keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

NE SiNiSET


NE SiNiSET

Ryppyinen meri huokaa,
kuin wanha mies mäennyppylän kohdatessaan
muuten jo lavealla tiellä;
sillä erotuksella tosin,
että toinen ikuisen lauhkeutensa takia,
toinen työlääntyneenä elämänsä toisen laidan
yhä esiin tuleviin haasteisiin.

Meri on lakkaamatta sininen;
haaveileva - unelmoiva meri täynnä sinisiä ajatuksia
läpikuultavassa märässä syvyyksien yllä;
uinuu maininkien tuudittamana omassa sylissään
kohtunsa sykkeen tuntien.

Ei kuumia aaltoja,
viileitä, vihreitä kyllä,
silloin kuin kultainen kehrä on kohdallaan taivaanpiirillä;
apean raskaanharmaita arjen alla,
upean synkkiä tummia sitten äksyillessään,
vaan kun ei kukaan tiedä kenelle - itselleenkö,
aikansa kuluksi ja ratoksi?

Mutta ne siniset,
jänekset seljässään vyöryvät rantaan,
suutelevat santaa,
tyyntyvät kesyiksi siloiksi,
valuvat liruna emonsa poveen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 30. heinäkuuta 2013

KAKSi HÄMÄRÄÄ SUUTELEE


KAKSi HÄMÄRÄÄ SUUTELEE

Yötön yö,
no se lempohinen ennätti loppua,
oli mukamas sellaista hoppua viikonloppuna.
Silti yhäti tarvitaan nokilaseja nokalla nukkuissa,
sen verran pilvenlongista pukkaa valoa
etenkin kovin aroille kasvoille.

Kaksi hämärää vasta suutelee toisiaan keskellä yötä,
siitä sen huomaa yönkukkuja työnsä myötä,
jos kamuaa tunturinsa katolle;
siellä se yhä - pohjoisen puolla,
vieläkin räytyy kokonaisena,
suloinen kesän lapsi - kultainen kehrä.

Vaan hiljalleen tässä vakavoituu,
purkaa mietintämyssyään uudestaan kuteeksi;
rienaa jo elokuun syvenevät,
lahean samettiset yöt rannalla kahden kesken;
rakkauden tunnustuksia tehden.

Liekkien loimotus nuotioista tovia ennen vuoksea
ja sitten aamun valjettua taas,
puhdas koskematon santa,
poissa hiekkaan kaiverretut hempeät sanat.

Vain huikaiseva yön muisto
ja uuden odotus huomenessa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 29. heinäkuuta 2013

APRiLLiA


APRiLLiA

Tähän on tultu,
pitkän eeskahtaalle vaelluksen seurauksena
on suorastaan mahdoton ohittaa rannan aihiota.

Haltioitumisen tunne oitis
kun vilkaiseekaan tätä näkimiä viehättävää,
yksikertaisen monimutkaista loputtoman muokkauksen
yhä alati muuttuvaa muotoa.

Jok'ikinen kerta - eri valossa, aina se sykähdyttää;
jokaisen vuoroveden jälkeen erilaisena,
vain ääret ja tahot ovat entisellä tolallaan;
maailma ja meri.

Niiii-in - maailma ja meri;
niiden välissä alvariinsa vaihtuva näkymä
kuin valloilleen päässeen humeetin ajatuspelto,
kyntämätön ja silti niin viiltävässä järjestyksessä
että vapisuttaa koko kehoa.

Ranta-ahteen ylle kaartuvan pahtaan turpeessa
silmän korkeudella kultaisia marjoja vierivieressä,
houkuttelevina - suuhun noukittavaksi tarkoitettuna.

Mehevinä niin, että vie järjen jopa näkimiltä,
saa kaiken muun ympärillä hehkuvan kauneuden
vaikuttamaan aprillipilalta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

KUJiA


KUJiA

Pahtaita toisensa perään,
niin tiheässä,
että mahdoton niitä lukea tai laskea.

