torstai 31. lokakuuta 2013

LiLLE FYR


LiLLE FYR

Meri elämöi yhä.
myllertää - kiehuu kiukkuisena tuulen ahistaissa,
tohisee pikajunan lailla,
muttei koskaan saa mennyksi ohi - on vain,
on pysyvästi asemalla Lille Fyr.

On käännettävä katse taapäin - tulevaisuuteen;
tundran ja meren muistot, sielun pesänteko,
kehoa värisyttäneet tunteet ja liikutukset ovat
vielä tuoreessa muistissa edessäni.
Ataraksia.

Talvi ei kestä kauaa - eikä varsinkaan ikuisuutta;
talvella tehdään talvisia asioita,
niin on pidetty tapana,
eikä hyvistä tavoista tule luopua itsekkäistä syistä,
ei vaikka kuin sielu palaisi,
mieli runnoisi protestia prostestin päälle.

Siksi tämä kiertolaisen onnellinen elämä;
jos ei mene koskaan metsän ohi,
ei sitä puilta erota,
eikä tiedä mitä seuraa sen jälkeen.

Elämisen suuri laiskuus - talviuni,
poissa wimma ja hulina;
jääköön saamatta sellainen mistei edes tiedä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

LÄHTEMiSTÄ


LÄHTEMiSTÄ

Satoi valtoimenaan viime yön,
on lumi tyyten pois
ja vois' jo luulla kesän tulleen takas',
mut' ulajaa tuo tuuli kurja,
siihen malliin soittaa hurja,
et' voittaa harhaluulot - huonot kuulot.

Talven raisu sävel,
sitä lempo puhkuu - pahki seinään uhkuu,
koputtaa, lähtöön hoputtaa.

Ropsauttelee akkunaan,
kuin hyrskyävää merta talo kyntäis';
vain keikku puuttuu - vinot lattiat,
kolisevat kattilat,
aivan laivan lailla huuhtelevat tyrskyt myrskyn puolta.

Aallot ahmii santaa,
silottavat rantaa.
wimman kohu sisään kantaa,
enteen valmistua antaa.

Nuolee puuska räystäät tarkkaan,
huuhtoo myykilaudat,
putsaa viimeisetkin irtoheinät pihan.

On lähtö vaikee - haikee, huomenessa totta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 29. lokakuuta 2013

KOiRUNiLMA


KOiRUNiLMA

Taitavaa sadetta,
oikein taitavaa - itse Esteri asialla;
on kulunut taas useampi kotvanen
kun pitkästä aikaa sataa taiteellisesti.

Näyttää että sade piiskaisi viistossa maata,
mutta kasteleekin äkin yllättäin helman alta haarat,
sydvestin alta wanhan naaman ahavan piiskaamaa
kaperohkoa nahkaa - koiru hymyilee.

Jahka eletään ja eletään - tulee kerrassaan talvi
joka ei ennustuksilla parane,
parantumaton - sen ontuva miesmuisti ansaitsee.

Siitä verot pois - loppu puhtaana lumena käteen,
aina kyllästymiseen saakka,
kuni joku käynnistää voimakoneen ja linkoaa maan.
Mantu päätyy jäätymään koppuraksi.

Maa idässä ei ole riettaan punainen,
tasaisen valkoinen on tasaisen harmaata siniseen,
töin ja tuskin erottaa taivaan sekä meren liiton piirillä.

Suurin vaivoin tihrustain luulee näkevänsä horisontin;
etupäässä horisee jos väittää näkevänsä.
Näkymätön ei yleensä näy kuin poikkeustapauksissa.
Tänään sataa - ei ole poikkeus.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 28. lokakuuta 2013

PYHÄ TOiMiTUS


PYHÄ TOiMiTUS

Kuudennella ratsastaa musta Perkele,
seitsemäs tulee hurjana valkoisena wimmana,
kuohuvana syöverinä - jättiläisenä muihin;
kaatuu kaikkien yli sekoittuen yhdeksi.
Santa tasoittuu sen jäljiltä koskemattomaksi siloksi.

