keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

KUN HETKi ON SOPiVA


KUN HETKi ON SOPiVA

Laskevan auringon syliin suon kiehtovan ajatuksen
mutkikkaan kimurantista matkasta tuntemattomaan.
Siihen ikuiseen outoon ja kummaan,
puuntavien pilvien oranssin takana siintävään tummaan,
unen siniseen - hyvin salaperäiseen maahan.

Sillä mietteellä itseni hetkeksi juovutan,
asiaa mielessä hierrän,
kierrän ja huovutan kunnes juutun
ja luovutan.
Tosin vain toviksi.

Luulen vaatimuksia pääsystä koviksi
ja helpotuksia tuskin saan.

Pää pieluksella haihattelen,
järjestän oksistoon hengen mentävää aukkoa
josta pujahdan tilaisuuden tullen.

Sitten kun hetki on sopiva,
tyven, liikkumaton ilma;
kun erotan taviokuurnan asettuneen yöpuulle
kaksiviikkoisen hääseremonian jälkeen.

Vasta sitten avaan kahleet, lykkään sieluni lentoon,
nakkaan perään mielikuvituksen rippeet
ja toivotan hyvää matkaa.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 30. maaliskuuta 2010

Arktisia taiteilijaresidenssejä

Kun tätä työskentelytila-asiaa on niin monasti kysytty
ja tiedusteltu niin että tässäpä nyt, olkaa hyvä.
Laittakaa linkki itsellenne talteen.
Täydentelen sitä ajan oloon.

Palautetta vastaan otetaan mikäli joku
käy luomistyössä noilla seuduilla.

Laitan sen vielä tuohon ylös vasemmalle vilkkumaan.

                                                trew. Oh-show-tah hoi-ne-ne

KULKiJAT SE HAASTOi


KULKiJAT SE HAASTOi

Saapui surma,
maata myöten viisti,
lakkapäiden latvat liisti,
alhot tasaisiksi siisti,
valon auringolta rietas riisti.

Viekas nuortin Piekka.

Pieksi kasvoja kuin hiekka,
nokan kärkee niisti,
sulan sovun tyystin kiisti.

Valui juoksi, lensi ensi;
satoi - valkoiseksi maata latoi.

Hullun lailla raastoi,
kulkijat se haastoi,
raivossansa riehui - kiehui hanki.
Vaatteen alle lempo tunki.

Lopulta vain sekin väsyi - liikaa häsyi, purku ehty.
Nyt jo lumityötkin tehty - ranttee fiksu, poissa sipsu.
Ei pieksu enää lipsu.

Uusi lumi,
wanhan turma.
Siinä koko myrskyn hurma.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 29. maaliskuuta 2010

RELiKTi-RAUTU


RELiKTi-RAUTU

Riekaleinen, repaleinen usva leijui auterena jänkämaiden yllä. Pitkän pakkaskauden jälkeen lauhtunut keli teki tepposiaan hiljaiselle viikolle laskeuduttaessa. Jumalatonta viimaa oli pukannut muutaman päivän ja yön seudun, ei siinä auttanut pirukaan, kaiken höyläsi sileäksi. Tasoitteli pinnat koskemattomiksi niin että äkkinäiselle kulkijalle tuntemattomiksi muuttuivat seudut jos oli mentävä tuosta tuonne tai tänne.

Ja luvassa oli vain tussakampaa keliä, radion säätiedoissa päivitettiin yhä vaan lämpimämmän suuntaisia kelejä. Alkuviikosta ennustivat lankalauantaille jopa 4-5 asteen lämmintä.

Toisaalta se kuulosti mukavalta, koska koko talven olivat kelkkamiehet kärsineet puuterilumesta joka teki metsässä ajamisen kokolailla työlääksi. Niin että sen suhteen umpisuvea oli kyllä odotettu, mutta ei siitä sentään vielä mitään pysyvää tilaa pohjolan perukoilla odotettu - maaliskuulla. 

No kumpahan vain lumen vajoamista, tiivistymistä kantaviksi kerroksiksi kelkoilla liikkua. Ja no - miksei suksillakin, mikä ettei lumikengillä myös.

~~~~~~~~~~~~

Poassin Aatami seisoi pirttinsä nurkan takana aamuvarhaisella, suden hetken aikoihin haistelemassa tuulia. Kuseskeli samalla itsensä tyhjäksi kun oli kerran ulos saakka nähnyt vaivaa. 

No vaivaa ja vaivaa, samalla keinoin Aatami toimi jok'ikinen aamu, kun oli wiimesen päälle kalamies ja siksi aamuisin ei juurikaan nukuttu. Eikä pyöritty lammaswällyn alla joutavia ja puhuttu sipiä korvaan.

Hyvältä haiskahti ilma, vaikkakin myräkkää kyllä olisi vielä. Mutta siinä oli omat hyvät puolensa huonojen lisäksi.
Aatami oli suunnitellut lähtöä jo liki parisen viikkoa eräälle pikkujärvelle tunturiin, muttei ollut hirvinnyt yksin lähtä puuterilumeen, vaikkakin menopelillä kyllä olisi selvinnyt taiten ajaen. Ja metsän jälkeen kyllä sitten jo tunturikoivikon läpi kevyesti rinteille, missä juoksutuslumi hyvin kantoi.

Jokaisessa "hyvässä" hommassa on ne muttansa. Tässä se mutta oli siinä että tämä järvi tai lompoloko tuo nyt sitten oli, mihin hän suunnitteli menoa, oli sen verran harvojen tiedossa, ettei sinne kehdannut suinkaan suoraapäätä oiustaa. Muutenhan siellä olisi piru vie, tovin päästä jääkenttä täynnään kykkiviä ukkoja.


Hyvällä kelillä kelkan jäljet näkyvät nimittäin pitkään maastossa. Liian pitkään. Tällä myräkällä sinne pääsisi jälkensä häivyttäen.

Aatami oli näet saanut tietää toistakymmentä vuotta sitten perinnöksi  tämän paikan eräältä jo kinkerpiirinsä Manalaan muuttaneelta Hissun Aslakalta. Juuri tämän kyseisen paikan.

Sen verta oli Aslakkakin kouluja käynyt ja kertomansa mukaan joltain kalatalousbiologilta kuullut - niitähän ravasi väliin tiesonnalla täällä, että siinä järvessä oli relikti-rautua. 


Ensin nimitys oli kuulostanut oudolta Aataminkin korvissa kun Aslakka oli muutamaa päivää ennen matkalle lähtöään kutsuttanut Aatamin luokseen ja sitten olivat pirtin pöydän ympärillä Pöytäviinaa nappailleet kuuman veden ja sokerin kera. 
Mutta olihan se lopulta selvinnyt mitä otuksia olivat nämät relikti-rauvut. Ja senkin, mistä niitä kannattaa käydä pilkkimässä.

Aslakka oli kertonut että joskus kun olivat poikasena tulleet isänsä kanssa tunturista ja siihen järven rantaan pysähtyneet tulistelemaan siksi kun rannalla törrötti valmiina tuulenkaato. 

Kuin odottaen että joku tuikkaisi tulen pyrstön alle. Siinä he sitten olivat suojassa palastelleet ja kahvitelleet.

Aslakkaan oli iskenyt hulluus, niinkuin sen sanotaan joskus iskevän kehenkin. Kun ukko oli köllähtänyt taljoille elvähtämään, niin hänpä oli ottanut ahkiosta tappikairin ja lähtenyt se olallaan ja pilkkivehe toisessa kädessä kahlomaan puoliupottavaa kinosta lompolon jäälle.
 

Koska kyse oli aivan tuntemattomasta paikasta, niin kahlo keskelle ja alkoi siellä kääntää reikää jäähän. Tappikairalla reiän teko on kelle tahansa työtä, ei kahtapuhetta ja kuni lopulta sai yhteyden Ahtolaan, oli jo reippaan hien kerennyt pukata yläkertaan. 
Karvareuhkan nakkasi hangelle, vaikka pohjoinen viimotti ja nakkelin naamaan viistosti jääneulaisia.

Pilkin virkaa hoiteli pikkurohvessorista kolmikoukut yks'koukkuun vaihtamalla tehty kupari-hopea. Siimana sen ajan paksua nylonia. Vapa oli perinteinen puukapula siimalovineen ja kärkeä mallasi polkupyörän pinnistä väännetty tekele.

Ukko uinahteli makuuksilla kun Aslakka sai pilkkinsä veteen. Pettymys näkyi kasvoilta kuin totesi että vettä oli jään alla vain metrin verta, hyvä jos sitäkään.
Samassa tuntui isku ja alkoi jytistää. Kun Aslakka ponkaisi seisomaan oli kalakin jo hangella; puolikiloinen rautu, suurinpiirtein, kuka lempo niitä siellä jäällä alkaa punnihtemaan.

Kun sai ällistykseltään laskettua pilkin uudelleen reikään niin isku tuli heti ja toinen samanmoinen ponnahteli hangen pinnasta vauhtia. Nyt oli Aslakallakin tolkkua teurastaa kalat.
Vielä kuusi rautua nousi samasta avannosta, sitten tyssäsi. Puolisen tuntia ootteli, ei viitsinyt uutta reikää kairata vaikka mieltä poltteli.
Katseli kuitenkin paikkoja tarkemmin, haisteli ilmaa, merkkasi tuulen suunnan mieleensä kaikkinen pikku yksikohtineen kuten tottunut liikkuja tekee.

Ukko oli vironnut tulilla ja koputti kalikalla pannun kylkeä. Aslakka pujotti paulan kalojen kiduksista ja lähti tarpomaan tulille.

Kuten arvata saattaa, niin isäukko mullisteli silmiään kun näki minkä saalliin kera poika tuli. Aikansa siinä arvuuttelivat, mutta ei siitä selvää tullut. Varttoivat itsensä ja läksivät kotikoonuille päin.
 

Joskus vuosia myöhemmin joku kiertävä kalabiologi, joka metsävaltion toimesta teki tuttavuutta inimisten kera, oli sitten kertonut jossakin muussa yhteydessä tästä relikti-raudusta ja sieltä se oli Aslakankin korvin kai nasahtanut.

Mutta sillä hyvä. Kellenniin ei ollut Aslakka paikasta kertonut, eikä ukkokaan siitä ollut sanallaan maininnut kun sillä oli näet muitakin tähellisempiä asioita hoidettava.

Aina silloin tällöin, sopiva kelin tullen, Aslakka oli poikennut lompololla. Ottanut veronsa ja ollut muuten hiiskahtamatta paikastaan päissäänkään.
 

Siksi oli ryöstökalastukselta säästynyt lompolo, oikukkaiden Ahtolan asukkien takia. Sillä eipä se kukaan kuunaan viitsinyt siellä, pikkuruisen lompolon jäällä päiväkausia seista johottaa saadakseen paikalliset käyttäytymissäännöt selväksi.
 

Niin oli kalakanta onnistunjut hengissä säilymään ja sukua jatkanut, niukassa elintilassa.