Jokaisen välissä mereen johtavia kujia,
jotkut niin ahtaita,
ettei kaksi jalkaa mahdu vierekkäin seisomaan,
pallukoista puhumattakaan,
vaan net pitää pitää peräkanaa,
kuten savimaan ojurilla oli tapana.

Tie kiemurtelee pysähtymättä koko komeuden läpi
vaikka malttamattomana pitäisi pysähtyä joka heti
ja tallentaa kaikki verkkokalvoille piirtyvä
raskaasti muistiin.

Kameran pannukakkukuvat - huaaaaaaa,
net eivät tällä temppelin harjalla
tee oikeutta atmosfäärille.
Eikä sisältä tursuvaa sielun painetta
riitä kuvaamaan muut kuin väritetyt sanat - vaivoin.
Tuntuu että uusia pitäisi yhäti keksiä.

Ole tässä jumalisesti ja kirjoita samalla,
sielu karkaamassa kokoajan alvariinsa hurvittelemaan;
Remington kaipaa ahnaasti vereksiä sanoja,
sielu vapautta lentää eetosten mukana minne vain.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 27. heinäkuuta 2013

BAABELiN TORNi


BAABELiN TORNi

Kuun kamaralla maassa;
taivaasta sataneita kerrostalon kokoisia lohkareita,
tummia kuin mörön takimmainen silmä.
Tai sitten maasta kasvaneita.

Ja joka välissä suo pursuvillaan kultaisia hilloja,
ankaran pohjoisen väkivahvan aromin
kertakaikkisen upealla latauksella.

Jos ei suo,
niin sitten kukkaniittuja hehkeimmillään;
vehreyden miniatyyrisiä tyysssijoja
suolaisen märän äärellä,
kosteiden autereiden hyväilyissä
kokonaisen laulun verran.

Tämän kaiken yllä tuuli soittaa ikuista itkuvirttään,
kiemurtelee pahtaiden sokkeloissa,
hakee tietä ulos loputtomasta labyrintistä
vain soittaakseen uudessa.

Rannan hiekalla lokkien Mesopotamia,
sannasta litistetty Baabelin torni;
puhutaan kaikilla kielillä yht'aikaa ruoka-asiaa.

Tässä arktisen hysterian oudosssa maassa
paratiisitkin ovat paratiiseja.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 26. heinäkuuta 2013

KALAPARATiiSi iLMAN JÄiTÄ


KALAPARATiiSi iLMAN JÄiTÄ

Oikein sopiva pilkki-ilmaksi,
vain jäät puuttuvat - lilluvat jossain horisontin takana,
muuten karauttelee vilulla silleen aidosti.
Tekee mieli kuumaa rommia,
tienposket oli tullessa täynnäns' mainoskylttejä.

Sormet sinertävät kohmeissaan
tohkeissaan virvelipeliään veivaavalla naapurilla;
meikäläisellä vilu tunkee hihansuista kyynäriä myöten,
pujahtaa kaula-aukosta haukkaamaan raitista ilmaa
ja sitten taas uusi kierros.

Kehon patteri tärisee huippukierroksilla.
On kesä, upetto kuin märkä luutusrätti suutelee,
vahvistaa intohimoa vihmomalla pohjoisen puolesta.

Kaloja - Mallotus villosus,
pieniä kuin "Puruvein mujeet";
samoine kujeineen - mahottoman syötäviä,
seuraa joka heitolla märän kalvolle palvomaan pyytäjää.
Sitten rivakasti alkuun saatettu kauimmainen heitto
napsauttaa siiman poikki
ja Saatanan keksintö väkäsineen jää sille tielleen.

Ahtolassa eviä läpsytetään yhteen niin kovin,
että leviä irtoaa pohjan sedimentistä
ja nousee pintaan henkeä haukkomaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 25. heinäkuuta 2013

RAASU


RAASU

Meri velloo levottomana eeskahtaalle,
ettei olisi valumassa onneton kuiviin;
uurteista santaista rantaa,
sitä on paljastunut jo reilu viitisenkymmentä syltä
ja lisää Ahtolaa tuntuu olevan vielä tulossa julki.

Kohina on hiipunut, muuttunut tuhinaksi - tyyntyy yhä,
haipunee lopuksi kai lopullisesti kokonaan pois
ennen suuren Emonsa kuolemaa.

Merilintujen äänet kuuluvat tavallista ankarampina,
kuulevatko edes toisiaan polot,
nyt kun pohjakohina on tyyten vaimentunut,
laimentunut tuulen vähäpätöisen ryppyiseksi hymyksi
vähenevän veden rasvaiselle kalvolle.

Selän takana vankka vuori,
kallioista kyhätty - seisoo tanakasti aloillaan,
ei näytä olevan vähimmässäkään määrin ehtymässä.

Päin vastoin vaikuttaa hanakasti ylpistyvän entisestään,
jököttää tulevien myrskytuulien kiusana
ryhdikkäämpänä kuin koskaan.
Tahi sitten vain horisen.

Meri meri!
Tulee jo utakasti takaisin - ei osaa raasu päättää.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

MÄRKÄ


MÄRKÄ

Runo valuu vuoren kuvetta;
kuin puro parahultaisesti,
se polveilee,
ryöppyää draaman lennokkaimmissa kohdissa.

Asettuu välillä ohueksi noroksi,
vieläkin vähäpätöisemmäksi - pelkäksi veden hajuksi,
aavistukseksi edesmenneestä autereesta,
terhenestä joka tiivistyi kalliopahtaaseen
ennen "Parasta ennen" käyttöpäivää.

Ja sitten taas,
purskahtaa putkahtaen sielun kallio-onsien sisältä,
syvimpien rakojen syövereistä entistä ankarampana,
väkevästi tuiskahtelevana vuona;
valmiina yhtymään toisen kaltaisensa,
willinä ja vapaana eetosten vuorilla syntyneen kera.

Mik' onkaan se iloisen hilpeä solina,
sielun hillitön laulu veden tapaan auringolle;
taivaiden kultaiselle kehrälle,
joka aikaan saa märän loputtoman uudestisyntymisen
maailman alusta maailman loppuun.

On vain yksi ikuinen asia ratkaisematta,
lompolon mustassa tyvenessä se miettii vielä kerran
kuka keksi märän veden.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 23. heinäkuuta 2013

KUTiTUKSiA


KUTiTUKSiA

Tuli luo koukeroisia, kovin ailahtelevia mielikuvia
ja hurlumheita kaikista suurinpiirtein satunnaisesti
esiinputkahtelevista asioista.
Vakavuudelle ei sijaa, ei häpyä, ei tolkkua.

Liekkien häilyväisen tanssahtelun seuraaminen
tekee kopean kuolemankin upean naurettavaksi,
elämänpolun taivaltamisen oneaksi matkaksi apeana
upeasta kurjuudenlaaksosta toiseen.
Ja päinvastoin.

Lopullista vastausta ei anna tuli - vihjaa vain,
leiskuaa kiehtovan vihjeen jostain epämääräisestä,
hövelistä tahosta minne asioita kannattaa vatvoa,
tai olla vatvomatta;
siinä mielessä tuli on aito savakko,
jättää vastapuolelle käsittämisen ankaran taakan.

Lohdutukseksi tosin tarjoaa makoisan alustan
valmistaa humeetissa mieltä kiihottavia herkkuja,
aistinautintoja niin kaukaa ihmiskunnan historiasta
kuin suin on maanmatosen ällillä mahdollista käsittää.

Perimän sisältämät lukemattomien sukupolvien
nuotiokokemukset tiivistyneessä muodossaan
kutittavat sielua syvältä.
Niin syvältä että tuntuu hyvältä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 22. heinäkuuta 2013

iTSE iTSE


iTSE iTSE

Meren laulu rauhoittaa veren,
maininkien hypnoottinen rytmi tasoittaa mielen,
rauhoittaa kielen niin tyyten,
että kaksi toisistaan käsin kiinnipitävää
eivät keksi mitään sanottavaa kallion huomassa;
vain kosteat,
toisiinsa luodut silmät viestivät jotain tunteesta.

Haikeuden vaikeus.
Yöttömällä yölläkin on määränsä - äärensä,
sen ehtymisen hetki on liki tykö,
muutama päivä - päivät palaavat uomaansa.

Aallot jatkavat loputonta omaansa,
jauhavat rannan kallioita hiekaksi vuoroin pauhaten,
väliin tyvenen märkinä suudelmina.
Loputonta hopulla ja hoputta loputtomiin;
taakse, kauas iäisyyteen - eteen tuntemattomaan.

On helppo elää vain tätä hetkeä;
vastuuttomasti hui-hai - näkemättä maailman tolaa,
jos puuttuu halu ja wimma lennättää eetosta
vapaan linnun tavoin - ilman maallisia kahleita,
vaille päähän istutettuja ajatuksia
jonkun muun kuin itsen kaikkivoipaisuudesta.

Jos tahtoa riittää ihminen on itse itse.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

TUNDRAHiLLA


TUNDRAHiLLA

Auringon sillat illanmaille äärettömään,
merenrannan kultaiset hillat;
kepeän ohut aromi leijuu sen verran vakavana
että erottuu haistimiin otsonin ja suolan sivu.
Yöttömän yön marjan arktisen eksoottinen kutsu;
toista puuta kuin korpi- ja räkkämaiden lakat.
Lataus. Lupaus.

Mystisen tundrahillan salaperäinen, riivaava voima,
paholaisen siittämä makea synti joka houkuttelee,
saa vaimoväen nousemaan väkivahvaan hillakiimaan,
rynnimään yön ja päivän rajoille saakka
aniko hulluksi tekevän marjanhimon perässä
liki mustasukkaisen mielipuolisella kiihkolla.
Kuin jok'ikinen akka omistaisi jok'ikisen marjan.

Minä ja katras mäkättäviä seuraamme loitompaa
uteliaan mielenkiinnolla palsasuolla möyriviä peppuja;
ihanaisia naisia - lyllertävät takapuolet pystyssä,
kuin kutsuen kouria lantioilleen teerenpeliin;
tässä ankarassa tapauksessa varmaankin,
korville huitaisemisen riskillä.

Hillarauhan säilyttämiseksi on pidättäydyttävä,
hillittävä rietas hulluttelu - tyydyttävä nuotiokohveen
sekä erään sorjan norjalaisen vaimon lahjoittamaan
omena-kamelipiiraaseen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 20. heinäkuuta 2013

VERÄJÄ


VERÄJÄ

Ryppyinen taivas tirskahtelee tämän tästä,
tuon tuosta kasvoille sataa kihisevää tihkua;
enemmän se kastelee sängen väleistä pursuvaa ävärtä
kuin kasvoja jotka näkevät kuin veden läpi.

Riehaantunut äpärikkö kiiltelee,
heijastuu tihkun pisaroissa,
tuulen jättämä heleän vihreä laine osuu näkimiin.
Ei niitä variksia nyt näy - edes niitä kahta wanhaakaan.

Aidan tolpista osa on maatunut ja kaatunut,
muutamista kohden lankaa on koholla lintuja varten,
jokunen viksallaan oleva tolppa
toimittaa tähyspuun virkaa ampuhaukalle.

Tihkun sihinä unettaa kävelijääkin niin,
että askelet ovat vedessä kahlaavan,
määrätietoisen epävarmat;
tolkkua tuskin sitä vertaa että osaa veräjälle oijustaa.

Toisella puolen riukujen takana päivystää ja vartoo
muheva katras pässinpäitä,
odottamassa tilaisuutta rynnätä aidan taakse,
vihreämmälle niitulle.

Päästävät närkästyneen paheksuntansa julki
maleksijan viime hetkellä havahtuessa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 19. heinäkuuta 2013

MATKALLA (runo № 1700)


MATKALLA runo № 1700

Tämä on hyvä matka;
ulappa täynnäns' pilven paltehia,
soukka vana aavan päällä lammaskatraan hahmossa.
Panoraama ilman draamaa.

Pelkkää silkkaa yksinkertaista kauneutta sen näkijälle,
muille tyyten yhden- ja samantekevää pilvimössöä
ilman kiehtovia muotoja.

Aloitin siitä hetkestä
kun kultainen kehrä jäi taivaanpiirille,
hylkäsi yön varjot;
olen myöntänyt itselleni,
kertonut tuhannelle ja yhdelle hämäränhenkien
paluusta maankamaralle.

Paluussa oirehtii hentoinen syksyn sävel,
ohut tunnistettava haikeuden säie
joka onkii sielun syövereistä ikiwanhan korvamadon.

Nousuviikolla saapuu jälleen yö,
muutamana ensimmäisenä hetkenä varovasti,
kuin varkain - tunnustellen kuullostellen mitä tapahtuu.

Päivä päivältä rohkeammin,
ahnaimmin askelin - yhä pitenevin.
Paras matka on mennä puolitiehen sitä vastaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 18. heinäkuuta 2013

RiÄHKÄNÄ


RiÄHKÄNÄ

Lihallinen mieleni haihattelee maallisissa tarpeissa;
tyyten kyltymättömänä huithapelina hurvittelee
irstaiden mielikuvien parissa,
porskuttaa lihan kiimassa - särysoppaa,
voi kun olisi nyt vaikka pahvilautasellinen särysoppaa.
Nälättää kavuttuani vuoren laelle.

Lihanhimon riivaaman sielun toinen,
eteerinen puoli - samaan aikaan,
liihottelee päättymättömän avaruuden yllä.

Suorastaan Kafkamainen olo;
sanoja järjestelevä "riähkänä" joka pysähtyessään
saa aikaan leipäjonoja - tässä tilassa.

Luimistelen kukkahattutätien hyisiä katseita;
samalla kun ihastelen luonnon muovaamaa harmoniaa,
riidatonta sointua joka tulee sfäärien läpi
murtautuu lempeää väkivaltaa käyttäen sieluni perille
ja tekee sinne tilaa toiselle minulle.

Kaikessa sulassa sovussa asustavat siellä - molemmat,
eivät ole kenenkään tiellä.

Laskeudun vuorelta hyvällä miellä,
päätän käydä uudemman kerran siellä - vielä
neljäntuulen tiellä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

MYÖHÄ


MYÖHÄ

Sinne tänne tuiskahtelevia eetoksia,
pitkin ja poikin - hujanhajan ajan hereällä odelmalla.

Huominen tulee etuajassa - takaapäin,
kun vielä tuijotamme vastapäiseen menneisyyteen;
yllättää useimmat housut kintuissa.

Alkaa voimattomien hammasten kiristys,
sykkiven rystysten kanniskelu housuntaskuissa.
Lopetettavien listalle on tungosta.

Typeryyden unesta heräävien raivo kasvaa sitä mukaa
kuin veto haistimesta lakkaa,
pakkaa leviämään ahtailla kaduilla tungokseksi saakka.

On jo liian myöhä aatella tuleentuvia viljapeltoja,
koivua ja tähteä,
hämärtyvässä ehtoossa rantasaunalta alastomana
pirttiin astelevaa emäntää.
Peruuttaminen on mahdotonta.

Ylhäällä paistaa täyttä häkää,
maailmanloppuun on kiven heitto eikä huolen häivää,
päivää riittää vaikka muille jakaa;
maa makaa vakaana sijoillaan.

Koparat naksuvat kallioilla.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 16. heinäkuuta 2013

ZEN JA POiSOPPiMiNEN


ZEN JA POiSOPPiMiNEN

Linnut kesyttivät minut jo vunukkana,
suipistivat siipensä
ja lupasivat opettaa minut lentämään joskus;
sielun nyt ainakin,
jos raadosta kasvaa ja tulee mahdoton tehtävä.

Kotvan se esileikki kesti,
mutta liki vuosikymmenen harjoitusten jälkeen
tuntuu jo melko tukeva ote tyhjästä.