Hymenellä tanssii pilvenlongasta kurkkiva säteiden piiri,
viattomana - tyyten onnellisen tietämättömänä
siitä yhdeksänhäntäisestä ruoskasta,
hirveydestä joka piilee vuoren takana.
Kohta sataa kahtasataa.

Haavruuan laulu tunkee ulisevan puhurin läpi;
hiekkaa sillä kai kurkussa kun kähisee
kuin vaskesta taivutettu alttosaxofoni.

Enin osa katsojista syö ranta-ahteella sormea;
kaluttu juuriaan myöten
kun pitäisi juuri parahultaisesti purra itseään nenästä
havahtuakseen myrskyn riettaaseen hulluuteen.

On originellien juhlat,
kukin saa sanoa mielensä päästä mitä haluaa,
kukaan ei kuule pohjoisen tuultokoneen läpi,
mutta suoralle sanalle nauretaan hyvin kauniisti,
korrektius törröttää perse pystyssä roskapöntössä,
itsesensuuri onanoi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

LAPPALAiSKÄÄNNÖS


LAPPALAiSKÄÄNNÖS

Taivaat nojaavat toisiinsa uskottavuuden takia,
kaatuvat yhteisellä päätöksellä pitkälleen maan päälle,
aurinko poraa hehkuvan kekäleen maanpiirin äärelle;
kosteus pujahtaa tyyrpuurin hihasta sisälle
ja väristää ujon arkaa nahkaa;
pujahtaa paarpuurin kalvosimesta hikisenä
haukkomaan raitista ilmaa.

Sivakoiden kärjet harottavat länteen tyhjän päällä,
epävarmoina,
tuosta ei mennä - ei ole luntakaan kuin runossa,
purossa musta vesi alhaalla.

Siellä täällä hataria läikkiä harmaata mustassa.
Peruutus koppuraisen jäkälän päällä,
lappalaiskäännös ja turvallaan;
käsistä ja jaloista sidottuna
turhanpäiväisissä kamppeissa keskellä päivää.

Sitä se vielä puuttuisi,
että joku olisi näkemässä - kuvaisi,
kirjoittaisi historiankirjaan hiihtävästä runosta
puolittain mustalla maalla.

Kukaan ei uskoisi.
Sellaista ei voi keksiä.
Runo ei voi valehdella - eihän se ole ikinä totta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 26. lokakuuta 2013

ODOTA (runo № 1800)


ODOTA runo № 1800

Pieniä herkkiä orastavan talven yksityiskohtia;
oksankarahkassa pörhistelevällä lupolla
huurteinen timanttikruunu yllään.

Niitä on kaikkialla minne katse osuu;
on vain viitsittävä katsoa,
pidättäydyttävä pieneksi toviksi - vähäiseksi tuokioksi,
ihmisen muulta luontaiselta hosumiselta.

Tuulen varassa vastavaloon keinahteva
täyteläinen talventörröttäjä huurrekuormassaan;
ensin liki harhakuvan kaltaisena mystisenä epätotena,
sitten muutaman askeleen harppomisella myötävaloon,
kultaisena - sineä vasten,
niin järkähtämättömän väkevänä totena,
että sieluun sattuu.

Se pysäyttää ajan rattaan,
sallii kuulla ympäröivän hiljaisuuden,
äkätä äänettömyyden ankaran sanoman.

Metsä ei vastaakaan niin kuin sille huudetaan,
vähäisinkin kaiku on poissa,
haihattelee jossakin jäätyneiden lompoloiden kansilla,
eikä takaisin ole asiaa ennen kuin
koillinen varistaa untuvapeitteen oksistosta,
tekee tilaa pakkasen paukkua.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 25. lokakuuta 2013

RiKOS. JA RANGAiSTUS


RiKOS. JA RANGAiSTUS

Mielet loikkivat malttamattomina,
hyppivät tasajalkaa oudon odotuksen vallassa;
taivaanpiiri antaa esimakua tulevasta,
eikä siinä ole havaittavissa mitään sen erikoisempaa,
kuin mitä näkimet eivät olisi jo nähnneet
tuhannen vuoden yksinäisyyden aikana.

