keskiviikko 30. marraskuuta 2016

TURMELLUS


TURMELLUS

Totuttelua tuntumaan;
joka kerta - vaikka tämä on nähty ja eletty,
umpuilma on lähes vakio.

Tulenkarvaiset taivaanpiirit poissa,
ovat tauolla sielujen tuolla puolen.
Aavan yllä roikkuva savuinen horisontti on raja.

Maanpiirin yli näkee vain
ottamalla kulkuvälineen haltuunsa
ja karauttamalla hyvän matkaa paikan päälle.

Siniseen varjottomuuteen kyllä sopeutuu,
muuttuu itsekin sinerväksi,
sielun haihduttua kaamosatimaan Tuonpuoleen.

Riettaita sinisiä ajatuksia tulvii humeetin täydeltä
kun moraalin rippeitä varjellut paimen
rilluttelee jossain Huitsin Nevadassa.

Ei mitään rajoja,
turmellus saa ryöttäsynnit tanssimaan rivitanssia.
Jokaisella käännöksellä kirotaan karkeasti.

Arktinen hysteria näin -
edesvastuutonta ilmiöiden suomimista;
vasta sielun palatessa asetutaan luontouomiin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 29. marraskuuta 2016

TAPAUS


TAPAUS

Pitkät varjot ilmestyvät salamyhkää,
venyvät viruvat harmaan suomassa huomassa;
niihen reagoi ehken vasta pari kolme viikkoa ennen
auringon hiipumista talviuneen.

Johtuneeko se kaikkiseltaan maan napakulmista,
eli tieteen kuvitellusta akselin kaltevuudesta -
asiassa lienee perää, mutta hopulla ne sitten tulevat.

Kuitenkin vasta tuolloin ryöpsähtävät silmille,
viimeisintään kaamosta edeltävän viikon tienoilla,
jos nyt sattuu silloin "ilimoja piisoomaan"
ja on itseään ulkoiluttamassa valoisan aikana.

Äkin kun äkkää;
nippa nappa horisontin päältä tulevassa valossa
onkin sadan metrin pituinen ihmisotus.

Sitten kun sen havaitsee
vaikuttaa ihminen olevansa varjonsa kera ja mukaan
elämäänsä suurempi tapaus -
sellainen kutituttaa sopivasti sielua, oikein sopivasti.

Saattaapa siinä turmiossa kiherryskin karata;
aivan hohotukseksi vallan
kun ketään ei ole lähimainkaan ällistelemässä.
Koirusta ei niin väliä - se ei pukahda.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 28. marraskuuta 2016

YHTEiSTYÖ


YHTEiSTYÖ

Tahtomattaankin sitä joutuu kehumaan,
ei ole oikein puolueetonta tapaa -
ei ainakaan helpolla keksittävissä -,
näissä sanallisissa maalauksissa;
se virallinen ammattitaito kun puuttuu tyyten,
niin on vain värittämistä kansakoulupohjalla.

No siitä viis,
olennaista lienee miten olinseutunsa näkee ja kokee;
sen kummemmin suuruudenhulluuksia elätellen.
Joka tapauksessa ainutkertainen on ainutkertainen
vaikka voissa paistaisi.
Uniikki.

Sitä voi sanoa,
tai noin voi kuvata niitä sieluun syvälle piirtyviä,
suorastaan raapivia ilmiöitä,
joita saa aikaan kaamoksen alun luoteen, sannikon
ja matalalta kiiluvan punertuvan kajon yhteistyö.

Koko tapahtuma,
se ainoalaatuinen hetki on senkertainen,
toista samanlaista ei tule koskaan.

Vuoksi muotoilee rantaa jok'ikinen kerta uudelleen,
luode esittelee sen - variaatioita on loputtomiin;
miljardi hiekan jyvää asettuu miten tahansa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

HENKÄYKSiÄ


HENKÄYKSiÄ

Yritys kurkottaa toiseen rantaan tyssää siihen
ettei toista rantaa näy;
on savun leikkiä horisontissa - keijutanssia -,
keekoilee tzaikovskia ilman pähkinöitä;
jotain piruettia autereen kera,
arktista vispilänkauppaa.

