perjantai 31. joulukuuta 2010

ViiMEiNEN PÄiVÄ RANNALLA


ViiMEiNEN PÄiVÄ RANNALLA

Vitsit vähenevät koko ajan ilmastoinninmuutoksen oikutellessa. Tämä vuosi kuihtuu loppua kohden kuin pyy oman maailmanloppunsa edellä. Absurdistanin uuden vuoden ensimmäinen lapsi saa syntyessään valtiolta lahjaksi kuukausittaisen lapsilisän €100. Ja sitä seuraava ja sitä seuraava.
Jos syntyy neitsyestä, niin vielä €46,60 siihen päälle. 

Lisäksi vastasyntyneelle kirjattuihin etuihin kuuluu nimissään tehty pikkuvippi, n. €14 000 + asuinkunnan velat siihen päälle.
Päivähoidossa opetetaan heti ensimmäisenä päivänä, että fantastinen lama ei koske lapsia ja että kuluttaminen, kuluttaminen ja kuluttaminen on työtä jota jokaisen on tehtävä vaikkei taho.
 

Onneksemme Absurdistanissa haulikon saamisen ikäraja vielä on 15 vuotta, mutta tähtisädetikun jo 18 vuotta.

Puolueet, nämä kansanvallan huijaamalla rosvonneet koplat ovat pääosin hiljaa kuin kusisukassa noille vielä onnekkaan tietämättömille syntymättömille kasatusta taakasta.
Vain ahneuteen ja vallanhimoon sairastuneilla opportunisteilla on enää heittää peliin ehtymätön lista syistä kuulua johonkin puolueeseen, vaikka itsessään syykin on tosin erinomaisen yksinkertainen ja selvä: Kansanvallan petkutuksilla ja lupauksilla kaapanneilla puolueilla kun on mahdollisuus hyötyä kokonaisen suomalais-ugrilaisen heimon yhteistyön tuloksista.
Vain ja ainoastaan. Puolueita äänestävien hyödyllisten idioottien kustannuksella.


Ilman tätä nopeaa, vuorovaikutteista tiedonvaihtoa me tavallinen roskasakki olisimma vieläkin ehommassa kusessa nyt kun näyttää, että €uvostoliitto vapisee savisilla jaloillaan, €uro on kuin tuulessa leijuva untuva - emme tiedä onko sitä huomenna olemassa.
 

Hölynpölyä on ilmassa niin runsaasti että jos totuus ei käyttäisi ehkäisyä, se tulisi huomaamattaan tiineeksi valheesta.
Varmaa "oikeaa" tietoa on vain sen koulussa muinoin opetetun taloustiedon peilikuva, nyt velkaa on hoidettava velalla. Säästäminen, kulutuksen minimoiminen on valtiopetos.
 

Todennäköisesti nuukuudesta ja pihistelystä säädetään vielä Praxin toimesta sukupuolineutraali hätäpaskatilalaki ennen kuin eduskunta oijustaa vaalilomalle.

Ruokakaupan jonossa - data-yhteyden pätkiessä, kuulin tahtomattani selkäni takana seurustelevien rouvien keskustelusta pätkiä: "Uskovatko jumalatkaan enää toisiinsa? Loppuukohan helvetin portista käyneeltä usko? Oletko koskaan miettinyt Raisa - voikohan taivaassa kuolla?"
Heidän intensiivisesti jatkaessaan taakse alkoi muodostua leipäjonoa.

Minäkin alan vähitellen uskomaan, että "valtio on jo luonnostaan moraaliton, joten kaikki bisnes valtion kanssa on moraalitonta. Valtion toiminta perustuu hyvin organisoituun järjestäytyneeseen rikollisuuteen. 

- Se ansaitsee suurimman osan tuloistaan veronkiskonnalla, uhkapeleillä, alkoholilla ja tupakalla. 
- Se kontrolloi kaikkea liiketoimintaa ja vaatii suojelumaksuja. 
- Jos yritys jättää maksamatta, niin valtion väkivaltainen kenttäorganisaatio pitää huolen siitä, että yrityksen toiminta katkeaa kuin kanan lento. 

Suomen mafialla on jäseniä arviolta noin 125000 ja moninkertainen määrä pikkurikollisia rikoskumppaneinaan. 

Virkamiehet ovat tämän organisaation mafiosoja, poliitikot narreja ja poliisit sotilaita."

Tässä kaikki! Auvoisempaa uutta vuotta jos huominen tulee.

Tuntureiden lumous velloo sieluni läpi
saaden ajuni tuuliajolle!
Se häilyttää eetostani kuin vesisammalta
soljuvassa purossa.
Taivaankaari väristää minut ymmälle.
Wäkevä myrsky hyökyy sisimmässäni,
repien minua joka taholle.
Ja minä värisen ilosta.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Joka nyt pitää silmälappuja, tietäköön että samaan varustukseen kuuluu vielä suitset ja ruoska.

torstai 30. joulukuuta 2010

vielä parempaa vuotta 2011 kuvatorstaille!





SAVU PORAA REiKÄÄ


SAVU PORAA REiKÄÄ
 
Aamu sarastaa siniseen,
piisin päässä mykkä savu poraa reikää kajeeseen;
ei tuuli laula - hiljainen on tanner rantteen,
roikkuu joutilaana tuuliviiri taivaanpiirii vasten.
Poissa viipyy pihamaalta häly lasten.

Kolahtaa uksi,
heti perään narahtaa ja isoon ääneen parahtaa
kun ulos livahtaa kumma hahmo tumma,
torrakko vain selkäpiiltä kajoon piirtyy,
sivakoilleen siirtyy;
on siinä lähdös' kuolo osman ajoon.

Liukuu kohta suksi hangen päällä kuiskien,
porkat huiskien,
sukeltaen sisään rapistuvaan hämärään.
Vain hento poori sevän pintaan jää.
Sen peittää pian uusi sää.

Mustat rangat nietoksista erottuvat,
silmää siristäin terottuvat jäljet kätkän,
sisupussin, mustan pätkän,
jok' kielaan syrjää juuri laukkaa,
väliin lunta janoon haukkaa.

Ei malta jäädä ahma hurja atimoihin öihin,
on kiiru sillä tokkaan surmatöihin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 29. joulukuuta 2010

SiELUA ON VARROTTAVA


SiELUA ON VARROTTAVA
 
Sinisen hiljaiset hetket ennen tuulen virkoamista,
ennen varsinaista kajoa ja koita,
ensimmäistä viirua maanpiirissä;
ovat parhainta aikaa antaa sielun vaeltaa.

Rohkeasti se ottaa ja pyrähtää,
entää kauas avaruuden toiselle puolen tuttua reittiä
kun tintit vielä torkkuvat oksillaan rungon liki,
tai kuka missäkin keksimässään
kolean oloisessa kolossa poloinen.

Riesikaulainen hirvas röhkäsee syrjemmällä,
ei jaksa pidättää person uteliaisuuttaan,
koparat naksuen tulee liki.
Kellon saa löytäjä pitää kohdatessaan.

Ätäkkää pakkasta räköttää,
woimallisesti paukahtelevat rungot.
Tulikettu ahkeroi taivaalla,
mutta pilvet valuvat tukahduttaen orastavan
loimotuksen heti koht'siltäänsä,
ei kissaa ehdi sanoa siljolla parahultaisesti.

Ensilehahdus pörröttää haivenia, hyväilee hapsia,
kourissa tuntuu veto;
sisälle pirttiin tekisi mieli vaan sielua on varrottava,
lienee jäänyt turvastaan kiinni jonkun tutun kera.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 28. joulukuuta 2010

ULKOKULLATTUA SONTAA


ULKOKULLATTUA SONTAA
 
Tunturiselänteen kupeessa,
jossakin selkosten takana äärettömässä,
hiljaisuuden tyyssijasta vielä puoli poronkusemaa,
yksinäiset,
sevälle ripoteltuun natturaan kirjaillut
riekon jäljet johtavat vitelikön läpi Riekkolaan,
poikki jäneksen tamppaaman polun.

Tuota tuonnenpana niihen yhyttää
Kettusen kirjoma helminauha,
josta hemmosta kyllä tiedetään,
ettei tämä peijooni suinkaan seuraa jälkiä
hyvässä uskossa typerysten tapaan,
vaan maukkaan annoksen toivossa;
vatsalaukun kehoituksesta.

Sinällään siis itsessään viattomana, vaikkakin tappajana,
mutta ahneudesta tyystin vapaana - terveenä,
ja verenhimosta samoin koskemattoman puhtaana.

Aivan toisin nääs kuin ihminen,
joka syö helposti jymäytettävänä pitkätukkana
kaupustelijain kehotuksesta
ylenpalttisuudella ulkokullattua sontaa,
vaikkei olis' nälkäkään;
muodon vuoksi.
Tai muodin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 27. joulukuuta 2010

SELKOSiSSA

SELKOSiSSA

Sateli hiljalleen lunta. Harvakseltaan tipahteli. Aivan kuin jokainen nattura silmäilisi ensin oman paikkansa mihin päättää leposijansa maankamaralla asettaa.
 

Ei tuullut juurikaan. Sen tavallisen verran vain. Lehähdyksiä jokiuoman yllä. Satunnaisia, jotka uoman paisuneissa kohdissa saattoivat heilauttaa kaarelle taipuneen koivun ritvoja sen verran, että lumi varisi - eikä kun huuru se lienee, joka varisi hopeisena tomuna sevälle.
 

Oli miten oli, tässä kelissä, pikku pakkasessa, liikuskeli wanha riekonpyytäjä pitkillä metsäsivakoillaan. 
Verkkaisaan, hoppua ei ollut sitä vertaa, jotta hikipisaran olisi otsalle saanut. Ansapolkua oli laatimassa tämän tunturin orttaan. Ei sellaista kun ennen vanhaan muinoin - joskus kolmisenkymmentäkin kilometriä pitkää, päivittäin kierrettävää lenkuraa.
Nyt enää tuskin kymmenen on matka. Joka päivä kun on kierrettävä. Repolaisen jälkiä on niin tuhkatihiään.
 

Ei tässä auta luontoa alkaa ruokkimaan, pian ovat kaikki saalista kärkkymässä, ketut, kaarneet ja pöllöt jos alun antaa. Sukkelia ovat oppimaan ruokapöytään.

Hiihtelee hiljalleen. Ilmiselviin paikkoihin poimii käsikopelolla rinnukseltaan ansalangan, rihmasen, vaikka metallista se ollut jo pitkään on riekon ansa - messinkiä pääosin. 

Otsalampun valossa, on vielä hämärän loppua, pujottaa pään silmukan läpi ja ottaa huuliensa väliin. Sitten sipaisee niibillä pari oksaa, halkaisee päät ja tökkää ne hankeen. Asettelee silmukan vapaan pään karahkaan ja itse silmukan aukinaisena halkaistujen oksien avulla koholle sevän päälle. Tekee oksista risuaitaa siuloiksi molemmin puolin hankeen tökkimällä.
Silmäilee vielä ja tuumii mielessään: Siitä sen on mentävä. Jos on mennäkseen. Saattaa mennä toisenkin kerran ja useammankin jos luonto suo.

Ensimmäinen kajo koin puolella alkaa erottua sinisen rajamailla. Hiihtelee ja asettelee tottunut eränkävijä. Tämä on vasta ensimmäinen kierros, juonen teko. Sitä täydennetään sitä mukaa kun liikehdintää tapahtuu hangen kartalla. 

Reilun parin viikon päästä aurinkokin pilkistää jo vaaran yli ja nyt vain kultaisena viiruna keskipäivällä näkyvä alkaa varhenemaan vauhdilla.
 

~~~~~~~~~~~~

Ehtoo on yhtynyt jo aikaa sitten aamuun kun wanha riekostaja lähestyy kammia päinvastaisesta suunnasta kuin minne aamunkoissa lähti. Tunturi on kierretty ortan rajoja myötäillen. Tuulikin pysynyt aisoissa. Ehkäpä antaa poorin koveta pakkasessa ilman tuiskua. Aamulla sujuu jo kepeämmin aloitus.

Maha kiljuu, koko päivä matkattu kuivalihalla. Kahvihammasta pakottaa. Kun saapuu kammin eteen, kopistaa sivakat koivistaan, porkat kouristaan. Puhdistaa pohjat ja nostaa seinustaa vasten.
 

Astuu sitten sisään savuntuoksuun, pimeään kömmänään. Otsalampun sytytettyään ottaa pinon päältä valmiiksi vuolastut kiehiset, asettelee ne kaminaan ja tuikkaa tulen. Kertalaakista ottaa ja syttyy. Ja kumma se olisikin jos ei, sen tuhannen kertaa on tätä asiaa tullut harjoteltua.
 

Siirtää riitteeseen karahtaneen kattilan keskemmä ja nokisen pannun, sillä aikaa kun tuli alkaa ahmimaan ensimmäisiään. Pian saa latoa tulisijan täyteen jotta voi keskittyä roppinsa huoltohommiin.

Ulkokamppeet pois, koukkuihin roikkumaan. Kyntteliin tuli ja yhteen lyhtyynkin. Niillä näkee jo einestää.

Lämpö leviää tehokkaasti, vain uloimmat posiot pimeän rajamailla ovat viileitä. Niin ne aina, syrjässä, permannon liki. Ei sen väliä, siinä lämmittää missä pitääkin. Niin on suunniteltu.

Nyt jo tohisee pannu, onkaa pukkaa nokasta. Siirtää syrjemmä ja ropsauttaa askista porot vettymään ansastaja. Istahtaa rahille ja kurottaa orresta, hiirten ulottumattomista niestasäkin ja avaa sen polviensa päällä. Leipää, siankylkeä ja voita. Voittamaton yhdistelmä näissä oloissa.
Palastelee hartaasti, makuja aistiskellen. Ottaa väliin kohven ja laskettaa kuksaan jähtymään. Poimii sokerin tuokkosesta ja tipauttaa sekaan.

Kun  einestarpeet on raivattu niestasäkkiin ja orteen paikoilleen, on kohven vuoro nyt jo lämpimässä tilassa. Kyynärpäillä pöytään nojaten miettii tulevia ja meneviä, väliin kuksasta hörpäten.
 

Mikäpä tässä. Kaikki on varalla, tulee riekkoja eli ei. Sen näkee vasta jälkikäteen. Hötkyillä ei sovi. Eikä etukäteen saalista jakamaan alkaa. Njukčamánnun lopulla sen sitten näkee. Ainoan oikean totuuden.
Mutta jos kovin käy huonoksi saanti, joutaa täältä kyllä jo aiemmin juomuksia käymään.

Ehtoo kaatuu päälle. Lämmin ramasee pitkän ulkoilun jälkeen. Wanha riekostaja tutkii kaminan sielua, valitsee sopivan kokoisen pölkyn, tiivistää pienemmillä ja antaa vedon hetkeksi täysille. Ahnaasti tarttuu tuli honkaseen. Lunkka kiinni ja veto pois.
 

Sitten päällimmäiset kamppeet rahille. Lyhdyn ja kynttilän sammutus ja pujahdus makuupussiin. Otsalamppu saataville.
Matka unimaahan saa alkaa.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Wanhempana sitä sitten pystyy muistamaan mitä hyvänsä, on se tapahtunut tai ei.

sunnuntai 26. joulukuuta 2010

PiRULLiSET


PiRULLiSET
 
Tällaisina varjottomina päivinä
kun ajatukset ovat yhtä suuria tai suurempia kuin
se selkonen jonka reunalla seisoo - on ja elää;
itse mitättömänä pienenä pisteenä.

Sellaisina mystisinä sinisinä hetkinä,
eetokset leijumassa kepeinä lepeinä tyhjän päällä.
Talvihorrokseen vaipuneen kärpäsen paskana,
joka loitotessa katoaa kokonaan näköpiiristä,
haihtuen tyystin näkymättömiin, lakaten pois olemasta
ja on silti malkana luonnon silmässä,
jos siitä käsin katsoo.

Kyllä, aivan, näinä päivinä sen hoksaa.
Mikä ettei, sininen vastaa kätellessään päivällä toista:
Tahrana tuhansien hehtaarien kokoisella lahealla,
mannun kattavalla sänkypeitolla siksi että kykenee;
ei käänny pois ensimmäiseen vastukseen törmätessä.
Pohjoisen sitkas ihminen,
oma lajinsa.

Parhaat kuolevat pois päältä, sattuma vuolee siivun,
nuolee kerman - loput, ne pirulliset sinnikot,
istuvat elämässä kiinni kynsin ja hampain.
Eivät luovuta nuo yltiöpäiset sisupussit,
kieltäytyvät kuolemasta,
vaikka ovat lemmot täysin valmiita siihen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 25. joulukuuta 2010

NATALiS SOLiS iNViCTi


NATALiS SOLiS iNViCTi
 
Pesäpäivät ovat ollutta ja mennyttä.
On voittamattoman auringon syntymäpäivä.

Jokaiseen uuteen huomeneen kuuluu täst'edes
ja vastakin yhä väkevämpi kajo taivaanpiirillä,
yhä vahvempi, päivä päivältä paksuneva kultainen viiva;
aina auringon ujoon ensi pilkistykseen saakka.
Sikäli ja mikäli ja vain,
jos luonto suo lähes pilvettömän sääilmiön.

Tässä ajassa tummansininen,
tähtien pilkuttama taivaankansi liukuu ultramariiniin,
avaruuden läpi siintää lahea kaje
joka ohenee hennoksi sineksi.
Ja vihdoin - keskipäivällä,
kultainen kaistale ilmestyy näköpiiriin horisontin ylle.

Tyhjäkäynnille tipahtanut aika saa siitä merkin,
vaiennettu, pysähtynyt hiljaisuus alkaa elää - liikuttaa.

Tuulen lehähdys varistaa huurretta ritvoilta,
lumihiutaleiden nostama meteli sevään törmätessään
kuulostaa äänettömyydessä raekuurolta peltikattoon.

Tintin pyrähdys naapurin oksalle atimaan
ulottuu aistimiin kääntäen päätä.
Saa heristämään moittien sormea: hyss.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 24. joulukuuta 2010

VALLANKUMOUS


VALLANKUMOUS

Ja tapahtui niinä päivinä, että Absurdistanissa kansan raivo täyttyi hallitsijoitaan vastaan ja ylitti sitten mittansa jo ennen vaaleja.
Kadulle noustiin hyvissä ajoin vastustamaan kaikkea, jopa vastustamistakin rohkeni joku vastustaa siinä sivussa, mutta ei sitä kukaan laskenut.
Kansalla oli hyvä tahto.

Kinkerpiireittäin kokoonnuttiin kunnantaloille syöppöjen eteen vaatimaan näitä siipiveikkoja tilille. Että nyt olisi sitten laitimmainen kerta kun olisi mahdollista antautumalla muuttaa tilanteen lopputulema itselle edulliseksi.
Valtion virastojen eteen pystytettiin  myös tietty barrikaadit - miksikäpäs ei. Rauhankynttelit sytytettiin kumousta juhlistamaan ja polttopullot nakattiin puhtaaksi kolatulle kivetykselle.

Nooh, eräälläkin kunnantalolla hätkähdettiin niin paljon kuin vain voitiin ja kyettiin sosiaalisen vastuun nimissä, sillä ainahan yllättävä meteli niin tekee, muttei siellä suinkaan säikähdetty. 

Sen sijaan johtoryhmä: kunnanjohtaja, palopäällikkö ja teknisen toimen johtaja, aloittivat palaveeraamisen oitis justiinsa ja ottivat kassakaapista kunnansuojeluohjeen joka oli naamioitu väestönsuojelukansion mapiksi.
Helpotuksen olisi suorastaan huomannut kolmikon kasvoilla tyhmempikin sivustaseuraaja, mikäli sellainen olisi jostakin syystä sattunut paikalla olemaan.

Hetkisen aikaa ohjetta luettuaan he siirtyivät kunnantalon saunaksi lavastettuun johtokeskukseen jossa kunnanjohtaja tarjosi kaikille tupla-rinksut sawustettua palowiinaa ondöroks. 

Otti sitten jääkaapista suolapalaa sekä nasautti huurteiset auki kaikille kolmelle joita kävivätkin sittemmin, kiukaan lämpiämistä odotellessaan lämpimikseen nauttimaan.
Hiprakoiduttuaan myös vallankumouksesta  kompia ja pilkkapuheita heittelemään.
 

Palomestari, joka näistä kolmesta oli lukemattomin, kysäisi viilipyttymäiseltä kunnanjohtajalta, että eikö tässä pitäisi johonkin ryhtyä, tulevat pirut pian sisälle.

Kunnanjohtaja hymyili oneasti, nousi, napsautti pukuhuoneen seinästä auki peltisen lunkan, jonka takaa paljastui näyttö ja näppis.
 

Sanoi koleerisuuttaan hillitysti peitellen:
"Jos eivät kohta lakkaa  perkeleet ja lähde kotiin, katkaisen tästä klikkaamalla sähköt pitäjästä. Vain meille tänne jää virta. Minä luulen että ne piankin keksivät pakkasessa muuta tekemistä kuin hölmöillä kunnantalonsa edessä.
 

Se on nähkääs niin Hyvät Veljet, että kun lakkaa pankkikortit toimimasta, hiljenee koko pitäjä. Harvalla nääs on sukanvarressa pitemmäksi aikaa varattuna silkkaa rahaa. 
Kun roskaruuan myynti ja saanti ehtyy, roskasakki lähtee kotiinsa nälkäänsä paikkaamaan. Sillä siisti.
Tämä rupusakki on kytketty niin monilla seiteillä sähköverkkoon, että meillä jotka hallitsemme energian, on kaikki vallan avaimet käsissä. Ja nyt saunomaan herrat."


Rupusakki hälisi vittuuntuneena kunnantalojen pihoilla. Kukaan ei tullut huiskuttamaan valkoista lippua antautumisen merkiksi. Säännölliseen ateriointiin ja välipaloihin tottuneet vatsat alkoivat purnata, esittää vastalauseitaan. 

Harvalla oli eväät kun äkikseltään mietittynä asia tuntui olleen ensiksi pelkkä läpihuutojuttu; valta vaan kansalle ja sitten kotiin.

Pakkasessa ei ollut mukavaa tyhjin vatsoin seisoskella. Tilanteeseen oli tulossa luova tauko. Mutta sitten kunnantalon ullakkokerroksen parven ovi yllättäin avautui. Kunnanjohtaja astui esiin punakkana, selkä höyryten, vasta munien peittona sekä megafoni kourassaan ja ilmoitti vallankumouksellisille:
"Jos että nyt hyvällä palaa koteihinne, niin pitäjästä katkaistaan sähköt. Aikaa poistumiselle annan tasan vartin ja sitten sähkö katkaistaan teiltä opiksi ja ojennukseksi loppupäivän ajaksi, että ehditte miettiä miten hampaattomia te olette meidän edessä."

Parvekkeen ovi loksahti kiinni. Roskasakissa alkoi kiivas pohdinta jonka tulos oli, että ääliöitähän tässä ollaan oltu ja lyhytnäköisiä kun lähes kaikki elämä on viime kädessä sähkön varassa.
Lähdetään pois ennen kuin ne tosissaan suuttuvat.

Ja niin lähtivät valumaan surullisina ja apeina koteihinsa nämä vallankumoukselliset reppanat, hyödylliset idiootit. Valtansa olivat luovuttaneet puolueille jotka nyt patsastelivat päällepäsmäreinä kaikessa mikä liittyi inimiselämään. 

Ainoastaan se oli varmaa, että vallasta ne eivät luopuisi muuten kuin väkisin ottamalla.

Porsimossa lahtisika sai tällin hamarasta otsaansa ja aloitti jouluvalmistelut sen siliän tien.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Joka nyt pitää silmälappuja, tietäköön että samaan varustukseen kuuluu vielä suitset ja ruoska.

torstai 23. joulukuuta 2010

kuvatorstailaisille


KAHDEN VAiHEiLLA


KAHDEN VAiHEiLLA
 
Tykkyä kantavat puut ovat pinteessä rinteessä,
huojuvat hiljaa eeskahtaalle - toisilleen kuiskien,
painavine kuormineen.
Suorina vielä,
vain hieman taipuen pahtaalle soittavan tuulen tieltä;
laulavat yhdessä kehtolaulua talvelle.

Valkoinen hiljainen metsä on melkoinen näky
mykkine lumisine salkoineen.
Se imee äänen, eliminoi kaiun,
viimeisenkin haiun;
ääneen lausuttu sana uppoaa kuin untuvasäkkiin
ja jää sinne.

Hiljaisuuden kuulee silmillään,
aistii lumisen massan mykän vastauksen tykystä.

Sininen valtavirta imee väenväkisin mukaan,
kahden hämärän rajamailla on valittava;
liudentuako pakomatkalle - samaan ykseyteen,
vaiko kääntyä takaisin paluujäljille,
kuolleen valon polulle.

Siitä sitten lämpöön -  savuntuoksuiselle tulelle
odottamaan kuni kahvi kuksassa on jäähtynyt.

Kahden vaiheilla. K a h d e n    v a i h e i l l a.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 22. joulukuuta 2010

KEiTTOSALKO TUiKATAAN


KEiTTOSALKO TUiKATAAN
 
Nyt kiidämme jo oiwallista haipakkaa valoa kohti,
pimeys on taittunut muutama tovi sitten.

Ensimmäisiä kajastuksia voi ounastella sihtailevansa
vaikka heti kun oijustaa rantteelle;
kultaista kehrää kolmen viikon kuluttua,
jolloin varjomaailma palaa
ja sieluton aika ehtyy.

Se hetki,
mystinen, koskettava;
rinnassa läikähtää kun kultainen kiekko,
tunturin puolittama,
vilahtaa muutamaksi tuokioksi esiin aavan selkosen yli,
sikäli mikäli taivas on sees.

Umpuilmalla tehdään torkkotulet,
avataan niestasäkki ja syödään eineet
ja juodaan päälle nokipannukohvet.

Keittosalko tuikataan kinokseen pystyyn
ettei taivas putoa niskaan,
tai jos putoaakin,
tekee reiän kanteen josta auringon sopii pilkistää.

Ja säteet kutittavat leuan alta niin,
että suorastaan naurattaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 21. joulukuuta 2010

iHMiNEN KOMPUROi


iHMiNEN KOMPUROi
 
Puut värisevät,
palelevat mustina alastomina kylmässä,
uupumaton pitkä tuuli on soittanut lumipuvun yltä.
Varistanut lakkapäiden taakan tomuna;
kimmeltäväksi kuoreksi kuolpunan sevälle.

Luokille vääntyneiden runkojen alakuloinen ryväs
tunturin valkoista kuvetta vasten;
oneana roikottaa ritvojaan.

Alistuneena tolaan odottaa valon tuomaa elinvoimaa,
joka pian virtaa jähmeässä suonistossa
ja saa sulamisen ihmeellä suoristumisen ihmeen.

Kuu maistaa tänään maan varjoa;
linnut ja kontiaiset pidättävät hengitystään.
Se hetki lähestyy - ei ole enää kaukana
kun pallo saavuttaa toisen äärensä kääntöpisteen.

Huomenna kaikki on toisin - emme enää loittone pois,
vaan palaamme jälleen auringon syleilyyn.

Luonnon uusi vuosi alkaa tismalleen oikeassa ajassa,
ihminen kompuroi kaikessa vajavaisuudessaan perässä,
niillä taidoilla joihin se kykenee;
keksien kaikenkarvaisia syitä ja selityksiä
omalle absurdille tolalleen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 20. joulukuuta 2010

KOKUREiSSU

KOKUREiSSU

Skippagurrasta lounaaseen muutama kymmen poronkusemaa on paikka jossa kuu ja aurinko paistaa ristiin. Sama se sille, mutta siitä vielä noin 70 peninkulmaa lulliin on hyvä taimenjärvi.
Oikein hyvä. Niin hyvä että sinne yleensä kannatti mennä, jos kerta mennäkseen. Nähdä vaivaa - sanotaan, vaikka mikä vaiva se nyt on, jos omaan tahtiin suoritettavan aherruksen lomassa saa vastalahjaksi jymäköitä, paksuniskaisia taimenenköllyköitä väkitukun tahi takkavitallisen?

Jäät oli jo aikaa sitten vahvoneet miehen kantavaksi ja pilkkimiehenhän kantaa empiiristen tutkimusten jopa puoletkin virkamiesten vahvistamasta normipaksuudesta, joten ei mitään huolta sen suhteen. Rensseleitä pakkaamaan vaan ehtoolla ja loput sitten aikasten aamunkoissa, sian pierasun aikoihin.
Sinne oli nyt muutamilla suunnitelma mennä. Paahtaa tienpohjaa kolmisenkymmentä ja sitten vielä kymmenkunta kilometriä rantoja seuraillen jään päällä.

Pakkasta oli, ei haitaksi saakka, mutta miinus kahtaviittä tavoitteli jo. Rapsakka keli. Kelkat ja reet oli jo edellisenä iltana laitettu rekkaan ja aamulla oli lähinnä vain itsensä vyöttäminen ja einesten teko. Treffit oli tehty reitin lähtöpaikalle.

Hyvin valmistellusta matkasta ei kahta puhetta, ennemminkin oli se näköjään tehtynnä. Ei paljon palaveerattu sen suhteen. Kaikki mitä asiaan kuului, oli käyty läpi talviasennolla. Kyseessä oli suoratoiminta ilman tyhjänpäivästä diskudeerausta. Oli liikuttava Aaasta Beehen, tehtävä tuuralla avanto uittolaudalle. Nyittävä lautaa kaksi verkon mittaa ja lyötävä sitten uusi avanto josta lauta ylös ja sitten verkkoin kiskonta jään alle. Kytkeminen rantaviteliköstä mukaan otettuihin karahkoihin.
 

Siinä oli pyydys paikallaan lähes kierän jään alla, vain ohut lumiharso koristeena. Ja sitten seuraava ja seuraava. Paikat olivat tiedossa. Sitä paljon puhuttua hiljaista tietoa, jota ei vielä painetusta sanasta löydy. Eikä internetistä.

Tusinan verran juomuksia asettelivat. Pitkähän se päivä oli. Tulilla piti käydä kahvittelemassa välillä ja einestä käkättimeen lappamassa, mutta vihdoin oli homma valmis.
Myöhään ehtoolle meni kuni talviasennolle takaisin ennättivät ja tovi siinä meni myös kunnes saivat huoneenlämpöön kehonsa tottumaan.

Seuraava päivä pitkä, odottelua, ei mitään järellistä hommaa, silkkaa odottelua kärsimättömänä. Jotta tulisi illansuu, ehtoo ja yö ja aamu. Että pääsis lähtemään ensimmäiselle kokuulle. 

Pettymyksen ja onnistumisen tunteet velloivat vuoronperään ja lopulta ehtoo koitti, yö ja uni voitti, mutta jo suden hetkellä, heti koiravahdin jälkeen, alkoi kahvittelu ja varustautuminen. 
Kahdeksaksi oli sovittu lähtö tienposkesta ja kahdeksalta lähdettiin. Toista tuntia paahdettiin rensseleiden kera kelkoilla ensimmäiselle juomukselle.
 

Toinen suoraan kaartoi vetoavannolle. Kairalla reikä, haraus ja naru irti ja toiseen kiinni. Jytyytti. Rinnassa läikähti. Salaman kulki mielihyvä humeettiin. Iso kala, mutta ei vielä tiedä mikä epeli.
Samaan aikaan toinen, saaliista vielä täysin tietämätön, löi tuuralla kokuavannon, nappasi haralla narun. Tunsi saman jytinän. Ei malta pitää suutaan:
"Saatana, saamma ainehi yhen jonkun kalan perkele!"
 

Alkaa saman tien lappamaan juomusta avannon reunalla kaksin käsin. Nyt ei kynsiä palele. Sitten jo vilahtaa hopeinen, mustatäpläinen kylki, taimen ja heti kerralla iso, nelikiloinen ainakin, vähintään ja kasvaa vielä muutaman sata grammaa kun sitä taivuttelee vaihtamaan hiippakuntaa. 
Lopulta muljahtaa jäälle ja on samassa irti. Tempoilee lumessa, mutta tokenee muutamasta kalikan iskusta. 

Mellevä hymy vääntyy naamalle. Käsi huitoo kaveriin päin. Sitten ei tunnu verkossa mitään, mutta yhen äkin avannossa on vielä toinen, hieman pienempi, elossa, mutta levossa. Nousee vastaanpanematta, alistuneena jäälle.
 

Kalikasta saa sekin otsaansa. Verkon pää tulee ja käden heilautuksella toinen alkaa tallustaa vetoavannosta erkaantuen kunnes tuntee solmun takertuvan reunaan.
Löysää narun ja paarustaa takaisin reiälle. Irroittaa narun, sitoo sen avantonaruun ja siinä kaikki.

Sama homma pikkupakkasessa tusinan kertaa, aina tulee jotain: siika, harri, taimen, matikan luiruja, haukikin.

Kun homma on tehty, marraskuinen päivä jo ehtynyt, tuloksena oiva saalis. Pari hymyilevää miestä vielä kaukana tiestä.
Mutta parin tunnin päästä jo kotinurkilla tyytyväisenä lämpimässä uutta kokua pohtimassa.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Wanhempana sitä sitten pystyy muistamaan mitä hyvänsä, on se tapahtunut tai ei.

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

SiNiSTÄ HÄMÄRÄÄ


SiNiSTÄ HÄMÄRÄÄ
 
Sopivasti pakkanen,
alun neljättä kymppiä huitelevat ahnaimmat pykälät.
Napsahtelee puissa ja nurkissa,
tuntuu wanhoissa luissa;
muttei pure eikä suremalla lakkaa.
Yleensä lämpenee kesäksi turkissa.

Mukavasti sinkoilee ääni,
sinisen hiljaisuuden keskellä,
taholta toiselle,
määrätietoisen epävarmasti.

Ei saa selvää mikä puista napsaa,
eeskahtaalle kiirivät kaiut sekoittavat pakan
ja jalkain alla narskuva lumi
tekee kokonaisuudesta hauraanoloisen äänimaailman,
talvisen sinfonian,
sellaisen teoksen jonka jokainen kuulee uniikkina.

Täyttyvä kelmeä kuu maustaa atmosfäärin
lahealla varjomaailmallaan.

On valoisaa ja pimeää yhtä aikaa,
sinistä hämärää;
hiljaisuutta rapsahdusten piirittämänä rantteella,
kirkkaan tähtitaivaan alla.
Vain revontulten mystinen laulu puuttuu.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 18. joulukuuta 2010

KOiViSSA SOLATUT NUTUKKAAT


KOiViSSA SOLATUT NUTUKKAAT
 
Met olema hyinki etulinjassa pakkasen suhthen,
eikä siinä mithän,
jo vain killa sen kera toimhen tullee mutta se veto;
käy se lempo parhaassa tapauksessa navalta navalle,
jäähyttää koppuraksi,
etenki jos on jäänyt housun liitinki auki,
niin kun nyt wanhoilta horiskoilta pakkaa sattumhan.

Ei nyt ihan aina,
joskus vain,
waimoväen mieliksi,
että pääsevät sanomhan muuten virheettömälle.

Siitä saa palkaksi nokipannukohvet
ja tanakat palat postonkakkua,
semmosta mihin on kamelin sekhan ripoteltu
hyppysellinen vehnäjauhoja myllärin mieliksi.

Tuoksuu jo aatellesaki niin somalle,
jotta vesi kielelle herahtaa,
rapsahtaa jäähän suupielhen,
jos sattuu anhittomaan pakkaseen
kun ajatus humeettiin vilahtaa.

Eipähän palele ainakhan - tikkuri, välikausitakki,
hihallinen turkkiliivi ja pässinpökkimät toppahousussa,
kaiken kruununa koivissa solatut nutukkaat.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 17. joulukuuta 2010

MANiPULAATiO


MANiPULAATiO

Jotenkin tuntuu, että joulusta vaahdotaan nyt inimisten keskuudessa hieman vähemmän. Johtuneeko siitä, että kenties €uron huojunnan takia mania sullotaan kaiken hulvatun varolta sukan varteen ja patjan alle mieluummin kuin kaupustelijain ikuisesti täyttymättömään ahneudenkaivoon?
 

Saattaa tuntuma johtua tosin yhtälailla siitäkin että kauppareissuja meikäläisellä on harvakseltaan, liian harvakseltaan kaupustelijain mielestä. Neljä reissua ja HUPS - kuukausi onkin jo vierähtänyt suurin piirtein. Mene ja tiedä. 