Tulenhehkuinen kannen reuna,
kultaisen kehrän karvas palo,
sen viimeinen täpärä hohde - maailmanloppu,
ennen niin tavallista jokaehtooista kuolemaa;
liukuu silmien edessä syvään siniseen
ja kaikki on ohi peruuttamattomasti.

Hiljaisuuden sävel soi,
avaruuden tuolta puolen valuu sininen,
ylipitkä laiton nuotti.

Mielipuolinen inhimillisyys on saanut lain puolelleen,
kieltänyt kuuntelemasta mokomaa,
mieltä ja sielua pitkästyttävänä;
rikkojia odottaa rangaistuksena pälpätys.

Seitsemällä kielellä tulee hölynpölyä joka tuutista
ja vaikka siihen osa lankeaa uskomaan,
eikä koskaan kykene sortumistaan tunnustamaan,
niin silti se on vain sitä samaa hölynpölyä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 24. lokakuuta 2013

SATAA HiLJALLEEN


SATAA HiLJALLEEN

Valkea tulee ajallaan,
mitään elämää suurempia odotuksia sille on
tuskin koskaan ladattu muiden
kuin hätähousujen toimesta.

Tohkeissaan kohkaavat nämät,
saattavat itsensä villiin epäillessään luonnon
toimien järjestelmällisyyttä;
ovat repimässä viittansa ennen ensimmäistä pyryä
joka tulee ja sulkee syleilyynsä hälisevän sakin.

Asettuu kuorrutukseksi kaiken synkän päälle
ja alkaa olemaan talvi.
Jos sulaa pois - mitä sitten,
maailmat eivät kaadu täysipäisillä.

Toki päiviteltävää piisaa,
mutta sehän on lajillemme tunnusomaista;
herra isä - poikkeavaa olisi se,
ettei kukaan lotkauttaisi korvaakaan,
junnaisi vain urallaan.

Sataa hiljalleen - tanssi,
se on upeinta,
piruettien piruetit kieppuvat sellaisella intohimolla,
että se mikä vielä äsken oli mahdotonta,
on hetken päästä valkea kaunis.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

KELLO


KELLO

Aajeet tuijottavat mustina,
kahta puolta aherana kumisevaa santakannasta
huurut liityvät lomittain yhteen
ja valuvat joelle päin;
valo kajastaa häilyvän linnikon läpi - sarastus.

Kaunista on,
ruskot upeutuvat päivä päivältä,
häivät pukeutuvat yhä punaisempiin ja punaisempiin.

Jonkinlainen aana talvesta on olemassa kullakin,
joku luonnon suoma vähäinen ele - ilmiö,
joka vihjaa mihin suuntaan katsomalla
voi vilkaista tulevaa hieman ennenaikaisesti.

Sisäinen kello raksuttaa yhä uneliaammin,
on se aika vuodesta
kun tehdään ratkaisuja siitä pysytäänkö hereillä
matalalla profiililla talven tahtiin,
vai annetaanko yhä kiihtyvälle elämänrytmille
valta törsätä rajallista elinvoimaa
tyyten joutavanpäiväiseen riekkumiseen
kuluttamisen wimman ankarassa kiimassa;
töin- tai hädintuskin pirunkylvyllä
talviunisista öistä selviten.

Semmonen on nyt kohtalonkysymys.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 22. lokakuuta 2013

TALLETUS


TALLETUS

Tämä sanaton laulu,
tuiskun lumeen piirtämä kuvaton taulu,
auerten rajaamat maailman seinät,
hangesta törröttävät kuolleet heinät;
tuon kaiken vien muassani tupaan
ja lupaan pistää ylös.

Talletan vinttiin - kauneuden ullakolle,
sellaiseen riittilaatikkoon jota usein avaan
enkä lakkaamatta pakkaa
kun tapaan uusia nättejä
joihin näkimeni oitis ihastuvat.