Syntyneeköhän sitten myrskynpoikanen -
meinaan tuon riettailun tuloksena;
nooh - lunta tuntureilta vain olisin siivonnut,
on jotenkin somemman näköistä
kun sattuvat näkimiin mustavalkeina läikkäisinä.

Eikä niitä oikein erotakaan valkoisina huppuina
haileaa taivasta vasten,
vaikka ankaramminkin sihtaisi.

Tällä rannalla lumesta ei niin nuusa,
eikä sitä olekaan lähimailla näköpiirissä,
se mikä oli, oli;
suli pois lehmänhenkäyksissä.

Vei vähäpädön kirsinkin mennessään,
pistolapio humpsahtaa terän mitan
jotakuinkin yhtään neuvottelematta.

Tuon menneen jäljille tulee tuli.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 26. marraskuuta 2016

JUNA


JUNA 

 Tauotonta kakofoniaa lepopäivän aatoksi,
sitä huumaavaa herkkua on taas lupeissa;
sikäli mikäli ja niin edelleen.

Tämän tavarajunan ohitus kestää hämystä hämyyn -
kuulemma - eikä siitä mitään ongelmaa tule;
kuulimet vaan lepuutusasentoon -
siihen saakka kuni vouhotus saapuu asemalle.

Näin elämää sektoriloiston katveessa -
riistosta ja sorrosta vapaana -,
mutta vastavuoroisesti kyllä sitten joutuu
joka aamu aamiaisella ihailemaan upeana aukeavaa
uhkeaa ilmiötä meren ulapalla.

Valo on enimmiltä osin poissa,
horisontin takana kuumottamassa;
tosin satunnaisesti - pilvilammaskatraan väistyessä -,
saattaa olla niin kirkasta että näkee eetoksensa,
jotka seilaavat siellä merisumun hunnun yllä.

Ei kahta samanalaista näkymää etupihalla;
vuodet eivät ole veljiä,
ei päivät,
eivät edes tunnitkaan.

Sanoja tursuu jokaisesta hetkestä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 25. marraskuuta 2016

KORVALÄÄPÄT


KORVALÄÄPÄT 

 Huikaisevaa,
ihanan suloista suttuista merisavuhämyä;
varmaankin aina Matotškin Šarille saakka
tuossa hyisen pinnan yllä tanssimassa.

Sinfonia Arktiselle hysterialle on esileikkivaiheessa;
fanfaarin puhaltaa Pohjan Akka sukunsa kera,
seitsemää kahdeksaa boforia yhtäsoittoa koko yö,
soolo-osuuksista vastaa räystään pielet,
toki lyhkäset ja vähäpätöt - täkäläistä mallia,
mutta vihellyksensä taiten osaavat.

Ei sentään juoksulunta joka välisoittoon tuikkaa,
enempäsä kuulaan puolella häilyy Louhi,
uhkuu sitten vastaavasti hanakammin,
mikäpä se on tyhjää ilmaa myöten pauhata.

Ulajaminen kiihtyy,
katse karkailee nojatuolin lammaswällyn huomasta,
kuljailee porstuan suuntaan,
päätyy hattuhyllyn taikaosastolle:
"Mjaah - missäs net korvalääpät on -
tuulee läpi pään pian sisäpiirissäkin?"

Froua pyytää tuomaan myös kun kerran...

Käyttääköhän Kong Olavikin korvalääppiä -
kruunun kera - talvisaikaan?

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 24. marraskuuta 2016

SiNUNKAUPAT


SiNUNKAUPAT 

 Aurinko menee mailleen tänään
ja jää sinne kotvakseksi toviksi,
seuraavan kerran vilahtaa - jos Louhi suo -
vasta kipenen verran tammikuun puolivälin jälkeen.

Sielut poistuvat yhtäkyytiä jonnekin,
hämäryyden aikaan liikkuu vain ihmisen kuvia
tässä Arktisen hysterian sinisessä tolassa.

Kelmeitä valoja vieraan silmin - epämääräisen,
jonkun satunnaisen siellä täällä harhailijan.

Tullut hakemaan järisyttävintä mielen vaikutusta
pidättyvän valon sanoinkuvaamattomasta ihmeestä;
tekemään sinunkauppoja asianlaidan kera.

Muuhan ei ole mahdollistakaan,
toki haaveilla saa - haihattelu ei ole pois suljettu,
mutta vain kokemisen kautta pääsee
istumaan ymmärryksen niskan päälle
ja monet suhtautumiset muuttuvat täysin.

Näkökyky paranee kerrassaan,
yht'äkkiä näkee hiljaisuuden kauneuden,
yksinkertaisen ankaruuden sielua lempivän hivelyn,
kuulauden kajastuksen heiveröisessä sarastuksessa
rantaan hiipivän merisumun sisältä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

NAUTiNTAOiKEUS


NAUTiNTAOiKEUS

Siinä se on - kiikun kaakun,
jos hyvin lykästää ja jaksaa taapertaa vuoristoon,
saattaa vielä puolen päivän kahtapuolta
hienoisen vilauksen wanhaa valoa nähdä
ennen kuni se päätyy Tuutilullaan hyväksi toviksi.

Vain jos harmaata piisaa normaaliseen malliin,
saa tyytyä valokuvia sihtailemaan
ja se on siinä;
hämystä nautintaoikeus alkaa.

Toki ei mitään valittamista,
lumivaippaiset vuoret valaisevat yllin kyllin
ja sitä piisaa.

Mystistä yläpilvistä heijastuvaa,
äkkinäisestä oudohkoa valoa,
joka saa herkästi ilmansuunnat sekaisin;
heittämään kokeneellakin häränpyllyä.

On nimittäin sen verta outo ilmiö,
että wanha kääkkäkin hassahtaa lankaan,
jos äkin pitää suunta ilmoittaa siinä tolassa,
ilman pientä ällin entrausta.

Siinä joutuu pian noloon asemaan lempohinen
kun ojentelee etuhyppystään väärään suuntaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 22. marraskuuta 2016

SANOMA


SANOMA

Vuoksi heijaa kuin hidastuksessa,
mainingit tulevat märkään piiloutuneina
ja lompsahtavat sitten itsensä yli viime suoritteessa.

Se on kultakin siinä - sen suuri hetki ja akti;
perässä nousemassa selkään jo seuraava,
saman toistuminen kaavan mukaan.

Äiti meri.
Pian sen tyven pinta on piukeena
kuin vatsa tiineellä härällä;
lukijalla ei ole mitään syytä innostua tuosta,
sillä runoissa voi sattua mitä tahansa,
kenelle tahansa - koska tahansa,
vaikka nyt,
sillä runoilija ei voi valehdella
koska ei kirjoita iänkuun päivänä totta.

Elementeistä koskettavin pursuttaa mieltä,
hyväilee ja hellii humeettia,
saa sielun asettumaan mieleiselleen tolalle;
vastaanottamaan viestiä -
sanomaa merten uloimmista sisimmistä syvistä -,
omasta vapaasta halustaan.

Filo- tai folisofina - aina miten kuten -,
tunteiden kuohunnan mukaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 21. marraskuuta 2016

MEiSEMA


MEiSEMA

Jos tarkkaan tiiraa voi nähdä horisontin,
sen verta upettoa saa aikaan merisavu ulapalla,
että eheää viirua ei tällä erää.

Nooh - siellä se kuitenkin,
kuten tähänkin saakka,
tarkisti sen eli ei -
leppoisana köllöttää virassaan -
hötkyilemättä.

Sielua hivelee usein sellainen aana,
että tämä lähes joka aamuinen tuijottelu;
sehän saattaa aiheuttaa oudoissa oudoksuntaa:
"No senkö täytistä se siitä vahtaa?"

Vaan kun on etupihana puoli Ahtolaa,
sen kaikissa mahdollisissa väriolosuhteissa
ja säällisissä puitteissa,
sekä sattumien epäsäännöllisissä säännöllisyyksissä,
niin kyllä hurmaavan kauneuden näkeminen kiinnyttää,
ei lainkaan turhauta,
vaikka niin olettaisi.

Alati vaihtuvan meiseman arvaamaton värisinfonia
on jotain sellaista jota ei vielä jokunen vuosi taapäin
osannut edes arvata -
puhumattakaan että kuvitella.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

MÄRKiÄ LÄNTTiÄ


MÄRKiÄ LÄNTTiÄ

Jo vain se on niinkin,
utamin silmin nääs kenties vaikuttaa oudolta
kun sää - tuo yltiöarkinen juhla -
vehtaa eeskahtaalle täkäläisten puheissa.
Ja sikäli sitten ihan tosi elämässäkin.

Ei sitä kukaan ole saanut aisoihin,
vaikka nykyajan kot-kotkotuksilla saadaan
jo vedellekin viimeinen käyttöpäivä,
vaikkei ihan pilkulleen tiedetä sen syntymäpäivää;
kyllä ihminen osaa sitten olla viisas halutessaan,
suorastaan rikkiviisas -,
jonkun pilkunnussija-jumalan alamaisena.

Oikein pitää uksia raottaa uskoakseen näkimiään;
ulkomailla äityy paiskimaan wanhojen ämmien
wanhanmallisia kaatioita päntiönään,
kolme neljä läystäkettä neliölle
ja mantu kajastaa valkeuttaan.

Eikä ole loppua näköpiirissä,
taivaanpiiri tuntuu olevan täynnä tätä märkää länttiä;
siinä peittyy oikeinkin hyvin rantakauran
uudelleen orastava odelma - elämän vihreä,
martaantuneeseen korsikkoon.

Jokohan tämä lumi jää vai tuleeko vielä apskeetti.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 19. marraskuuta 2016

HiMPULA


HiMPULA

Sektoriloisto kuvaa hyvin olemuksensa syvintä;
jos ei vaikka ihan nyt sen ytimessä olisikaan -
ihmisen lapsi -,
siis siinä ajatellussa valojen lähetyspisteessä.

Niin kuitenkin sitä mahdollisimman välittömässä liki,
sisällä tahi ulkona,
että oppii erottamaan olosuhteet kirjaimellisesti,
käsin koskettain;
näkökulmat kun pakkaa muuttumaan sään mukaan;
kuten tuuliviirillä suunta.

Pieni on se yhden ihmisen sielun tila,
himpula luilla tuettu nahkapussi äärettömän rannalla,
vähäpätö - ei toiselta rannalta erotu hiekan jyvästä
hyvässä lykyssäkään.

Siinä mielessä siis sektoriloisto - loistava keksintö -,
ajatellusta keskipisteestä lähtevät kaksi valoviivaa,
ulottuvat loputtomiin avaruuden toiseen päähän,
s-kirjaimen uloimpaan koukeroon saakka.

Siinä vierellä seisoessaan valon jatkumoa tuijatessa
sitä viimein joskus äkkää,
että jok'ikisen täyspäisen on kavahdettava ahdasta;
avoin sektorimalli se olla pitää näkemyksille -
ei hutkimaton putki.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 18. marraskuuta 2016

NURJA PUOLi


NURJA PUOLi

Ulapan yllä hulppea - upean punerva pilvimatto,
erottomassa taivasta ettei se sekaantuisi veteen,
yhtyisi mereksi;
sekoittamaan kahden elementin suhteita
jonkun satunnaisen rannalta tuijaajan näkimissä.
Eiru Noilijan.

Ja sitten tekemään sen perusteella kokonaisvaltaisia,
hölynpölyyn perustuvia johtopäätöksiä näystä
joiden perustelemisiin kuluu koko loppuikä
ja sen myötä kiinteästi tympeä elämä.

Sitä luulee helposti nähneensä lähes kaiken
kun on nähnyt lähes kaiken - mutta eipä se niin mene,
ei sinne päinkään;
entäs nurja puoli - saako kysyä?

Miten sen laita on - onko nähty ollenkaan -
vaiko vain katsottu näkemäänsä hyväuskoisen hölmön
vaaleanpunaisten elefanttilasien läpi;
humeetin määritellessä mitä silmä näkee - valheen;
osaamatta kysyä: "Kuka hyötyy?".

Runoilijaa rasittaa se kun ei voi kirjoittaa valetta,
kaikki se yltäkylläinen höpö,
se mitä suoltuu ilmi milloin mistäkin,
se on totisinta totta - näpyttelijä elää vielä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 17. marraskuuta 2016

KARAiSTUS


KARAiSTUS

Elämäni tuulen siunaamassa maassa;
taivaanrannanmaalarina -
jotakuinkin sektoriloiston suomassa huomassa,
etupäässä takamaastossa ulapalta käsin.
Tykhen kainalossa.

Avaruuden tunne on lyömätön,
häpeämättä voi heittää jo koulupenkillä
päähän istutetun luomakunnankruunun syteen,
riisua hölynpölystä tomuisen kuningashaalarin,
talloa sen lyttyyn
ja sitten lysynä sulloa sen sellaiseen kallionkoloon
jonne aurinko ei koskaan paista.

Tuuli on se joka viiltää, ruoskii ja piiskaa,
hyväilee samalla suloisia höpöjä haihatellen;
hempeilee lempeästi sipipuheita kuulimiin.
Se jos mikä karaisee.

Suu menee väenväkisin riettaasti vehnäselle
kun viissatasen hehkussa kertaa kuulemia;
sisäisesti viluisen sakin narinaa arktisessa vinkassa.

Etenkin hereän hipiän yritystä olla mimosana
kun tuuli huilaa ihon ja kankaan välisissä tunneleissa;
hauskaa pitäen - itseään viihdyttäen,
mutta asianomaista inhaan kiihdyttäen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

ESiLEiKKi


ESiLEiKKi 

 Pikku pakkanen koettelee luontoa,
vain ankaralla sinnillä säästyy hieltä selkäpiillä,
välttyy kamuamiselta jalkapelissä Kammanin taa,
kaira ja raudunkiusausvälineet ahkiossa;
jospa vielä jään jättäisi häneksi,
vahvomaan - yksiöistä varsaa kantamaan.

Toisaalta pannullinen punavatsaisia rautuja,
voilla aateloituja,
tuppipottujen kera - sielun liidellessä taivaissa,
ei sittenkään itsessään ole huono ajatus,
ei lainkaan,
pikemminkin päinvastoin.

Johan sitä joutuisi tavallinen ihminen -
sanotaanko nyt vaikka noloon asemaan,
jos se ei taivaisista asioista haaveilisi sinisissään;
tyytyisi vain mukisematta teollisuuspöperöön.

Ja onhan liikunnallekin jokin arvo annettava,
luonnonmaisemassa;
lampsia tai pungertaa tundraa omasta tahdostaan,
tai kuka nyt mitenkin.

Jo silkka kauneus,
taivaanpiirin lammaskatraiden yhtyminen maaemoon;
se on jo ainakin puoliruokaa, no esileikki ainakin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 15. marraskuuta 2016

KYTTÄYSKEiKKA


KYTTÄYSKEiKKA 

 Kuu siellä oli - tai sinne päin;
jossain Suhoi Nosin suunnalla horosontissa,
hirveän suuri silmänvalekuu.

On olevinaan taivaanpiirillä isompaa kuin onkaan;
mitenkä se nyt kuu kuussa yhen äkin isonesi?
Tiineeksikö se itsensä saattanut Neilillä?
Hahmotusharha tekee tepposet humeetille
ja saa aikaan joutavanpäiväistä ylimääräistä hälyä.

Pitkäsilmämiehet tietävät sanoa,
että tämä kutale on tavattu edellisen kerran
saman oloisena motlakkeena,
joskus vuoden neljäkymmentäkahdeksan alussa.
Ja silloinkin silmänvalheena.

Ja valehdella tässä pitää edelleenkin,
vaikkei kummosta silmäystä lemmosta saanut,
visusti vilahteli omissa ympyröissään pilvien longissa,
puikkelehti kuin torakka lusikkalaatikossa;
milloin toinen tahi toinen reuna liepeen alta pilkahtaen.

Vaan tutkimattomat ovat herran tiet,
kun kuvanottimet pakattu ja pukattu,
alettu pikku hiljaa palailemaan tavalliseen arkeen,
niin eikös tämä kaikkien kuiden emä parahultaisesti
muklahda esiin - siksi aikaa että ei kerkiä otostaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 14. marraskuuta 2016

REVOHKA


REVOHKA

Meri,
taas jälleen kerran täyttymässä;
siksi kai sen vuoksirannoilla suontuu viipyilevä kävely,
on säällisen luontevaa haihattelun ulkoista jatketta.

Tiedähäntä monennettako kertaa täyttyy jo;
joka tapauksessa hätäisestikin laskettuna
merten synnyn ikä kertaa kaksi,
sillä kahdesti päivässä on sen virka tulla ylärajalle.

Joten siis aika lailla siniseen vivahtavia,
hupsuhkoja ajatuksia tursuaa tässä maisemassa;
ei sille voi mitään - tuo veden operaatio kiehtoo,
rietastuttaa kerta toisensa jälkeen mieltä.

Kyse kuitenkin kun on sellaisesta kaiken ihmisen
sielun käsityskyvyn ylittävästä vesimassasta
joka on liikkeellä yhtä aikaa tällä osaa maapalloa.

Osaa jossa meri hallitsee kuolevaisten maailmaa
kolmelta taholta suvereenisti - kokonaisvaltaisesti,
ilman että siihen minkäänlaista nokan koputtamista
yhdelläkään maanmatosella olisi.

Ihmiseläinten purkeissa kellumisia;
omine hyttisen paskan kokoisine tosiasioineenkaan
ei tämän kokoluokan revohkaan osaa laskea.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

PYYKKiHENKILÖT


PYYKKiHENKILÖT

On varhainen huomen,
sarastukseen vielä aikaa,
kuni se pääsee kuikkimaan harmaasta.

Nyt vielä syvänsininen suden hetki;
tai vähän päälle,
koiruvahdistakaan ei kotvasta enempää,
Ainakaan.

Nurkat ulajavat,
arvaan valistuneesti:
Uudesta maasta huokaa - Južnyiltä puhaltaa,
kenties peräti Tšоrnaja Gubasta;
itseeni vankasti luottaen -
hyvinkin kokemusperäisesti -,
saatan olla metsässä
vaikka lähimpiin puihin kuutisenkymmentä kilometriä.

Veikkaan tuon mainitun ulajamisen ansioksi;
frouan pyykkihenkilöt keikkuvat tuulen riepoteltavina
mutta laki- ja virkahenkilöt Opastushallituksessa
ovat läpeensä onnellisia kovin.
Tovin.

Tuota kestää aikansa,
kuten muitakin ilmiöitä luonnossa,
ihmisen luonnottomuudelle ei ole näkyvissä loppua.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 12. marraskuuta 2016

ViRTUAALiMUSTA


ViRTUAALiMUSTA

Märkiä rättejä,
kuin kiimaan nousseen Pohjan Akan kaatioiden suojia,
liiskaantuu tihepäähän päistikkaa naamaan;
tällä haasteella edetään.

Lyhyehköiksi pyrkivillä askelilla vastatuuleen,
vastamäkeen,
vastarannankiisken riettaahkolla sinnillä pinnistäen.

Esiin ryöppyävät eetokset tikitoidaan
sähköllä toimivaan virtuaalimustaan muistikirjaan.
Puretaan sitten pirtissä.

Kaikki hampaat purevat toisiaan taskussa,
muovipussiin varastoituna,
tässä tuiverruksessa ei ole sijaa leegoille,
hyvä kun saa itsensä johonkin lomaan ahdettua.

Mutta vankka on asiaansa uskovan hinku,
vuoren yli on mentävä - mentävä vaikka kilon paloina,
vaikka Nuijasotien aikaisia viimeisiä akkoja sataisi,
vaikka lentäen ennettävä
kun kerran on päätetty.

Sitä yksinkertainen ihminen elää väkevässä toivossa,
josko nuo läntäreet lopulta pyryksi muuttuisivat
ja alkaisivat muodostamaan wanhan liiton talvea.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 11. marraskuuta 2016

UMiAKKi


UMiAKKi

Harmaiden maailmojen seassa pilkkeitä,
wanha taivas pistää silmään,
raottaa limittäisiä pilvenlonkia sen verta
että pieni ilo ennättää lennähtää maahan saakka.

Oitis on naurussa pitelemistä,
äänettömässä tyrskähdyksessä hartiat hytkyvät;
vain heiveröisiä - pidäteltyjä äänihymyjä -,
karkaa juhlallisesti hampaiden lomasta.

Saa sitä olla yksinkertaista hauskaa,
etenkin kun näkemisen kauneus palauttaa mieleen
entisaikain raamatullisen taivaankuvan,
antaa kahlitsemattoman mielen muotoilla siitä
hui-hailevaa raamitaidetta galleriaan.

Sielu suunnittelee, asettelee kulissit, kiskoo esiripun,
oikea etusormi yksin tekee ruumiillisen työn,
kuvanotin naksahtaa insinööristi,
muuttaa mielikuvituksen ykkösiksi ja nolliksi - taika.

Horisontin reunoilta nousee päiväpilviloimuja,
jotka näkyvät rutjanlieskoina piirillä;
henget siellä taistelevat keskenään,
viides ulottuvuus pelaa pallopeliä valaan päällä.

Levoton kumisaappaan kärki piirtää umiakkia santaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 10. marraskuuta 2016

HÆMÆRÆÆ


HÆMÆRÆÆ

Ollaan näin kun - mennään näillä asetuksilla -,
totutellaan yhä lisääntyväänpään hiipivään hämyyn,
se nääs saa ikään kuin sumean logiikan virkoamaan;
mitä se sitten loppupeleissä ilmineeranneenkaan.

Vai onkokäänkään mokomalla isommin
mitään enempääkään merkitystäkään kuhan;
muun pörräämisen kera vain yhtä jalkaa,
käsi kädessä eri suuntiin sopusoinnussa.
Riitelemättä - sehän se lienee sumean idea.

Muuten kaamokseen siirtyminen päivän selvää ihan,
mutta se vaan yhä ankarasti pohdituttaa,
että mitenkä sitä kaamosta nyt muuaalla.

Ja että siihen liitettyä pimeää voi olla jossain
napapiirin eteläpuolella muka pari kuukautta
kun skabmá napapiirilläkin kestää vain yhden
vaivaisen vuorokauden - senkin vain teoriassa.

Täällä Jäämeren rannalla,
jossa kaamos oikeesti kestää parisen kuukautta;
ei koskaan ole pimeää - hæmærææ kyllä -,
mutta joka tunnetusti on ihan eri asia kuin pimeä.

Lienee eksoottisempaa olla masentunut kaamoksesta
kuin harmaan kiviseinähelvetin tuijottelusta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

POKS-TELTAN SiSÄLLÄ


POKS-TELTAN SiSÄLLÄ

Maaksi olet sinä tullut
ja sellaisena sinua katselen,
vaikka meri tuossa muuten liki,
yhä vetisillä kynsillään helmoja kourimassa;
eikä edes uhkaa lakata.

Katselen kuinka pitsireunaiset linnikot
vuoro vuoroin koristavat rantapahtaiden miehustoja;
se on erittäinkin hurmaavaa.

Suorastaan riettaan kiihottavaa
kun samaan tolaan liittää tohinan
ja suolan tuoksun.

Tuntikausia sitä saattaa maata alallaan
edellä kuvatun kaltaisessa ilmapiirissä
ja vain valastaa - oikein sielunsa pohjalta;
etenkin jyleiden kivimuurien uumenissa,
poks-teltan sisällä,
kaasusäteilijän suoman lämmön huomassa.

Ne ovat täällä taas täyttämässä itseään,
seitä ja silliä ahtavat kitoihinsa sellaista haipakkaa,
että kalastaja-rievut näkevät yöpainajaisia päivällä;
aina Huippuvuoria ja Karhusaarta myöten.

Muuten on kyllä rauhallisempaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 8. marraskuuta 2016

iLMiSELVÄÄ


iLMiSELVÄÄ

Sellaisia luontovaikutuksia tosin on - eritoten nyt
kun kellot tässä taannoin jonkun höpö-asian takia
siirrettiin köökistä makuukamariin.

Sänkyromantiikkavalo suljettuna,
näkimet roukun uumenien ankarassa huomassa
ja sieltä akkunasta uutimen läpi tihrustellessa
hämärä tosiaan näyttää hämärämmältä.

Kyseisen luonnottoman oikuttelun takia
Arktisen hysterian kaamos siirtyy tuntia loitomma;
Urbanistanissa taas oletettavasti
jopa sen aiheuttama mystinen kauhu
ja huvitusta herättävä kaamosmasennus myös.

Oli siitä siis sittenkin hyötyä ihmiseläimille,
vaikka lapsiasiavaltuutettu
mokoman huuhaan täyspäisyyttä empiikin.

Vaikka sana inhimillisyys - sen rietas kaksipäisyys -,
saa lepän kohisemaan,
kusiaiset kirmaamaan selkäpiillä,
ynnä kyynärien karvat pörhölle siinä kuin
ihoketunkin linnunlihalle,
niin aivan ilmiselväähän se on - vilpittömästi,
että kaikki inhimillinen saasta kerääntyy
noihin kellonajoista päättäviin puolueisiin ja lahkoihin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 7. marraskuuta 2016

iMAGiNEM SOMNiA


iMAGiNEM SOMNiA

Viiltävän upeita päiviä peräkanaa,
aivan kuin toisessa atmosfäärissä,
kuin maalauksellisen maiseman unessa.

En saa tolasta kuvanottimella kuvaa,
vaikka näkymäntallentimia on repullinen;
on tämä niin koetteleva ilmiö.

Tyvenyys - tuulten metakka puuttuu kokonaan
ja siten se vähäinen liike hepposemassa aineessa,
tai kevyemmässä,
kuten kuloutuneen rantaheinän korsikossa.

Tämä tila aiheuttaa levottomuutta sielussa;
on jyleät kalliopaadet,
äärettömyyksiin ulottuva aava ulappa,
lähes silona vellova vesi.

Ei siitä -
siis tästä mainitusta tolasta tällä hetkellä ja nyt -
kuvauslaitteella saa mitään irti
ellei sen sisällä tapahdu laisinkaan liikettä.
Ja sitä ei tapahdu - kertakaikkiaan.

Unikuvan saamiseksi tarvittaisiin joku elementti
joka häsyy riittävän levottomasti;
hyvinkin otoskoneen sulkimen pitkän aukioloajan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

TASAiSEN EPÄTASAiSTA Runo № 2900


TASAiSEN EPÄTASAiSTA Runo № 2900

Louna pysyttelee sitkeästi virassaan,
valtatuulen lempeähkössä linjassaan;
pian jo parisen viikkoa - ainakin siltä tuntuu -
öyhöttänyt tasaisen epätasaisella tarmolla.

Murtanut kirjojen, tarinoiden ja kertomusten
ankaraa myyttiä tästä hurjasta tienoosta
sen marrasmyrskyjen hirvittävistä piinoista
täkäläistä asujamistoa kohtaan.

Tokihan se voi olla niinkin,
että Louhi kypsyttelee itseään hammasta purren -
kasaa voimia hirmunäytökseen,
sellaiseen jolla otetaan luulot pois - tyystin,
on se toki mahdollista, toki ja toki.

Kieltämättä asiassa saattaa olla winhaa perääkin;
on tässä sentään omin näkimin
joskus tullut kohdattua ajopuunrunkoja
jopa parinkymmenen metrin korkeudella vesirajasta.
Eipä ihan pikkupuhurilla sille korkeudelle loikata.

Mutta kyllä sitä vain ihmisenpoika
tässä mitä suurimmassa yltiöpölhöydessään
soisi omin silmin kokevansa näkevänsä
sellaisen hurjapäähaipakan ennen toiselle rannalle,
ennen viidenteen ulottuvuuteen siirtymistään.

Oh-show-tah hoi-ne-ne