MUSTA MÖRRiMÖYKKY

MUSTA MÖRRiMÖYKKY

Sivakoin pikkuhiljaa, isommitta kiireittä joen vuomaa ylöskäsin. Kiirettä ei ole kun ei ole erikoisemmin mitään tähellistä asiaakaan. Kunpahan vain olin lähtenyt luonnonjälkiä taivastelemaan.
 

Olihan noita jo ollut, vemmelsäären tietysti eniten - nyt kun riekot olivat vähissä. Lupaavia pirkkuparttien jättämiä uria kyllä oli riekoillakin muutamissa kohden, kieppejäkin ja muutaman kanan parven pyrähdys säkättivine kiroiluineen.
Oravan, kärpän ja näädänkin jäljet muutaman kerran ohitin. Sopulien ja myyrien, mutta harvakseltaan.

Mukavimmat jäljet kuitenkin skaidiin noustessa. Aihkipetäjässä oli huurreukko käynyt atrialla. Puun juurelta näki, että hyvin oli maittanut, yllin kyllin kun oli ripotellut maahan saakka einestarpeita.
 

Tähyilin varovaisesti muiden puiden lakkapäitä, josko vielä jossakin istua rönöttäisi musta ukko. En nähnyt, mutta muutaman sivakan mitan sujutettuani kuulin.
 

Rytinällä lähti läpi latvan. Siipispankot löivät hennompia oksia pätkiksi jotka varisivat maahan huuruhileen kera.
Hopeinen sade. Sen läpi katsottuna musta, wäkevästi siivillään viuhtova loittoneva hahmo. 

Joka ainoa kerta se säpsäyttää yhtälailla, ei poikkeusta nytkään. Kumma kiihko nousee, koko keho jännittyy kun adrenaliini suihkuaa vereen ja suonissa kohisten siirtyy lihaksiin. Sitä vaistomaisesti tapailee asetta tai kameraa.

Jumalattoman iso otus. Mättänyt koko talven neulasia käkättimeen mielessään tietysti vain se yksi. Kiihtyvä polte joka panee humeetin sekaisin jokaisella luomakunnan oliolla. Tavalla tai toisella.
 

Pian alkavat ensimmäiset mörrimöykyt kokoontua aamunkoissa soidinpaikoilleen. Ensin tutkailemaan, testaamaan. Sitten kun pälvettyy käydään hommiin, keekoilemaan, näppäilemään ja suhisemaan - jakamaan oikeuksia suvunjatkamisesta.

Tuollainen äsken rytistänyt tavallista suurempi möykky on varmaan rinnanmitan edellä muita koppeloiden suhteen.

Muistan lukeneeni jostain, että ne suuret ukkometsot syksyllä ovat enimmäkseen pötyä, silkkaa hölynpölyä, jos paino ylittää neljä kiloa. Ne ovat niitä yleismetsoja joiden paino lisääntyy metsästäjän kuolemaan saakka.
 

Mutta ne wanhan ajan 6-7 kiloiset saattavat ollakkin totta, koska ukko alkaa keskitalvella lappamaan ihan muinatöinään ravintoa napaansa. Virallista linjaa edustaa 5,8kg Suomessa ja Hannu Hanhen maassa tasan 6 kiloinen.
 

Kiima-aikaan suurin on paras lähes poikkeuksetta ja toisaalta soitimen käydessä kuumimmillaan, kiivaimmillaan, ei aikaa kunnon lounaaseen yksinkertaisesti ole, puhumattakaan mihinkään kolmen sortin kurmee-ateriaan, ei - sillä siisti.
Syödä pitää siis hokata luppoaikana jos meinaa päästä suoritteille ja selkään kamuamaan keväällä.

Havahdun ajatuksistani ja lykin eteenpäin. Ylempänä rinteessä sevä alkaa kantaa ja sivakat lipsua. Alan suunnittelemaan katseella tulipaikkaa, lounastan ja kahvittelen siinä sitten, samalla lisään pitoa suksen pohjiin. Täällä karstanteella se kuluu joutusammin kuin vitilumessa.

Salaman räjäyttämä kelontynkä törröttää sopivasti panssarivaunun kokoisen kivenlohkareen vieressä. Oijustan sinne ja puuhastelen kantoon torkkotulet. Vilasen auringon suuntaan, päivä ei ole vielä edes puolessa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ainakin 21 ystävällesi TÄSTÄ!

........

Wanhempana sitä sitten pystyy muistamaan mitä hyvänsä, on se tapahtunut tai ei.