torstai 31. maaliskuuta 2011

jatkuu




KÄVELEN VARJOJEN PÄÄLLÄ


KÄVELEN VARJOJEN PÄÄLLÄ

Sula vesi lirisee ränneissä lannan puolella,
mustan huovan paljastuminen jatkuu tasaiseen;
lumen alta paljaana jo puolisen metriä.

Kevät etenee suurilla pieksuilla,
tosin silloin tällöin ottaa aimo askeleen taapäin,
mutta huomenna;
sitä pitemmällä loikalla kiiruhtaa eteen käsin.

Tyyni tyyneksi muuttuu - tuuli tuuleksi,
aurinko asettuu ajaksi.
Vuosituhansien eetokset hyökyvät myrskyinä ohi;
nolottaa etten aiemmin käynyt niitä läpi.

Nyt - yöpakkasen kirskuessa jalkain alla,
kävelen varjojen päällä - tallon puiden runkoja,
jotka eivät minusta piittaa tuon taivaallista.
Huojuvat seuraavassa tuulessa konsanaan,
kuin ei mitään olisi sattunut,
minua ei olisi ollutkaan - iänkuun päivänä.

Mitään kummallista ei tapahdu,
poron paskat syöpyvät jäähän, elämä jatkuu;
kuoleva kuosto jatkaa törröttäen kuolemistaan,
vemmelsäären jäljet jatkavat matkaansa,
Tuonelan varjo helminauhana takanaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

HYÖRiNTÄÄ


HYÖRiNTÄÄ

Tyven ja lämmin tuokio.
Ehtyvän nuotion tuoksuvat rippeet,
sininen, tervainen haiku.
Siinä vieressä pölkyllä katson runomaiseman yli,
kurkistan horisontin taakse.

Keväisiä päiviä,
ensimmäisiä pälviä, poutapilven hälviä.
kiiriviä joutsenten lauluja taivaanpiirillä.

Kuulaita aamuvarhaan tauluja utuineen,
harmaita latoja, kurkien huutoja, tulvivia jääpatoja;
muistojen häiviä kesästä kinosten keskellä.
Virran ahteella jääpahtaalla niksautteleva koskikara.

Valo lisääntyy niin vikkelään,
että oitis koittaa Lilja
ja herääminen yöttömään yöhön.

Vaan vielä on heräämättä elämän ihme,
ensimmäinen vihertävä ruohonkorsi seinustalla,
hangen silmässä, vaikka ilma jo elämää täynnä.

Piruetteja ja immelmanneja,
puiden oksilla hyörintää;
jatkuvat pyrähtelyt, pörhistelyt ja kahakat,
kaikki lupauksia tulevasta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 29. maaliskuuta 2011

KEVÄÄN SEITSEMÄN HETKEÄ (5.)


KEVÄÄN SEITSEMÄN HETKEÄ (5.)

Jääpuraan läpi valo osuu silmään,
on kahden vaiheilla tai neljäntoista;
joku pieni lintu hosuu,
pyrähtelee pöntön ja kolon väliä,
istahtaa vierusoksalle
ja laulaa sydämensä kyllyydestä ylistystä keväälle.

Laskeudun portaan partaalle eväälle,
könötän kyynerpäiden varassa,
mutustelen voikuormalla höystettyä leivän suikaletta,
jossa täkkinä Metsästäjä-kangista sentin siivu.

Toisessa kourassa läikähtänyt kuksa,
kihelmöivä sormi osoittaa aurinkoon,
tai lintuun,
tai puraaseen;
pääasia että kipu jo hellittää.

Suu mussuttaa kyrsän kappaletta vaiti,
samaan tahtiin linnun nokan avausten kera.
Ei ole varmaa sivullisesta kumpi laulaa,
mutta ettei niin kävisi,
suljen käkättimen ja keskityn nautintoon.

Hyvin laulaa tirpunen - tunteella;
muuttolinnuista, ruohonkorsista, kukkasista,
pesästä - sylilapsista Lapin kesässä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 28. maaliskuuta 2011

KiVELiÖ KUTSUU



KiVELiÖ KUTSUU

Se oli tuppurainen ilma. Maanrajasta muutama metri sumeaa. Muistan sen vieläkin hyvin, selvästi kuin pläkki. Ja muutenkin outo ehtoo, aurinko tuli kiiloina pilven lomista oliivinvihreäksi taittuneena vaikka oli jo hyvän matkaa kevättä. 
Niin - syksyinen valo, italialainen valo kuin suoraan jostakin Tavianin veljesten elokuvasta.
Tyyntä, ei oksan värähdystäkään. Tinttien illan viimeiset pyrähtelyt pihapuissa erottuivat selkeästi lasista vilkaistessa.

No hällä sen väliä. Kaikki oli pakattu ja pukattu varhaisaamuista herätystä varten. Tarkistettu öljyt ja hihnat, polttoaineet kelkasta; tarvittavat työkalut ja korjaustarpeet. Ahkio tyhjätty lumesta. Järjestetty uudelleen. Sytykepussi täytetty ja moottorisahan tankki ja lisäksi mukaan vielä kolme tankillista sahapensaa. Kulju päälle odottamaan kaaristamatta aamun viimeisiä, verkkopaljua lähinnä.

Myöhemmällä sitten iltapalaa ja uutisten kuuntelua. Tai pikemmin säätietojen. Kirkastuvaa lupasi. Ei muuta kuin lavitsalle, lyhty sammuksiin ja suunta Höyhensaarille.

Aamuyöstä, suden hetkellä havahtuminen. Vilkaisu akkunaan. Puiden latvat erottuivat jo taivaankanteen. Se tuntui sopivalta hetkeltä nousta ylös. Tuntui vilpoiselta tassutella keittiösivulle. Hetken mielijohteesta päätin lykätä tulen oikeaan hällaan ja laittaa aamiaisen siinä enkä kaasulla, kuten tavallisesti.

No sytykkeet ja puut olivat halkolaatikossa valmiina tietty, joten ei muuta kuin toimeen. Pian rätisi iloinen liekki ja muutama savulonkero ulottui lunkan ulkopuolelle ja maustoi aamuista atmosfääriä. Vasta siinä vaiheessa hoksasin mennä kurkistamaan mitä näyttää mittari. ZiZZoZ! Kaksikymmentäkaksi astetta. Joo-o, tosiaan kirkastuvaa, vilkaisin akkunasta paremmin yläviistoon, taivas vielä tähdessä toistaiseksi, ei minkäänlaisia utuja näkynyt vaeltelemassa taivaanpiiriä.

Nooh, ei tämä mitään suunnitelmia muuta. Kaikki on pakattu sillä silmällä, tämän nähden. Pukeutua vain häätyy nyt aamulla eri tapaan kuin mitä eilinen näytti neuvoksi. Ei kahta puhetta, näin mennään.

Palasin keittiösivulle, otin kaapista voipaperiin käärästyä palvattua siansivua, veistelin niibillä siivuja pannulle lämpiämään. Asettelin ne toiselle puolikkaalle, toiselle kopistin pari kananmunaa seuraksi. Kiskaisin pannun lauhemmalle tulelle sivuun. Karkiaisen ruislimpusta muutama tolkun siivu ja voita päälle. Siinä koko aamiainen. Tietysti kahvin kera laitettuna.