Ruskettuneen havuneulasen lävistämä lumen siukale,
olisittepa nähneet;
poski kylmää hohtavaa hankea vasten,
auringonsiltaan päin;
kirlian-kuva ilman tekniikkaa,
valaistumisen suuri ihme vain silkkaa hammasta purren.
Rutisevat polvet vettä uhkaavasti tihkuen.

Nuotion loimussa kuivatan kastuneita,
odotan lumen sulamista,
maan paljastumista tavalliseksi mustaksi
johon kylvetään seuraavan vuoden odotukset itämään.

Tuli vain ottaa ja vie mukanaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 21. lokakuuta 2013

VÄLiKAUSi


VÄLiKAUSi

Mukavan lahea upetto,
mutta hyvin epämääräisen oloinen tola,
kola nojaa sisäänpäin kääntyneenä seinään,
sillä maa on musta kuin syntisen mieli;
lupauksia lupausten perään.

Ylämaan jäät niin ohutta riitettä
ettei kestä edes lokin laskea;
mustuu jo pilven varjosta
ja kun ylle tulee niin kastuu.
Miten sinne pilkille - edes kolkalle?

Että sellainen syksyn loppu - välikausi;
vain takki puuttuu,
muuten valmista.

Osatapa kunnon luotteet,
pian olisi työttömillä vaateparsilla orsilla käyttöä
kun hytinästä ei pääsisi eroon muutoin
kuin tukkimalla pitovaatteiden päälle toiset;
pitovaatteet - vankemmat, summemmat,
koipiin hyvin rasvatut pieksut villasukilla.

Sillä kurin sitä kyllä sopisi salskeana
vetisellä rannalla paarustaa,
kuulostella Haavruuan laulua ihan muina töinään,
hoidella samalla runoilijan virkaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

RYØNÆYØ


RYØNÆYØ

Arjen harmaa karma;
se mikä maahan saakka tulee,
valaisee vain tuokion kuni muuttuu sohjoiseksi joksikin,
ennalta tunnistamattomaksi liiskaksi;
ei vettä, ei lunta - jotain siltä väliltä,
kummallista huttua,
ei edes soseutunutta hyyhmää.

Vaan ahnas on kyllä takertumaan pieksun pohjaan;
sellaisilla kynsillä kiinni pitää tämä äitymä,
ettei meinaa karkean harjankaan edessä nöyrtyä.

Sisään tahtoisi kai mokoma ryönä tulla,
lämpimään pirttiin ulkoa värjöttelemästä;
tuulesta joka käy luihin ja ytimiin viiden villan läpi,
riipii selkäpiitä kuin tylsä riivinrauta.

Ei oteta lokakuun vistoa rähmää tuvan huomaan,
jääköön siteeksi talvelle mantuun,
tasoittukoon tahi olkoon sinamoisenaan,
siihen on juoksevan lumen hyvä tarrata,
siihen alkaa kasaamaan ensimmäistä kulvetta.

Ja tie;
näyttää niin huteron liukkaalta peijakas,
että pieni virheliike
ja kuljettajasta tulee herkästi matkustaja.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 19. lokakuuta 2013

LUMiAiTA


LUMiAiTA

Pahaenteinen kosketus kyllä leijailee ilmassa,
mutta tuuli kutvailee niin huolettoman levollisena,
kädet taskussa pitkin raittia,
aivan kuin kaikki puhallettava olisi jo täynnä;
tälle talvelle - joka ei ole vielä alkanut edes.

Rytyyttää kurillaan ranta-ahteen heinää,
panee periksi antaneet yhä kahisemaan;
semmoinen vekkuli tämä epeli.

Tuulipussi roikkuu joutilaan työttömänä,
näyttää että pysyvästi,
tuskin tuohon saa enää virtaa puhaltamalla.
Virttynyt, hirttynyt - kuollut vissiin tankoonsa;
pureeko riepuun edes ELY-keskuksen karenssi,
se jää YLE-uutisoinnin varaan.