~~~~~~~~~~~~

Nyt oli siis net hetket käsillä kun tämä Aatami Poassi suunniteli pilkkiretkeä rautulompololle. Kun nyt lähtisi, tuuli lanaisi jäljet hetkessä uteliaiden silmistä ja samaten kävisi pois tullessa.Tällä onkireissulla riittäisi kun reilun tunninkin kerkiäsi perillä olla oikiaan aikaan, niin sen saisi mitä hakemaan tuli ja sillä siisti.

Aatami suoritti välttämättömät aamutoimet mökillään, mitä einehtimisen suhteen yleensä tulee. Pakkasi siitä päästyään reppunsa ja vermeensä, nosti repun selkään ja astui ulos valjenneeseen aamuun.

Käveli punaisen Linksin luo - wiimeistä huutoa, pumppasi riimeriä, väänsi ryyppyhanikan ja kiskaisi. Toisella alkoi pörisemään. Aatami asetteli repun takariksille nousi kahareisin kelkan päälle ja läksi kokonaan toiseen suuntaan - ei sinne päinkään missä se lompolo oli.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Kyllä se vaan on niin, että elämän tarkoitus on oivaltaa itseä ja luontoa kunnioittava henkilökohtainen moraali ja elää siten.

sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

RAUDUNKOULUTTAJA


RAUDUNKOULUTTAJA

Hiljaisuus, ankara hiljaisuus on tola.
Joka taholla häikäisevän valkoista mykkyyttä.
Äänettömyydet valuvat verkkaana vuona
tunturien sylissä piilevälle pienelle jääkannelle.

On niin hiljaista että kuulee
kun kuulumattomat törmäävät äänettä toisiinsa;
hiljaa kuin tuppisuut.

Keväänkorvan kyllästymispisteessä tuulen ulina
on vaimentunut ympäröivien lumisten kallaiden lumeen.
Kuulen auringon paistavan
vaikka nuokun silmät lupollaan,
näytellen rautua onkivaa asian harrastajaa.

Olemattomien nykäysten välillä kuluu ikuisuus;
ajatus karkasi jo aikaa sitten huithiiteen.
Liiteli yli lentäneen kokon perään;
pitkästyttyään haltijansa joutilaan vitkaan
mitäänsaamattomuuteen.

Varmuuden vuoksi en laittanut syöttiä koukkuun.
Enkä koukkuakaan,
pelkän painon vaan.

Opetan rautuja syömään.
Jos kerran eivät syö, eivät saa sitten syöttiäkään.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 27. maaliskuuta 2010

AUTIOTUPA


AUTIOTUPA

Häikäisevän valkoiseen hehkuvaan kenttään
piirtyy kaksi isoavaa pistettä;
kaksi uurrosta koskemattomaan lumen pintaan.
Ne kaartavat määrätietoisesti kohti.

Kun pöllyävä hauhto laskeutuu jälkien päälle,
on myös hetkellinen inferno ohi
ja ikuisuuden vallitseva tila - hiljaisuus,
valuu takaisin omalle ikiaikaiselle paikalleen;
satunnaisia tuulen ulinoita lukuunottamatta.

Poissa riipivä ulina, hetkessä haihtunut taivaan tuuliin
pakokaasun pistävän sinertävä katku.
Vaiennut telaston tohina.

Jo kaukaa aavalta jäälakeudelta erottui suoja,
saaren kainalossa harmaa tupa,
heijastus akkunasta paljasti sijainnin.

Rantteella humeetissa ailahtaa savun ja kahvin tuoksu,
kaminan luukulta paistuvan makkaran aromit,
kerroslavitsoilla lojuvat nuhjuiset patjat,
pinttyneet pielukset.

Bolševiikkiämpäri puolillaan tuhkaa,
satojen, kenties tuhansien elämäntarinoiden
tuoksu interiöörissä.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 26. maaliskuuta 2010

PiENI MALKA


PiENI MALKA

Hulluudet sulavat mielettömyyden omaan mahdottomuuteensa. Koko yhteiskunnan kattava velkakupla puhkeaa jossakin vaiheessa. Silmitön velka, velkaantuminen, on malka (hirsi) joka ei näy omassa silmässä, mutta roska (joku vähäpätöinen) näkyy.

Vaikka pakana eli maalainen olenkin (sana pakana kun on johdettu latinan adjektiivista paganus, joka tarkoittaa maalaista tai kyläläistä), niin silti muistan wanhasta muistista näin pääsiäisen alla, että joku muukin se malkasta taisi jotain sanoa.

Nyt kun kevät on huipentumassa täyteen teräänsä, kiirasviikon jälkeiseen riemujuhlaan, kannattaisi ehken uhrata joku minuutti velan ja velanoton pohtimiselle. 
Ei nyt omakohtaisesti vaan pikemminkin vain yleisluonteisesti, leppoisasti.  On tyhjä kiertää veistä enää haavassa.

