoinen paikka,
semmoinen elämysten satumaa,
se on jotenkin semmonen seutu että,
ei sinne ole puhelinta.

Eikä suoraa, ei kieroa tietäkään,
mutta silloin kun se tulee päähänpinttymäksi;
se on parasta vaan mennä.
Ettei jää nuolemaan näppejään

Siinä maailmassa on sellainen takuu että,
jos ei ole oikeassa maailmassa sen kyllä huomaa.
Sieltä älyää lähteä tyhmempikin pois.
Ei tarvitse jäädä tuleen makaamaan.

Oh-show-tah hoi-ne


lauantaina 14. marraskuuta 2009

Ai MUiSTANKO?


Ai MUiSTANKO?

Muistan.
Pyysin saada pienenä ostaa pienen pullon nostalgiaa;
armoa ei annettu vaikka oli jano.

Suu pölisi, kieli liimattuna kitalakeen anoin janooni,
ei myyty elämän vettä päihtyneelle.

Eikä osamaksulla - viisi penniä puuttui.
Ja ikääkin.

Haavikon.
Muistuma Paavosta,
kuninkaitten tuolissa,
nahkaisessa tornissaan sättimässä suomalaista
irstasta vallanpitoa.
No muistan.

Alussa oli se maitolaituri,
sitten vintti oli pimeä ja luhdin parvi ahdas.
Rannikon soolo Hopeisessa kuussa:
Kosketti,
kuin olisi selkäpiitä jääpalalla sivellyt tulinen käsi.
Sormet eivät tienneet mihin ei saa koskea.

Ullakko pani miettimään,
ollakko vai eikö olla tosikko,
kun sormille läppästään siitä ettei tiedä.

Oh-show-tah hoi-ne