Nooh - jos tässä lykästää - onni kääntyy
ja myräkkä syntyy tuiskuineen, meren ryöppyineen,
niin kyllä se vain mokoma sopii
onpahan aidalle ensi kertaa hommia,
pääsee kykenemään.

Hyvästä puusta tolpat - hidasta pohjoisen puuta,
kiinalaisten kantapäihin ylettyvät;
tervaiset kärjet.
Varma on aina varmaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 18. lokakuuta 2013

FUROR ARCTiCUS


FUROR ARCTiCUS

Taivas palaa,
aurinko loputtomalla matkalla Hesperiaan,
tulenkarvaisen verenpunainen hiljaisuus;
jok'ikinen kerta siinä on jotain sykähdyttävää.

Olemattoman suuri munaskuita voiteleva draama;
hiplaa sielua sellaisella höyhenellä joka ei tunnu,
sen vain hartaana aistii.

Jo pelkkä ajatuskin tuottaa liikaa mekkalaa,
tässä temppelissä on osattava olla vaiti,
viisainta seurata mykällä katseella
kun maa kohoa varjoksi
ja peittää massallaan valon.

Kovia kokenut älli selittää,
se on vain tilapäistä - se on vain tilapäistä,
kuten elämä muutoinkin;
synnymme jostakin - elämme, palaamme jonnekkin.
Ei se kovin vakavaa voi olla.

Samanlainen paikallaanpysymätön mierolainen,
kuin maa jonka tanhuaa astelemma,
on itse elämä;
nousee virkeänä aamulla,
kokee suurimmat hetkensä useimmiten puolitiessä
ja uinahtaa ehtoolla kokemusta rikkaampana.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 17. lokakuuta 2013

RiiTYMiÄ


RiiTYMiÄ

Karkea maa korskuu,
rapisee raskaiden anturoiden alla,
jäätynyt heinä kahisee sipaistessaan varsia vasten;
tummempi vana erottuu poluntapaiseksi.

Taivas on yhä sininen,
muutoin värit alkavat olla vähissä,
ruskean sävytkin nuutuneet martaaksi massaksi,
purevan tuulen wimma sekoittanut värikirjon;
vilun hipaisu puistattaa sielua.

Orastavan talven ensimmäisiä merkkejä,
maa jalkain alla koppuraa,
routa aloittanut työnsä helpoimmista,
kosteimmista maista;
riitänyt lätäköt pohjaan saakka
ja nyt matkalla Kiinaan.

Ankaran maan kauhea tuuli käy taukoamatta,
viheltelee nurkissa onnellisena,
kasaa toistaiseksi olemattomia lumikenttiä
näkymättömiksi kinoksiksi hiekkadyynien kupeisiin.
Lumiaidat nojaavat tuuleen toimettomina.

Rastegaisalla ollaan läpeensä tyytyväisiä;
lunta on - hyvin,
ei valittamista.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

ÖYSTÄPOHJONEN


ÖYSTÄPOHJONEN

Tutustippa ulajaa,
samaa arktista säveltä,
alakuloista mutta väkevän määrätietoista ja karua;
osoite on sama - öystäpohjonen ja seitsemän boforia.

Ei armoa - ei helpotusta edes paremmistolle;
kaikille ulos tukkiville sama sävel,
kovin ankaraa riepottamista,
vaikka kuinka olisi sielunsa ulkokullattu
ja pukimensa viimeisintä farisealaista muotia.

Sellaista tasa-arvoa tämä,
eivät tasa-arvokailottajat tästä onnesta piittaa;
käy liikaa omaan nilkkaan;
pysyttelevät huojuvissa nahkatorneissaan.

Vaikka niin soittaa tasaiseen, harmaasti ja hartaasti,
että sille värillisen liinan mieluusti kattaisi selkään;
kävisi viettämään nisukekkereitä arjen keskelle.

Sielukin viheltää samaan tahtiin hyvästä olosta kepeänä;
Kwai-joen silta ja muut humeettiin porautuneet
korvamadot tulevat julkiääneen peräkanaa
sellaisella wimmalla että.
Naurattaa ihan - hykerryttää suorastaan.