Kuinka moni tuleekaan miettineeksi "elämän ihanuuteen" velalla satsatessaan että mitä kaikkia rajoituksia yksilön tai perheen velanotto aiheuttaa?
- kuten esim. asumiseen siellä missä aikuisten oikeesti itse haluaisi.
- tai työpaikan valintaa tai vaihtoa jos huomaa valinneensa väärin
- asuinalueen vaihtoa esim. lasten kouluongelmien,
- omaisten tai lasten sairauksien tms. takia.

Velalla iniminen vakiinnutetaan. Kaulaan kihlataan rahoituslaitoksen näkymätön kahle. Eikä siitä suhteesta lähdetä ilman ylimääräistä vaivaa ja -näköä. Sitäkin joutaisi miettiä kuka hoitaa rahalaitosten puolesta vartioinnin ja suojelun, että kaikki sujuu?

Tällainen velkainiminen se on vasta mainio. Yhteiskunnan  hallinnon kannalta erinomaisen oiwallinen, vakaa. Sietokykyinen ikävienkin yhteiskunnallisten päätösten suhteen.  
No mihinkäs siitä lähtee kun on lieka kaulassa? Häkkilinnut laulavat, vapaat lentävät.

~~~~~~~~~~~~

Se on aika luonnollista ja ymmärrettävääkin, että iniminen tahtoo alvariinsa "jotain"  saadessaan impulsseja maailmaa plaaratessaan ja se on myös kaiken helpoimmin ymmärrettävää. Oppiminen, liikkuminen, tiedon lisäys jne. kun poikii tarpeita. 
Tulee tarve, kasvaa hinku, iskee himo, syttyy kiima tulevaisuuden ostovoiman käyttämiseen preesenssissä, nykyajan ostohetkellä.

No tuota paloa helpottamaan on keksitty jo aikaa sitten luottokorttijärjestelmä joka on aivan sitä ihka samaa velkaa kuin muukin takaisin maksettava perinteinen velka. Ja samalla lailla korkojen kera.

Luotto-sana on saanut samanlaisen statuksen kuin vaikkapa kauneus, komeus jne. Sillä pörhistellään.
Kenestäpä ei mukavalta tuntuisi jos siis tuntisi itsensä luotettavaksi kun joku suuri ja mahtava ja kaukainen on myöntänyt harkinnan jälkeen luottoläpyskän jolla saa tehtyä sukkelammin velkaa kuin perinteisellä menettelyllä "hattu kourassa".

~~~~~~~~~~~~

Tänä päivänä yhteiskunnan hirvittävää velanottoa ja siihen liittyviä kuristustoimia perustellaan veronmaksajille ja muille raskautetuille: leskille, sotaveteraaneille, yksinhuoltajille sekä orvoille ja väliinputoajille sillä että Suomi on luottokelpoinen, täytyy olla, muuten ei saa velkaa.

Ikään kuin Suomi ei voisi olla luottokelpoinen ottamatta velkaa. Voihan tavallinenkin iniminen olla luottokelpoinen ilman velkaa jos muuten halitsee taloutensa ja pitää päänsä kylmänä velan tuputtajien suhteen. 

Mutta aikuisten oikeesti velaton iniminen taitaa kyllä olla melkoinen harvinaisuus,  poislukien pienet vipit ja säännöllisin väliajoin erääntyvät laskut joita nyt lähestulkoon jokaisella on nykyisten maksujärjestelmien takia.

Inhimillisesti katsoen, vaikka vierastan koko mokomaa sanaa turmiollisena  inimislajin säilymisen suhteen, kaikki velan tarjoaminen, tyrkyttäminen ja antaminen on tuomittavaa, käytetäänhän siinä julmasti ja häikäilemättömästi tarvitsijan älliä ja/tai tolaa hyväksi.

Tällaisen tavan riistää toista lajitoveria on koko maailman eläinlajien kirjossa kehittänyt ja keksinyt vain Homo sapiens. Ennemmin tai myöhemmin, joskus aikain saatossa kupla puhkeaa ja kaikki palaa taas ennalleen jos hyvä lykky käy.

~~~~~~~~~~~~

Tiedoksi: Kun joku onnellinen näkee lentäviä häkkejä, joihin on vangittu kotkia, ollaan jo voiton puolella. Silmät ovat aukeamassa, malka on löytymässä.

Raha (velka) on uudessa kulttuurissa köyhyyden merkki. Kulttuurissa saa kaiken tarvitsemansa ilmaiseksi, rahaa käyttävät sivilisaatiot ovat jälkeenjääneitä ja köyhiä.

Pitkässä juoksussa iniminen on sitä rikkaampi mitä useammista asioista hänellä on varaa pysytellä erossa.

Jotenkin niin ottaa sieluun tämä Suomen velalla rellestely ja pullistelu nyt, että taidanpa ottaa kuksallisen Café a'la capsulé'a, jahka ulos selviän.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

Joka pitää silmälappuja, tietäköön että samaan varustukseen kuuluu vielä suitset ja ruoska.

torstai 25. maaliskuuta 2010

muistot kaikuvat loputtomina...


UVEAVANNON SiLMÄ


UVEAVANNON SiLMÄ

Hellitän menoa ja pysähdyn valoisalle ahteelle;
vuosisatoja on ehtinyt kulua siitä kun lähdin.
Ainakin tuntuu siltä.

Taakse katsoakseni lakkautan sivakoiden liikkeen
ja vedän henkeä maistaakseni aarnimetsän makua.
Erotan selkeästi tervaksen.
Oikea paikka.

Keskityn partaalla hartaana riittiin,
tanakka ote porkista, jalan koukistus eteen,
tallukkaan kärki mäystimestä, pujotus päläästä.
Ja sama toiselle kuin peilikuvana.

Tuttu vapautumisen tunne täyttää hengen.
Kiinnitän mukana seurannneen hiljaisuuden
ikuisen aihkin kilpiseen kylkeen.

Teen tulen jäälle, liki sulaa vettä ja lasken vatsalleni.

Tuijotan kevään rientäesssä
yhä laajenevaa uveavannon silmää;
tumman veden sielunkuvastinta
lompolon lähtevässä päässä.

Ei näy ketään tuttua.
Kuva kertautuu väreissä.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 24. maaliskuuta 2010

KAKSiKYMMENTÄKUUSi VUOTTA


KAKSiKYMMENTÄKUUSi VUOTTA

Tuhansien mystisten näkymien maassa,
valtavan tunturijonon takana - kaukana kaikesta;
jossa sivistynyttä on kiireettömyys,
kyky lykätä impulssin ja mielihyvän välistä aikaa,
kun olet jo oman matkasi tehnyt,
mennyt puolitiehen vastaan sitä jota janosi sielusi.

Se on paras matka minkä ihminen kuunaan voi tehdä.

On aivan sama istutko jängän kulmassa
ja näet taivaankannen ulottuvan maahan saakka;
vaiko lojut karussa kurussa tunturin kainalossa
ja näet pilvien yli siintävän kultaisen kehrän
sen laajan maan yllä jota ei voi myydä, ei omistaa.

Ei sinun enää kauemmas tarvitse nähdä,
eikä kurottaa kuuhun - jää avaruutta muuhun.
Olet luopunut wanhasta ja saanut tilaan enemmän.
Hiljaisuutta, mielenrauhaa, kauneutta, aikaa... taikaa.

On siinä jo kyllin matkaa yhdelle elämälle,
tahi kahdelle, jos huomaa että on valinnut oikein.

Työtä se teettää, sitkeä pitää olla ja uskossa väkevä,
mutta kyllä odotus palkitaan.

Kaksikymmentäkuusi vuotta on lähes ikuisuus.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 23. maaliskuuta 2010

autio


LEViTTi SiiPENSÄ JA LÄKSi LENTOON


LEViTTi SiiPENSÄ JA LÄKSi LENTOON

Hämärä herkiää, luovuttaa aamuisen kiistan sovinnolla
ja raottaa viimein tummaa syliään.
Sallii keväisen kajon tunkeutua hämyisiin siimeksiinsä.

Verkalleen aamun ensisäteet pujoutuvat katveisiin,
siilaantuvat oksiston läpi alhoihin muodostaen
mielikuvituksen hurjapäisen, hillittömän viidakon,
jossa voi kohdata kenet vaan.

Mystisen Máttaráhkán, salaperäisen Sárahkán,
metsästäjäin Juksáhkán tai suojelevan Uksákán.
Jos oikein tarkkaavainen on,
saattaa nähdä Radienin kurkistavan latvusten läpi.

Kerrotaan vaimosta joka tapasi ylijumala Tiermeksen
kun eetoksensa kaikista kahleista riisui,
vapautti entoon,
levitti siipensä ja läksi lentoon.

Maaliskuu on varttia vailla,
karttumassa pohjoisen perillä täyteen mittaan.

Taivaanpiirin valo valaisee kasvot,
valaisee sielun syvimmätkin sopukat,
valmistaa vastaanottamaan auvoisen maailman,
jonka yllä harsuinen linnikko leijuu höyhenen kevyenä,
kuin keijujen yllensä kiskoma terhen Onnenmaassa.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 22. maaliskuuta 2010

SÄKKiJÄRVEN POiKA


SÄKKiJÄRVEN POiKA

Kevään tulon varmoja merkkejä ovat jäälle, jonnekkin suojaiseen poukamaan ilmestyvät pilkkiukot ja -akat. Yltiöpäisimmät hurjapäät kököttävät avarilla selillä sitä maailman suurinta kalaa ja saalista nykkimässä polttavan tuimassa pohjan tuulessakin.
Ja kotirakkaat raijaavat jäälle mukavuuksilla varustetun laatuaika-kopperon josta käsin voi pilkkiä tai olla muuten akkaansa paossa.

No tämä tarina ei kerro ensiksi-, eikä viimeksi mainituista, vaan noista sinnikoista, sankarpojista, eräästä niistä, jotka sitkeästi kykkivät säässä kuin säässä jäällä. Oikeastaan osa heidän elämästään on jäätynyt kevätjäähän niin perusteellisesti, että vain kuolema sitten lopulta erottaa.

Eräs tällainen elämää suurempi eläjä oli muudan Kiureli Issakainen, vehmersalmelainen, sittemmin kuopiolaistunut, Kivennavalla syntynyt evakko, Säkkijärven poika.
Myöhemmässä elämässään tyystin savolaistunut, niin tyyliltään kuin kieleltäänkin. Ja ankara pilkkimies.
~~~~~~~~~~~~

Tämä Kiureli se vasta sinnikko oli kalan perään, verkkojakin se kyllä liotti jään alla, mutta erityisesti pilkkiminen oli sille sitä ihtiään, sitä varsinaista leipähommaa.
Kaiken ylettyvän aikansa ja vähän päällekkin se kykötti pilkkimässä ja sai kalaa. Eipä tainnut olla sellaista reissua, että munat olisi joutunut pataan laittamaan. "Kyllä sitä nyt sen verran että silmät kahtapuolta siimaa...", sanoi.

Mutta kilpailuhin ei osallistunut jostakin syystä. Eikä syytä tiedetty. Se harmitti monia muita jotka alvariinsa kisoissa ramppasivat pitkienkin matkojen päässä ja olisivat halunneet haastaa joskus Kiurelin, mutta ei, kisaan ei suostunut, muulloin kyllä jäällä kykötti. Ilman aikojaan.
Ja monihan sen seurassa kulki aikansa ja kyllästyi. Aloitti seuraavana talvena taas ja kyllästyi. Niin oli tappava Issakaisen tahti. Mutta tuli kyllä kalaakin.

Muuan Pärnäsen Veke oli kerran tavannut sen aavalla selällä, Pistokarin laidalla uveavannolla nyppimässä. Hiljasella viikolla. Iltapäivä jo pitkällä. Oli ohikulkeissaan paarustaissa kysässyt että syöpikö se kala, kun muilla ei nykyäkään?
Siihen oli vastannut Issakainen jotta pittäähän sen syyä, eihän se lempo muuten  taho ellää.

Kun me, minä ja pari kaveriani vunukoina sitten sen ainoan kerran Kiurelin yhytimme jäältä, niin siellä se istui parinkymmenen asteen pakkasessa, hirvittävässä viimassa avopäin. Kun pääsimme kohdalle ja liki, me tietysti kysyttiin että miksi se setä avopäin pilkkii näin hirviällä ilmalla, niin tämäpä vasta viisaasti osasi vastata ja asian perustella:
"Ka eilennä olin tuossa Ryväskarin liepeillä. Tuo turkispukkeine olj huutanu ja tarjonnut montahhii kerttoo konjakkiryyppyvä - rannassa sittä vasta kerto, vuan  kunen kuullut kun ol se pahkeisen karvahattu miula korville sivottu. No nyt kuulen jos se yhä tarjoaa. Tuolla se tuas istua könöttää."
Kiureli nyökkäsi susiturkkiin ja nikitaan pukeutuneeseen paksuun ukon körilääseen vähän matkan päässä.

No mehän emme tulleet hullua hurskaammiksi vielä tuohon aikaan tuosta tiedosta. Kun emme viinastakaan ymmärtäneet juuri yhtikäs mitään muuta, kuin että sitä ei pidä ottaa krapulaa edeltävänä iltana.

Kun palasimme jäältä kotiin tyhjin käsin, jouduttiin
illalla taas syömään kapakalakeittoa. Kyllä se syö ennen kuin selkäänsä ottaa.

I.N.R.I.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Insignia Naturae Ratio Illustrat – järki valaisee luonnon merkit!

sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

TYYTYVÄiSYYS TAATAAN


TYYTYVÄiSYYS TAATAAN

Kun lähtee astumaan tokan jäljessä
kovaksi tallautunutta jotosta paskoja väistellen,
sen huomaa - päivä on selättänyt yön,
tiaiset ovat äänessä joka puolla,
pyrähtelevät alvariinsa puusta toiseen.

Kuukkelit juttelevat lipeviä kuolpunassa,
heittäytyvät tuttaviksi,
päästäkseen hyviin väleihin eväspalasteni kera.

Taviokuurnat suunnittelevat häitä latvustossa
ja ujot punatulkku-urootkin viheltelevät tipuilleen.

Kaiken kruunaa pitäjässä henkikirjoilla olevan
varisparven äänekäs keskustelu huikentelevaisesta
yksinhuoltajasta.

Ja siinäkö muka kaikki - no ei sinne päinkään?!

Jängän yllä lapsille, elakelaisille, opiskelijoille,
työssäkäyville ja sokeille ilmainen taitolentonäytös.

Korppiparin häät ovat tynnöriä, humpty-bumptya,
pyrstöluisua, kuubalaista kahdeksikkoa, immelmannia,
pystykäännöstä ja lomcevakkia vähintään.

Et pety, tyytyväisyys taataan tai rahat takaisin.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 20. maaliskuuta 2010

JUOMUSTUS


JUOMUSTUS

Ranttee muuttuu hullunmyllyksi.
Koirueläinotukset laukkaavat houkkina ympäri pihaa,
haukkuvat innoissaan kaikkea - liikkumatontakin;
jämerää keloista seitaa hupsut koittavat voittaa.

Ei ne ketään vihaa, oottoa ehken
ja siksi sättivät äijänkäppyrää,
joka siljon poikki, koiruja pilkaten, nilkaten liikkuu,
aitan uluilta verkkoja kiikkuu.

Tavaraa lastaa juomusreissua vastaan,
rekeen päätyvät tuura ja kaira,
sohjokauha ja lankahara, lapio  - jostakin lemmosta,
vetonarurulla.
Peräyttää pailakan eteen.

Räntää häpsii, kasvoille räpsii, matkaan silti,
intoa piisaa - haluttaa tuoretta siikaa.

Kohta jo selällä jäätä hakkaa, hikoo ohta,
panee kaikkensa likoon, murskaa sivuun lapiolla lappaa.

Vesi räiskyy, avanto urkenee,
juomusta kiskoo, sohjoa välillä syrjään viskoo.