Sitä ei tavallinen kaupunkilaisnirppanokka usko miten pitkälle tuollaisella annoksella pötkiikään ilman jatkuvaa nälän kaiherrusta navassa. Pitkälle sanon minä. Pitkälle puolisen yli heilauttamalla.

Aamistelin siinä kaikessa rauhassa, toki on myönnettävä että jonkinlainen kiherrys kävi humeetissa. On selvää että näin keväällä edessä saattaa olla muutakin kuin pelkkää ajamista jänkiä myöten.
Sulaa vettä saattaa jo löytyä yllättävästäkin paikasta ja silloin on aina vitsit vähissä.

Kertailin vielä kuksa kourassa läpi listaa - homma hoidossa. Kello läheni puolta viittä, aloin pukemaan ja sonnustautumaan ulkoiluun. Sitten, viime silmäys. Kaasu oli kiinni. Tuli sammunut hällasta, joten peltikin kiinni ja menoksi.

Ranteelle astuessa pakkanen tuntui kirpakkana. Ajattelin että vielä kiristyy auringon noustessa muutaman pykälän, mutta alkaa sitten laskea.

Vielä viimeiset puuhastelut ja Liksistä ryyppy päälle, muutama houkuttelu, sitten kiskaisu. Heti pörähti käyntiin, hieman lämmittelyä jotta jää tyhjäkäynnille. Sitten kelkan rivakka puistelu ja selkään, pykälä silmään ja menoksi.

Jukšajavri ja sen laidalla, vaaran rinteessä, kammi odottaa.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Wanhempana sitä sitten pystyy muistamaan mitä hyvänsä, on se tapahtunut tai ei.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

TAiKASÄRViN


TAiKASÄRViN

Kuuntele luoteisen ujellusta koko päivä,
anna sydämesi viehättyä siitä laulusta
joka tulee kiveliöiden yli aavojen ulapoiden tyköä;
hytisyttää päivän kaartuessa kehoasi niin,
että iho hipoo kylmiä vaatteita.
Se on lähdön hetki.

Siristäin näit urien umpeutuvan vähä vähältä
ja silti piirtyvän nyt yhä arpina vastavaloon;
auringon siltaa kotiin palatessa.

Vaikka tuuli on huuhdellut vaatteitasi pitkän päivän,
aistit yhä vaatenaulakosta nuotion savun tenhon
kun istahdat kiikkustooliin ulkoluita hieman kolotellen,
mutta kylläisenä,
tovi sitten vatsaan saatetusta hehkuvasta särpimestä.

Se raukea tunne - kuin maailma olisi tullut etappiin,
lumotun tiensä puolitiehen;
tervaksen tuoksu aistimissa vie väkisin.

Tempaa selkäänsä ja lennättää takaisin jängälle,
silmäluomet valahtavat,
aiottu sana katkeaa puolesta
ja kevätahavan pieksämät kasvot nuukahtavat.

Tarvitaanko hyvään päivään muuta?

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 26. maaliskuuta 2011

TiHUTYÖ


TiHUTYÖ

Pahaenteinen hiljaisuus - tyyntä myrskyn edellä,
riutat kököttävät tarkaten kuoston lakkapäässä;
koko armeija valmiina liitoon
kunhan ensimmäinen saa kohotettua rohkeutensa.

Varovaisuus on tässä lajissa valttia - elämänpelissä;
antaa syödä rauhassa ettei tule itse syödyksi.

Niin se menee myös ihmisillä,
asiat vain on kääräisty inhimillisyyden koreaan kuoreen
ja käsitteet meikattu soreiksi
jotta syöminen ei ole sitä mitä se on.

Alhaalla nietoksessa siirrytään ahmimaan
takajalan suuria lihaksia - luomua,
pää ja verinen kaula vapautuvat.

Vatsalaukkua kaihertava ahneus lähettää
jatkuvaa sähkösanomaa riuttaparven humeettiin;
lopulta kriittinen piste ylittyy.
Ensimmäiset siipispankot levähtävät;
kuuluu korahdus ja kahahdus.

Kokomustat kuoleman viimeistelijät liitävät
vapautuneeseen osaan ruhosta.
Silmät esinnä hupenevat makoisiin suihin,
sitten katoaa kieli.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 25. maaliskuuta 2011

HARAKOiNTiRYHMÄ! APUA!


HARAKOiNTiRYHMÄ! APUA!

Ei niin pahaa etteikö jotain hyvää ja ihanaa. Olen sallinut itseni panna merkille, että löytyyhän heimon ehdolle vaatimista ehdokkaista sentään edes jotain häpyä ja selkärankaa, sillä vaalirahoituksesta, lahjonnasta ja korruptiosta ei ole juuri kukaan ole ottanut esille toinen toistaan tiukempaa asennetta. 
Oikeastaan koko lahjusvaaliraha-keskustelu on haudattu kuin yhteisestä sopimuksessa hiljaisuuden yöhön.
Saammeko me nyt vihdoin ja viimein maailman ensimmäisen korruptiosta vapaan eduskunnan?

Moisesta hiljaisuudesta ja sanomattomista sanoista voisi tyhmempi päätellä, että nyt on kaikilla esille pannuilla puhtaat jauhot pussissa, eikä mitään kytköksiä ketkuihin ja roistokopliin enää ole, vaan kaikki  entisetkin, rahaa vastaanottaneet ja maksua vastaan edustaneet ovat lähtemässä mukaan puhtaalta pöydältä.
Minusta se on suorastaan soman herttaista vaikkakaan korruptiovapaaksi ei siis ole vielä yksikään ehdokas tällä erää julistautunut.

Toistaiseksi säätiedotus on luvannut viilenevää ja niinhän se kai pitkässä juoksussa onkin vielä näin maaliskuun lopulla - tilastot kertovat. Miesmuistin mukaan (n. 2 vuotta) satelee joutavat, ylimääräiset lumet pilvistä pois, ettei niitä tarvitse kylmänä suihkuna heleään kevääseen varistaa.
Vasta Portugalin huhtikuu, itseasiassa sen puolivälin jälkeinen aika on se kohta jolloin odotettavissa on mitä suurimmalla varmuudella lämpenevää. Tuolloin on vaalien tuloksesta päästy jo sen verta kärryille, että ensimmäiset lämpimät yhteydet hallitusyhteistyöstä on tunnusteltu.
 

Tilanne voi lämmitä hetkessä helteeksi saakka sillä persuslaiset ja Soini joutuvat näyttämään heille uhrautuneelle ja yltiöpäiselle äänestäjäkunnalle oikean karvansa. Kiveen hakattu ei ole pitääkö pulju lupauksensa.

Tuosta hetkestä riippuu paljon koko Soinin putiikin tulevaisuus. Povattu on kyllä jo etukäteen ties vaikka minkälaista kohtaloa, eikä niistä yhtäkään ole noin vain poissuljettavissa. Opportunismi ja vallanhimo kun ovat tarttuvia pääntauteja, eivätkä erottele puolueita. Niihin sairastuttuaan niistä on vaikea päästä eroon vaikka olisi vilpitöntä haluakin - toisaalta kukapa vilpittömyyteen enää jaksaa uskoa tässä menossa.
 