Ilmassa on suuren puhalluksen tuntua.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 15. lokakuuta 2013

URBANiSTi JA NATURA NATURATA


URBANiSTi JA NATURA NATURATA

Lämpimän ajan elämisen kiihkeys on haipumassa,
luonnonmukainen, vaistonvarainen siirtyminen
tulevan kylmän tilan toimintoihin on käynnissä;
talvipesiä katsellaan, kohennellaan,
laitimmaisia tankkauksia talvieineistä tehdään.

Urbanistikin - luonnosta irti reväisty rääpäle;
luomakunnan kruunuksi itse itsensä nimennyt otus,
toimii perimmäisten vaistojensa mukaan syyspuuhissa,
talveen valmistautuen,
mutta selittää sen perustuvan pelkkiin järkisyihin,
markkinamiesten huulesta vetämänä;
ei huomaa taustalla jylläävää geeniperimää.

Samapa tuolle - huomaapa tahi ei,
sillä ei ole enää merkitystä;
luontoon palatakseen
kun olisi nääs hypättävä tyyten hullunmyllystä,
mielipuolten oravanpyörästä.

Olisi riivittävä kahleet ja kytkökset,
kiskottava velkojan hirttoköysi kaulaa hiertämästä;
eikä siihen kykene edes joka toinenkaan.

Enää joukaiset sinnittelevät jäähtyvissä sulissa,
muut ovat menneet,
kuka mihinkin suuntaan - vainunsa mukaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 14. lokakuuta 2013

KiRSi


KiRSi

On jo helpompi olla,
rajatilassa keikkuminen rasittaa,
epävarmuus kalvaa,
tuleneekohan se enää - oikea talvi.

Uskoa kymmenien tuhansien vuosien aikana
ihmiskunnan mieliin syöpyneestä talven kuvasta
on murennettu henkisellä väkivallalla manipuloiden.
Vääriä todistuksia jaeskeltu Juudaksen tapaan;
kolmestakymmenstä hopearahasta.

Silti talven tulo tuoksuu nyt juuri sille oikealle - aidolle,
sellaiselle lapsuuden,
josta on jäänyt syvä jälki mielenmaisemaan.

Maa on jäähtynyt ilman viiletessä,
viimeisimmät sateet ovat hyytyneet riitteiksi,
hyvällä onnella lätäköiden kanneksi - kuvastimeksi.
Sopivan kosteilla paikoilla kirsi on aloittanut urakkansa.

Ei mitään römppäkelejä - loskaa ja kuraa,
eräänä aamuna vaan astutaan valkoiseen maailmaan
ja sillä siisti.

Jos oikein tarkkoja ollaan,
kokonaiset lumen valtaamat seutukunnat
hiljentyvät kunnioittamaan ensilumen kosketusta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

SYYSYSKÄ


SYYSYSKÄ

Tunturit sulavat taivaanpiirin harmaaseen horisonttiin
hiipuvat tasaiseksi, kaiken kattavaksi laakeudeksi;
kostea auer leikkaa laet tyystin
tehden maailmasta kaksiulotteisen ihmeen.

Siellä ne kuitenkin ovat,
syvälle mieleen syöpyneinä kuvina,
odottamassa pakkasaamujen kirpeää raikkautta,
luonnon suurta maalarimestaria
joka saa niiden upeat kupeet ja kallaat
hohtamaan häikäisevän valkoisina näkimissä jängän yli.

Tallessa ovat - suuret mahtavat tunturit,
jotka häipyvät ja ilmaantuvat näkyviin omaan tahtiin,
ilman ihmisen sanan sijaa.

Komeasarvisella hirvaalla on paha yskä,
rykii kiivaasti kymmenpäisen vaadinlauman ympärillä;
huonoa tuuria kun joutuu syyslentsussa paimeneen.

Sekaisin on ukkoparka tyyten,
nousee selkään rytyyttämään,
ikään kuin yskä astumalla lähtisi.

Vaan mistä tuon konstin varmaksi osaa sanoa,
oudossa maassa - vaikka niin lieneekin.
Täytynee kokeilla kun seuraavan kerran ryityttää.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 12. lokakuuta 2013

RUNOMETSÄ


RUNOMETSÄ

Kulje aihkimetsän läpi hämärän korvissa,
sulje näkimesi sirhalleen
himmentääksesi kuun lakkapäiden läpi suomaa,
ennestäänkin vähäisen kelmeää valoa.

Siimekset muuttuvat oitis arvoituksellisiksi,
suuria illuusioita huojuu tuota pikaa esiin;
äimän käki lehahtaa oksalle.
Yksinkertaiset oksankäkkärät luppoineen muuttuvat
monimutkaisiksi menninkäisten kouriksi,
haltijoiden huojuviksi raajoiksi - tonttujen parroiksi;
satunnaiset - tuulilta säästyneet seitit
keijujen leijuviksi viitoiksi.

Vähäinenkin kumma ääni saa höristämään,
pörhistämään niskavillat karhalleen,
kusiaiset vilistämään selkärankaa pitkin.

Mikä tunne,
kuulo paranee tuplaten,
kuulee kuinka syksy jättää hyvästejä puille;
aistii niiden pitkästä ikävästä huokailun jo ennakkoon.

Runot valuvat kilpikaarnojen urissa taivaanpiiriltä;
hyvä astia - Höyhensaaren rantojen untuvista punottu,
on hetkessä täpötäynnä toinen toistaan
herkullisempia makusteltavia.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 11. lokakuuta 2013

HALLUSiNAATiO


HALLUSiNAATiO

Ensimmäiset lumet tuoksuvat - tuoksuvat talvelta,
vihjaavat kaiken kattavasta valkoisesta kuorrutuksesta,
ennen kuin suostuvat sulamaan lätäköiksi
ja imeytymään janoiseen maahan kirsin tarpeisiin.

Tuo ujo ja hento henkäys,
sama joka niin monelta kiiruhtavaiselta
jää tyyten kokonaan huomiotta,
se avaa valkoisen ihmemaan ukset sepposen selälleen.

Mielet kiihtyvät - viihtyvät mielellään aiheessa,
pureutuvat syntyihin syviin,
ilmastonmuutoshallusinaatio valtaa mielet
ja myrkyttää kielet.

Ensilumi puistelee esiin esi-isien kokemia;
hokemia kirpoaa muistien syvyyksistä
ja pian aikaa puhutaan pelkillä sanonnoilla.
Yhen äkin kaikki wanha on yhtä uutta kuin uusi lumi.

Muudan muistelee menneen talven puhtoisia näkymiä,
toinen toisen paukkuvia pakkasia,
kolmas kauhistelee yhdeksänhäntäisen ruoskan
raivolla kasvoja piiskaavia tuulia.

Aivan kuin arktinen hysteria ei olisi kovin kaukana.
Enää.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 10. lokakuuta 2013

KUiVALLA MAALLA


KUiVALLA MAALLA

Tulin jokea pitkin,
riemusta itkin - niin kaunis tämä outo aihkien maa;
rannat huurteisia korsia tulvillaan,
kaartuvia orsia sulana valuvan mustan syöverin yllä.

Riekon rähinää siellä - koppelo kotkottaa tuolla.
Virta vie vakaalla otteella - luotan,
vaikka se juilauttaa kurimuksessa sisuskaluja;
panee koko maanvetovoimalla vastaan
melan vängätessä viistoon ranta-ahteelle.

Jalat kuivalla maalla,
hyytynyt ruoho hilseilee kengän kärjille,
rahisee somasti anturan alla.

Tulipaikalla tuoksuu öinen nuotio,
näkimet ovat erottavinaan hiuksen paksuisen haivenen
kiermurtelemasta tuhkien seasta.
Toivon kipinä.

Aamun auvoinen kuulaus häikäisee,
saa kaipaamaan nokilaseja haistimelle
kun sihtailen lähipiiristä intohimoruokaa tulelle.