Hopeinen kylki verkosta kiiltää, rinnassa viiltää,
jännitys laukee, silmissä enää katse raukee.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 19. maaliskuuta 2010

MAALARi


MAALARi

Tungin käden helman alle, pakkasta kaksikymmentäkahdeksan (28) ja pilkku neljä.  Minusta  se oli oiwallisen kelpo tulos näissä olosuhteissa, mutta sangen tavallinen sikälikin, ottaen huomioon ajankohdan. 

Virittelin tulen ja nostin valurautaisen pannun liekkien nuoleskeltavaksi. Pekonia piti sulatella puolisen tuntia ennen kuin se alkoi kipristelemään ja levittämään huumaavaa tuoksua kotaan.  Otin ja söin sivistyneesti pannulta.

Vaihdoin mustan kanan  punaiseksi äityneille munille pannun sijaan ja pysähdyin somaksi toviksi mittaamaan aikaa.
Elämä on niin kovin ankaraa täällä meidän perällä. Ei tosin enää niin waarallista kun lihan- ja eläinrasvan syönti on taas siunattua. Syötyhän sitä on toki siunaamattomanakin, jo ennen aikaa.

Siitä huolimatta en aio nyt alkaa suimimaan hallitusta, vaikka satunnainen lukija niin saattaisi ehken luulla. Sitä paitsi minun hallitukseni on alvariinsa sama, olipa siinä mitkä puolueet tahansa, aina se on haukkunsa väärti, mutta ei tällä erää, ei tässä aamussa.

~~~~~~~~~~~~

Ryystin tyystin tyhjäksi kuksan juuri kohvesta ja ajattelen avata varhaisaamun nyt vuorostaan hallituksen isäntiä kouhottelemalla, koin jo rusottaessa tuolla maanpiirillä
Kyllä meissä rupusakkilaisistakin  omat syynsä löytää jos vain ite haluaa ne nähdä.

Luulen että nahjusmaiseen käyttäytymiseen isännän roolissa ovat hyvin suurena syynä luonnollisen tyhmyyden ja itsekeskeisyyden lisäksi E-lisäaineellinen ravinto ja kraanavesi.
Eihän tätä saamattomuutta ja välinpitämättömyyttä heimon yhteisiin asioihin voi muuten käsittää. Nuo kaksi viimeksi mainittua asiaa ovat tulleet väestön enemmistön elimistöön viimeisimpinä suurina volyymeinä. 

Lähes kaikkien taajamien asukkaat ovat kraanaveden, siis teollisesti puhdistetun, EI luonnonveden, nauttijoita ja valtaosa rupusakista nauttii väkitukuttain E-lisäainepitoista ravintoa likipitäin päivittäin.

Valmisruuissa syötetään  rupusakille roppakaupalla:
- arominvahventeita, emulgointiaineita, happoja, 
- hapettumisenestoaineita, happamuuden säätöaineita, 
- hyytelöimisaineita, jauhonparanteita,  kiinteyttämisaineita, 
- kompleksinmuodostajia, kantaja-aineita, kosteudensäilyttäjiä,
- makeutusaineita, muunnettuja tärkkelyksiä, nostatusaineita, 
- paakkuuntumisen estoaineita, pintakäsittelyaineita, 
- sakeuttamisaineita, stabilointiaineita, sulateaineita, 
- säilöntäaineita, täyteaineita, vaahdonestoaineita, 
- vaahdotusaineita ja väriaineita. 

Hyvä on - myönnetään, myönnetään, tokihan sekaan on saattanut jossakin vaiheessa hupsahtaa myös ihan sitä ehtaa ihtiään, originaaliakin. Sitä mitä purkin, purnukan tai pakkauksen kyljessä väitetään olevan.

~~~~~~~~~~~~

Humettiini palautuu tuittupäinen serkunserkkuni - serkkuni Irnissä (Kuusamo), joka on ollut iän kaiken sitä mieltä että iniminen ei teollisesti valmistettuja eineitä kaipaa. Pikemmin niistä on hänen mukaansa vain haittaa ja ne vaikuttavat prosessoinnin ja kemikaalien takia täyspäiseenkin inimiseen haitallisesti -  lamaannuttavat tahtotilaa.  Vaikuttavat aina persoonallisuuden muutoksiin saakka.
Ja samaa mieltä se on aina ollut tekovedestä. Kemikaalivesi on siitä myrkkyä, ei se suostu sitä edes maistamaan.

Jotenkin kun tässä on tuota taivaanrantaa jo ehtinyt maalailemaan sen verran reilun kotvasen, niin jopahan on itsellekkin alkanut asiat kyseenalaistumaan. 

On alkanut tuntumaan että Irnin serkun pähkäilyissä on tolkkua, etenkin kun sivusta seuraa tyynenä inimisten edesottamuksia.
Väkitukun sain niistä ruksattua paperinkulmaan jo edesmenneellä kesällä kun olin ehättänyt maalausurakassani voitonpuolelle, eli vajaan vaaksan päähän taivaanpiirin oikeasta reunasta. 

Koko kesähän siihen toki meni, mutta kun se on niin  tarkkaa hommaa, niin tarkkaa,  kaikki tyynni. Hyvä että hät'hätää edes joltisestikin ennätin maalata sen. Tulevana kesänä on taas aloitettava kaikki alusta.

~~~~~~~~~~~~

Jäljet johtavat sylttytehtaalle, tässä eines-jutskassa. Ensin on saatu telkkarissa nokkaansa visusti kiinniliimattuna pitävä väki mainoshöpötyksillä haaveilemaan paremmasta, juhlavammasta, ylevämmästä ruoasta kuin kotiruoka. Sitten on perään mätkitty adjektiiveja, helppo, vaivaton, nopea, sukkela jne. jne.

Ensinnäkin nuo kehut ovat saaneet yksinkertaisen ja heikoissa kantimissan hölskyvän humeettiveen liikkumaan eeskahtaalle niin että asian varsinainen ydin; valmisruoan mukana myytävän roskan kotiin raijaaminen ja siitä maksamisen kunnalliselle jäteyhtiölle, piiloveron kerääjälle jää kokonaan huomiotta.

Toisaalta valmiseineisiin ryhtymällä rupusakki on pakkonainut itsensä kiinni maksuihin joista vain kuolema erottaa.

Lyhyt valaiseminen esimerkin omaisesti:
Jos 5000 inimistä kunnassa vähentää (säästää) jätteen tuottoa radikaalisti, seurauksena on jätemaksun korotus.
Samoin käy tietty myös veden- ja sähönkulutuksen suhteen.

Jos sama sakki lisää roimasti noiden em. kulutusta jätteenkäsittelyn tai energian hinta nousee asiaan liittyvien investointien takia.

Jos sama 5000 sakki pitää kulutuksen normaalina, astuu hintoja nostamaan jostakin mustasta raamatusta esiin kaivettu uskontunnustus liikevaihdon- ja tuoton jatkuvan kasvun pakosta.

Kerran tähän tervaan astuttuaan rupusakkilainen on tullut tiensä päähän. Tekipä kulutuksensa suhteen sitä taikka tätä, aina siitä joutuu maksumieheksi kun on kerran silmukkaan päänsä tukkinut.

Eikä kannata unohtaa, eikä syrjemmälle jättää, kaikesta epänormaalista, suorastaan luonnottomasta kemikalisoitumisesta aiheutuvia mitä kummallisimpia oireita ja vaivoja.

~~~~~~~~~~~~

Voi hyvin sanoa että me ns. isännät olemme astuneet renkien virittämään vipuun, astuneet Styx-virran lautalle, matkalle Manalan  hiilenkatkuisiin syövereihin, pätsiin josta ei ole paluuta. 
Kharonin aseman itselleen omavaltaisesti kaapanneet ja omineet rengit eivät otettaan hevillä löysää, sillä nämä ketkut ovat monopolisoineet myös väkivaltakoneiston jonka turvin vain jakelevat määräyksiä ja velvoitteita, veroja ja maksuja toisensa perään.

Ja rupusakki kulkee ja vaeltaa peräkanaa, nyreänä, mölisevänä homogeenisena laumana vailla järjen kipenettäkään, pelkkänä höykäsen pölähdyksenä tällä haavaa.
Ilman että edes yksi valistunut kohottaisi päätä muita ylemmäksi ja sanoisi:
- Vedetään nyt! 
Johon toinen: 
- Yhtäköyttäkö? 
Ja taas toinen:
- Yhtäköyttä!
Ja vielä  toinen:
- Heitätkö kiven?
Johon määrätietoisesti:
- Heitän.

Itse pesin käteni viime tipassa, yhdennellätoista hetkellä ja repäisin esiripun. Se tuntui hyvältä. Päätän itse mitä suuhuni laitan.
Lisäksi kierrän kaukaa kaikki KEVYT-tuoteet ja terveyshyllyköt. Warmuuden vuoksi.

Tunturin kallaassa, porontaljalla ketkottaessani, taivaanrantaa maalatessani, palautan usein wanhan mestarin wiisaat sanat:
"Ei kuolemaa tarvitse pelätä vaikkei sitä nyt ensimmäisenä toivokkaan atimaan."




Oh-show-tah hoi-ne-ne

Joka pitää silmälappuja, tietäköön että samaan varustukseen kuuluu vielä suitset ja ruoska. (Lec)

torstai 18. maaliskuuta 2010

asetelma 2.


POHJANTÄHDEN ALLA


POHJANTÄHDEN ALLA

Alussa oli pitkän pitkä, kaiken eeskäypä yö,
liki kolmen kuun mittainen pakkasjakso
ja runsasluminen keskitalvi.

Tuli kevätpäivän tasaus,
päivä ehätti yön kiinni - oli tuokion tasavertainen,
mutta jo seuraava päivä hitusen eilistä pitempi.
Elämä jatkoi näin valoon päin.

Alkoivat yöpakkaset, sevät, tippaavat räystäät.
Päivällä aurinko syleili lapsiaan.
Lumet haihtuivat taivaan tuuliin,
ensisateet täyttivät ritvaoksat hiirenkorvilla;
kulottunut nurmi sai värinsä.

Tuli kesä ja yötön yö - senhän nyt kaikki tietää.

Kesän lopulla hämärä alkoi kaatumaan päälle,
luonto kuihtui, laihtui, luovutti, ruskan värit juovutti,
kuni syysmyrskyt riipivät kaiken paljaaksi.
Räntäsateet muuttivat maan mustanlumen talveksi.

Eräänä päivänä, juovlamánnun alussa,
aurinko laski eikä enää noussut.
Alkoi pitkän pitkä, kaiken eeskäypä yö.

Ja tätä on jatkunut jo vuosimiljoonien ajan.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

EPUU


EPUU

Ensimmäiset räystäät tippuivat eilen ryminällä,
kuin vettä valaen,
vaikka ruskan jälkeen - muistaakseni viime syksynä,
ne oli puhdistettu lehdistä, tarkistettu kiinnitykset
ja ruuvattu sieltä mistä oli tarvis.

Tiesin sen siitä kun sain tipan otsalleni.
Pärskähti hävytön silmilleni,
kasaantui poskipäillä uudelleen pisaroiksi
ja valui nokan vartta kahtapuolta,
huulten yli pomppien lean kärkeen.
Suunnitteli kai vielä hyppäävänsä varpailleni.
Pyyhkäsin sen kämmenselällä tiehensä.

Samassa kuulin tirpusen viserrystä,
kuulosti tulevan jostakin pöheiköstä.

Käännähdin katsomaan osuen suoraan aurinkoon,
aivastin ja koko maailma hajosi tuhannen sirpaleiksi.
Kun sain sirut raivattua, taivas oli jo tummunut,
ensimmäisiä raskaita siukaleita - tiskirätin kokoisia,
valui sevälle.

Poissa olivat tirpuset, vaiennut vitskutus.
Onean kolea Jäämeren tuuli koputti olkaani
ja pyysi päästä sisään kaula-aukosta.
Ilmaisin epuuni sille.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 16. maaliskuuta 2010

POHJANPALO


POHJANPALO

On heräävä keväinen pakkasyö.
Se tahtia tehtävään lyö,
vilulla varistaa, korvia aristaa.

Hahtoa oksilta karistaa - haamun olematon lehahdus;
kun pidän vahtia
ja yritän kuulla pitääkö ne ääntä - kuovkasat.

Äkin havahdun,
kiinnitän heti huomion nastalla taivaankanteen.
Ne ovat vihdoin siellä, neljän tuulen tiellä,
mystiset, oudot, kiehtovat valot - pohjanpalot.

Tumman tähtitaivaan yllä liehuu hohtava tulivyö;
levoton taivaanvalkia.
Heiluu ja huojuu, sinne tänne kiehuu
taivaanpiirin myötä riehuu.
Pohjattomaan alas, äärettömään ylös.

Laukkaavat revot pitkin linnunradan selkää,
huiskivat hännillään niin että kipenet sinkoovat
Kieppuvat ja riekkuvat kuni aamunkoissa vasta,
tyyntyvät ja asettuvat.

Löytävät tunturin povesta pesän - muuntuvat ketuiksi,
juoksevat kinokseen hopeisen helminauhan;
nappaavat riekon, aloittavat illalla uuden kiekon.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 15. maaliskuuta 2010


RUUBEN SYKKYLÄiNEN


RUUBEN SYKKYLÄiNEN

Muudan armoitettu keksijä, Ruuben Sykkyläinen on sitten kiehtova persoona. Elelee jossakin Hammastunturin kairassa, jumalan selän takaa vielä joltinenkin matka länteen tai itään päin.
Kuttura se lienee lähinnä niitä maita ja seutuja joissa Ruuben liikuskelee kun lähtee sivistyksessä käymään.

Tapasin tämän mainion inehmon sattumalta Lemmenjoen Njurgalahdella, erään taannoisen kuvausmatkan  tiimoilta, kun en kesäkuumalla viitsinyt kynsitulia laittaa yhden kuksallisen takia, vaan ajoin Ahkun tuvalle kahvittelemaan.

Joen nimi muuten tulee saamen kielen sanasta Leammijohka, joka tarkoittaa lämmintä jokea. Joella on hyvin todennäköisesti ympäristöään lämpimämpi paikallisilmasto ja siksi siitä olinkin niin kiinnostunut, siis kuvausten suhteen. Ja siksipä kai se on alkuperäisten nimenantajienkien huomion kiinnittänyt.

Ostin motin kahvia ja siirryin ulos varjonpuolelle kahvittelemaan. Jonkun ajan kuluttua rantteelle astui pieni kuivakka käppänä. Muki kourassa hänelläkin. Piirteistä päätellen lantalainen kuten minäkin, mutta iho oli paahtunut tummaksi ahavan hiomille ryppyisille kasvoille.

Metsien mies - päättelin heti kun silmäilin vaatekertaa - ammattilaisen varustus. Avasin keskustelun tiedustelemalla kautta rantain tekemisiä ja puuhasteluja koska häntä näytti kovasti kiinnostavan kaulassani riekkuva "kanuuna".
Vaihdoimme sanan tai pari substanssista.

Kun sitten tiedustelin oliko hän kullankaivaja, hän nyrpisti nokkaansa ja kirahti että ei missään tapauksessa hän suostu maata kyntämään kontiaisten lailla.  Pikemminkin voisin sanoa häntä keksijäksi, jos tuntuu että on tarve joksikin sanoa. Ja Ruuben Sykkyläinen on äidin antama nimi.

Nyökkäsin ja urahdin jotain, kysyin sitten halusiko hän katsoa kameraa. Kun nyökkäsi, päästin kameran kaulasta ja ojensin tarkasteltavaksi.
 
Tarinointi alkoi lähes välittömästi. Kertoi olevansa jostakin muualta tullut aikoinaan. Lähteneensä jonkun  yhteensattuman takia - ei eritellyt, katselemaan ilmavampia, väljempiä vesiä. 
Rikollinen ei sanonut olevansa, eikä  ruokkojakaan paossa. Mutta muuten. Oli vain alkanut vituttaa yleinen häslinki. Eleli nyt perinnön turvin hiljaista ja hidasta elämää luonnon hoivissa.

Kaiken oli joutunut opettelemaan aivan alkutekijöistä, asumisen, liikkumisen, ruoanteon - kaiken mitä elämiseen tulee, aina vaatehuoltoa ja polttopuita myöten. Metsästyksen ja kalastuksen luonnon merkkeineen.

Sanoi: "Viidessä vuodessa sitä oppii elämään inimisten tapaan, omavaraisesti, ilman että täytyy koko ajan ostaa tai lainata jotakin. Ja kun on oppinut, jää aikaa puuhata muuta, kuten esimerkiksi ajattelun työtä.

Nooo, ei minusta nyt filosofiaakaan tullut eikä tule. Eikä se ole edes takaraivossa käynytkään, mutta onpahan se mukava kaiken maailman asioilla päätänsä vaivata."

Keksimisestä hän oli sittemmin innostunut ja oli kehitellyt muutaman hyvän jutun, vaikkakaan niille ei ollut vielä kaupallista hyödyntäjää löytynyt.

Vakavimmin otettavana oiwalluksenaan hän piti ajatusta lentokoneiden valmistamista villalangasta kutomalla. 
Nimenomaan ja erityisesti matkustajakoneiden. Niitä kun tuppasi hänenkin kamminsa päältä joskus lentävän kun ne Ivalon kentälle laskivat tai siltä nousivat.

Hörppäsin motista hieman reippaammin, ryitti, vettä pukkasi silmäkulmasta.  Kakistelin ja äkistelin lopulta kysymyksen, että miksikä juuri villalangasta?

~~~~~~~~~~~~

Ruben vastasi:
"Olen testaillut asiaa ensin kintaalla, sittemmin siirryin pipoon. Kamusin ihan testiä varten Pietarlauttaselle, sehän on liki 500m korkea. Itä-kaakkoon siellä on jyleä pahtarintaus, siitä nakkasin pipon alas oikein rovaiseen pirunpeltoon.

Koirani Nillán olin opettanut jo aiemmin noutamaan. Se olikin helppo homma. Otin metwurstikangen ja hieroin sen päällä pipoa rahia vasten, niin että se tuoksui hyvin väkevästi Kotivaran venäläiseltä. 
Ei se muuta kaivannut. Nakkelin sitten pipoa siljolle, heti oppi Nillá noutamaan. Tietenkin palkitsin sen joka kerta.


Niin - nakkasin siis pipon. Sitten käskin Nillán noutamaan sen, neljä jalkaa kun on parempi sellaisessa kivikossa ja jyrkässä rinteessä. Saatuani sen jälleen hyppysiini, tarkastelin pipoa siellä ylhäällä, hyvässä valossa. 
En havainnut siinä mitään vikaa, viaton oli pipo, hieman kuolassa vain, oioin sen ja asetin päähäni. Hyvin toimi, todella hyvin.

Tästä sain sittemmin ajatuksen kehitellä kokonaan uudentyyppistä konstruktiota lentoliikenteeseen kulujen minimoimiseksi. Lähinnä kalliiden vakuutusten osalta, mutta myös valmistuskustannusten osalta.

Ajateleppa ite että tuollainen 300 henkeä vetävä jetti tupsahtaa tänne jänkään. No raatoja tulee tietenkin, mutta siihen syynä on äkkipysäys, ei varsinaisesti koneen rakennusaineet. 
Myönnän, äkkipysäksen  eliminointiin en ole vielä perehtynyt. 

Mutta villalangasta tehdyn rungon voi hinata mönkijöillä takaisin kentälle, pestä paskat asfaltilla pois ja muotoilla sen höyrystimillä uudelleen kuosiinsa ja kas vain, raaka-ainetta ja rakennuskuluja olisi säästetty väkitukku. Ei muuta kun uusi latinki inimisä koneeseen ja uusi yritys. 

Josko tämä arpa voittaisi?

Jos taas lentäissä vaikka joku haaskalintu tömähtää kylkeen ja tekee reiän, niin sen kun vain seuraavalla kentällä ottaa jonkun akan harsimaan reiän umpeen villalangalla. Sen nyt osaa akka kun akka. 
Ei siihen harsimiseen mitään 5-vuotista erikoisammattikoulua tarvitse käydä ja hirmupalkkoja päivystävlle mekaanikolle siitä syystä maksaa. Jos joku koulutus vaadittaisiin, niin sitten vaikka tuo Inarin SOGSAKK'n perinnekäsityökurssi."

~~~~~~~~~~~~

Mielenkiintoni heräsi, virkosin kuin Ruususen unesta. Tässäpä vasta varsin  mielenkiintoinen persoona. Kysäisin missä hän asustaa. Vastasi, että Hammastunturin selkosessa. Et voi öksyä, katso kartasta. 

Katsoin samantien kartasta. En voi öksyä. Jos öksyn, lähden kotiin.

Kysyin vielä voinko tulla joskus piipahtamaan, juttelemaan lähemmin. Sanoi: "Bures puohta" ja lähti. Jätti sentään kameran mulle.

Hörppäsin kahvin lopun ja aloin kuvaamaan niitä Ahkun tuvan kuuluisia Lapin akilleijoja, joista myös kuva yllä.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Kyllä se vaan on niin, että elämän tarkoitus on oivaltaa itseä ja luontoa kunnioittava henkilökohtainen moraali ja elää siten.

sunnuntai 14. maaliskuuta 2010

KOLME KEVÄTTÄ ( Kihivas 11/2010)


KOLME KEVÄTTÄ

Ensimmäinen kevät saapuu vaivihkaa,
hissun kissun pikku hiljaa;
mataen,
sataen kevyttä hereää lunta.

Kun katsot akkunanraosta rantteelle,
luulet näkeväsi unta,
vaikka kuulet kuinka kevätlumi kihisee.
Ja valkenee silmissä puhtaaksi luomakunta.

Viippuen vaappuen tulee,
tuo uutta utukkaa tullessaan.
Kiikkuen kaakkuen menee,
vie vanhaa kinosta mennessään.

Toinen kevät urkenee
kuin lämmin leyhähdys uunin suulta.
Ilman palttoota kuistilla tarkenee.

Lahea henkäys lounaista tuulta
sivelee sieltä, hivelee mieltä, kostuttaa kieltä,
väräyttää huulta,
tuo terveiset huhtikuulta
ja sadalta päivältä muulta kesän.
Lintu jo ennättää laatimaan pesän.

Ja vasta kolmatta tulevaksi odotellaan.


~~~~~~:~~~~~~

KOLME PiLKKU NELJÄTOiSTA


KOLME PiLKKU NELJÄTOiSTA

Kaiken kattava häikäisevä valkeus taivaankaaren alla.
Jossakin näköpiirin rajamailla siintää maanpiiri.
On humeetin vapaapäivä.

Kaksikymmentäviisi kilometriä olen reuhtonut kelkalla
kuruja ja kallaita, autin reunaa, jänkää ja selkiä,
pujotellut auhtoa ja tunturikoivikoita.

Tämä paikka on alma,
piekka jää tunturin taa puhaltamaan,
mutta silti olen puolen kilometrin korkeudessa
ja aurinko helottaa kahta sataa.
Ahavaa tarjolla sopivasti kasvoille.

Lohkareen suojassa porontaljoilla vuorattu sopukka.
Olen mieliharrastukseni parissa.
Pian lopetan tämän sanelun
ja kellahdan taljoille mittaamaan taivaanpiiriä.
Se on tarkkaa hommaa, tarkinta mitä ihminen
iänkuun päivänä joutuu tekemään.

Ei sovi hulmuta.
Jos tekee millin virheen,
heitto on sadan valovuoden päässä jo liki
kolme pilkku neljätoista linnunrataa.

Mitä sellaisella epäkurantilla tiedolla kukaan tekee?


Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 13. maaliskuuta 2010

SOViNTO SiELUN KERA


SOViNTO SiELUN KERA

Päivän lämmetessä olen jo melko loitolla selkosessa.
Hellitän hieman, siristän luomia;
ihailen autiuden suomia oivia näkymiä:
Loivia aavoja, laajoja vuomia tuntureiden lomassa.
Hyrähdän - muistelen vanhoja kuomia, tulisia juomia.

Sitten huomio kiinittyy myrskyn taittamaan keloon
joka siivilöityy miljoonien heijastusten lomasta.
Käännän sivakat umpiseen
ja lähden kahlomaan harvakseltaan siihen suuntaan.

Miten kaikki onkaan aseteltu somasti paikoilleen,
mieto kallas, valmiiksi kauneudella katettuna,
kuin mielikuvamaalarin maalattavaksi.

Puuntavien pilvien verkkaan vaeltava lammaskatras
maailman toisella laidalla.
Laitumena täydellisen sininen, ääretön taivaanpiiri
taivaanrannan maalareille - viimeistä silausta vailla.

Rikkumattoman hiljaisuuden keskeyttää narahdus;
toisiinsa kietoutuneiden,
rakastuneiden puiden lupaus olla yhdessä ikuisesti.

Nyyhkäisen, pidättelen tunnekuohua tovin.
Teen sovinnon sieluni kera ja tyynnyn,
kaivan kameran ja alan napsimaan.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 12. maaliskuuta 2010

TUULiAJOLLA


TUULiAJOLLA

Kirkkouskovaiset ovat tuuliajolla, kansanvallan anastaneet puolueet ovat tuuliajolla, Pakkomaksu-YLE on tuuliajolla, Poliisi on tuuliajolla. Koko Absurdistan näyttää olevan tuuliajolla.

On siinä tavallisen rupusakkilaisen piikkiin taas ladattu wiimekäden vastuita, sillä rupusakkilainenhan tuon lystin maksaa vaikkakin Pekka Himanen itse ehken on copy-pastennut omat tuotoksensa maksutta Vara-Jäätteenmäelle ja Kävelevälle Kataistrofille. (HTT:n mukaan.)
Kenties silkkoja odotusarvoja vastaan? 

No sehän se on aina ollut oppipoikien, kisällien ja perässähiihtäjien rooli, pään silittely, nuoleskelu  ja palkinnon odottaminen. 
Lopussa kiitos sitten seisoo kun oppimestari siirtyy toiseen kinkerpiiriin tai jää elakkeelle.

Näitä makuaistinsa turruttaneita "kaivoja" on tullut esiin säännöllisin väliajoin, tasaisesti. Ruskeakielisyys lienee joku geenipoikkeus, taidon omannut kun voi nuolla varsinaista paskanmakua tuntematta alvariinsa - koko elämänsä ajan.

Tuttava piiriini kuului muinaisuudessa, välirauhan jälkeen, eräs tyyppi joka nautti säännölliset ateriansa "Veijon Essolla". Kaikkiin ruokiin se lisäsi sinappia ja ketsuppia. Kun kysyin syytä, vastasi että ovat ilmaisia. Syystäkin sai lempinimen Kaivo.
~~~~~~~~~~~~

Mustakaapujen toimesta on taitettu taas uutteraan peistä homoista. Kirkollis-ekumeenista järjenjuoksua on tavallisen rupusakkilaisen mahdoton käsittää ja jumalahan heillä onkin, (kaikenluoja), päällepäsmärinä. Muu sakki vain tulkitsee näitä oikkuja ja lipsahduksia, joita jumala lienee kurillaan saattanut pähkäiltäväksi.

Mutta miksi homovihkimyksestä pidetään ääntä, vihkiytyyhän tämä heimo ensimmäisen kerran silloin jo kun laskee raappahousut kinttuille ynnä paljastaa alakerran toisen hyödynnettäväksi. 
Mitä uutta kirkollisella vihkimisellä on heittää siihen peliin?

Ja tästä kun on jaakattu vuosikymmen tai enemmän. Ei jaksa kiinnostaa. Viimeisimpien, uusimpien tietojen mukaan ei paljon muitakaan. Viimepäivien kirkosta eroamiset ovat nousseet liki 100% tavanomaisesta. 
Siinä olisi pikemminkin ekumeenista miettimistä hetimmiten kuin homovihkimyksistä.

Hyvää ei tee myöskään RRR-asialle toisen mustakaapujen lahkon, roomalaiskatollisten pedofiiliuutiset jo niinkin likeltä omaa pyhää maatamme, kuin Saksasta. Ei ole sielläkään pullat hyvin uunissa tällä erää.
~~~~~~~~~~~~

Puolueet ovat käytännössä tuuliajolla, etenkin hallituspuolueet, koska enää eivät voi keskittyä pelkkään laman hoitoon, on keskitettävä suoritteita myös vaalityöhön johon opposiittiöllä on vapaammat kädet kuin vastapuolella.

Monimutkaisten juonien tiimellyksessä joku murunen väenväkisin tipahtaa silloin ja tällöin myös rupusakkilaisen suuhun. 
Tässä tapauksessa tämä viimeisin kohu: Tapaus Lindén, joka pelkässä populistisuudessaan on nähtävä kansankosiskeluksi, Kokomustan kannatuksen varmistamiseksi; hyödyttää televisiosta irtisanoutuneita.
 
Mutta tähän on hallituspuolueiden taivuttava, koska suurin osa hyödyllisistä idiooteistakin vastustaa Pakkomaksu-YLEä ja saattaa pikkusieluisuuttaan jättää äänestämättä.
~~~~~~~~~~~~

Olemme noin parinkymmenen vuoden ajan saaneet  haukkua jo melko vapaasti kaikkea mikä liikkuu. Nyt POLiiSi on asettanut kansalaisten käyttöön iLMiANTO-mahdollisuuden.
(joka tosin ei toimi toistaiseksi Firefoxissa, Operassa ja Cromessa vielä). 

Vasikointisivuilla voi antaa ilmi esim. muiden muassa rasistiset rikokset ja ihmisvihan. Siitä vaan ilmiantamaan ajatuksia.
Poliisi ei sivuillaan perustele, mitä he tekevät löytämillään ihmisvihalla ja rasismilla ja miksi he kaipaavat näistä rikosilmoituksia.

Tämä poliisin avaama Vasikkanappula on tietysti uusi keino loputtoman pitkässä ketjussa pelotella nettikirjoittajat ja arvostelijat hiljaisiksi. Tuo nappula on tarkoitettu ainoastaan ja vain tukkimaan toisinajattelijoiden suut.

Ajatus tästä nappulasta on muhinut nomenklatuuran terävimmässä päässä  siitä alkaen kun siellä havaittiin että vapaa tiedonvälitys (netti) on uhka ellitin olemassaololle.

Kun nomenklatuura ei muuten pysty vastaamaan yhä kovenevaan kritiikkiin, se käyttää sitä yleisintä keinoa. Pyrkii uhkaavalla- ja painostavalla henkisellä ilmapiirillä sensuroimaan ja
suitsimaan "ajatusrikoksia".

Rupusakkilaisen on muistettava joka hetki että nomenklatuuralla on jo printtimedia ja sähköinen media vallassaan. Vasikkanappulalla isketään nettikeskustelijoiden ritareihin. Tai "Robin Hoodeihin". 
Tavoitteena on nujertaa kaikenlainen arvostelu, joka poikkeaa ohjeistetusta.

Joten ei muuta kuin ilmiantamaan ja vasikoimaan. Emme ole vielä ihan €uvostoliitossa, mutta kyllä se jo häämöttää aamunkoiton edessä.

Nyt on  viimeinen oiwallinen tilaisuus havahtua, hiljentyä ja rauhoittua laittamaan kuksallinen Café Brutal'a. 
Suosittelen!




Oh-show-tah hoi-ne-ne

Tulen ääressä sitä tulee usein mietittyä, että eikö valhe, petos, vääristely ja osatotuus pikemminkin kuin totuus, ole pysyvämmin vaikuttanut inimisyhteisöjen kohtaloihin niin suomalais-ugrilaisessa kuin muidenkin heimojen keskuudessa?