Ne kuuluisat hyödylliset idiootitkin ovat vihdoin ja viimein alkaneet kyseenalaistaa kaikenkarvaiset lupaukset ja uskonnollisuuden tapainen hurmoshenkisyys on katoamassa poliittisista manöövereistä korrektiivisuuden suohon. Rämettymässä läpitunkemattomaksi ympäripyöreiden sanojen viidakoksi josta tavallinen rupusakkilainen ei ota mitään selkoa.

uro on juuri parahultaisesti lankeamaisillaan syteen tai saveen, uppoamassa keinottelijoiden suohon. Kovaa maata ei näy millään suunnalla. €urouskovaisten kädet on sidottu tulevan salailuun, oman vallanhimonsa takia, vaikka todellisuus häämöttää jo horisontissa. 

Samalla heidän politiikkansa on muuttunut hengettömiksi toisteluiksi, jonniijoutavaksi hölynpölyksi, mantroiksi jotka saavat jo pikkuhiljaa naurettavia piirteitä. Käytettävissä on vain nippu toinen toistaan huonompia konsteja.

Kunpa tavallinen rupusakki ymmärtäisikin, että haavoittumimpia politikat ovat juuri itsetuntonsa suhteen. Vaikka jokainen heidänlaisensa paksunahka arvostelua kestääkin tavallista paremmin, on heidänkin itsetunnossaan omat heikot kohtansa johon kiilaamalla kyllä härkäpäisinkin katainen tai kivimäki haihtuu tiehensä. Vähintäänkin siinä vaiheessa kun kuulijakunta alkaa nauramaan ääneen. 
Naurunalaiseksi joutuminen on pahin jama mihin politikka voi iänkuun päivänä päätyä.
Jospa joskus vielä suohon nauramisesta tulisi uusi kansanhuvi. Se olisi ainoa fyysisesti väkivallaton keino päästä haitallisista loisista eroon.

Ah, kuinka niin mielelläni katsoisin myös kun 4-5 akan tomera muinaissuomalaisia perinteitä edustava harakointi-ryhmä marssisi puoluepamppujen kerman eteen ja nostaisi tv-kameroiden todistaessa hameensa ja pyllistäisi paljastuneet häpynsä suomalais-ugrilaisen heimon puolesta ja suojaksi pahaa vastaan.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Tämän tarinan "parasta ennen" käyttöpäivämäärä on 17.4.2011 tai sitä ennen.

torstai 24. maaliskuuta 2011

kuva ja prosessi


Kuvausprosessi ei ole järin kaksinen:
- kamera yleensä aina käsillä
- etupäässä sattumanvaraisia kuvia sattumanvaraisesti,
laiskuus on hyve
- esivalinta heti pc-näytöllä jo kortista - sekunda delete
- vähän fixausta vuoden 1994 PSP:llä ver 3.11
(enimmäkseen rajausta ja tee-se-itse kehystystä)
- joskus Picnikillä
- ei isompia ammattilaisen tai friikin vinkeitä
- useimmiten CopyFree - ahneus on pahe.

~~~~~~~~~~~~~~~~



OMATEKOiNEN KOOMiKKO


OMATEKOiNEN KOOMiKKO

En ole runoilija - en sinne päinkään;
pelkkä yksinäinen susi outojen sanojen viidakossa;
hortoilen eeskahtaalle silkan vaistoni varassa.

Teen pilaa oikeista - palavista,
eetoksensa voimalla oodeja sepustavista runoilijoista
huojuvalla moraalillani tanssien.
Väsään irvikuvia huvikseni, aikani kuluksi,
säännöllisesti - kuin ikään leipätyössä;
mutta ilman apurahaa, viiniä, olutta tai muuta
asiaan kuuluvaa kaapua ylläni.

Olen yksinkertainen, omatekoinen koomikko
ja nauran vain itselleni aamuisin keittiössä - heittiö,
saadessani sisäisen tyydytyksen ilkiöteolleni.

Ilkeilen nälkätaiteilijoille
jotka osaavat kirjoittaa yltiöpäisiä sepustuksia
apurahahakemuksiinsa paremmin kuin runojansa;
kai mieluumminkin saadakseen harhailla
räytyen viinin- ja oluenhuuruisessa maailmassa
valittamassa ymmärryksen puutetta.

Ilveilen minkkiturkkisten akkojen piirittämille
vaaleanpunaisille, pitsiin puetuille puppeleille
jotka syövät kädestä ja naivat pyynnöstä
jotta tädeillä on kulttuuria.

(Runotorstain 200. aihe: Runo)

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

HARRiMASSA


HARRiMASSA

Höyryävä kahvi pölkyn päällä vartoomassa,
tuoksuu kiehtovasti,
kilvan nuotiosta läikähtelevän tervaisen savun kera.
Silmät lumpsahtelevat, ajatus karkaa villiin.

Hyvän matkaa tätä päivää on eletty,
taivallettu tietöntä umpista poronkusema tolkulla,
sitten lopulta kohvaisen jään selällä.

Ensimmäiset terän mittaiset reiät,
koukistajat maitohapoille - hiki:
sohjon sorkkiminen, vieheen laskeminen ja loitsu.
Nyt on kaikki pelissä...

Ikuisuuden kestävä minuutti - kärsimättömästä tuntuu,
että se pahkeinen vielä oikein tahallaan vitkastelee,
niitä lemmon loppusekunteja mataessaan.

Ei varoitusta - hirrrrrveä ISKU,
käsi tempaa vaistomaisesti vastaan.
Myrkky ryntää vereen ja siinä samassa sätkii jo
jättiläisharri karstanteella, kaikki ne ovat - jättiläisiä.

Silmä punnitsee, ylikiloinen;
hopulla veden silmään uutta namia tarjolle.
Heti kiskaisee toinen ahnas raju.
Sekin jäälle. Helpottaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 22. maaliskuuta 2011

KEVÄÄN SEITSEMÄN HETKEÄ (4.)


KEVÄÄN SEITSEMÄN HETKEÄ (4.)

Soseutuvaa lumihöttöä yöllä yllättäin;
ällistyttävää paukkupakkasten jälkeen - päivittelen.

Litinässä talsin,
wanha raato - ukon rohjo,
taiteilen jäisillä raiteilla vaikeilla pohjilla sohjossa;
anturat roiskien, tulet ylläni riimejä kuiskien.
Hyvinkin intiimejä.

Yritän ennättää kaatua ennen kuin tuiskahdan
ja luiskahdan päistikkaa hyhmään;
pari kertaa onnistun jo välttämään,
kuulumisen kaatuneiden ryhmään.

Tuossa oudossa mystisessä hetkessä,
kummallisessa öisessä retkessä vetisessä löllössä,
koen sympatiaa helmipöllössä;
se kutsuu ristiturpaa.

Ja vastaa asiaankuuluvasti hälle lähistöltä immyt:
kohta kohti äänetönnä liihottaa,
kylkeen lemmon kapsahtaa ja heti kiihottaa.

Pian kääntyy toisen pää ja toisen,
huomaan syrjäsilmään moisen;
samassa loikkaan, tartun ilmaan - nojaan,
rojahdan loskaiseen ojaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 21. maaliskuuta 2011

MUSTA MÖRRiMÖYKKY



MUSTA MÖRRiMÖYKKY

Sivakoin pikkuhiljaa, isommitta kiireittä joen vuomaa ylöskäsin. Kiirettä ei ole kun ei ole erikoisemmin mitään tähellistä asiaakaan. Kunpahan vain olin lähtenyt luonnonjälkiä taivastelemaan.
 
Olihan noita jo ollut, vemmelsäären tietysti eniten - nyt kun riekot olivat vähissä. Lupaavia pirkkuparttien jättämiä uria kyllä oli riekoillakin muutamissa kohden, kieppejäkin ja muutaman kanan parven pyrähdys säkättivine kiroiluineen.
Oravan, kärpän ja näädänkin jäljet muutaman kerran ohitin. Sopulien ja myyrien, mutta harvakseltaan.

Mukavimmat jäljet kuitenkin skaidiin noustessa. Aihkipetäjässä oli huurreukko käynyt atrialla. Puun juurelta näki, että hyvin oli maittanut, yllin kyllin kun oli ripotellut maahan saakka einestarpeita.
 
Tähyilin varovaisesti muiden puiden lakkapäitä, josko vielä jossakin istua rönöttäisi musta ukko. En nähnyt, mutta muutaman sivakan mitan sujutettuani kuulin.
 
Rytinällä lähti läpi latvan. Siipispankot löivät hennompia oksia pätkiksi jotka varisivat maahan huuruhileen kera.
Hopeinen sade. Sen läpi katsottuna musta, wäkevästi siivillään viuhtova loittoneva hahmo. 
Joka ainoa kerta se säpsäyttää yhtälailla, ei poikkeusta nytkään. Kumma kiihko nousee, koko keho jännittyy kun adrenaliini suihkuaa vereen ja suonissa kohisten siirtyy lihaksiin. Sitä vaistomaisesti tapailee asetta tai kameraa.

Jumalattoman iso otus. Mättänyt koko talven neulasia käkättimeen mielessään tietysti vain se yksi. Kiihtyvä polte joka panee humeetin sekaisin jokaisella luomakunnan oliolla. Tavalla tai toisella.
 
Pian alkavat ensimmäiset mörrimöykyt kokoontua aamunkoissa soidinpaikoilleen. Ensin tutkailemaan, testaamaan. Sitten kun pälvettyy käydään hommiin, keekoilemaan, näppäilemään ja suhisemaan - jakamaan oikeuksia suvunjatkamisesta.

Tuollainen äsken rytistänyt tavallista suurempi möykky on varmaan rinnanmitan edellä muita koppeloiden suhteen.

Muistan lukeneeni jostain, että ne suuret ukkometsot syksyllä ovat enimmäkseen pötyä, silkkaa hölynpölyä, jos paino ylittää neljä kiloa. Ne ovat niitä yleismetsoja joiden paino lisääntyy metsästäjän kuolemaan saakka.
 
Mutta ne wanhan ajan 6-7 kiloiset saattavat ollakkin totta, koska ukko alkaa keskitalvella lappamaan ihan muinatöinään ravintoa napaansa. Virallista linjaa edustaa 5,8kg Suomessa ja Hannu Hanhen maassa tasan 6 kiloinen.
 
Kiima-aikaan suurin on paras lähes poikkeuksetta ja toisaalta soitimen käydessä kuumimmillaan, kiivaimmillaan, ei aikaa kunnon lounaaseen yksinkertaisesti ole, puhumattakaan mihinkään kolmen sortin kurmee-ateriaan, ei - sillä siisti.
Syödä pitää siis hokata luppoaikana jos meinaa päästä suoritteille ja selkään kamuamaan keväällä.

Havahdun ajatuksistani ja lykin eteenpäin. Ylempänä rinteessä sevä alkaa kantaa ja sivakat lipsua. Alan suunnittelemaan katseella tulipaikkaa, lounastan ja kahvittelen siinä sitten, samalla lisään pitoa suksen pohjiin. Täällä karstanteella se kuluu joutusammin kuin vitilumessa.

Salaman räjäyttämä kelontynkä törröttää sopivasti panssarivaunun kokoisen kivenlohkareen vieressä. Oijustan sinne ja puuhastelen kantoon torkkotulet. Vilasen auringon suuntaan, päivä ei ole vielä edes puolessa.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Wanhempana sitä sitten pystyy muistamaan mitä hyvänsä, on se tapahtunut tai ei.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

TUNNEKUOHUT KiiVAAT RiiVAAVAT


TUNNEKUOHUT KiiVAAT RiiVAAVAT

Outoja näkee - ainakin kuulee vaikka missä,
yöllä liikkuessaan tässä kuussa;
tähtitaivaan alla tähden lennon ylläns'
kun vatsa kylläns' teitä riiuuyössä talsii.

Pyhän vihan yhä puistatelless'
oikaistessa läpi mieron pihan;
on kuomia niin kovin montaa sorttia,
yks' äkeimmistä vahtii alvariinsa tätä porttia.

Yön huokaukset aistii pimeässä,
jossain pimennossa, pajupuskain viidakossa,
oottaa neito ihanin,
tukevin ja tanakin - lemmentöissä hanakin.

Tunnekuohut kiivaat riivaavat, korventavat rintaa;
piinaavat ja sisimmäistä polttelee.
Korpee - karrelle on reuna sielun palanut,
rakkaudesta
se huutaa herkkää tuskaa yöhön mustaan.

Tuska tuntuu puskaan, sattuu neidon korvaan,
jok' heti vastausta sorvaan käy,
vaikk' ylkääkään ei siihen näy.

Kollit maaliskuussa,
toinen aidalla ja toinen puussa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 19. maaliskuuta 2011

MESTARi


MESTARi

Viikon mittainen lounas on täyttävä;
suosittelen,
pelkän taidenautinnon vuoksi.

Lähes kaikki irtolumi on vaeltanut toiselle äärelleen,
muodostaen upeita valleja,
tekisi mieli sanoa dyynejä - juoksuhiekan tapaan.
Otan ja rohkenen: Dyynejä.
Täyttänyt vastarannan esteet kiintyneellä massalla
joka kantaa kevyempää väkeä.

Sevän pinta on raastettu, riivitty,
hierretty toisin paikoin sileäksi kantavaksi lakanaksi;
vastavaloon katsoen häikäiseväksi,
joiltakin osin aaltoilevaksi seläksi,
josta aavemaisen näköiset,
vielä kesken hionnan olevat lumityppyrät julistavat.

Oikein täytyy pysähtyä katsomaan
ja ylös panemaan,
muodot vaikuttavat - värit ihastuttavat;
alituinen muodon muokkaus siinä silmien edessä.

Se mikä näkyy,
muuttuu kuin savenvalajan teelmä käsien hyväilyssä.
Työssä on mestari.
ystävä ja vastustaja - riippuen menosuunnasta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 18. maaliskuuta 2011

SALAiNEN LÄPiNÄKYVÄ


SALAiNEN LÄPiNÄKYVÄ

Ydinvoima-alalla vallitsee lähes yhtä suuri salailumentaliteetti kuin lumedemokratioissa, vaikka rupusakille julistetaan päin näköä kaikenlaisen puliveivaamisen läpinäkyvyydestä.
Kuitenkin kun hygieniahanskat kädessä tönkäisee tikulla jompaa kumpaa, hyh-hyh - alkaa heti löyhkätä. Läpinäkyvää on vain se mitä ei kertakaikkiaan voi pitää salassa.

Peruspsykologian kikkoihin kuuluu valtapelissä koplan jäsenten sitouttaminen vastuullisuuteen. Siitähän Kävelevä Kataistrofikin jatkuvasti höpöttää.
 

Keino on uskomattoman helppo, S.A.L.A.i.N.E.N-leimalla lähipiiri liimataan tiukasti otteeseen. Vallan ylläpitäjistä tulee kähmivä salaseura väkivallan monopoli tukenaan, jolla ei aidossa demokratiassa pitäisi ole mitään tekemistä.
Lumedemokratiassa se kuuluu tunnusmerkistöön.

Lumedemokratia toimii iänaikaisen vanhan sadun/tarinan mukaan.  Ja näköjään hyvin. Aisoposkohan??? lie ensimmäinen kertoja ollut?

Huudetaan päällimmäisenä kansanvaltaa ja läpinäkyvyyttä jotta voidaan toimia kansan mielipiteestä piittaamatta läpinäkyvyyden viitan alla pimeyden töissä.
Olemalla kaikilta puolin läpinäkyvä, on mahdollista vaeltaa huomaamattomana. Silmänkääntötemppu taikurin oppaasta.
 

”Monet jäljet johtavat luolaan, muttei yhdetkään ulos” pähkäili jo mainio Aisopos.

Lumedemokratiassa näkyvä pieni vähemmistö taluttaa enemmistön pässilaumaa liekasta miten tahtoo taustalla häärivien "hiljaisten miesten" viittausten mukaan.

Kun yritin taannoin ottaa selvää suomalaisesta puolueiden kannatuksen laskutavasta joka näyttää päälle käsin perin rehelliseltä ja yksinkertaiselta prosenttilaskulta. Niin yksinkertaiselta, että useimman päähän ei edes pälkähdä miettiä onko siinä mitään kummallista.
Asia on liian läpinäkyvä.


Juuri kukaan asiantuntija ei halunnut vastata, muuan kuitenkin läpipyöreitä lirutteli. Odottelen vastausta tilastomatematiikan ammattilaiselta.

Suomessa, monen muun maan tapaan, poliittinen kannatus lasketaan vaalituloksesta; äänestäneiden - ei äänioikeutettujen määrästä, vaikka jokaisella äänioikeutetulla on hallinnassaan ennen äänestystä vain yksi täysin samanarvoinen ääni - käyttikö sitä vai ei.
 

Vaalitulosta laskettaessa äänioikeutetun, mutta äänestämättömän ääni nollataan vaikka kyseessä on selvääkin selvempi viesti siitä, että osa äänioikeutetuista kokee yhteiskunnallisen vaikuttamisen toivottomaksi. Syystä tai toisesta.
Siihen tutkimukseen ei kukaan ole juurikaan satsannut. Arvaan kyllä syyn.

Kun lähestyin kirjeellä muuatta wanhanliiton elakoitunutta politikkaa (Nimi Muutettu), hän vastasi jota kuinkin näin:
"Moro! Olen miettinyt kysymystäsi ja pohtinut vastausta:
Olen tullut siihen tulokseen, että ei sitä missään ole noin päätetty, koska kyseessä on vain käytäntö, jolla ei ole virallista oikeudellista perustaa. Noin se vain on lähes kaikkialla.
Kyseessä on siis maantapa median itse käyttöön ottamana."


No niin, asia näyttää olevan juuri kuten olen arvellutkin. Käytössä oleva maantapa pönkittää kaikkien puoluekoplien olemassaolon merkitystä, koska nykyinen maantapalaskutapa antaa koplille suuremman kannatusprosentin.
 

Epäilemättä tämän laskutapa pajunköyden syöttäjää ei tarvitse kovin kaukaa hakea, kyllä erityisesti tässä asiassa mediaakin on kustu silmään sangen runsaasti kun se on lähtenyt kyytipojaksi asialla.
Niinhän se yleensä on, että tehtyjä virheratkaisuja on vaikea pyörtää yksittäisellä tasolla jälkikäteen - toimittajankin, mieluummin ajetaan sitten tällä vanhalla linjalla himmennetyin lyhdyin.

Eilisillan vaalikeskustelussa asia tuli harvinaisen korostetusti esille kun YLE-Anterssonni pariin otteeseen aivan alussa mainitsi hallituspuolueiden uusimman galluppi-kannatuksen pudonneen reippaasti
(7,4%) viime vaaleista (58,4%), tämän hetken 51 prosentin kannatukseen.
Siis tämän nykyisen maantavan mukaisen laskutavan mukaan jo aivan kiikuin kaakuin enemmistön rajoille.

Hänkin käytti - Andersson, tuota medialle syötettyä pötyä, politikoille edullista laskutapaa.
Todellisuudessa tämä nykyinen hallitus ei ikinä ole ollutkaan enemmistön hallitus 37,7 prosentin poliittisella kannatuksellaan äänioikeutetuista. Rupusakkia on vedätetty kuin pitkätukkahippiä.

Tuo Nipponin pieni ongelma liittyy hyvin yhtäläisesti omaan €urooppalaisen Japaniimme; väestön pitämiseksi tyynenä kun sitä nyljetään, niin että kaikki oleellinen tieto pyritään salaamaan.
 

Niinhän tuossa €urovippingissä nyt näyttää olevan. Urpiainen ei saanut kiskotuksi hohtimillakaan Kiviniemen maireasta kestohymystä vastausta kysymykseen korotetaanko €uroopan Japanin takausvastuita 100 prosentilla.

Samoin on käymässä Nousevan auringon maassa, muut valtiot läheltä ja kaukaa, lopulta myös omat kansalaiset ovat alkaneet epäillä sitä totuutta jota maan hallitus lämpimikseen päivittäin jatisee.

Tämä mentaliteetti; kerrotaan vain viimeisen pakon edellä, johtaa väistämättä ajan oloon laivan uppoamiseen. Joka ei usko - lukekoon historiankirjansa uudelleen.
 

Kuiville selviävät vain ne jotka ajattelevat kuin nokkela runoilija Simonides, joka ei hukkunut myrskyssä, sillä hän ei ryhtynyt muiden laivalla matkustavien lailla keräilemään tavaroitaan niitä pelastaakseen, vaan pelasti vain itsensä  - hänen "omaisuutensa" oli hänen päässään.

Edesmenneen vaalikeskustelun perusteella näyttää kovin lupaavalta, että demarit, vassarit ja persut hakevat opposiittiö asetelmaa jo nyt.
 

Se on hyvä suomalais-ugrilaisen heimon näkövinkkelistä hieno juttu. Kokatkoon soppansa sen syntyyn vaikuttaneet koplat - Kepuli/Kokomusta. Seuraavissa vaaleissa ne naulitaan hyvin ansaitusti pääsiäisenä ristille.
Isänmaanpettureiden paikka on siellä.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Omnia mea mecum porto. "Kannan kaiken omani itsessäni."

torstai 17. maaliskuuta 2011

idea




OLEN LÖYTÄNYT


OLEN LÖYTÄNYT

Mistä liekin tuo kipinä päähän pälkähtänyt,
sitä on vaikea jälkikäteen sanoa;
nyt on noudatettava aatosta jonka juuri oivalsin.

Se vain on varmaa,
että aivoitukset tulevat ja menevät;
johtunee ihmisen haihatuskyvystä,
siittä, kuinka paljon antaa eetokselle köyttä - löysiä.

Neronleimausko se on, vai silkka päähänpisto,
useimmiten päähänpälkähdys - häive jostakin,
joka pyörii niin täpärästi tarjosalla,
että siitä vihi kyllä on, mutta se vain ei näy;
kuten palkankorotuksen on tapana tilipussissa.

Hoiperrellessaan eeskahtaalle ajatusten virrassa,
vesikasvien tapaan,
ilman muuta päämäärää kuin soljua myötäseen,
tuuma, joskus kaksikin,
tulee pohdinnan myllyyn hierrettäväksi.

Miete muhii, jalostuu ideaksi
ja sittemmin kylpyhuoneen oven takaa - pöntöltä,
kuuluu Arkhimedeen tavoin:
Heureka. Olen löytänyt.

Eikä se ole kakka.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

HATARA JÄLKi


HATARA JÄLKi

Haaveiden maa siintää jänkien takana,
edellä entävien,
lentävien eetosten mukana;
loitolla kaikesta sovinnolla.

Tunturit pyöreillä valkeilla rinnoillaan,
piirtävät horisontin polveilevan kaaren,
ohitse jängän puuttoman saaren;
vaivaiskoivujen hopeisten huntujen yllä.

Äänetön,
koskemattomaan vasta piirretty hatara jälki
häipyy laajan selkosen äärettömiin määriin,
sekoittuu siellä vielä löytymättömiin, näkymättömiin
ja jää sille tiellensä.

Koillisen viima siloittelee maiseman tyhjäksi tauluksi,
kaikki ajatukset willistä arktisesta elämästä
osoittautuvat sen siliän tien silkaksi haihatteluksi;
ei ole heittää enää todisteita peliin.

Tuokiossa puuska piiskaa sevän uuteen uskoon,
nyt se on selvä - saalis on päässyt pakoon,
ei kannata panna mitään likoon - vermeet siis kokoon.

Ja jatkuu matka,
jää koskemattomaan vasta piirretty hatara jälki.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 15. maaliskuuta 2011

KEVÄÄN SEITSEMÄN HETKEÄ (3.)


KEVÄÄN SEITSEMÄN HETKEÄ (3.)

Kevät on kuin nousuvesi,
mutta tyyten päinvastoin mokoma vastarannankiiski;
vajoa luoteena öisin alas syvälle pakkasen puolelle,
kohoaa sitten kiihkeänä vuoksena,
kohta kultaisen kurran kavutessa taivaanpiirille.

Samaa rataa jatkaen murtuu talven valta,
taittuu selkä, Pentin päivältä lopullisesti;
kinokset lysähtävät kuin huomaamatta
juoksevan lumen päällä.

Eräänä varhaiskevään aamuna huomaat
satunnaisesti jalkaasi penkalle nostaen;
anturan kestää.

Varovasti nojaat sevälle,
lisäät pintapainetta epäuskoisena,
odottaen koko ajan murtumista - ei murru;
sydämessä läikähtää,
uskonpuutteessa hivutat toisen jalan hangelle
ja tunnustellen vaihdat sijoja.

Onnellinen ilme levähtää kasvoille,
pian kävelet lumen päällä kuin se eräs veden.

Ehkäpä hänet kohdatessasi huiskautat kättä
ja toivota hyvät huomenet.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 14. maaliskuuta 2011

NAiSEN TUOKSU



NAiSEN TUOKSU

Koko päivä oli matkaa tehty moottorit ärjyen, välillä äänen kohotessa infernoiseksi ulinaksi. Lumen pinta oli nuoskaa, välissä pieni kantava kerros, alla kolmekymmentä senttiä hienoa sokeria.

Aamun varjottomana hetkenä tuulen juoksuttaman jäljen seuraaminen oli enimmäkseen arvaamista, luiskahtaminen siltä tiesi lähes varmaa kaivamista, jos refleksit eivät salamannopeasti saaneet puristettua liipasimesta kierroksia ja vääntöä kahvoista takaisin uralle.
 
Helppoa. Joopa-joo. On se. Mutta kun sitä tekee kolmekymmentä kertaa tunnissa, sitä jotenkin herkistyy ja virheitä alkaa tulla.
Sitten vaan on yleensä jäljellä kelkan houkuttelu pois umpisesta.

Päivä oli puolessa. Reetta ja Ylva olivat pitäneet reilun puolisen. Kasanneet Fjäll rävenin tuulisuojan, tehneet tulen ahkioon varaamistaan puista.
Lounastaneet ja kahvitelleet, Ylva tosin tee-naisena teellen. Olivat pohdiskelleet koko reissun ideaa kun heti alkumatka jo puulle maistui tai pikemminkin hielle. Aluskerta oli jo hiestä märkä,, joka kolo, joka karvan nokka, huolimatta siitä, että kamppeet piti olla muka parhaasta päästä.
Mutta niin se käy aina. Vasta loppupeleissä kaikki paljastuu.
 
Se sentään oli hyvä, ettei tarvinnut juurikaan suunnistaa. Sen verta oli kokemusta tällaisesta reissuamisesta molemmilla, että jotain pystyi reitillä pysyäkseen arvaamaankin, siis että miten reitti oletettavasti maastossa eteni.
Harrastus oli tuonut kyvyn nähdä suuria linjoja näennäisesti tasaisessa, toinen toisestaan juurikaan poikkeamattomasta näkymästä.
Muuten kai olisikin ollut järkevintä palata samaa jälkeä takaisin ja odottaa kunnes jotkut vielä uskallikommat ajaisivat taas uuden näkyvän jäljen.

Se vaan ei käynyt enää. Kelkkavuokrat oli maksettu, kämpän vuokra samoin ja aikataulu muutoinkin sovitettu ennalta niin, ettei siinä ainakaan noiden edellä mainittujen sekä menomatkan kyydin suhteen ollut muita vaihtoehtoja.
Matkaa siis jatkettiin pienen porinatuokion ja lounastelun sekä kelkkojen tankkauksen jälkeen. Todettu oli, että ainakin nelisen tuntia vielä oli jauhettava tätä reittiä, jos ei se jossakin poikkea niin tiheän vitelikköön, että jälki oli säilynyt ja matka eestyy sukkelampaan.

Ja kylläpä se reitti kiemurteli välillä hieman kumpuilevassakin maastossa ja suojapaikoissa saattoi erottaa jopa vanhaa jälkeäkin paikoin ihan lumettomana. Mutta hidasta oli sitten vastaavasti välillä taas eteneminen kun kinosten lomasta piti arvuutella reittiä.

Lopulta ura sukelsi vuoman tapaiseen. Ensin oli pieniä männyn käkkäröitä siellä tällä harvakseen, mutta sitten yhä tiheämmässä kunnes vihdoin jo ihan metsäksi luokiteltava puurykelmä, jota näytti kantavan näkymättömiin laakson pohjalla.
Ja siellä, oikealla, metsänrajassa kiilui harmaan mökin akkunasta heijastus ehtoon puolelle kaartuneen auringon toimesta.
Sellainen antaa kummasti voimaa jaksaa loppumatka.

Naiset kaartelivat metsän läpi mökin pihaan. Tasainen lumimatto paljasti, ettei ketään muita matkustavaisia ollut paikalla. Vain yksinäinen rappuharja odotti tulijaa tarttumaan varteensa ja huiskimaan portaat puhtaiksi, samoin kuin niiden edustan.
 
Sanoja ei juurikaan tarvittu, työnjako oli selvä, Ylva alkoi purkamaan ahkioiden suojapeittoja. 
 
Reetta kaiveli taskustaan otsalampun ja kävi sisään. Kaminan vieressä puulaatikossa oli valmiiksi vuollut kiehiset ja tikkuaski. Niillä konstein tuli aikaiseksi, sitten hieman odottelua ja varmistelua, että se syttyy kunnolla ja vetää myös. Sitten vetoa pienemmälle.

Siitä oijentui ja katse haravoi kämpän sisustaa. Tavallisen oloinen, neljä leveää lavitsaa, kaasuhella, pirtinpöytä penkkeineen, pesufati, pari kattilaa ja paistinpannu. Lisäksi sinkkiämpärit tuhkaa ja laskivettä varten. Rikkasihveli ja harja.

Ylvan kolina porstuassa keroi, että elämisen välineet olivat hyvää kyytiä tulossa sisälle, ensimmäinen jännittynyt häivähdys lämpimästä pistäysi Reetan mielessä. Sitten hän avasi oven ottaakseen vastaan matkatavaroita.

Kun viimeisetkin olivat sisällä, mökin lämpiämisen jo huomasi, muutama kalikkakin oli lisätty. Vesikattila saatettu varimaan. 
 
Päällimmäiset asut elikkä kelkkapuvut riisuttiin pois ja alettiin asetella tavaroita asianmukaisiin paikkoihin, vaatteet tietysti sitä mukaan kun niitä jouti pois, kattohirsien tappeihin roikkumaan kaminan läheisyyteen.
Makuupussit avattuina möyhentymään ja lämpiämään lavitsalle.

Vähitellen siinä kaksi naisenpuolta kuoriutui joutavista alusvaatteisilleen ja kun kerran kohtasivat keskilattian seutuvilla niin Reetta kahmaisi Ylvan syliinsä, halasi tätä voimallisesti, painoi lantiota toista vasten ja puristi pepusta. 
 
Atmosfääri muuttui salamannopeasti sähköiseksi. Ylva pinnisti irti Reetan kahmalo-otteesta, katsoi silmiin ja painoi sitten huulensa avoimina odottaviin toisiin, yhtä janoaviin. Imaisi sitten kiihkeästi.
Kun hetken päästä löysäsi, molemmat katsahtivat lavitsan suuntaan merkitsevästi.
 
Mutta vielä ei ollut aika, keho täytyisi huoltaa kaikin puolin, ravita ja pyyhkiä liiat hiet pois pesulapuilla kun vesi kattilassa ensin ehtisi lämmetä. Aikaa matkustaa Satumaahan oli yllin kyllin - pari viikkoa, eikä puitakaan tarvinnut lähteä hakemaan liiteristä ennen kuin huomenaamussa vasta, joten kyllä tämä tästä, antaa vain sisäisen liekin yltyä kyltymättömäksi roihuksi.
Sitä vartenhan tätä retkeä oli suuren firman toimistossa tauoilla ja muutoinkin aina ohimennen suunniteltu viime keväästä lähtien.

Juhlallinen hetki sai vielä jonkun tovin vartoa, ettei keskittymistä suureen seikkailuun tarvitse keskeyttää jonkun pikkuasian takia.

Maaliskuun juoksuiltaan palaava repolainen pani ehtoolla mökin liki ohikulkeissaan merkille kun akkunasta kajastanut valo sammui.
 
Piipusta luikerteli ohut savukiekura ja kettunen oli aistivinaan joukossa ripauksen vahvaa naisen tuoksua, ketuilla kun se nokkavärkki on juuri sitä varten viritetty itselläkin - ihan niille töin koko kapine.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Oman ihmisesi löydät aina uudelleen – ellet tässä arkielämässä, viimeistään seuraavalla yhteisellä matkalla...

sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

SAMA KASVAVA JÄTTiLÄiSKUU


SAMA KASVAVA JÄTTiLÄiSKUU

Punainen aurinko helottaa kannella,
mikään ei ole enää koskaan samalla tavoin ennallaan,
talot kumollaan, maa ammollaan kipeitä haavoja,
henkensä pelossa rikottuja kaavoja;
tuskastuneena etsitään tuttuja elossa.

Ounastellaan aavistellaan missä lounastellaan,
ennustellaan arastellaan entä kussa asustellaan,
saati riiustellaan armastellaan.

Ripeitä toimia,
uusia voimia virtaa paenneen veden sijaan
taajaan asuttuun maahan.

Kaukana,
kaukana tunturin kiireltä katsoen inhimillinen hätä,
mutta sama kultainen kehrä - verettömänä.
Sama puuntava taivas, sama kasvava jättiläiskuu.

Mutristuu suu ja mykistyy - eetos typistyy,
otsa rypistyy
kun kuulee lukuja;
siellä miljoonat unelmat murskana.

Meillä käynnissä vaistojen taisto,
ken vallan kahvassa vahvassa lamassa.
Maa muuten pystyssä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 12. maaliskuuta 2011

UNiSiA SiLMiÄ


UNiSiA SiLMiÄ

Musta sikeä yö,
tuuli kutittelee salvoksia - nurkat ulajavat,
soittavat suruvoittoista melodiaa alakuloisina;
pitävät yllä pessimismin suurta suomalaista lahjaa
joka ihanasti kaivertaa räytyvää sydäntä,
polttomerkitsee sinne uudestaan ja uudestaan
jo siellä ennestään olevan tunteen.

Vielä ennen tyyntymistään myrsky rytyyttää seinää,
niin että se tuntuu siirtyvän iholle,
sitten yllättäin irrottaa kyntensä,
haipuu pois viheliäinen.
Viheltämästä.

Tilalle vaipuu painava, raskas hiljaisuus,
tila jossa erottaa oman pumpun tykytyksen;
vieruskaverin hengityksen tasaisen puhinan
kun se valmistautuu kuorsaamaan,
yhtä ankarana,
yhtä ärjyvänä,
kuin ohi kiitänyt myrsky.

Kajo raottaa taivaanpiiriä,
pujahtaa siitä kartanolle,
kurkistaa akkunasta
ja raottaa sisällä,
kiikkustoolissa istuvan unisia silmiä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 11. maaliskuuta 2011

MARTAN PÖKSYiSSÄ


MARTAN PÖKSYiSSÄ

Viime aikoina on melskattu, pidätelty kiukkua ja pidetty älämölöä ties missä palstoilla, fb:ssa ja telkkarissa ym. ym. "myrkyllisestä" ruoasta, ylipäänsäkin jalostetusta ruoasta, sekä eineistä jotka on kyllästetty kaiken maailman lahonsuoja-aineilla ja ties millä.
 

No aiheestahan tuo keskustelu on noussut, myönnän - mutta ketäpä tästä on sormella osoittaminen? On se nääs vain kuningaskuluttajan omaa harvinaisen typerää tyhmyyttä, että suostuu ylipäänsä ensin moisia paskoja ostamaan, sitten ostoslaukkuunsa tukkimaan ja vielä  omassa kotona lopulta mahalaukkunsa. 
Mitään pakkoahan ei moiseen typeryyteen "aikuisten oikeesti" ole tällä erää, vaikka uvostoliittolainen vouhotus siihen taitaakin olla rupusakkia ajamassa pitkässä juoksussa kieroillen.

Seurataanpa ensin sormea joka osoittaa ruokateollisuuteen. Siellä on totta tosiaan yksi syy. Ruokailijan kun on helppo nälissään unohtaa kaikki muu totuus kuin se vatsalaukkua kaihertava nälkä. 

Se panee nöyräksi, mutta sekoittaa myös humeetin. Käkättimeen joutuu yleensä lykkäämään sitä mitä kynsiinsä nopeimmin saa. 
Ei ole muka aikaa valmistaa muilta kiireiltä täysipainoista laaturuokaa vaikka laatu-aikaan on paineita. 
Kätevää on bongata jääaappisesta jotain valmista koiranoksennusta kauniissa pakkauksessa ens'hätään.
Siitä se lähtee. Tämän on havainneet jo aikaa sitten nokkelimmat kaupustelijat.

On helppo tottua valmiiseen, vaivattomaan. Sehän antaa laatuaikaa muuhun harrastukseen joita mainostoimistot ja markkinapsykologit keksivät päivät pääksytysten rahaa vastaan kuluttajien päänmenoksi.

Toisessa huoneessa syyllistämispsykologit keksivät uusia syyllistämislauseita siltä varalta että  olet jukuripää ja sinnittelet ruokateollisuuden tököttejä vastaan.

Argumentteja tulee liukuhihnalta ja niitä kuuntelemalla on pian kaulaansa myöten kusessa teollisuusherkkujen kanssa. Niiden "myrkyllisten". 

Ne koukuttavat ja sehän se tietysti on tarkoituskin. Ei elintarviketeollisuus eroa yhtä siivuakaan lääketeollisuudesta. Kyllä molempien instituutioiden ensisijaisena tarkoituksena on tehdä rahaa osakkeenomistajille kuluttajan kukkaroa ryöstäen.
Se nyt niin selvä kuin pläkki. Ei kahta puhetta. 


Syy miksi teollisuus joutuu panemaan paskaa kauniiseen pakettiin johtuu siitä, että valtio, yhteiskunnan työrukkanen ei tyydy veronmaksajan työstä saaman palkan ryöstöön vaan se ahnehtii kuin kuunaan loinen - lapamato (Diphyllobothrium latum), myös ottamaan oman osansa vatsaan tukittavasta ruoasta. 

Kun liike-elämän lait ovat mitä ovat, en niitä käy erikseen selittelemään, niin elintarvikkeen valmistajan on jostain tingittävä saadakseen "oikean" hintaista ruokaa kaupustelijan tiskiin ja siihen ei muuta keinoa ole kuin minimoida raaka-aine kustannukset. 
Tässä yhteydessä on syytä muistuttaa, ettei priimaa saa koskaan halvalla.

Paradoksi tulee siitä kun esimerkiksi vaikkapa niin sanotut "terveys- ja kevytruoat" osoittautuvat tarkemmassa syynissä aivan joksikin muuksi kuin mitä kaunis ja herkullinen ulkokuori antaa olettaa.

~~~~~~~~~~~~

Edellä kuvattu on yksi sormen osoittama syy, mutta seurataanpa minne osoittaa sormen toinen pää. Se joka on kiinni kämmenessä.
 

Teollista mössöä käkättimeen ahtaessaan uneuttaa kovin helposti sen, että on olemassa se arkisen tavallinen, iänikuisen yksinkertainen vaihtoehto - oma kokkaus. Vielä toistaiseksi joistakin kaupoista saa jalostamattomia raaka-aineita, ruokatarpeita joiden teollinen fixaus on yhä melko olematonta.
 

Ei, en hyväksy selitykseksi missään muodossa tai tapauksessa oman ruoan valmistuksesta kieltäytymiselle kiirettä, osaamattomutta tai muuta yhtä hyvää mainostoimistojen selittelypsykologinen kehittelemää, median - lähinnä telkkarin kautta jankutettua perustelua. Kertakaikisseen en hyväksy. Se on paskapuhetta siinä missä valmisruoka on sitä samaa ihtiään.

Laiskuuden hyväksyn ja fyysiset puutteet. Se on ainut järkevä syy. No järkevä ja järkevä - jos laiskuuden takia suostuu kyllästämään itsensä teollisuusruoan lahonestoaineilla.
Nooh - looginen se joka tapauksessa on, - laiskuus, muttei pitkässä juoksussa täyspäinen, sillä kun humeetti on nimenomaan ohjelmoitu maximoimaan mahdollisimman pitkään elinaikaan, niin miksi pirussa sitä sitten laiskuuteen vedoten nirhaa sieltä loppupäästä?
Käsittämättömiä ovat ihmislajin toilailut.

Onneksi on olemassa vielä yksi kunniallinen yhteisö kyltymätöntä nälkäänsä huutavalle äänelle korvesta - Martat. Marttaus kannattaa ja arvostaa ruoan kotivalmistusta ja myös järjestää ja opastaa siinä tumpeloita, sikäli mikäli nämä rohkenevat myöntää asian tolan.
 

Siispä sinne yhteys - Marttoihin, jos ei muka osaa kokata, mutta älliä on sen verta humeetissa, että siellä kytee palava halu palata takaisin normaaliin suomalaiseen ruokakulttuuriin.

Kaikenkarvaisista TV:n kokkiohjelmista neuvon kieltäytymään tyyten niin kauan kuni oma peruskokkaus, arkiruoan valmistus on kunnossa.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Ah - miten ne kiinalaiset sanovatkaan - kun sormi osoittaa kuuta, typerys katsoo sormea!