Tervaisista lastuista hamuan esileikin,
asettelen - puhallan ujosti
ja tovin päästä tuhisee musta kana ritisevissä liekeissä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

RiETTAUDEN iHANA SYNTi


RiETTAUDEN iHANA SYNTi

Aikaisin aamulla varhain,
hämäränhenkien vielä haahuillessa valtakunnassaan,
on parhain hetki kiiruhtaa parhaille paikoille,
sikäli kun meinaa saada sinisistä ajatuksista kiinni;
napata pitävän otteen niiden liehuhelmoista
ja mennä mukana.

Samalla voi kurkata viekottelevan helman alle,
jos on sitä vikaa uteliaisuutta;
riettaus ei ole musta synti humeettia tuuletettaessa,
päinvastoin se vapauttaa,
antaa viettelykselle pikkusormen
ja tuota pikaa se on viemässä koko kättä,
koko kaavoihin kangistunutta raatoa ties minne.

Mikä keveyden tunne
kun sielu oppii lentämään mielenmaiseman yllä;
uusia näkökulmia jok'ikiseen arkiseen asiaan.

Humeetti oppii näkemään saman minkä näkimet
ja yhen äkin kovin monet asiat näkyvät läpivalaistuna;
se oudostuttaa aluksi,
on lievää epävarmuuden tunnetta,
mutta karaistuminen - sielun suojakonsti,
antaa itsevarmuutta.

Riettaus on sinisten ajatusten äiti.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 8. lokakuuta 2013

PULMUSET


PULMUSET

Iloista helinää kuuluu lohkareiden takaa,
pahtaan yli pyrähtää melkonen pulmuskatras,
yksinlukien reippaat parisataa;
samat varmaan,
joita keväisin odotellaan ensimmäisten joukossa.

Nyt ovat arempia,
lienevät williintyneet tässä ankarassa maassa,
jonka elämänohjeisiin on koodattu vain kaksi asiaa;
syö ja lisäänny ja syö vielä lisää.

Yksi on viallinen,
sitä mokomaa ei vaisto käske pyrähtämään
kun ihmisotus lähestyy oudosti kyyristellen,
putken läpi kurkkien.

Vaan kylläpä silläkin lakkaa hermo pitämästä,
älli vihdoin ja viimein ilmoittaa,
että nouse nyt hyvä isä siipispankoilles,
muutoinhan tuo lempo kohta tökkää putkensa suuhun.

Ja niin lähtee,
lähtee koko parvi,
mukaan tempautuu viimeisinkin hidastelija;
räpyttää tiuhempaan kuin muut ja tavoittaa.

Kiepauttavat mutkan ja väistyvät talven alta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 7. lokakuuta 2013

SiiRTYMÄ


SiiRTYMÄ

Sateen renkutus katolla yltyy välillä ropinaksi,
mielikuvat laukkaavat vuosisatojen taa;
istumaan tuohikattoisen tuvan tulisijan ääreen
odottamaan padassa valmistuvaa atriaa.

Päivä on lähes täysi,
nuutuneen oloisia katseita pöydän yli toisista toisiin;
pitkä päivä merellä - hämärästä hämärään, on ohi,
välttämättömät puuhat laiturilla saatu päätökseen.
Nyt on palkinnon vuoro...

Lempo soikoon kuinka herkästi sielu haihattelee,
ei tarvita kuin tavallista tiivimpi nykypäivän tahti
ja jo osaa mokoma asennoitua entisaikojen tolaan,
vaikka kaikki on vain arvausta - kirjoista opittua,
sen aikaisen tosielämän faktoja paitsi tyyten.

Niin hassulta kuin se tuntuukin,
sateen äänen luoma onean apea tunne,
sen upean kapea siivu - ohut kaistale, nuoralla tanssi;
se jos mikä siirtää sielua kirjallisuuden laveaa kaistaa
kauas entisaikojen historiaan.

Hetikohta mielessä väikkyvät Paulaharjun
ja muiden Ruijan kuvaajien perinpohjaiset kertomukset,
tarinat ja selvitykset sitkeästä kansasta
hyisen meren äärellä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne