maanantai 28. helmikuuta 2011

HAVAiNTOLOiTA YNNÄ MUUTA



HAVAiNTOLOiTA YNNÄ MUUTA

Aika hiljaista on. Jokseenkin. Silloin tällöin tosin kuuluu tuulen lehahduksia latvaosissa. Viimeisimpiä tykkyjä jäljelle jääneistä tipahtelee satunnaiseen tahtiin sieltä ja täältä, tehden siloteltuun pintaan mukavan näköisiä uppokuvioita. Eikä äänikään - sekään, mikään hullumpi ole. Pehmeä tumps!
 

Sopulin jäljet ilmestyvät reiästä ja jatkuvat muutaman metrin, pujahtavat sitten uuteen reikään. Portimon yli ristiin, kylläinen ollut kun ei perään sukeltanut.
 

Taivas enteilee poudan ja umpuilman välillä. Ei näytä tietävän kummallekkohan alkaisi vai alkaisiko millenkään. Hajanaisia pilven reuhakkeita kulkee tästä katsoen myötäseen, peittäen välillä yläpilvistä heijastuvaa aamun valoa.
 

Outoja hetkiä, kummia tuntemuksia saa aikaseksi kun väliin varjot erottuvat ja välillä ei sitten ensimmäistäkään, ei sitten missään. Vain suoraan alaskäsin katsottaessa näkyy lumeen uurtuneista jäljistä varjot. Jonkun metrin päästä ei erotu tulojäljet. Ja hetken päästä taas erottuu.
 

Silmä ei meinaa tottua tähän lumoukseen. Tai tottuuhan se nyt tietysti - ajan kanssa, mutta humeetti se on joka panee vastaan. Yrittää tolkuta ettei tällainen ole kertakaikkisseen mahdollista. Mutta on se vain - täällä. Ja se kyllä hipaisee sielua raskaalla höyhenellä. Nielaisemaan pistää kun sen oivaltaa.

Aistinnot seuraavat vauhdilla, tuntuu ettei niitä ehdi kaikkia ylös panna. Varjottomuus kaivaa vielä poteroa sielussa kun korvakäytävistä jo tukkii uutta tietoa. Lahea hiljaisuus. Koskaan ennen kuulumaton hiljaisuus. Ei tietä eikä autoa kilometrien päässä. Välissä jumalaton tunturin mötikkä, tuhannen kerrostalon kokoinen. Sen takana ulvokoot nelipyöräiset hirviöt, yli tai läpi ei ääni kanna.
 

Eikä kuulu moottorikelkan pörinäkään. Pysähtynyt tuuli. Pysähtynyt metsä. Sopivan hämärä, että kun hiljenee, niin sen kyllä erottaa. Se ympäröi täydellisesti kuulijansa sellaisena pehmeän paksuna rinkinä kuin Bostonkakku. Tuntuu että siitä voi leikata siivuja, asettaa talriikille ja tarjota muillekkin. 
Se täytyy näissä oloissa käsittää, että kanelintuoksu puuttuu, jos sitä ei satu rintataskussa tupsausta olemaan.

Tämä on erilainen hiljaisuus, pehmeä, vieressä kiehnäävä, iholle tukkiva. Ääneen aloitettu sana vaimenee huulilla ennen kuin sen kerkeää kokonaan ulos karkuuttaa. Tyhjä homma, tähän pehmeyteen se livahtaisi huomaamattomasti, sujahtaisi pehmoseen sisälle ja jäisi sinne. Ei se kannatte, ei sitä kukaan kuulisi.

Tuossa parin sadan metrin päässä on toisin, aukealla, tunturin kupeen viltossa, toisella käsin pahta jonka ylle kaartuu luminen hatturäystäs.
Siinä on erilainen hiljaisuus, on jo tullessa koettu. Hiljaisuus, jossa toista poskea suutelee vilu, sitä valosta pois päin olevaa ja toista kuumottaa. Ääntä ei kuulu, mutta koko aistimus on kova. Jos äänen päästäisi, se ampaisisi oitis suoraa päätä pahtaaseen ja siitä kaikuna takaisin korvaan jotenkin metallisena metakkana. Jääköön huutamatta. 

Sauvat sentään kolahtaa toisiinsa. Se saa jostakin kiepistä ryntäämään pakolentoon kiroilevan riekon. Sadattelullaan se herättää mukaansa koko parven. Kahdeksan ääntä ryntää pahdan kylkeen, sinkoaa takaisin kakofoniana joka absorboituu kidemassaan ja kuolee pois. Hetken päästä on tilalla taas entinen kova hiljaisuus.
Jälkien vanat tulevat skaidista, siellä on ortta, ovat ruokailleet, sitten ponnahtaneet liitolentoon ja sukeltaneet kieppiin.
Jäljet kertovat.

Poroparttion jotos kiemurtelee tunturin kuvetta, leviää välillä kiekeröksi ja jatkuu taas kohta jotoksena.

Tuntemattomaksi jäävä mies- tai naishenkilö nojailee vielä tuokion sauvoihinsa. Tekee sitten lappalaiskäännöksen ja laskettaa pois. Paikalle lehahtaa kuukkeli kuolpunasta ja jää pää kallellaan ihmettelemään vihreän keltaista reikää lumessa. Kevääseen ja ensi oraisiin kun sen mielestä on vielä parisen kuukautta aikaa.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Wanhempana sitä sitten pystyy muistamaan mitä hyvänsä, on se tapahtunut tai ei.

sunnuntai 27. helmikuuta 2011

UNEKSi, LENNÄ


UNEKSi, LENNÄ

Säännöllinen narina jostakin epämääräisestä
peittää jängän takaa kalisevan porokellon.

Lähde paljastuu kahdeksi kuoston rähjäksi
jotka ovat panneet hynttyyt yhteen lumen toimesta.
Ja joita aavalta ryntäävä tuuli liikuttaa;
kiehnäävät oksien lomia toisiinsa sellaisella kiihkolla,
että tuoksuvaa pihkaista nöyhtää varisee hangelle.

Lämmin on ilman hyväily - poissa purevuus tyyten,
vaikka muuten puuskissa puistelee.
Musta metsä nyökkää pohjoisen suuntaan
varistelee joutaviaan harvaksi harmaaksi matoksi.

Ukkosen pirstoman kannon katoksi koontunut
lumitöppyrä lysähtää painollaan kahtia,
paljastaa mustan viluisen torkon;
tulta vailla - kerjää kirvestä kupeeseen.

Ei kauaa anna mieli piättää;
terä lyö kiehiset kylkeen, kipuna, pistävä savukiekura,
tervaan huumaava tuoksu sieraimissa,
hetkessä nokinen kana onkaa keitinsalossa.

Tauko selkosessa.
Silmä lepää, eetos noukkii sielun pivolle;
tönäisee ja sanoo lempeästi: "Uneksi, lennä".

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 26. helmikuuta 2011

HYVÄÄ JÄLKEÄ TEKEE


HYVÄÄ JÄLKEÄ TEKEE

Salvoksissa ulajava lounas silottelee nietoksia
keskeytymättömässä kolmivuorossa.
Hoitanut sitä virkaa jo muutaman päivän,
eikä toimien tyssäämisestä hajuakaan.

Vain hyvää jälkeä tekee,
ravistaa puut talven taakasta;
raastaa tummiksi rangoiksi.
Haastaa kuivuneet risut ja resut - ripottaa sevälle
ja kohta jo levittää tuoksulunta teelmän ylle
kuin katuen roskaamistaan.

Siloista aaltoilevaa pintaa ihailemaan pysähtynyt
katse lepää valojen ja varjojen leikissä.
Yhdistelee mielenkuvia,
rakentelee kokonaisuuksia mielikuvitustaivaalle.

Karkottaa kaiken sovitellun hetkessä
kun häpeämätön tuuli käy äkin,
yllättäin - oitis tilaisuuden tullen helman alle.
Pujahtaa kuin murrosikäisen pojan vikkelä käsi,
kalseat sormet hipaisten kuumana huokuvaa ihoa.

Se ensin säpsäyttää,
panee tahtomattaan ravistamaan;
kavahtamaan tuulen julkeaa haureutta.
Sitten nauramaan kiihkosta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 25. helmikuuta 2011

RAATOJA


RAATOJA

Raadollisuus ehken parhaiten kuvaa sitä häikäilemätöntä ahneuden ja vallanhimon kuoliota joka kalvaa nomenklatuuran humeetin mädäksi ilman että ulkopuoliset huomaavat tehdä mitään ennen kuin on liian myöhäistä.
 

Arabikadun tapahtumavyöry paljastaa kuinka diktaattorit ja itsevaltiaat ovat sopineet €uvostoliitonkin poliittiseen kulttuuriin kuin hillo lätyille. 
Se että kansoilta luonnonvaratulon ja ihmisoikeudet kuin myös useimmiten ja pääsääntöisesti kehitysavun riistänyt sortaja on saanut harrastaa sairauttaan ilman hoitotoimenpiteitä, on ollut myös €uvostoklikin politiikkaa, sen oman toiminnan eräs talouden savisista tukijaloista - muista valtiollisista klikeistä nyt puhumattakaan.
Nyt asioiden äkin käännyttyä päälaelleen, ovat sitten ensimmäisten joukossa vaatimassa tuomitsemista.
 

Eikä tässä nimenomaisessa Välimeren episodissa esim. Epyktin ja Tunisian osalta voi kyllä €U:n kansalaisiakaan kehua. Puhtaalla, ruusunpunaisten lasien läpi katsovalla omallatunnolla sinne on kiikutettu oma raatonsa ja rahansa ilman välittämisen häivääkään kohdemaan inhimillisestä tolasta.

Vaikenemisen kautta paha on muuntunut itselle sopivaksi hyväksi ilman joutavia selityksiä. Jos omatunto on kolkuttanut, YK:n hyväntekeväisyysmafialta ostettu Kiinassa teetetty tyyny on ollut kätevä heittää väliin pehmentämään kolinaa.

Hälisevät, paskaiset ja ryysyiset arabikerjäläiset saavat pikkirillin sirhottamaan vielä jälkikäteenkin hyväntekeväsyyskoplan kahvikinkereillä.
 
Miten näiden suvaitsevaisuuden perikuvien nyt käy? On ensin suvaittu vieraisiin kulttuureihin matkustelemalla hirmuhallitsijoiden hirmuvaltaa ja nyt ruumiiden riekkuessa verisinä, viinitarhojen valkoisten muurien päälle nakattuina, suolet ja mahapaska lannoittamassa karua maata, samaa hirmuvaltaa ei enää suvaitakaan.
Mitä on suvaittava seuraavaksi? Januksen kasvoilla eläminen syö näiden sinisilmäisten typeryksien uskottavuutta.

~~~~~~~~~~~~

Raadollisuus kuvastaa parhaiten tätä vaalienaluskiimaakin. Yhä vaan on yhdet ja samat pyrkyrit ja poskisolistit tarjoamassa itseään edustamaan kansaa.

Wanhat puolueet ovat näyttäneet, julkituoneet, kongretisoineet osaamisensa hamasta sodanjälkeisestä ajasta alkaen. Ei siis voi kieltää, etteikö näytönpaikkaa ja -aikaa olisi ollut yllin kyllin.

Mutta wallanhimo ja korruptoituminen on saanut tämän omahyväisen Hyvä Veli-nomenklatuuran sälyttämään tavallisen rupusakkilaisen selkään vain aivan ennennäkemättömän velkaikeen.

Absurdistanilaisten onnettomuudeksi sama meno näyttää ohjelmien kuin myös puolueiden johdon osalta jatkuvan ja siksi yhdelläkään wanhoista koplista ei ole edellytyksiä saada suuria kannatuslukuja.
Hyödyllisten idioottien aika on ohi.

Toisaalta se tarkoittanee loppupeleissä kolmen (3) koplan liittoutumista rupusakin tahtoa vastaan.

Myös äärivasemmiston, jos sellaista enää onkaan, absurdiksi hurahtanut humanitaarisuus sataa muiden laariin, lähinnä persujen ja muutoksen ym. liittoutumien.
Miten mainiosti heidän Paul Lafarguensa, Marxin vävyistä toinen, muinoin sanoikaan; suurin piirtein: Yleensä varsinainen kansa voi hyvin kunnes joku tulee ja alkaa kohentaa olosuhteita - pian varsinainen kansa voi pahoin ja auttajat entistä paremmin.

Eikä ole juurikaan parempaa luvassa vaalinvoittajiksi povatuilla persuillakaan. Sitä ensimmäistä kiveä kun ei sitten heitetty ja äänikynnyksessäkin taitaa sopu löytyä vielä loppumetreillä.
Selviytyäkseen wanhojen koplien kuoleman syleilyltä persujen olisi syytä polvistua äänestäjiensä edessä ja pyytää näitä olemaan äänestämättä suurimmaksi.
Ei hyvin liikkeelle lähtenyttä lumipalloilmiötä kannattasi uhrata pelkän vallanhimon takia.



Tulkoon se tässä sanotuksi, vaikkei tämä mikään manifesti olekkaan, että en kannata yhtäkään puoluetta. Kaikki puolueet ovat haalimassa kansanvaltaa omakseen saadakseen siitä etuja klikilleen.
Kannatan lumipalloefektiä, sitä että kansa herää sanomaan mielipiteensä. Oli se sitten mikä tahansa. 
Edustuksellinen demokratia, lumedemokratia on suurin kusetus mihin kansakunta voi hyväuskoisuudessaan sortua.

Jotenkin tuntuu näitä asioita sivusta seuranneena, että kaikkien absurdistanilaisten onni olisi, josko nämä rahalla ostetut jatkaisivat katkeraan loppuun saakka. 


Suomalais-ugrilainen heimo kyllä ansaitsee kunnollisen opetuksen, rankimman mukaan, koskapa on sortunut hyväntahtoisessa yksinkertaisuudessaan antamaan heimonsa menestyksen ahneudesta ja vallanhimosta sairastuneiden mielipuolien käsiin.
Parempi kerta rytinä kuin vuosisadan kestävä tulessa kärvennys.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Tämän tarinan "parasta ennen" käyttöpäivämäärä on 17.4.2011 tai sitä ennen.

torstai 24. helmikuuta 2011

joku




YLLÄTETYT ENNUSTAJAT


YLLÄTETYT ENNUSTAJAT

Niin se vaan menee,
tämmöisinä tuulisina koleina päivinä;
tummien sielujen oneat virrat ohittavat hipoen,
silottaen tien mitä mennä entävien eellä.

Eetokset lentävät perässä, ennen ryöppyinä;
ne samat entiset vapaat ja auvoiset,
nyt viikattuina, kuosiinsa tärkättyinä nippuina.
Väkitukuin kopioita jäljessään mustana virtana.

Penkereet kahtapuolta kasvavat sellaisiin mittoihin,
että suppilosta näkee vain kapuamalla vallien yli;
toiseen - koskemattomaan totuuteen,
joka lumivalkeaksi on silattu.

Odottamassa että joku ensimmäisistä ottaa
yltiöpäisen, uhkarohkean askeleen;
sivuun, syrjään, loitoten muista,
kauaksi puista, puhtaalle pinnalle.
Pelkäämättä jonkun muun seuraavan samoja polkuja,
päinvastoin odottaen sitä.

Pitkien kultaisten porttien takana seuraavat
itkien ne jotka eivät mukaan pääse;
jäävät parkumaan karua kohtaloaan lumessa seisten.

Yllätetyt ennustajat sontivat alleen housut kintuissa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

PAKKO NÄHDÄ


PAKKO NÄHDÄ

Tuntematon, kolea hahmo seisoo paidatta
valtoimenaan juoksevan lumisen aavikon laidalla.
Kahmoo lapiomaisilla kourillaan saavillisia lunta,
heitellen niitä puolin ja toisin tupruna ilmaan.

Jäähdyttää vaahtoavia kainaloitaan;
tänne saakka on päästy, säästynyt,
on vielä mentävä yli jängän tänään;
tarvottava upottavassa puuterissa silmät sumeana,
suu puuskuttain kuin nuohotusta hormista vetävä tuli.

Vasta toisella puolella alkaa viltosti kohota,
siitä kallasta myöten ylös vaikka sik-sakkia,
jos voimat tuntuvat ehtyvän tehtävässä.

Kiiren päälle kavunneena on lupa myöntää
itselle helpotuksia:
Tauko, tuli, vesi ja niesta;
lepo, lämpö ja tyydytys, tyyntyminen.
Siihen tolaan on tyytyminen - niissä olosuhteissa
kun kaikki on tuotava paikalle selässä paitsi lumi.

Ei valittamista, oma valinta;
hirvittävänä vaivaava pakko nähdä kokonaisuuksia.
Hengitys leijuu pilvinä tunturin kuvetta
ja sataa lumelle lumena.
Kun vihdoin katsoo kotimaahansa, siellä on talvi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 22. helmikuuta 2011

KATKELMA


KATKELMA

...nämä minun sanani tässä,
ne on asetettu parhaaseen mahdolliseen
järjestykseen omasta mielestäni - ei muiden,
niinpä sinun oma humeettisi se halkaisee kuplan,
katsoo sisälle paljastaen kaikessa karuudessaan tolan
johon olemme ajautumassa mielipuolisen ahneuden
ja vallanhimon saastuttamien mielien takia.

Kirjoitan tätä hiljaisuuden suomassa yksinäisyydessä,
nietosten keskellä, tyynten tuulten ympäröimänä.
En yksin - on minulla maailmani, rakkaani liki,
koska se on elämä kosketusetäisyydellä.

Vääjäämättömästi rivit täyttyvät
ja väkisinkin tästä tulee lyhyt sepustus
joka jää muun tyhjänpäiväisyyden alle,
mutta mietihän;
milloinkas totuus on nostettu ensimmäiselle sijalle?
Ainahan se joudutaan kaivamaan valheröykkiön alta,
henkihieverissä,
raiskattuna irvokkaasti kaikkien osapuolten toimesta.

Nytkö pitäisi uskoa toista ja toista ei?
Miten valheen voi erottaa toisesta
tässä narrien ja ilveilijäin karnevaalissa?

Toivon että varjellut itsesi pettämiseltä...

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 21. helmikuuta 2011

SiRVELi



SiRVELi
 
Ehtoo se oli kaatumassa päälle. Vain somastippa tuo osasi vielä aurinko kutitella puiden lomasta puikkelehtien ja akkunan karmien välistä osautuen suoraan Vassali Seekerin lupposellaan olevaan silmäluomeen, saman otuksen jota myös Koplinskiksi kutsuttiin jonkun oivaltavan sanasepän muinoin sukunimestä keksimän väännöksen takia.
Vaikka eipä silti, Vassali Seekeri oli jo riittävän harvinainen ja hieno itekseltäänkin. Sitä vielä vahvisti tuo Koplinski, joka tietyissä piireissä kulki miestään edellä.

Keskitalven jyrkimmät pakkaset olivat leutonemassa ja hieman fuskaamaan alkaneen välilaipion kulma karkuutti lämmintä räystään helmaan ja ensimmäiset jääpuraat olivat jo saaneet alkunsa.
Vassali oli rantteella liikkuessaan tämän merkannut ja arveli sen johtuvan siitä, että kirsi oli nostanut tolppaa möyriessään  villimmän pakkasen riivaamana tulipalopakkasten tuoksinassa.
Vaan muuriin ei kuitenkaan ollut koskenut, mutta sepä lepäsikin peruskallion päällä tanakasti siihen suunniteltuna ja istutettuna.

Pieni oli ja joutavanpuoleinen, huoli jääpuikosta, puuta oli riittävästi liiterissä. Ylivuotisia sai poltella. Eikä se siitä miksikään tokenisi, vaikka sitä kuin väenvängällä nyt kokeilisi topata ja oiuttaa. Sulan maan hommia se vaaterointi.

Ai-ai! Kirpakasti osui säde märkään jääpuikkoon ja jakautui siinä nokassa pienenpieniksi valosuihkuiksi ja yksi hieman tanakampi siitä ryöpystä siveli tämän Koplinskin nokkaa ja sen viertä. Kutitti kuin joku sivullinen olisi höyhenellä veijaroinut.
Tuonpuoleisesta palailevan nokka nyrpisteli ja nirpisteli, väänteli muassaan naaman ahavoituneita ja syviksi kanjoneiksi uurtuneita sänkisiä nahkoja, vaan mihinpä sen työstään karkotat - semmoisen kiusanhengen joka ottaa käskynsä toisesta kinkerpiiristä?

Aika oli kyllä mitä sopivin heräilemiseen. Vatsan uumenista oli jo aikaa sitten lähtenyt viesti humeetin puolelle, että jotain täytettä olisi suotavaa lappaa käkättimestä lähiaikoina - sisuskalukoneisto lyö pian hantaakit tyhjäkäynnille ja alkaa mourun.

Vassali kipsahti kiikkustoolissaan hereille isommin venyttelemättä. Oli niitä miehiä joiden humeetti toimi heti täysillä kun rajatilan yli selvittiin.
Laski nutukkaat permannolle ja nousi. Kerran oikaisi, kouraisi muniaan. Tassutteli sitten hällan tykö. Tarkasti tuhkaa pöyhimällä kipentä ja kun ei hokannut, otti ranssilta tikkuaskin, pärekopasta tuohen siprun ja isketti tulen. Asetteli sitten muutaman tikun syötiksi ja herkuksi pari närepilkettä.
Heti ampaisi tule niihen ja siitä käynnistyi ehtoon puhde. Pannu ringille varimaan.

Koplinski palasi takaisin kiikulle. Silmäili akkunasta avautuvaa ehtoista maisemaa. Levollisena vartosi sinistä hetkeä. Silloin ne inimisellä kummallisimmat - toisaalta haastavimmat ajatukset päähän pukkaa ja alkaa viipottamaan.
Yritä niiden hassujen kera sitten elää kun pitäisi saada selville vaikkapa suvaitseeko suvaitsevainen toisen suvaitsemattomuuden. Ja jos ei suvaitse, niin mikä se sitten on - semmonen epeli, suvaitsematonko itsekkin lempohinen se.
Itseäänkökään sen sitten loppupeleissä ei pitäisi suvaita jos on kerta niin vilpittömästi suvaitsevainen.
 
Aikasemmissa sinisissä istuinnoissa Vassalille oli jo hyvän matkaa valjennut, että semmoinen vätystely ja vyyhteäminen, saman jankkaaminen  on vain ja ainoastaan silkkaa sinisilmäistä typeryyttä yksinkertaisesti. Ei ne kovat tosiasiat muutu miksikään pehmosia puhumalla.
 
Lisäksi kun siitä - suvaitsevuudesta, pakkaa tulemaan yleinen ongelma heti kun siirrytään tavallista rupusakkia korkeammille sosiaalisille rappusille. Useimmitenhan se suvaitsevuuden vaatimus tuleekin niiltä, jotka heti valtaa, arvoa tai hegemoniaa saatuaan ovat itse enst'öikseen täysin suvaitsemattomia.

Parahultaisesti valmistumaisillaan oleva lopputulema keskeytyy siihen kun hällalla sihahtaa. Pannun nokka puhaltaa ryöpyn kiehuvaa vettä ringille.
Koplinski ponkaisee pystyyn, kiiruhtaa paikalle ja nostaa pannun syrjemmälle. Lisää porot, sekoittaa ja jättää hautumaan.

Palaa vielä toviksi otteluun, nyt akkuna karmiin nojaten, mutta sininen hetki on jo mennyt. Luikahtanut tiehensä tältä erää. Ajatukset karkaavat muaalle - sirveliin, jota kohtapuolin on pistettävä hautumaan.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Wanhempana sitä sitten pystyy muistamaan mitä hyvänsä, on se tapahtunut tai ei.

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

PÖYTÄKiRJA


PÖYTÄKiRJA

Riekkopopulaatio ulottuu jo kylän laitamille,
vitiselle hangelle piirtyvät talviparvien kahluu-urat.
Kertovat siirtymisen paineesta.

Jossakin selkosissa on ollut pari,
säästynyt suuressa selviämiskisassa voittajina,
suvunjatkajina - oman lajinsa sankareina.

Kieppien tyhjillään ammottavat reiänsuut
täplittävät muuten koskemattoman pinnan
rikkumattomassa hiljaisuudessa,
jota viistosti hyväilevä aurinko sivelee
koukeroisten oksien varjoilla.

Hoksaavalle välkkyvään hopeaan kirjautuneet
pöytäkirjamerkinnät juoruavat elämästä,
mutta myös kuolemasta.

Onea helminauha kiertelee kiepiltä toiselle.
Loikan jäljet;
tuoksinassa myllätty kuoppa pehmeässä hahtuvassa,
siipispankkojen epätoivoiset pieksännät.

Lentoon pyrähtävä mielikuvitus tuottaa
viimeiseksi jäävän rääkäisyn,
hätäisen pärähdyksen;
Peuk-ku-peuk-ku-peuk - minun on mentävä!

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 19. helmikuuta 2011

HOPEiNEN SADE


HOPEiNEN SADE

Rasahduksia siellä täällä,
harvakseen,
luonto haukkoo henkeään;
taitaa vihdoin hellittää armoton,
kelmeän kuun valossa leijunut valkea kuolema.

Kaje, koi, aamun ihana vaalean puna,
kaikki ovat kuluneet,
vierineet ajan kyydissä uutta yötä odottamaan.

Tilalla on vieläkin kirpeä pakkanen,
mutta auringon wäkevä mahti panee sen
keskipäivällä nöyrtymään,
polvistumaan aina alkuiltaan saakka.

Riettaista äänistä päätellen
kaarneiden leijuva tanssi saavuttaa jossain aktinsa.
Kuoleman jäisestä syleilystä henkiin jääneet tirpuset
sulavat oksilla pörröisiksi möykyiksi;
aloittavat pyrähtelyn ja tiitityksen.

Puiden oksille kuormaksi kertynyt
huurumainen nattura,
höytyväinen höttö, pakkasen siemen,
sinnittelee tovin auringon suudelmaa vastaan;
antaa sitten periksi
ja valuu hopeisena sateena vastavaloon.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 18. helmikuuta 2011

PAKKASELLA


PAKKASELLA

Kusi jäätyy kaarelle. Höpö-höpö, eikä jäädy. Katselin juuri tovi sitten otsalampun valossa kun arktinen koira värjäsi keltaisella minun varhemmin viikolla fixaamaani lumikinosta. Kyllä jäätyminen on nyt vain laitettava nykyhallituksen propagannan piikkiin. Siihen samaan kuin vuoden 2008 syksyllä annettu yhä pätevä lausunto: 
"USAn Prime-karonkka ei koske Suomea".
 

Valtion virallisen anturin mukaan tänä Kainon päivän aamuna, siinä kolmen kieppeillä, oli Kaamasen Pässirovassa kavuttu jo -40º kylmemmälle puolelle hitusen. Nyt toki jo helpottaa, leutoaa - enää -38,3º pykälää. Kesää se pukkaa - jäätelökesää, sikäli mikäli enää wanhoihin vuodenaikoihinkaan on luottamista tahi sitten vaikka vängällä vähintäänkin sitä €U:n ilmastoinninmuutosta.

Kyllä tämä tästä. Kun ei ole pakko itseä ulos syyttä suotta tukkia, niin on menemättä. Sitä muistelee haikeana vaikka niitä pakkasia joissa on joutunut oleilemaan leivän perässä.
 

Kuhmon Iivantiirassa tammikuussa -74, rintamamiestalossa, lesken mittari näytti kylmimmillään -47º. Tiedä häntä miten virallinen tuo oli, mutta kaipa noissa vekottimissa joku tolkku oli jo silloin. Mittari oli parinmetrin korkeudella akkunan syrjässä. Ulkopuolella.
 

Siitä vaan kammettiin johtajan kanssa yön hyrisseen Vulvån hyttiin ja kaarrettiin tukkilanssille. Sehän selvä, että kylmää oli.
Kun Nurmeksen Kuokkastenkoskella niput oli pylläytetty jäälle, niin PKU:n taukotuvan nurkalla mittari näytti keskipäivällä -35º. Se tuntui lämpimältä. Antoi uutta intoa lähteä hakemaan uusi kuorma.

Vaikka noihin aikoihin asustelin aivan radan varressa, vieläpä liki asemaa, en kyllä muista yhtäkään tapausta, että junat olisivat myöhästellet pakkasen takia. Puhumattakaan lumen.
Voi siis hyvällä omallatunnolla sanoa kuluneen viikon VR:n tiedotteita kuultuaan, että tekniikka on huomattavasti kehittynyt noista takapajuisista ajoista.

Kun tällaisissa pakkasissa pukkaa galluppeja, niin tulokset pakkaa järjestelemään rintamalinjoja uusiksi. Hyytävistä hymyistä, jäätävän ilmeen läpi paistaa orastava paniikki. Sitä vain ei passaa näyttää vaikka ruksi puuttuu.
Sehän se paniikin syy on, se ruksi.
 

Naapurin likka - muuan Lilja-merkkinen, lenteli pitkin pirtin seiniä eräänä hedelmällisen 60-luvun puolivälin kesänä. Kiskoi hiuksiaan, repi paitaansa (nähtiin tissiliivitkin) ja huiski sekä läpsytteli kalenteriaan hysteerisesti. 
Kun me Hanskin kanssa, veljensä - sen ajan 4. tai 5. luokkalaiset, ällistelimmä ensin aikamme ja sitten rohkenimme harkittuamme ja pohdiskeltuamme tiedustella, että mistähän tässä uudessa tanssissa on mahdollisesti kyse; Piitlessilöistäkö vaiko Rollinkstoneloistako, niin se läväytti meille kalenterin nokkaimme eteen ja kirkui:
"Ruksi puuttuu! TOLLOT!"
 

Tuommoinen havainnollinen opetus ja vastuunotto nuoremmistaan oli siihen aikaan vielä tavallista - ei epänormaalia. Eikä me Hanskin kanssa koettu, että siinä olisi ollut mitään seksuaalisia ambitioita tai siihen viittaavaakaan. 
Mehän olimma sitäpaitsi tuohon aikaan siinä luulossa, että sexi on kuusi suomeksi, kunnes tapasimma kuusesta yhen tikanpojan. Nokkimasta.
 

Hanski sanoi ulkona, kun päästiin sen Liljan kynsistä: 
"Akkojen kotkotuksia, lähemmä uimaan".

Sitä vieläkin säpsähtää ja palauttaa mieliin paniikin selityksen kun uutistenlukija ilmoittaa joidenkin joissakin tilanteissa joutuneen paniikkiin. Ihan vaistomaisesti suu avautuu valmiiksi vastaamaan kysyvään katseeseen: "Ruksi puuttuu."

Pirhautin eilisiltana muudaalle Linkreenin Mirandalle, matkalla jossakin Suomessa, mutta sattui olemaan Peuran Tepoililla. Se on semmonen akka jolla on kaikki hameet yht'aikaa päällä ja se osaa sanoa pakkasistakin melko etevästi.
 

Linkreenin froua epäili yöpakkasten jatkuvan pitkälle kevääseen - "Kurkoa pukkaa, akkaa pakkaa...", se sano. Meinasi että taitaa mennä tosi hiljaseksi koko seuraava viikko Palmusunnuntaista katsoen etiäpäin..., että aivan kuin tällä kertaa ristiinnaulittaisiin ihan joku muu kuin tämä vakituinen...
Sitten tuli kansainvälinen auringonpilkkuhäiriö taikka Supo ja puhelu katkesi, enkä uutta yhteyttä enää saanut.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Tämän tarinan "parasta ennen" käyttöpäivämäärä on 17.4.2011 tai sitä ennen.

torstai 17. helmikuuta 2011

rieha

Hot club de Finlande (Kemingrad)
Ari Tarvainen, Vitali Imereli, Olli Soikkeli, Ari-Jukka Luomaranta



RiEHA


RiEHA

Kaikella tavoin sitä pannaan ihmiselle riippi.
Kummallinen tuulenpuuska tahi pyörre
lie äkisti yllättäin osautunut
muutoinkin jo viheliäiselle tantereelle.

Pistänyt hilunpilttuun ja riehan rantteella pystyyn
ja tässä sitä ollaan.
Akka joka oli ves'ämpärin kera tulossa hetteeltä,
seisoi nyt katolla - puoliksi luodulla katolla,
ämpärinsä kanssa, es'liinalla ei pisaraakaan vettä.

Ukko seisoi polviaan myöten uumenen silmässä;
fanerinen lapio kouraan nojaten,
rukkanen suussa, pivo paljaana jouten roikkuen.
Molemmat äimänkäkenä;
jos oikein tarkkaan jaksaa katsoa,
kysymysmerkit roikkuvat molempien yllä.

Jostain leijaili tötterölle käpristynyt haavanlehti,
ruskea ja silmiinpistävä ripsivään vitiin nähden.

Koukki pintaa useammasta kohdasta,
lehahdukset sitä lennätti
ja kun keksi kokkareen jonka kylkeen ampautua,
jäi siihen kyköttämään.
Eikä seuraava satunnainen puuska enää huomannut
vaan jatkoi matkoihinsa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

YHTENÄ RYÖPPYNÄ


YHTENÄ RYÖPPYNÄ

Kaikkien laulujen laulu,
vapaaksi karkuutetun mielikuvituksen synnyttämä;
maisemaan kiireellä siirretty piirretty taulu.

Ja katsos!
Entisaikain menneisyyden runsaasta sylistä
kuuluva tuulen huokaus,
kuiskaus hyytyvässä ehtoossa ennen valon ehtymistä;
ennen leikkien kasaamista levolle.

Siinä ovat ne himoitut, halutut sanat,
jotka kuulematta kuulee,
näkemättä näkee,
katsomalla viimeisten säteiden kirjomaa kantta
ja antamalla mielessään jokaiselle sävylle oman.

Siitä on hyvä alkaa.
Avaat vain suun
ja siinä,
yhtenä ryöppynä,
kiivaana hyökynä äkeät säkeet tulevat,
paljastavat kaiken - salaisimmankin sisimmän,
sen jonka olet juuri mykistyneenä nähnyt
ja sieluusi ahtanut.

Pian jo nostat yhdessä jalkaa
kera puun takaa esiin lipuvan juustoisen kuun.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 15. helmikuuta 2011

TYTiSEVÄ KETTU


TYTiSEVÄ KETTU
 
Reipas ja iloinen pakkanen tulee vastaan
heti porstuan ovella.
Käy kurkkuun kiinni, nipistää korvasta
ja pussaa että itkettää.

Tykkyisessä metsässä hakataan wimmalla puita.
Nasakoita iskuja - rasahduksia puun haljetessa.
Kaikki tämä tyvenessä hysteriassa;
kylmää sielua, kakistuttaa nielua.

Värisyttää kun kylmät vaatteet hipaisevat ihoa,
niiden keskellä seisominen vaatii erityisosaamista.

Hytinä alkaa niskavilloista,
valuu kylmänväreinä selkäpiitä,
kannikoiden kautta säärille.
Pörhistää kaikki ens'hätään saatavilla olevat,
jouten lekottelevat karvat.

Persikkainen, tytisevä kettu muuttuu sen siliän tien
kuoppaiseksi linnunlihaksi.
Eikä vielä ensimmäistäkään askelta ole otettu siljolla
ja jo ahistaa vaatteet - kaikki mitä talosta löytyy.

Ne on ängetty yht'aikaa päälle,
kuin sillä yhdellä kuuluisalla akalla jota ei saa sanoa,
koska suvaitsevaiset eivät suvaitse.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 14. helmikuuta 2011

ODOTUS

ODOTUS
 
Arvo Pörrö odotti suittuna. Se hetki, se josta oli nähnyt vuosikausia öisin levottomia unia ja jotka sitten päivänäöllä usein työn tiimoilta tahi muussa puuhastelussa päällimmäisiksi ponkaisivat, se oli nyt täyttymässä.
 

Vaikutti siltä, että yksi elämän suurista matkoista olisi tulossa pääte-etapille piakkoin, lähimmän puolen vuorokauden sisällä. Sikäli mikäli ettei kohtalo tai joku muu puliveivari puuttuisi väliin ja keskeyttäisi hyvin etenemään alkaneen tapahtumaketjun.
Ei sitä lempo soikoon koskaan tiedä. Tuohon ikään kun oli ehtinyt sattua jo jos jonkinlaista hurlumheitä.

Joka tapauksessa kaikki oli käyty läpi pitemmän kaavan mukaan. Hyyshålli oli kuurattu lattiasta kattoon. Katonrajat ripsitty havuluudalla. Matot ja petivaatteet kannettu ulos, tampattu ja annettu tuulen huuhdella niitä sen aikaan kun lattia oli puunattu mäntysuovalla raikkaaksi.
Tuota ennen oli tietysti jo kannettu käyttövesi ja polttopuita useammin päivän lämmityksen varalta.
 

Kaupassa oli käyty aamunpäivän aikana kirkolla Romppasen kyydissä, viimesimmät tähelliset hankimassa ja vielä oli pitänyt Romppanen puolimatkasta käännyttää takaisin ison kaupan kemikaaliosastolle. Jormakääriäiset oli meinnnut tuoksinassa unohtua. Vaan sittenpä kyllä kelpasikin myhäillen lähteä. Kassaneidille silmää iskien.

Tultuaan oli ottanut porstuan pakkasesta raudun sulamaan pirtin puolelle. Tarkoituksella, uniruokaa oli tehtävä illalla. Se jouduttaisi asiaa.
 

Arvo näki jo mielessään kuinka vieras kermaan tehtyä, voilla maustettua rautukeittoa lappaisi ruispalasilla ryyditettynä, lautasellisen, toisen, kenties kolmannenkin kun oikein yllyttäisi. 

Siitä se vasta raukean olon nakkaa. Silmät alkaa luppasemaan. Selkäranka alkaa pehmetä ja valua kasaan, humeettiin iskostuu aivan anhiton hinku päästä pitkälleen.
Toisen puheet kuullostavat puurolta ja naamakin siilaantuu ripsien läpi kummallisena teoksena.

Eikä mene kun sen siunaama tuokio kun on jo soperrellen toisen pyydettävä anteeksi sopimatonta käytöstä. Pyydettävä osoittamaan jostakin sijaa jossa voisi tovin aikaa loikoa, ojentautua selkäpiilleen ja koettaa saada lyijyharkot silmäluonten päältä pois.
 

Tämä sopisi kyllä tähän peliin kuin nakutettu. Mikäpä olisi raikkaille lakanoille pelmahtaa, möyhityn postelin päälle, pää levollisesti pielukselle painaen ja siitä Höyhensaaren matkaa aloitellen. Soutamisessa jeesailisi tietenkin Arvo.

Ja niin se vain kävi. Rikulleen suunnitelmien mukaan. Linja-auto pysähtyi pysäkille. Suhahti ja sihahti. Ovi lonksahti auki ja ovesta astui nainen, keski-ikäinen, tummahko, naurusuinen. Kättelivät. Kuski lähti ja vei hurinan mennessään.
Pari jutteli niitä näitä, vaihtoi muutaman mielipiteen matkasta ja läksi astumaan kolattua polannetta talolle päin.
 

Eikä siinä sen kummempaa. Mitä nyt idyllisestä pihapiiristä jokunen sana osoitettiin ja johon toinen hieman vähätellen vastaili. Sitten tavalliset sisääntuloelkeet. Paitsi että kun oltiin kultuurikodissa, täällä sai astua kengät jalassa pirttiin. Piruako niitä eeskaahtaalla riisumaan kun ulkohuussissa oli käytävä tehtävänsä tekemässä.

Kahville kävivät, Arvo oli aamunkoissa herännyt, alustanut taikinan ja paistanut sitten parahultaisesti ennen Romppasen tuloa vesirinkelit. Kaappasipa tuo hyppysiinsä molemmille pari matkaevääksikin kun lähtivät kirkolle.
 

Nyt oli tuoretta porokahvia, rinkeleitä, voita ja siivutettua uunikinkkua vieraalle ens'alkuun.
Siinäpä käytiin rinkeleitä halkoessa, kinkkusiivuja laskostain, puolin ja toisin elämää läpi. Naureskeltiin sattumuksille ja muillekkin mukaville asioille vapautuneesti. Ja ihan ymmärrettävää. Kukapa sitä nyt tieten tahtoin ensi tapaamisella surua ja murheita, menetyksiään alkaisi toisen kannettavksi latoa.

Päivä kului verkalleen, hämärää alkoi lykätä kun Arvo sitten kyseli mielipidettä ruuasta. Sai myöntävän vastauksen ja alkoi kokkaamaan. Vieraan ohjasi kiikkustooliin nauttimaan Vivaldin neljästä vuodenajasta sillä välin kun rustaisi eineen.

Rautukeitossa ei ollut mitään ongelmia. Kuoritut puikulat halkaisi kahtia ja pani vähään veteen kannen alle kiehumaan hiljaisella tulella etteivät ihan möyhyksi mene. Ootellessa paloitteli raudun, asetteli pottujen päälle ja ripotteli suolan. Kun ehätti, haki porstuasta kerman ja lorautti sen koko komeuden sekaan. Sitten vaan vahtasi että kiehahtaa. Nosti pannunalusen kera pöydälle ja lisäsi voinokareen.
Leivät oli olleet lämpiämässä uunin kidassa joten siinä kaikki. Ruokajuomaksi oli lievästi sokeroitua kaarnikkamehua.
Ei muuta kuin pöytään.

Linnea, tässä vaiheessa siis jo Linnea, nousi hieman vastentahtoisesti Vivaldin kevään lumoista, mutta rautukeiton tuoksun vakuuttamana sitten asettui vastapäätä Arvoa. Arvo onnitteli itseään. Tämä sujuisi kuin leikki.
 

Molemmat nauttivat antimista, heittäen väliin milloin millaista aktuellia huomiota tai hupaisevaa kommenttia ajan tapahtumista.
 

Kävi kuten Arvo oli suunnitellutkin. Rautukeitto alkoi vaikuttaa. Linnean ajatukset alkoivat harhailemaan, karkasivat välillä unimaahan ja palasivat pätkittäin todellisuuteen, mutta niin taivaallisen raukea olo valtasi koko kehon, että lopulta oli pyydettävä josko voitaisiin sitten illemmalla jatkaa keskusteluja runoudesta ja maalaustaiteen osamääristä ja muustakin kulttuurillisesti korkealentoisesta. 
Nyt olisi päästävä hetkeksi pitkälleen. Kaipa se linja-autokyyti ja tämä uusi tuttavuus vaativat tällaisen veron.
Ei haittaa vaikka Arvokin panisi pitkäkseen, kuni olisi saanut köökinpuolen hommat sujuksi. Onhan tässä aikaa olla ja elää muutama päivä.

Arvo opasti Linnean makuukamarin puolelle. Viikkasi päiväpeiton ja avasi vuoteen. Esitti kädellään, että siihenpä kelpaisi rojahtaa pitkälleen. Ei haittaa, vaikka niillänsä, jos eivät Linnean vaatteet kovin herkkiä rypistymään ole.
Vieras sanoi kuitenkin heittävänsä enimmät pois ihan mukavuuden takia kunhan Arvo lähtisi siitä teilleen.

Arvo poistui keittiöhommiin herkistyneenä. Myhäillen. Teki tarvittavat askareet tyhjää viivyttelemättä. Piipahti ulkona mutkan huussin ja saunan kautta.
 

Pirtissä sammutteli kirkkaimmat pois. Riisui maastokuvioiset toppahousut ja harmaan tikkurin kiikkustoolin karmille ynnä muut haitaksi olettamansa vermeet. Sitten pelkässä piikkopaidasa hipsutteli makuukamariin. 
Ovella pysähtyi. Kiepsahti taapperin ja oijusti pirtin yli naulakolle. Sieltä kaiveli takkinsa povitaskusta paketin, ne puolentusinaa jormakääriäistä. Kaiken hulvatun varalta. Ei sitä koskaan inimisestä etukäteen tiedä josko kuinkakin on yliherkkä siemenille.
 

Niine hyvineen lompsi takaisin, katseli tuokion ovelta Höyhensaarilla uinuvaa Linneaa. Puolensi sitten valoa ja kaarsi itsevarma, myhäilevä hymy leukaperissään toiselle puolen sänkyä ja siitä peiton alla hivusi aivan liki Linnean pehmeää kehoa.

Iltakahvit jäivät juomatta, äänistä päätellen, ilonkiljahduksista ja syvistä huokailuista. Vaikutti ilmiselvästi, että makuuhuoneessa tutustuttiin perinpohjaisesti nykyrunouden herkimpiinkin nyansseihin ja muihinkin taiteellisiin ilmaisuihin aina aamupuolelle yötä saakka.

Puolenpäivän aikoihin pirisi Arvon kännykkä. Kun sai sen korvalleen, tuttu ääni kertoi kylällä kerättävän porukoita linja-autoon. Olisi lähtö Helsinkiin, Arkadian mäelle mieltä osoittamaan ja hallituksen eroa vaatimaan.
 

Arvo katkaisi virran puhelimesta, nakkasi vaatemytyn päälle. Hymyili Linnealle ja kysyi: "Lennetäänkö vielä tovi ennen aamukahvia?"


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Wanhempana sitä sitten pystyy muistamaan mitä hyvänsä, on se tapahtunut tai ei.

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

KOUKEROi NUMEROT


KOUKEROi NUMEROT
 
Vastavaloon pysähtyneen tyhjyyden;
arktisen hysterian yksinkertaisen kauneuden
erottaa näköpiirin rajalta alkavasta äärettömästä.

Erikseen määrittelemättömästä pisteestä,
jonka jälkeen kuva häivenee, liudentuu terheneen
ja pysyy visusti poissa raskaan linnikon syövereissä.

Vain sinnikon voi olettaa jaksavan,
kärsivällisesti paikoillaan odottaen;
ilman kiirua lounaspöytään tai valkean tykö,
että jostakin merenpintaa viistäin tulee tuulenpoika
joka kiihtyneenä rynnistää rannikon jyrkkää seinää.

Jaka taitekohdassaan kääntyy pitkin ylängön maata,
alkaa puskea edessään lojuvaa valtaisaa usvamassaa;
maanrajassa lojuvaa väsynyttä pilveä,
takaisin taivaanpiirille.

Tämän kaiken ja monta muuta,
pientä tai suurta yksityiskohtaista seikkaa
huomaa kun jättää ajan taakseen.

Koukeroi numerot aloittaessaan hankeen
ja kun tulee lopettaessaan vilkaisseeksi siihen,
huomaa että sama aika siinä yhä;
lumen pölyttämä jo.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 12. helmikuuta 2011

TALVi ROKKAA


TALVi ROKKAA
 
Elämä hymyilee, tra-la-laa,
valo valtaa - lymyilee tuokion tuntureiden takana
kipuaa sitten taivaanpiirille,
iskee silmää työttömälle tuuliviirille;
kirpakka pakkanen.

Pelottava, synkeä, uhkaava, hirvittävä, kamala talvi,
joidenkin kauhistuneiden mielestä;
esittelee jo itsensä oven pielestä
ja näyttää parhaat puolensa.
Unohtaa voi huolensa; tra-la-laa.

Aaltoilevat nietokset - kumpuilevat kinokset,
tuulen vapaalla kädellä muotoilemat maisemaan;
kera hopeisen sateen kiloa vasten,
riemuja naapurin lasten.

Ruokaa voi tehdä kerralla vaikka ämpärin verran.
Tuoksuvia keittoja kaalista, herneistä,
muistakin vermeistä makunsa mukaan, kiellä ei kukaan.

Maalaisruokaa, arkiruokaa, juhlaruokaa,
huulet huokaa;
särysoppaa, rautusoppaa, lihasoppaa.

Tiaisen talli porstuassa hoitaa pakastuksen.
Talvi rokkaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 11. helmikuuta 2011

GRiLLiJUHLAT


GRiLLiJUHLAT

Ei ole helppoa olla tulisilla hiilillä kun vallitsevat tuulet puhaltavat sysiin sellaista hehkua, että helvetin tulessa kärventää ja korventaa vaikka miten päin killuisi. Näissä kinkereissä tarjolla on kolme valmiiksi karrelle palanutta, mutta yhä syöpää aiheuttamaan  kykenevää, karsinogeenejä sisältävää helppoa nakkia. Neljättä ollaan katsantokannasta riippuen joko työntämässä tai kutsumassa samaan pätsiin.

On aivan sama miten käsin hehkuvilla hiilillä kääntyilee, nyt näyttää hyvin runsaasti siltä, että enää ei toimikkaan muinaisen savakko-fakiirin konsti istua tuleen toisen persiillä, itse kipua tuntematta.
 

Tämän nykyisenkin kipuraja on jo aikaa sitten ylitetty. Vitutus valtaa humeettia niin, että itsehillinnän tuska tursuaa katsojan silmiin jokaisesta hikihuokosesta Eesaun vahalla silotellun Kainin naamasta.
 

On se wallanhimo vaan sellasta herkkua, että kun se pakkaa päälle, niin jatkuva endorffiiniannos aiheuttaa äkin, yllättäin vauhtisokeutta siinä määrin että sitä kolhii humeetinsa portinpahtaisiin kun pitäisi kuulla, että viimeinen pari uunista ulos.
Narkissoksen tautiin sairastuminen on poliittiseksi kuolemaksi.

Enää ei mikään ole varmaa, ei edes se varmaa, jatkuuko pesti grillijuhlien jälkeen, vai siirretäänkö pyllyn hyllylle varavanhaseksi.
Sellainen yltiöpäinen hurjapää joka tuhoaa ja romuttaa kolmessa kuukaudessa oman mafiansa kannatuksen, kiikutetaan omiensa toimesta harjoittamaan jotain fantastista.

Nooh - keltanokkaisuuttaan, kokemattomuuttaan näin pääsi käymään. Ei pidä lähteä kukkopoikana kisaan huutamisessa wanhojen kepuhaukkojen kanssa, selvä väärä tilannearvio.
Ohjelmajulistusta olisi pitänyt älytä pantata wiimeiseen saakka, niin kuin Soini joka pelaa etätyönä Bryssälästä käsin upporikasta ja rutiköyhää.

Maailman parhaan lyhyenmatikanministerin alta kiskaistiin matto kokovartalon ja verkkosukkien toimesta niin reippaasti, että perälauta aukeni heti ja alkoi kannatuksen valuminen toisaalle.

Verkkosukkapuolueessa taas on selvästi annettu periksi - asetuttu kyttäysasemiin. Johtaako strategiaa takaoikealta sittenkin putkimies Mooses? Epäilyt alkavat suuntautua sille taholle. 

Nykyisessä tilanteessa kun vaalien voittaja tulee anelemaan yhteistyötä ja vain silloin saa hallitusohjelmaan parhaat värisävyt.
 

Virheissä on sitten nostettu kaikki mahdolliset kortit yht'aikaa pystyyn. Rasisti, natsi, homo ja lepso-korteilla läpsytellään kaikkia jotka ovat julkisesti erimieltä - vasurien säestyksellä
Maailmanlopun puolue kuihtuu ilmastoinninmuutosuskontonsa kera ja siirretään sukupuolineutraalien hautuumaalle pulujen paskottavaksi.

Onko opportunistien kuningatar kokovartaloineen sittenkin Eevan veroinen fantastiseen Aatamiin nähden? Syöttää kielletyn puun hedelmän ja jää katsomaan vierestä kun kansa tuomitsee  Aataminsa hikipäässä leipänsä syömään opposiittiöstä käsin. 


Jotain sellaista oli odotettavissa, sillä myös polittisella mafialla on vendettansa. Kokovartalopuolueen kärventäminen korruptiolla kulissien takaa vuosikausia, ei voi olla vaikuttamatta, ärsyttämättä.
Vastakkainasettelun aika on tullut. Esirippu repäistään ja näyttämön kaapista kiskaistaan omassa liemessään killuva fantastinen ihmemies.

Saapas nähdä loppuuko tämän hallituksen helvetin porteista käyneeltä rupusakilta usko ennen kalkkiviivoja?
Voiko vaalien jälkeisessä taivaassa enää kuollakaan muutoin kuin elävältä haudattuna? Onko koko taivasta vaiko puhkiammuttu taivaskulissi?

Tuo tuosta, lätinät pois.

Eduskuntavaaleissa 2007 annettiin 2 790 752 ääntä.
Niistä hylättiin 19 516, joten kelvollisia jäi 2 771 236.
Tuosta hallituspuolueiden äänimäärä oli 1 618 218.
- Kepulit 640 428
- Kokomusta 616 841
- Virheet 234 429
- FSP 126 520

Äänioikeutettuja oli sillä erää 4 292 436, joten säntillinen mutta nopea prosenttilaskutoimitus osoittaa, että vallitsevan hallituksen kannatus onkin vain 37,7%.
Pitkänmatikan miehet (naiset) sekä epäilevät Tuomaat laskekoon itse mikä on hallituspuolueiden äänisaalis äänioikeutetuista.
Usko on siten lujempi.  

(Numerot/luvut voi tarkistaa esim. Wikista, Tkk:sta tai OM:stä)

On huomattava, että myös vaalien välistä elämää ilmenee. On elettävä, oltava olemassa, äänestipä tai ei. Niitä joilla oli yhtäläinen mahdollisuus äänestää hallituspuolueita, mutta eivät äänestäneet koska eivät kannattaneet, on koko vaalikauden ollut itseasiassa enemmistö, 62,3%.
 

Lumedemokratiassa tämä on mahdollista - vähemmistö hallitsee enemmistöä. Mutta pakko se on uskoa, jujuttamalla tätä suomalais-ugrilaista heimoa on hallittu ja hallitaan kai eteenkin päin. 
Puolueiden kansanvallan kaappaus on mahdollista vain edustuksellisessa demokratiassa.

Matematiikka taitaa olla lähes ainoita asioita jota ei voi lahjoa edes tässä korruptiopuolueiden luvatussa maassa.
Mutta silläkin pystyy tekemään tilastoja joilla näytetään musta valkoiseksi ja päinvastoin.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Tämän tarinan "parasta ennen" käyttöpäivämäärä on 17.4.2011 tai sitä ennen.

torstai 10. helmikuuta 2011

oudoilla ovilla





PÄLÄSTÄN PiEKSUNi


PÄLÄSTÄN PiEKSUNi
 
Hyvin erikoinen ja kummallinen on puuntava taivas;
kaartelee monimutkaisina siloisina koukeroina,
talven sinfoniana salaperäisillä mailla.

Ei päätä ei häntää;
ei mistä kiinni ottaa - kaikki alkaa joka paikasta,
loppuu toisensa lomaan.
Ei siihen totu, jatkan ihailemista äkkinäisenä,
perehtymättömänä siihen tolaan joka näytetään.

Olen tuntematon muukalainen vierailla poluilla,
satunnainen kävijä elämän suuressa valtapelissä
ilman joukkuetta.

Pysähtelen,
sommittelen lauseita,
kolkuttelen oudoilla ovilla.
Vaivaan kovilla sanoilla avaajaa.
Ilmaisen syvästi vakavaan sävyyn otteita
tapaamistani ihmeistä;
sanon hämmästyneille kasvoille nöyrästi hyvästi,
painan uksen.

Pälästän väsähtäneet pieksuni mäystimiin,
toisen toiseen;
porkat pivoissa lähden sivakoimaan tuntemattomaan;
perässähiihtäjiä ei näy.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

HERÄTE


HERÄTE
 
Ensimmäinen on paras,
toinen jotenkin täydentää kielen makunystyröissä
viipyilevää aistimusta.

Pelkkä tunne - eeskäsin synnytetty asetelma
ja siitä ilmentyvä eräänlainen yhteenveto
saattaa humeetissa pörräävät endorfiinit villiin.

Kepeässä natturassa metsäsivakoilla tarpominen,
sitten kahvin himon yltyminen kyltymättömäksi
ja pysähtyminen tiirailemaan lumisen metsän
edellytyksiä sielun tyydytykseen.
Haihattelevia arvioita niille sijoilleen pysähtyneen
hiljaisuuden mahdollisuuksista aktiin.

Tuolla - salaman räjäyttämä sälöinen kelon puolikas,
törröttää sikin sokin, kuin uhmaten peitset tanassa.

Kumisevia iskuja kylkeen,
kiehisparvi pölähtää tallotulle kiekerölle.
Pian ritisee valkea, tervainen tuoksu hivelee nokkaa.

Sen siunaaman tuokion se aina kestää,
loputtoman ikuisuuden;
jo kohoaa kuksa ryystettäväksi sokerin läpi.
Siniset ajatukset odottavat lentoonlähtölupaa,
heräte tavoittaa ne; taivas sinistyy huomattavasti.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 8. helmikuuta 2011

ARVAAMATTA


ARVAAMATTA
 
Jossain tunturissa;
ota siitä sitten selvää
tai tee tolkku,
mutta mikä onkaan huurteisten ritvojen merkitys.

Kun katsot niihin,
pysähdyt - aioit tallentaa,
tuulen henkäys ja ne ovat poissa,
mustat rangat kollottavat vastavaloon viidakkona.

Kujetta se panee epäilemään,
kun tunnin päästä sivakoit ohi
ja uusi kostea pilvi on hunnuttanut samat uudelleen;
oikeastaan ilmassa on yhä leijuvaa kristallia.
Tämä on se hetki. Tilaisuus.
Vain mielipuoli antaisi tällaisen maan mierolaiselle.

Seuraavalla jalan siirrolla rapa on valahtaa housuun;
riekko pongahtaa kiepistä ja manaa pataluhaksi
julkisesti kuin luonnonsuojelijan joka sotkeutuu
luomakunnan sisäpiirin asioihin.

Tapahtumat vyöryvät ennalta arvaamatta,
yllättäin - niin monitahoisena sekamelskana,
että yksittäiset kuvat töintuskin mahtuvat sekaan.

Maa jatkaa matkaa radallaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 7. helmikuuta 2011

iNHiMiLLiSTÄ

iNHiMiLLiSTÄ
 
Šamaani Leopold Rieppo oli merkittävä mies. Muutoin vaatimaton, harvoin - tuskin koskaan itsensä esillepanija, mutta leijonissa ja rotareissa ei sana katoa. Siksi.
Ulkoiselta habitukseltaan tavallinen ukonturjake joka ei olisi juurikaan erottunut rupusakista - herran kekkuloista tietty ja nämähän ne hänestä leipäpuuta koittivat itsellensä tehdä.

Hänellä oli eräs harvinainen taito, ehkä nykyisen meiningin mukaan kyky, mutta olkoon, se on sivuseikka. Leopold teki matkoja, osasi mennä inhimillisyyden taakse, kurkistaa takaisin.
Se hämmästytti hänen luokseen tulleita, sillä useimpiin hänelle esitettyihin kysymyksiin hän haki ja toi hyvin perustellun ja toimivan ratkaisun tai selityksen. Monesti tosin vain määritteli ne rajat ja toleranssit joiden puitteissa sopi toimia.

Vaikka matkalle lähdössä omat koukeronsa ja nyanssinsa olivatkin, eivät ne sentään silti mitään taikuutta olleet, korkeintaan mystistä, jostain kaukaa, jo muinaisten esi-isien aikaan luonnosta tallentamaa ja suullisesti siirtämää oppia ja viisautta; viisautta tässä tapauksessa ehdottomasti ymmärtämisenä.
Tokihan riitillä oma merkityksensä on, täytyyhän šamaanin päästä juuri sille oikealle tunnetolalle, samalla aaltopituudelle, samalle polulle jota pitkin edetä.

Käynkö tässä noita valmistautumiskiemuroita sen kummemmin, yksityiskohtaisemmin selostamaan - sitä mietin ja päätin etten ala. Ettei joku williinny ja ala pian mediassa niillä huseeraamaan.
Valmistautuminen kun oli ihan sitä tavallista peruskamaa, tuli, savu, hämärä, ympäristön levollinen, kunnioittava hiljaisuus, puuduttava rummutus intervalleineen, melankolinen sanaton laulu.

Noilla eväillä se tapahtui,
šamaani nousi savun siivittämänä henkensä selkään ja läksi kiitämään; lämmin, hervoton inimiskuori vain elottomana retkotti tai kyykötti vaatteidensa tukemana myttynä. Vaiti kuin kuollut. Hiiskahtamatta..
Joku tarkkasilmäinen saattaa tässä kappaleessa huomata mitä oikein tapahtui. Hyvä niin. Muut kaatakoon itselleen kunnes osuvat rivien väliin.

Ja samaan aikaan Leopoldin sielu kiisi huimia matkoja ikuisuuden halki ihmismielen taakse, ikään kuin olisi lopulta päätynyt katselemaan itseään peilin hopeiselta pinnalta takaisin. 

Siitä näkökulmasta näkee iniminen itsensä parhaiten. Kaikesta inhimillisyydestä ja teeskentelystä paljaana.
 

Vielä peilin hopeointia hiiliteräksellä rapsuttaen ja siitä tihrustaen, näkee kuinka inimisen - koko inimiskunnan silmitön, sairaalloinen ahneus ja vallanhimo raadollistavat syövän tapaan puistattavan olemuksen kavahdettavaksi.
Yksinkertaisempikin iniminen käsittää, että pelastuakseen uhkaavalta katastrofilta, ainoa oikea keino, ratkaisu on, että sairaat osat eliminoidaan pois. Hävitetään tulessa polttamalla.

Saman vastauksen hän, šamaani Leopold Rieppo, toi joka kerta palatessaan uuvuttavalta matkalta ja joka kerta häntä kiitettiin.
Ja poistuttiin ajattelemaan sanomaa. 


Mutta niin ovat inimiset syvälle harteillensa antaneet inhimillisyyden ikeen syöpyä, että vaikea sitä on, kovin vaikea pois heittää yltään ja alkaa toimimaan niin kuin sanoisi täyspäinen humeetti.
Vaikeaa, sillä tuskinpa moni muu lajitovereistakaan lopulta ymmärtäisi omassa inhimillisyydessään miten äärettömän yksinkertaisesta ratkaisusta lopulta on viimekädessä kyse.
Ja niin erinomaisen monitahoisesta kuin vain voi iniminen sen inhimillisyydessään nähdä. 


Esi-isäinsä siirtämän tiedon mukaan Leopold kyllä käsitti, mistä asiassa oli kyse. Vuorovaikutuksesta, interaktiivisuudesta hienosti sanoen. 
Kun inimisen kehityksen alkutaipaleella ensimmäiset järjen hivenet alkoivat humeetissa visaamaan ja äkkäsivät että puheen avulla, alkeellisemmallakin älämölöllä saattoi saada aikaan tulevaisuuden ennakointia, niin piankos, muutamassa tuhannessa vuodessa puheilmaisu sujuvoitui, sen myötä ajattelukyky, haihattelu kehittyi siinä määrin, että elämän suunnittelu, geenien siirtäminen, muuttui yhä pakonomaisemmaksi, muista saman kaltaisista  otuksista välinpitämättömämmäksi (minä itse, minä ensin).

Rieppo kyllä tiesi, oli hokannut asian jo joskus Välirauhan aikana: Kysehän oli nimenomaan vuorovaikutuksesta, luonto, inimisenkin herra, joillekin jumalan virkaa tekevä, ei anna mitään ilmaiseksi. 
Luonnonlaki.

Jos nyt antaakin jotain hyvää ja käyttökelpoista - puhe- ja ajattelutaidon, niin samaan syssyyn ripustaa niskaan vastapainoksi hirvittävän inhimillisyyden ikeen joka joka puolelta käy kaikenlaisten loogisimpien aivoitusten kimppuun bersokin raivolla ja latistaa ne pelkiksi jahkailuiksi ja voivotteluiksi ja lopputulemana on sitten tämä savotta mitä par'aikaa harrastamme ja jota kutsumme hienosti elämäksi.

~~~~~~~~~~~~

Hui-hai! Šamaani Leopold Rieposta tiedetään enää se, että taannoin, eräälle matkalle lähdettyään ei palannut koskaan sijoilleen. 
Kun vaatemyttyä virkavallan toimesta sittemmin normaalisesti tutkittiin - asianmukaisin ottein ja keinoin, huomattiin ettei siitä löytynyt yhtään DNA-näytettä, ei vihiäkään, ei rikun rikkua. 
Niin tarkkaan oli kaiken omistamansa mukaansa ottanut sillä kertaa šamaani. 

Jäljemmin tiedetään että KELAn tietokoneella oli luiskahtanut pari bittiä poikkiteloin ja niinpä oli pyyhkiytynyt kuin sattuman oikusta Leopold Riepon hetusta (081227-) loppuosa pois tyyten.
No senhän kyllä arvaa jokainen KELAssa asioinut, ettei sen jälkeen tätä inimistä tässä maassa ole ollutkaan. Milloinkaan. 

Nimismies syrjäisessä nimismiespiirissään raakkasi raapeterällä tutkimuslanketista tarkkana valtion virkamiehenä Leopold Riepon nimen pois ja pisti lanketin odottamaan uutta tapausta.


Epämääräiset huhut, muka Riepon kouluttamasta seuraajasta nimismies Erwin Rönkvisti kuittasi tuikealla huikalla hiljattain takavarikoimaansa savustettua palowiinaa.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Tulen ja nokipannun ääressä sitä tulee miettineeksi, että eikö valhe, petos, vääristely ja osatotuus pikemminkin kuin totuus, ole pysyvämmin vaikuttanut viime vuosikymmeninä yhteisömme inimisten kohtaloihin ja tolaan?