Se on kuitenkin totta (ei faktaa, jota myy Tilastokeskus aina tilaajan toiveiden mukaisesti), että vain käteisellä manilla on meillä roskasakkilaisilla perusselviytymisen kannalta merkitystä, jos  ja kun kurssit ja pörssit alkavat kaatuilemaan tai lankeilemaan.

Ainoa poppoo joka tuntuu innostuneen joulusta aivan suunnattoman ylenpalttisesti kaupustelijoiden lisäksi, on YLE-manipulaatio. 

Nähtävästi hallituksen  määräyksestä joka päivä, jokainen toimittaja, jokaisessa ohjelmassa sivuaa jostakin vinkkelistä mustakaapujen ja kauppiaiden joulua. Käsittämättömän pitkä suorastaan on se lista niistä perinteistä joita tulee noudattaa YLE-manipulaation mukaan välttääkseen erottumisen laumassa.
Manipulaatiota tulee kaupustelijoiden kassaan 24/7, vaikka maata taapertaa myös melkoinen joukko pakanoita ja muita kummallisuuksia jotka eivät piittaa joulusta muuten kuin tuhahtamalla. Kenties laskemalla ilmaa joutavan asian suhteen.

Harva jouluaktivistikaan enää kykenee kaiken hössötyksensä keskellä - kotikutoisen tai sivusta syötetyn, pysähtymään miettimään miksi joulun aika jo ammoisista ajoista saakka on ollut inimisille niin tärkeä, hyvin paljon ennen kuin Jeesus keksittiin ja sijoitettiin sen nimenomaan elämälle tärkeistä tärkeimmän hetken päälle. 

Nooh - olkoon, oikeammin sanottuna ei ihan päälle, mutta riittävän liki viedäkseen huomion aidon tosiasian sijasta hölynpölyyn.

Onhan se nimittäin niin, että maapallon "uusi vuosi" alkaa sillä sekunnin murto-osalla, sillä hetkellä kun maa kääntyy kiertoratansa kuolokohdassa taas likenemään aurinkoa. Tämä nykyinen vuoden alku, mustakaapujen ja muinaisten hallitsijain siirtämä Uusi Vuosi seuraa tätä originaalia tapahtumaa 9-11 vuorokautta jäljessä.
 

Tokihan Telluksella on monta muutakin asiaa hieman hutasemalla tehty, mutta tämä ja tässä on nyt aktuelli. Ylipäänsä hutaisut johtunevat lähinnä vain siitä, että iniminen on luomakunnan kuningas pelkästään omasta mielestään, mutta että kumminkin.
 

Ensimmäisenä tekona uusi tuleva eduskunta - jotta elämä palaisi aikuisten oikeesti radalleen, joulun ja uuden vuoden voisi integroida samaan nippuun sekä palauttaa koko karonkan alkamaan talvipäivänseisauksen aikana, joka tällä erää on tulevana keskiviikkona, kuluvaa kuuta ja vuotta. 
Tarkalleen sanottuna suurinpiirtein tasan klo 01:39. 

Seuraavan kerran pippalo puolestaan olisi siitä 365,25 vuorokauden kuluttua, eli jotakuinkin 22.12.2011 klo 7:31 - sopivasti aamukahvin aikaan.
 

Se olisi kätevää. Jeesus-inimiset voisivat viettää kinkereitä omassa hengessään, sepitetyn draaman ja kaavan mukaan; me pakanat ja muut  toisarvoisemmat ja vähäpätöisemmät uuden vuoden alkamisen takia ja jotkut eimistäänkotosin olevat ihan vain huvin vuoksi, koska se varmasti on vapaa- tai joutopäivä.

Kaiken edellä kerrotun operaation seurauksena edes yksi elämän peruselementeistä, vuodenkierto saataisiin aloitettua puhtaalta pöydältä.

On niin tehty ennenkin - fy fan. Muudan Ruåtsin kunkku määräsi tässä taannoin kalenterin siirrosta, ei tosin tämä Kalle, eikä sen takia, että tyttärellä on maha pystyssä ennen aikojaan, vaan joku muu se oli.

Kuitenkin eräänä keskiviikkona 17.2; herran ja kuninkaan vuonna 1753, kansa heräsi onnellisena tavalliseen tapaansa toimillensa ja puuhillensa.  Niisti sitten  illalla  päreitä iltapuhteen aikaan ja puhalsi lopulta sen sammuksiin ja kävi suin päin matkaan
Höyhensaarille.
Kun sitten sama rahvas aamulla palasi reissusta ja virkosi unestaan, olikin jo torstai,  maaliskuun  1. päivä,  mutta  kuitenkin samaa herran ja kuninkaan vuotta 1753 elettiin.

Siinä hässäkässä meni syntymä- ynnä muutkin merkkipäivät joksikin aika tyystin sekaisin, eikä kaikista taida olla tolkkua vieläkään.
Tuolloinhan siirryttiin pohjoismaissa juliaanisesta gregoriaaniseen Aadolf Fredrikin toimiessa kumileimasimena.

Jaarittelu sikseen. Nykypäivän pitkällä matikalla ja tietotekniikalla; atomikelloilla ym. raksuttimilla vuosi kyllä saadaan tämmäämään pilkulleen oikein ja sillä siisti. Jos vain on halua. Eri asia on tietty kenen etua palvelee se että edes yksi tosi pitäisi paikkansa tässä manipulaatiolla höystetyssä maailmassa.

Oman elämäni sykähdyttävin, sittemmin riemastuttavin, kai rienaavinkin joulumuisto on 60-luvun alulta. En ole ihan varma oliko piirros Apu-lehdessä vai jossakin muussa, mutta joka tapauksessa vaikutuksen se teki pieneen inimiseen.

Siinä viivapiirroksessa maata rojotti porsimon pahnoilla valtava imisä parkuen, kyyneleet silmissä. Pienet kippurähäntäiset potsit lohduttivat itkevää äitiään:
"Äiti rakas - älä itke - pianhan tulee joulu!"



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Wanhempana sitä sitten pystyy muistamaan mitä hyvänsä, on se tapahtunut tai ei.

torstai 16. joulukuuta 2010

mielenrauha


HiMPUN YLiKiN


HiMPUN YLiKiN
 
Koska en ole kuullut kenenkään moista vielä kertovan,
oletan että varsinaisesti,
ilman toimeen ryhtymistä sitä ei tiedetä.
Siispä asiaan.

Saavuttaakseni mielenrauhan;
levollisin mielin tuijotan taivaan piiriä
annan haihatusten hötkyillä mielen kuvien völjyssä,
hupsutella ilman kiirua.
Poiketkoot lemmot vaikka avaruuden toisessa päässä.

Siellä, juuri niin - äärettömässä,
kuikuilemassa näyttävätkö siniset ajatukseni
sinisiltä sieltä käsin.

Vai onkohan sittenkin,
jossakin puolivälin tietämillä etappi,
värien kääntöpiste tai lepopaikka,
johon sininen saa jäädä lusmuamaan,
jos voimat ehtyvät matkalla.

On sinne perhana sellainen tovi matkaa;
ajatukseltakin saattaa vilahtaa reilu silmänräpäys,
ehken himpun ylikin.

Riippuen tietty siitä,
missä kohtaa selkosta sattuu sillä erää seisomaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

ÄHiSEMiNEN


ÄHiSEMiNEN
 
Kaamoksen pakkasta uhaten,
jostakin erinomaisen tummansinisestä sysipimeästä;
valtavan tasaisen ja sileän lakeuden reunustalta,
heijastuu valokiilaan karahkaan sitaistu riepu
moottorin ulinan läpi.

Heijastavaa nauhaa.
Ohitusvaiheessa - seuraavaa jo hakien erottaa;
kiinni vielä risottuneessa aluskankaassaan.
Keltaisessa, alkuperäisessä.

Välkehtii ja elää.
Opastaen hakijoita vaakasuoraan viistävässä tuulessa
joka lanaa pitkin järven jäälaakiota,
nuoleskee ja höylää kaikkea sevän pinnasta nousevaa;
juoksuttaa tuoksulunta kohoumien suojanpuolelle
puhalluksen myötäisiksi nietoksiksi.

Ankara ja möykkyinen viittatie,
suuntaviittana pitkän järven pitkä mustanpuhuva ahde;
mennessä
styyrpuurissa,
paluumatkalla
paarpuurissa.

Tien päässä odottaa wanha riitti,
jäänveisto, sormien kastaminen hyiseen sohjoon,
ähiseminen otsalampun valossa.
Satunnainen hymyn häive onnen myötä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 14. joulukuuta 2010

SiPiPUHETTA


SiPiPUHETTA
 
Sinisen sävyinen hämyinen satumetsä;
mystisiä napsahduksia siellä ja tuolla silloin
kun tuuli hiemankin tukistaa latvoista.

Hakomispuussa päivystää pikisilmä kaarne,
ukko itse lienee ties missä,
mutta hangelle varisseet neulaset juoruavat,
että atrialla on oltu.

Tämä on jokatalvinen riitti rakastuneiden puiden tykö,
puiden jotka onnellisina ovat kietoutuneet toisiinsa,
antautuneet loputtomaan syleilyyn.

Pienet leyhähdyksetkin saavat aikaan hinkkaamista,
omituista ääntä, lähinnä narinaa,
mutta myös kuiskintaa, sipipuhetta,
jos vain sallii itselleen kuvitella niin.

Nuotio hiipumassa, savu yhä hivelee, sivelee sielua;
ilta saamassa pitävän otteen päivästä,
latvuston läpi kuultaa vielä tunne häivästä,
joka liukenee vaaleanpunaiseen kanteen.

Lauhtunut musta kana, tervaksen haiku,
kulmalleen kempsahtanut kuksa;
haalin tavarat haltuun, suljen nälkäisen repun suun
ja nousen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 13. joulukuuta 2010

LOUEELLA


LOUEELLA

Selkosen raskaaseen, kaiken äänen imeneeseen äänettömään umpioon tunkeutuu jostakin reunamailta ensin hento sirinä joka sittemmin voimistuu vähitellen ulinaksi ennen kuin valokiila ehtii tievojen välistä aavalle kaamoksen hämärää leikkaamaan. Lihta-Uula siellä porojensa perään katselemassa on.
 

Taitavasti pujottelehee äiji ahkio peltipailakan perässä jängän pounikoissa, vääntää hanikan selälleen ja roiskauttaa sohjoisen hetteen yli. Muutaman riekon parvi pelmahtaa syrjään sadatellen, vaikkei sitä muut kuulekkaan pärinältä. Määrätietoisesti etenee konemylly, jauhaa ja myllää vuosikymmenten saatossa tutuksi tullutta uraa. 
Samaa jota aikain alusta ovat ensin peurat, sittemmin poroiksi muuttuneina kesäisin rannionaan pitäneet, näin talvisin jotoksenaan. 


Valtaisa olisi se elo joka siitä kulkeneista tokista koostuisi, mustaisi kokonaisen tunturin kallaan. Tallaisi jäiseksi kiekeröksi.

Vaan nyt se kehveli pysähtyy. Sammuttaa oikein moottorinkin pörpöttämästä. On tainnut vuottaa kätkän taikka ilveksen - suden tuskin, ne kuuluu huilaavan Lannanmaassa nykyisin.
Mutta kätkämpä hyvinkin tahi sitten sen haaskan. Ilmankos pari riuttaa kaartelee korkealla, sinihämärissä näkymättömissä, mutta kronkkuen maahan saakka.

No nyt kuuluu jo nykäsevän käyntiin, poronpaskoja taisi tunnustella, josko kauan on kulunut siitä kun ovat tästä menneet.
Pian on jängän puolivälissä ja alkaa lihetä kuolpunan reunan kattavaa koivuvitelikköä. Siitä kun pääsee pujahtamaan sovinnolla läpi, on pian kuulumattomissa ja perävalokin haihtuu pian kuin pieru Saharaan. 

Jäljelle jää vain veres arpi karstanteen silossa pinnassa. Sen verta on jo tuuli ja kostea sää ahavoinut hankea, ettei jäneksestä jälkeä jää, jos ei pasko tahi pakoloikassa kynnet raapuja piirrä.

No pysähtyy se sittenkin metsän reunassa. Kun ensin hieman röntsällään olevaa keloa ympäri ajaa muutaman kerran. 

Tulipaikkaa se selvästi valmistelee. Tamppaa telalla lunta tiivimmäksi. Saattaa tuo vain mokoma jäädä siihen yöasennollekkin. Puuta on ainakin poltettavaksi runsaasti. Tuohon myrskyn katkaisemaan kannon tynkään kun vestää kiehiset, niin siitä saa kunnon torkkotulet.
Ja vieressä rönöttää aivan anhiton, raikas ja raihnaton kelo odottamassa konesahan ahnaita parkaisuja. Se pätkiksi, niin saa olla vaikka parikin yötä jos loueen levittää.

Niitä ja vähän näitäkin Lihta-Uula siinä raatailee, mitä nuita, yksinkertasia ja vähäpätösiä asioita listaamaan. Kun saa tulen aikaseksi, kurottaa hangenpäältä koivusuoron, leikkaa leukulla hangesta mötikän ja asettelee sen tulen loimuun niin, että alkaa tiputtaa vettä alakulmasta nokiseen kanaan. Ikivanha sulatuskonsti kiireettömässä maailmassa. 

Sillä aikaa asettelee louekankaan ja muutaman porontaljan sijoilleen. Ehtiipä tankata Linksinsäkin ennen kuin pääsee kahvittelemaan.

Kahvin päälle on vuorossa tupakki ja sitten vasta alkaa asettumaan pysyvämmin sijalleen.

Tovin kuluttua kaivaa rensseleistään kolhiintuneen, korkeareunaisen paistinpannun, lohmasee siihen vartin voita paketista ja kun sulaa, vuolee siihen puolenkiloa kohmeista käristystä. Keksii jostakin parkansa kätköstä karkeaa suolaa hyppysellisen ja antaa nuotion hoidella asiaa.
Kun ruskistusta on silmämääräisesti nokko, ottaa kouralla pari kertaa lunta siihen ja jättää eineen tulen kylkeen hautumaan. Sillä aikaa kaivelee esiin rukiisen leivän kyrsän, josta niibillä viiltelee muutaman siivun polvelle.
Siinä kaikki. Pohjanhovin puolukkasurvosta ja pottumuusia ei ole nyt heittää peliin. Eikä muitakaan Lannanmaan koukeroita.

Akateemisen vartin kuluttua taivuttaa Lihta-Uula itsensä käristyksen puoleen ja ottaa sen tuoksuvana haltuunsa. Uittaa leivänpalasta järjen lumoavassa soseessa ja kauhoo leivänsyrjällä atriaa ääntä kohden, rasvainen vana kiiltäen leukapielessä. Viimeisellä palasella kaapii pannun puhtaaksi seuraavaa annosta varten.
 

Siinä kaikki, sellaiseen kursailemattomaan kulinaristiseen nautintoon ei kertakaikkiaan ylletä minkäänlaisessa interiöörissä ja kyllä se on gastronomisenkin osaamisen kera vähän niin ja näin urbaanissa atmosfäärissä.
Vaikka kuin toisin mainoksissa väitettäisiin eksoottisista Lapin herkuista päin naamaa.

Päälle vielä tupakista vahva annos mielihyvää humeettiin. Mikäpä siinä on, moisen etuoikeuden jälkeen - kaamoksen
mystisessä sinertyvässä hämärässä pohdiskella levollisena - vatsalaukku täynnäns' luomuporoa, kaikenmaailman kiireitä ja jonniijoutavia huseerauksia.
 

Kun tupakin natsa sinkoutuu nuotioon ja siihen asetellaan muutama pölkky asiantuntevasti, Lihta-Uula nostaa taljaa ja pujahtaa taljojen väliin ja ottaa kurssin Höyhensaarille.
Huominen tulee jos tulee.

Jossain tievan päällä yksinäinen hukka vetäytyy hiljakseen taapäin ja kun on varma ettei silhuetti enää ulotu tievan yli, käännähtää ja lähtee jolkuttamaan Äytsijärven suuntaan isommin kiirehtimättä.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

VALHEiDEN TAiVAS


VALHEiDEN TAiVAS
 
Päivät elävät toistensa kaltaisina valtaisina parvina,
muodostavat vuodenkierron erilaisine ilmiöineen.

Pikkuhiljaa, mutta päättäväisesti - tasaisin askelin,
kierto etenee taas kohti hetkellistä ehtymistään
kunnes pian - kymmenen kaamoksen sinistä päivää;
talvipäivän seisauksen murto-osan hetkellä,
maailma syntyy uudestaan
ja on jo yhdeksän päivän wanha,
kuni ihmiset vasta juhlivat sitä.

Siitä vielä pieni tovi, varjoton aika loppuu
ja kultainen kehrä palaa sijalleen.

Eikö maailma koskaan opi seuraamaan ajast'aikaa?
Sen tuhannen vuotta on tiedetty tuo hetki,
mutta yhä vielä - kuussa käynnin jälkeenkin,
elämme aikaamme jäljessä potien ahneuden tautia,
mielen turmelevaa - tappavaa.

Joka kerta kun vuosittaisen kierron toivo orastaa,
tuo puhdas, viaton tallotaan saastaiseen maahan
ja tilalle otetaan Valheiden taivaasta uusi,
arvottomin helyin ja krumeluurein koristeltu
keinotekoinen todellisuus.

Ja luonto - se vaan jatkaa wäkivahvaa kiertoaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 11. joulukuuta 2010

UUNiNEDUSRAHiLLA


UUNiNEDUSRAHiLLA
 
Hiljainen maa aaltoilee valkoisena vaippana
mustina harottavain karahkain alla varhain;
näinä parhaina hartaina kaamoksen aamuina.

Koillinen on pyyhkäissyt rangoilta viimeisenkin rippeen
ja mustavalkea viidakko kollottaa pehmeinä haamuina,
lähes tyystin ilman kontrastia,
tässä varjottomassa ajassa;
sumeaa virttä vaimeasti veisaten.

Pakkanen napsauttaa hirttä.
Ilmoittaa pirttiin - puuta lisää ahnaaseen pätsiin,
sitä ehtymätön nälkä vaivaa.

Tervainen tuoksu kaivaa reiän nokiseen hormiin,
puikahtaa ulos levittäin huumaavaa tuoksua tienoolle.

Kun sulkee toviksi silmänsä uuninedusrahilla,
hillitsee kielensä ja päästää mielensä laukkomaan,
voi nähdä tiellä taivaltavan yksinäisen astujan
katsovan kaihomiellä piisistä tupruavaa savua.

Kahden vaiheilla,
maan ja taivaan välillä - utuinen huntu,
leijuu eeskahtaalle osaamatta päättää;
kietoako koivuinen vitelikkö huuruiseen syliinsä
vaiko jäädä tunturin laelle hattaraksi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 10. joulukuuta 2010

LUMiVALKEA


LUMiVALKEA

Tuntuu aivan siltä, että vihdoin ja viimoin on Ukko Ylijumalani kuullut niitä rukouksia (myös sadatteluja, joskus manauksia) joita olen suoltanut päivät pääksytysten niinä ihanina talven aikoina joina lunta tupruaa koko Esterin perheestä meidän rantteelle. Aivan erityisesti meidän rantteelle.
Ja joita minä erityisen vakinaisen päätoimisesti siirtelen syrjään joutilaan ammattitaidolla.
 

Nyt, vihdoinkin myös Khelsingin minihamosissa ja soortseissa ensisijaisesti viihtyvät kesäihmiset ovat saaneet tätä kadehdittua  ja ihanaa, lumivalkeaa ja puhtoista lunta yllin kyllin. 
Ne samat otukset juuri, jotka harmaista kivisistä kolosseistaan yleensä ihailevat sitä, kun muualla, loitommalla kaikesta kulttuurista ja sivistyksestä elelevät sekä oleilevat inimiset ähkivät pihallaan suunnattomia lumikuormia möyriessään.
Ja että toisella pihalla ähkii vielä toinen möyrijä. Kolmannella kolmas jne.

Kaikkialla ähkitään muualla talvella ulkona pihamailla ja puutarhoissa, paitsi Khelsingissä. Siellä ähkitään vain pöntöllä kun toimitetaan liian ahnaasti nautittua väärää kulinaaria pois kehosta.
Siinä on vissi ero. Lumi ei haise, suolen läpi toimitettu kulinaari kyllä.

Ei silti, on lumityössä kivaakin. Se riippuu näkökulmasta. Lunta on helppo muotoilla. Voi huiskata lumet sinne ja tänne, ottaa vapauksia joltakin kuuluisalta abstraktilta taiteilijalta niin sanotusti ja tehdä hienoja maisemainstallaatioita. 


Jälki on yleensä ihan sitä tehen. Epämääräisen  ihanan pöyristyttävää, jossa koiran kusemat viiruttavat ikään kuin satunnaisesti muuten niin luonnolliseen asentoon sattumanvaraisesti luomalla nakottuja kinoksia.

Voi myös suunnitella tulevan lumityön jo ennen ulosmenoa tietokoneessaan aiemmasta, ennen pyryä otetusta valokuvasta. Siihen voi ketevästi piirrellä uudet suuntaviivat jotka ohjastavat uusien penkkojen uusia orientaatioita ja kaareutumisen tendenssejä.
Sitten vaan tulostus ja tuotos kalvon sisään; naulittuna keppiin joka tökätään hankeen osviitaksi. Ja ei kun luomaan.

Ennen toimeen ryhtymistä kannattaa hemmotella pihaseita, että uutta lunta ei tuppaa heti kun entiset on saatu lanattua hiiteen.

Rantteella suoritetuista lumitöistä äkkinäinen vieraskin näkee itseasiassa aika vähin vaivoin millaista hyyshållia sillä perällä pidetään. 

Penkkojen suoruudesta, kinosten korkeuden tasaisuudesta ja siitä onko vieremiä valunut varsinaiselle kulku-uralle, pystyy jo johtopäättelemään tekijän mielentilaa ja hallitsemaansa interiööriä.
 

Jos koko piha on kuin hutasemalla, sikin sokin leväperäsesti juostenkustu, eikä koirien valumia ole vähääkään yritetty peitellä ja siistiä, niin eipä ole sitten sisäpiirissäkään odotettavissa mitään poikkeuksellista järjestelmällisyyttä.

Jos taas siljo on silmää hivelevän siisti, koiruelikoiden kuset peitelty puhtaalla, suoraan taivaasta sataneella viattoman puhtaalla lumella ja penkat suoria niin, että kiväärillä voisi harjaa pitkin huoletta ampua rojauttaa, niin jopa voi olla varma että porstuassakin ovat kengät siveästi rivissä, matto pudisteltuna ja oiottuna, sisäpirtti samoin tip-top oortingissa tyystin. 

Lumivalkeat liinat pöydillä hyasinttien alla, piisivalkealla nokinen kana tuhahtelemassa nokastaan muhevaa onkaa ja niin edelleen. Siinä talossa ollaan harvinaisen vissejä. Se on varmaa.

Mustelempa muinoin vunukkana, taisi se muuten olla jo ennen Lumisotaa -39, tunteneeni erään Muinosen pereen jossa isä oli hyvin tarkka rantteensa penkoista ja niinpä se sitten päsmäsi ne tämmaamaan prikulleen linjaansa. 

Eikä sauman saumaa vähääkään heikkonäköisempi erottanut niissä, siloisat oli ne penkat, kuin kuumalla voiveitsellä viimeistellyt.
 

Liisa Muinonen oli siinä pereessä tyttären virassa, hieman päälle sen aikaisen puperteetin tämä neito. Vanhempien luvalla ja siunauksella kulki jo riiuulla.
 

Yhtenä sunnuntaiaamuna äitinsä meni sitä herättelemään tuohtuneena varhan kun tuli itse ometasta lypsypuuhiltaan:
"Herääppäs nyt ja kuulehan! Nyt on isä kyllä herättyään vihainen!"
 

- Umph, umph - mitä nyt? Yhym! Mitä lempoa?
 

- No kun sinun nimesi on kirjoitettu kusemalla isän hienoon lumipenkkaan. Siinä lukee selvästi että Liisa!
 

- Ääääh! En mie mittää siitä tiijä... pojat varmaan kiusallaan...mmm
 

- Älä nyt tyttö rakas unissais mittää höpötä. Ihan on siun ihteis käsialallas se tehty. Mokomahi. Kiskoha kolttu päälleis  ja kaatiot linnulles ja mee sitte laittamaa asia kuntoon.

~~~~~~~~~~~~

Nyt kun lumitoivomukseni vihdoin on kuultu ja pikkuhiljaa toteutumassa, istun kuuman mustaherukkamehun kera kodan suomassa huomassa ja laadin virallista toivomusta pihaseidalle, että seuraavaksi Ukko Ylijumala koettelisi Lannanmaan pääkaupunkia kolmen (3) kuukauden yhtäsoittoisella pakkasella, vaihteluväliltään siinä 20-35§ kieppeillä.

Met häällä Ultima Thulessa kun emmä ole mitenkhän ahneita kaikein maailman lumelle ja pakkaselle, met sallima killa sitä myös Lannanmaahan ihan kohtuuvella.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.