Ei pelota,
se se täytyi opetella työllä ja tuskalla pois,
keskittyä vain ja ainoastaan oleelliseen;
piti hyväksymän tosiasiat sellaisina kuin ovat,
ennen kuin uskalsi siipispankkonsa leväyttää,
heittäytyä niiden varaan tyhjän päälle.

Tässä hyvän aikaa sitten,
muudan muinoin puberteetissa lopettamani susi tuli
Vesisaaren torilla vastaan;
ei ollut lainkaan pahoillaan moisesta lopusta.
Päinvastoin - antoi ymmärtää,
että piipahdamme kukin tovin elämässä omaa aikaamme
ja palaamme sitten taas kuolemaan.

Ei se siis kovin vakavaa voi olla
kun hymyssä suin noin vissin totuuden ilmaisi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 15. heinäkuuta 2013

KONSERTTi


KONSERTTi

Viistoista metriä sekunnissa puhalsi itsensä loppuun;
iänwanhalta, katonharjalla törröttävältä laa-mastolta
loppuivat nuotit - soitti Griegin vihkot puhki.

Etupäässä vokaalimusiikkia - Jeg elsker dig,
Hvor bølgen høyt mot kysten slør ja niin edelleen.

Vuorenpeikon loppusoitto,
tuli mokoma sekin sen seitsemän kertaa,
kaikki eri variaatioina.

Älmöttää nyt nolona kun tuli taivuttua.
No sellaisessa päivän kestävässä myötäisessä
alkaa kyllä taipumaan lähes kaikki kuolevaisen keksimä.
Laa-mastosta puhumattakaan,
joka jo muutenkin on valmiiksi sellainen,
entuudestaan taipuisa luonne.

On niin hiljaista että hiiren pieraistessa alettava
kuikuilemaan korvatulppia.

Taivaallisen rauhan aukio,
tuossapa se levittäytyy näköpiirin ulottumattomiin,
yksi ääri navan yli Alaskaan,
toinen Kalastajasaarennolle,
jossain siinä puolivälin huitehilla - äärettömän takana,
Kamtšatka - tulivuortenmaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

RANNALLA


RANNALLA

Näitä säännöllisen epäsäännöllisiä ranta-asteluita;
aamuvarhaalla
kun maailma lepää vielä lavitsallaan
autuaan tietämättömänä tulevan päivän tapahtumista
kun sarastus vasta ounastelee raapiako taivaanpiirille
tänään naarmujaan lain.

Yksinäinen tylli pyllistelee,
kyllin liki päästyäni piipertää juosten pakoon,
kipittää vallan sivuryöppyä sannalla - näyttää siltä;
säästää vissiin siipispankkojaan muuttomatkalle.

Piipittää tirisko muuta heimoaan apuun
kun ääneen julki siunaileva - tuulella käypä,
uhkaavan mustanpuhuva ukonmotlake lähestyy
sen reviiriä ja hoitoaluetta ilman mitään häpyä.

Saappaista jää raskaat askeleet hiekkaan
vaikka sielu on kevyt kuin haihatteleva tilulii;
ja leijailee sitäpaitsi parahultaisesti lokkiparvessa,
painavaa miehenraatoa syntitaakan verran keventäen.

Ranta loppuu, alkaa uusi
ja oitis perään vielä lukemattomia;
niin kauas kuin silmä viitsii siintää.

Eikä tässä vielä edes kaikki. Lampaita!

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 13. heinäkuuta 2013

VÄRiT


VÄRiT

Meri näyttää kaikki kasvonsa yhdellä kertaa,
eilisen raastava vestapohjonen ylängön yli
on tällä haavaa elpymässä jossain.
Jänekset aallonharjoilta kadonneet.

Vesi on rannan vihertävästä harmaan kautta siniseen,
taittuu ulapalle ulottuessaan mustaksi;
pilvenlongat vuotavat,
päivän peilien kohdalla aava siroutuu hopeiseksi.

Tyven, hiljaisen viehättävä elementti.
Jos uskoisi sen osaavan ajatella - ja osaahan se tietty;
tämä kaikkien vesien esiäiti,
niin olisi kai ounasteltava nyt että se hautoo jotakin.

Jopa havsfruuatkin ovat tyyten vaiti,
Ahtolassa on tuumaustalkoot ja sillä hyvä;
eipäs syyttä kouhotella.
Kyllä tämä tästä äityy ärjymään ihan omin päin;
on se nähty.

Mustan veden siipiniekat poikasineen
ovat lipuneet smaragdinvihreälle,
erottuvat oivallisesti näkimiin meren tuoksun läpi.

Kengän kärjellä santaan hutaistu runo elän tuokion,
tasoittuu vuoksen toimesta siloksi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 12. heinäkuuta 2013

KOTKA


KOTKA

Ryppyiset kasvot rypistyvät entisestään
kun viri käy yli kaltion tumman kuvastimen;
koura kaapaisee pivollisen viileää
ja huiskauttaa kasvoille - virkistää,
sanoo hymyilevä aukko naamassa ääneen tuulelle.

Ei vielä tulia,
vaikka hyvän matkaa on taivalta takana;
tunturin kuvetta kiertävä rannio vetää
eikä maisemienkaan puolesta voi valittaa,
jyleitä pahdasseinämiä,
rotkomaisia kuruja tämän tästä.

Helwetin syövereitä ja -koluja;
sanoisi Lars Levi vainaa,
hirmuinen susi siellä matkamiestä vaanimassa,
tämän maailman rietas lasimestari,
irstaine houkutuksineen.

Seireenit kyllä puuttuvat,
mutta kallaan takaa ponkaisee yllättäin rietas kotka,
on lentää pahki;
suhahtaa niin liki, että silmänvalkuaiset erottuu
on tietenkin ollut vastapuolen termikissä nousussa.

Eipä se vaan kotkakaan nää haukankatseellaan
kumpareen taakse tahi läpi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 11. heinäkuuta 2013

VUOROVESi


VUOROVESi

Vuorovesi kuoli rannalle,
alkoi vetäytymään pois,
eikä siitä sen kummenpaa meteliä pidetty;
kovin oli vaimeaa kaplakka itselläänkin.

Tietenkin,
ymmärtäähän sen,
vuosimiljoonia yhtä ja samaa läikyntää,
eikä juuri mitään mainittavaa tapahdu;
senkään mittaisella aikajanalla - ottaen huomioon.

Korkeitaan joku maailman mullistus,
mutta niitähän mahtuu tusinaan kolmetoista;
tunnetaanpa joitakin yltiöpäisiä länsimaisia tiedemiehiä,
jotka uskovat neljäänkintoista,
puhumattakaan idän neljästäkymmenestakahdesta
kertovista hurjapäisistä tarinoista.

Ja sitten äkin joku ihan vain tavallinen
sisämaan ihminen rannalla
päivittelemässä ja siunailemassa - v u o r o v e s i!
V u o r o v e s i - onpa kumma!

Jää vahtaamaan sen kuolemaa ja uudestisyntymää.
Tekee rantaan ajopuista tulen makkarakimpaleelle.
Miettii ja pähkäilee:
"Onko se joka kerta sama vesi vaiko aina uusi?

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

CRAPULA MUNDi


CRAPULA MUNDi

Sielun tila on vakio kun sitä tarkastelee
ja analysoi tuulisen merenrannan kohinassa;
myötätuulisen - siis myötämielisen.

On helppo olla,
istua ja antaa palaa - haihatella.
Wu-vei - tekemätön tekeminen on parasta mitä tiedän.
Tai hiljaa istuminen tekemättä mitään.
Huaaaaa!

Sen - sielun,
sen derivaatta lienee likaisen ja puhtoisen tolan
monimutkaisessa yhteenkietoutumisessa;
tai mistä pirusta tuon mokoman tietää.
Liian pitkää matikkaa.

Molemmat tolat maistuvat erinomaiselle silloin
kun muita ei tarvitse varoa;
tunturin autiudessa, vuoksen kohinassa,
kun ajattelun ääni hukkuu vallitsevaan haipakkaan.

Inhimillisyys on pirullinen - Crapula Mundi,
panee itsehillitsemään tuskasta vapaita eetoksia,
etenkin muiden seurassa.

Rilluttelu on kielletty, samoin järkyttäminen.
Pitää olla ja käyttäytyä kuin muutkin pässinpäät.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 9. heinäkuuta 2013

COQ AU ViN


COQ AU ViN

Aamuvarhaat ovat kuolemattomuuden esiaste,
syyntakeettoman sielun haihatus;
jumalat työttömiksi tekevä,
riettaan synnitön - ei ole mitä anteeksi antaa.
Kerrassaan huikea tila sfäärien äärellä.

Tuuliviiri huilaa,
kaikkialla vaeltelee onnellinen pysähtyneisyys
hyssytellen hiljaisuutta utuisessa sylissään.
Elämyksen yllä runojen hämyisä terhenlinnikko.

Sinnikot nukkuvat,
heränneet kukkuvat valaistuneina,
auliina kurottamaan kouransa pimeään hukkuville.

Akatsuki - viehkeä sarastus,
härmä puuntavalla pilvellä - kultareuna,
raapii taivaanpiiriä,
säteet siivuttavat lonkia, lävistävät haileita palteita.
Hyytynyt korento sulattaa siipiään.

Jostain kaukaa ulapan yli kiirii
selkäpiitä karmiva ankara huuto - Cuq au vin;
kuikka siellä tuuraa maalaiskulttuuria,
huikkaa maailmalle huomenet.

Nykykykot ovat sortuneet viiniin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 8. heinäkuuta 2013

UKON ODOTUS


UKON ODOTUS

Sateen tasainen ropina ylittää unimaailman,
tunkeutuu levottomien seikkailujen sekaan,
käy raukaisemaan unettavuudessaan
ja pian koko maailma liikkuu hidastetun filmin tapaan
harsumaisen usvamaisessa puurossa - tahmeasti.

Ajan sietämättömän hitaaseen juoksuun ei saa otetta,
kulkee omana väkevänä raumanaan elämän halki;
on niin mahtava ettei sen yli loikita.

On vain nöyrästi tyydyttävä olemaan sillä puolla
jolle sattui sattumalta syntymään,
vaikka kuin näyttäisi toinen puoli vihreämmältä.

Jyrinä tavoittaa kuulimen,
se ei yllätä,
raskas olo on kestänyt kotvasen,
sateen lankeamisella ei ole ollut mitään vaikutusta.

Raskaiden luomien läpi erottuu salaman välähdys,
se valaisee etupihan kahisemattoman hetken;
Mongolian vaahteran kukinto piirtyy punertavana
taivasta vasten.

On liikkumaton tovi ennen ravistavia puuskia,
tola ennen rankkaa ukkoskuuroa.
Upean kaunis tuokio unen ja valveen rajamailla.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

HUUTAKAA KURJET


HUUTAKAA KURJET

Hätäisimpien kurkien väkevä kailotus jossain
lähes silmänkantamattomiin ulottuvien sarkojen päässä;
jotenkin se vain vihlaisee,
käy liki sielua ja koskettaa.

Ensimmäinen haikeus
ja vasta elämme näissä heinäkuun alun hetkissä;
vaikeus sisäistää ikuisuudelta tuntuva asia,
käsittää että hehkeimmän kesän ehtoopuoli,
se on kääntynyt näkyviin,
heh - pikemminkin kuuluviin siipiniekkojen kautta.

Kaiho piileksii laihossa kurjiksi naamioituneena.

Voi tätä pienen mielen ahdasta soppea
joka ei hyväksyisi päättyvän päättyvän,
toden muuttumista todeksi,
vaikkon elämäns' jokaisena vuonnaan saanut sen tuta.

Ei siinä auta valehdella itselleen lentämällä muilta
lainatuilla siipispankoilla talviksi etelän helteisiin
kelteisilleen rannoille rötköttämään,
totuus tulee joskus kadulla vastaan.

Joten huutakaa kurjet,
huutakaa maailmojen ylitse,
viikkaan sieluni ja tulen kööriin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne