maanantai 30. syyskuuta 2013

RiiTTi


RiiTTi

Syksy on saatu kunnialla ohi;
lokakuulle on nakattava kivi niin kauas kuin kykenee.
Matkaa ei kerry yleensä kun muutama kivenheitto.

Ja harpottava harvakseltaan perässä;
onneksi eivät ole kalliita - ne, sen laatuiset,
laskeutumispaikalla nääs on useimmiten
ainakin miljoona kiveä - suurinpiirtein yksinlukien.

Pässi katselee äimän käkenä mystistä touhua;
on valikoitava maasta pivollinen sopivan kokoisia,
arvottava sitten uusi suunta silmät kiinni hapuillen.

Äkin äkkää tämä rietas pässinpää,
että ouvotus on kiinnostunut sen naisista
ja lähtee ankarasti tuhisten tulemaan kohti.

Riittimies vilkuilee lähintä puuta - Vesisaaressa,
matkaa kuutisenkymmentä kilometriä,
katselee kiveä - ne miljoona kiveä ympärillään,
tasavahvaa somerikkoa, ei yhtään toista korkeampaa
jonka päälle kapasta.

Ojentaa kättään ja nakkaa kivikuuron pässiin,
se kavahtaa kun sora rapisee sarvissa.
Sillä välin kun se miettii seuraavaa siirtoa
outomies ottaa hatkat.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

KAUPOi


KAUPOi

Huominen on hiljaa,
tuuliviiri huojuu eeskahtaalle taivaanpiiriä vasten,
ei vissiin osaa ottaa kantaa,
että mistäs päin se nyt puhaltaa,
että millekkä tästä nyt alkais;
vai alkaisko millekkään.

Päätyy lopulta kaakon puoleen,
muttei jaksa sen kummemmin innostua.
Kaakko mikä kaakko.

Maalaisidylli syntyy rantatiellä
kun vihreämmille niityille kopsutteleva lammaskatras
kohtaa crossimopoilevan kaupoin
joka on sitä mieltä että kalutut niitut saa vielä kelvata.

Erimielisyys jakautuu puoleksi tusinaksi
erisuuntiin tolvaavista määkivistä otuksista
yhtä mopoa vastaan.

Lokkiparvi riemastuu asiasta - ponkaisee siipispankoilleen,
saa muutaman korpin innostumaan kisaan.

Moposta loppuu bensa - lampailta kiire;
alkavat kukin pureskelemaan ruohoa
ihan kohtuullisella menestyksellä.
Kaupoi viskaa potun ja raapii päätään.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 28. syyskuuta 2013

VUOSiSADAN SAHARA


VUOSiSADAN SAHARA

Taivas raottaa kasvojaan,
maa on onnesta sekaisin - imee kaiken,
viimeistä pisaraa myöten latkii;
uhkuu usvaa viltoilta kupeiltaan matalan auringon
osuessa hipaisemaan.
Vuosisadan Sahara on ohi.

Auer leijuu myötäleeseen,
sankarilokit kirkuvat yllä kilpaa sumutorvien kera
meri nyrpistää - rypistää kasvonsa sateen pieksämänä,
innostuu pilvenaluspuuskasta ja kuohahtaa hieman;
hetkessä kaikki tyynni.

Laivajänikset loikkaavat harjoilta matkoihinsa,
kaikkialla on harmaata, harmaata, harmaata;
taivaankanteen kynnellä piirtäen jää viiru,
hionnut lasi alkaa tiputtamaan.

Horisontti täyttyy uhkealla lammaskatraalla,
muhkea massa ajelehtii verkalleen ylle
ja pian sataa kahtasataa.
Kuuro ropisee sellaisella wimmalla katteeseen,
että kuurokin aistisi mokoman näkimillään,
niin vuolaasti tursuu iloinen sade syöksytorvista.

Sataa ihanasti, tuuli ryöpyttää lasiin
ja meri kohauttelee kulmiaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 27. syyskuuta 2013

LiNTUKiiKKU


LiNTUKiiKKU

Tasaisen harmaa aukoton päivä,
alakuloisen oloinen ilman noloa oloa,
sillä tätä on odotettu kuin kuuta nousevaa;
syksyn säveltä joka ujeltaa nurkissa
ja räystäslaudoissa.

Sen verta rivakkaan navakkaa koillisesta,
että näen aikuisten salaisten sipipuheiden "lintukiikun",
sen jonka lapsesta saakka minäkin haaveillut näkeväni.

Kolmen langan nuottiviivastolla epämääräinen ryväs
varpusnuotteja pyrähtelee vaihdellen paikkoja
nopeammin kuin huulet ennättävät viheltää.

Meri - jos ei nyt vielä ihan ärjy,
niin ainakin mouruaa pärskyllään,
aallot kapuavat riettaasti toistensa selkään,
keskellä päivää,
kaikkien nähden lyijynharmaa vihreän päälle
yhtyen ikuisesti yhdeksi ja samaksi märäksi.

Niemen nokka kuorruttuu valkeista pärskeistä,
ikään kuin sinisten unien ensilunta;
tuuli poimii vaahtonokareita,
viuhauttelee niitä sinne tänne pyörteissään.

Muudan osuu suupieleen - maistuu turskalle.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 26. syyskuuta 2013

JUHLA


JUHLA

Kotoinen ujellus käy nurkissa,
seitsemää boforia pukkaa tunti toisensa perään;
koillinen on pistänyt hanat auki,
vääntänyt nupit kaakkoon.

Vettäkin ripsauttaa tilastomielessä,
vaakasuoraan lentää kuuro joka normaalisesti
tipahtaisi maahan;
tällä on omat kot-kotkotuksensa,
kapuaa seinäviertä ylöskäsin.

Mutta joka tapauksessa;
juhlalta tuntuu - oikeinni,
meri jylisee onean riettaasti matalaa murinaansa,
on kostean koleaa kuin palokunnan pikkujoulussa.

Harmaa tuntuu niin kotoiselta väriltä,
että tähän suorastaan rakastuu,
ihastuu taas uudemman kerran;
sen verran,
että panee harkitsemaan sitä paikkaa
missä tahtoisi kaamoksensa lojua.

Viehtymys ankariin oloihin karussa maassa
on kummallisen yltiöpäistä huu-ha-haata,
se tiedetään kyllä,
mutta silti mietin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

PiENTÄ SÄPiNÄÄ


PiENTÄ SÄPiNÄÄ

Lopultakin pientä säpinää ehtoon happihyppelyllä:
koillinen puhaltaa vuoksen harjat pärskiväksi usvaksi
kuuden boforin voimalla mustassa kosteassa.

Koittaa mokoma tunkea iholle siantappokengän
ja kalsongin liitoksesta.
Jo ajatus hytisyttää,
samoin kuin typerä idea lähteä herraskaisilla
syyspimeällä rantabulevardille talsimaan.

Pälyilyttää - niskavilloissa outo tunne
joka jatkuu selkäpiille.
Linnunlihaa pukkaa kyynäriin

Mutta tätä sitä on kaivannut superkesän tiimoilta,
ei herkkua vatsan täydeltä - totuus pitää säilyttää,
nähtävä hyvän sään läpi.

Kuvittelen rännän piiskaavan kasvojani
ja hetken kuluttua se läimii jo jäätyneillä räteillä,
katot rapisevat ja kuoleva heinä tihisee,
tie on hetkessä liukas.

Mahtanee olla naapurista loistava näky
kun on haarustettava jalat harallaan lippaskengillä
kuin kontion tavannut kaupunkilainen;
vain lemu puuttuu.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 24. syyskuuta 2013

LUMiAiTAPUUMETSÄ


LUMiAiTAPUUMETSÄ

Eilen päivällä lumiaitapuumetsässä,
ensimmäiset viekkaat tunnustelut;
tuntuivat luissa saakka - arktiset viileät hönkäykset.
Vaikka vain pintaa raapaisivat.

Yrittivät ovelasti pujahtaa vesuria pitävän
käden paljasta kyynärtä myöten;
sen verran herkkänä tässä kuitenkin jo ja varuillaan,
että torppasin pyrkimykset sen siliän tien.

Pyllähdin samantien kontalleni
ja aloin sorhaamaan tulta tervaiseen puuhun.

Vilun ei sovi yllättää kesken puuhien,
eikä varsinkaan päästää sitä sielua kylmäämään,
muutenhan kaikki työn lomassa syntyvät
kiehtovat haihattelut ja ajatusleikit jäävät syntymättä.

Tervaista savua lykkäävän nuotion ääreltä seurasin
kun tuuli taivutteli kuolpunassa latvuksia,
puisteli yksin jätetyn aihkin lakkapäätä niin voimalla,
että muutama oksankarahka päätti luovuttaa
ja lähteä puuskan matkaan.

Pilven reunalla tuli tuuli - kaikkosi sen matkassa,
aurinko tasoitti tolan
ja syyspäivä jatkui ennallaan lumiaitapuumetsässä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 23. syyskuuta 2013

KUiVAA


KUiVAA

Missä viipyvätkään sateet,
nuo syksyn apeuden tuojat,
loskakelien luojat - lätäköiden mestarit?

Vasta muutama satunnainen ohut tihku;
niin pirun kuivaa veden kaperoa - liki siitepölyä,
että kuivahtaa myrtyneestä silmäyksestä pois.

Ei tämä aidolta syksyltä tunnu,
astellessa tulee hiki jalkojen menohalua estellessä,
oneudesta ei hajuakaan - koleudesta puhumattakaan.

Enteellisen hyytävät,
wanhan hyvän ajan pohjoisen wiimat,
sieltä kaukaisen miesmuistin takaa
pysyttelevät nyt nolosti tuntureiden tuolla puolla.

Kaipa lannistettuina ilmastoinninmuutos-höpötyksellä,
tahi muuten vaan närkästyneenä - voimia keräten
uutta yltiöpäistä myllerrystä varten.

Oikein mieltä kihertää,
sielu yrittää irroitella ilkikurisia toiveita ilmaan;
haikailee neljäkymmenen yön ja -päivän sateesta
vaakasuoraan puhaltavan hirvittävän tuulen sylissä.

Ei tästä muuten ehdi kunnon syksyä tulla.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

TASAUS


TASAUS

Tasaisia päiviä kaikki tyynni,
tämä päivä on niistä tasaisin,
mutta eipä hoppuilla - vasta liki keskellä yötä;
se tismalleen oikea hetki.

Tähtiaikatauluissa on oltava kronometrin tarkka,
muutoin äkkiä läsähtää muutama tähti päistikkaa
ja syntyy melkonen kaplakka ja sotku.
Niin ovatten tarkasti radoilleen sijoitettuja kiilumat.

Mitä siitä tulee jos tähtien aikatauluja
aletaan pyöristelemään ja vääntelemään
ihmisotusten mielenliikeiden mukaan - ei mitään;
ei lasta, ei paskaa.

Äkin on koko avaruus niin sekaisin,
ettei siitä ota pirukaan selvää.
Sitä paitsi ennustajilta menee leipäpuu siinä karonkassa
ja ihmisiltä usko parempaan huomiseen.

Onneksi sentään edes jossain pilvettömässä maassa
kuu sekä aurinko paistavat ristiin tasauksen hetkellä.

Järisyttäviä ennustuksia laaditaan sen tiimoilta,
vaaditaan kai viljavaa ensi vuotta,
sikäli mikäli tulevan ankaran talven jäljiltä
jää kellään maahan- tai päällepantavaa keväällä lain.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 21. syyskuuta 2013

KiViJUMALA


KiViJUMALA

Yön uhka lähenee ja syvenee,
ehtoot haavoittuvat yhä herkemmin
ja taivaankaaren värjää verenkarvainen ruso.

Ankaria värejä - auringon läpivalaisemia,
koko ääretön avaruus aina syvään sineen saakka;
väkeviä puistatuksia kehossa
kun tunteet purkautuvat vavahdellen päiväasun läpi.

Ihastuksesta mykkänä sanattomia huokailuja;
tievan päällä vastavalossa musta hahmo
liikutuksesta kivettyneenä jämähtänyt paikoilleen,
kivijumalaksi - mikäpä siinä,
aika ei ole ehtymässä.

Tuli on hiipunut aikaa sitten,
savu poraa reikää taivaaseen viimeisessä kajossa,
mantu on syntisen musta,
hiljaisuus silottaa hetken tasaiseksi tahraksi
maailmankuvaan.

Koko episodi on tulostusta vaille valmis;
sielu palaa lepattaen - hehkuu innosta ja hihkuu,
jäsenet irtoavat,
kädet kyynäriä myöten kyljistä - jalat selkäpiistä.

Pitkä liikkumaton hetki katkeaa yön saapumiseen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 20. syyskuuta 2013

CON ANiMA


CON ANiMA

Ne on ne hetket;
pysäytetyt kuvat - lukemattomat retket ruskaan,
harmaat tuvat ja töllit,
kirveellä katkotut tuoksuvat pöllit.

Savu luikertelee puskaan,
kouraan nojaava ohimo kyynärpään varassa kelolla,
ajatus huitelemassa niin tiessään kuin vain voi.
Pivollinen kirpeitä puolukoita keossa sammaleella.

Ei mitään rajoituksia, ehtoja tai sensuuria;
silkkaa hurlumheita ja hui-haita,
riettaan perusteellista haihattelua sen verta reippaasti,
että uskomatonkin tuntuu välistä todelta,
eikä kaikki tosi maistu enää entiseltä.

Tulella on yhtä ankara voima peräaallon tapaan,
koukuttaa - ottaa mukaansa,
vie kokonaan jos antautuu vietäväksi.

Hallitsemattomasti karkailevasta itsekurista kertoo
kun mieli haluaa lappaa kaiken tule tykö varatun
poltettavan kerralla tulen ahmittavaksi.

Jostakin alitajunnan syövereistä
iskee äkin väkevä vimma nähdä roihu
eläväisen liekin sijaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 19. syyskuuta 2013

KORPiT


KORPiT

Korpit - nuo iloiset veijarit,
jonkun muun mielestä onean kolea ilmestys;
pahailmanlinnut, haaskiot,
riutat jotk'eivät toiseltaan silmäänsä noki.

Ja entäs sitten kun on herttainen syksyn päivä;
kuulas ja kirkas, raikkaan kirpeä aurinkoinen,
mutta sittenkin lämmin - tuulta tuskin nimeksikään,
sen verta että kallaaseen pakkaa nousevan virin.

Siinä se vasta leikkipaikka kaarneilla,
kaikki kuviteltavissa olevat ja kuvittelemattomatkin
taitolentokuviot silmukoineen, immelmanneineen,
kieputuksineen, paikallaan räpistelyineen,
kuin myös merisiilin kuoren tiputtaminen korkeuksista
ja sen nappaaminen ennen kuin se koskettaa maata.

Meikäläinen sanoo nojautuen kouluvuosiensa takaumiin;
teerenpeliä - tuo korppien kisailu,
tuossa kisassa ratkaistaan kuka pääsee selkään
ja kenen selkään.

Hauskaa niillä joka tapauksessa näyttää olevan,
lisääntyminen on niiden mielestä mukavaa,
niin mukavaa että esileikit kannattaa aloittaa
jo oitis syksyllä lupsakoiden kelien aikaan
vaikka varsinainen akti suoritettaneen vasta keväällä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

KOSiJAT


KOSiJAT

Pilvien puunto liehittelee vuorenhuippuja,
kutsuu mukansa loputtomalle vaellukselle.

Vaan mihinpä ne vuoret kivisine jalkoineen,
niille sijoilleen sijoitetut;
haikeina katsovat lonkien perään.

Keltainen kuu tekee välkkyvän sillan merelle,
toivoo vuorta maistelemaan juustoa,
viinit pitäisi tuoda mukanaan.
Ei käy - köynnökset on etelän serkuilla lainassa.

Terhen kutittaa lakea tuskin havaittavalla haivenella,
synkistyy kun asiomainen ei ole milläsikään,
kokoaa itsensä ja tiivistyy autereeksi,
lähtee verkkaisaan valumaan kuvetta merelle.

Tämän hyväilyn jäljiltä vuori muuttuu uhkaavaksi,
tummia nummia, kiiltäviä kyhmyjä;
huomenkoin ensimmäisissä säteissä.
Usva jatkaa loukkantuneena matkaansa,
tiivistyy meren pinnalla sumuksi,
antautuu ilmavirtauksen vietäväksi hui-hai.

Sumutorvet parkuvat,
kaiut liiskaantuvat kosteaan vuoren seinämään
ja jäävät palaamatta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 17. syyskuuta 2013

DiVETYMONOKSiDi


DiVETYMONOKSiDi

Suivaantua on niin suloisen makea sana;
oikein ääneen naurattaa,
siitähän punoisi kenties vaikka kelpo runon.

Vaan mihinkäpä suivaantua,
jos elämä on ranttalissaan,
eikä aina jaksa edes sataakaan,
jotta siihen takertuisi suivaantumaan.

Ja miksi sitä ylejäänsä veteen suivaantuisi;
länsimaisen hapatuksen mukaan
ihminen on pääosin divetymonoksidia itsekin,
sen tunnustaa kuulema jo Ihmemaan tiedemiehetkin.

Vettä tässä sitä paitsi tahtoo latkia janoonsa itse kukin,
vaikka panemalla pantu olut tuntuukin nykynäkymin
vievän sijaa vedeltä juomakulttuurissa.
Se hieman suivaannuttaa - ei kuitenkaan tarpeeksi.

Tietysti vesi on märkää - joskus kylmää väärään aikaan,
se nyt hieman - mutta kun se kuitenkin on totta,
niin ei tässä siihen helly sen vertaa,
että noistakaan syistä suivaantuisi.

Tosiasiat on tunnustettava, hyväksyttävä
ja elettävä niiden kera - jos muuta ei voi.
Ei niihen passaa suivaantua.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 16. syyskuuta 2013

MiESMUiSTi


MiESMUiSTi

Syyskuu on voiton puolella,
kesän niska kuin huomaamattaan katkaistu
ja ihmiskunnan väki - muun luonnon ohessa,
ajautuu väistämättömästi kohti marrasta - kuolemaa;
vaipuu talven hyisen valkeuden alle,
lumen suojaavan kaavun huomaan näkymättömiksi.
Talvi huostaanottaa huomaamatta.

Paremmissa ilmapiireissä alkaa pian vilisemään
hyvänlaisesti pahanlaatuisia kaamospasilleja;
oikein pahan.

Urbanistanin paremmistolainen akkaväki,
joka jo muutenkin on herkästi tulehtuvaa sorttia,
pääsee omissa sisäpiireissään ruksaaman oireita listalta
ja potemaan kaamomasennusta ilman kaamosta.
Aivan - ilman,
ja siitä huolimatta siitä piisaa puhetta palstat täyteen.

Muistavatko wimmassaan, että kesä oli upea.
Nyt kun katsoo eteenkäsin menneisyyteen,
männä suvi näkyy seesteisenä: lämpimät poutapäivät,
luonnon uskomattomaan loistoon virittäytyminen...

Sitä uskoo - yksinkertainen - herkästi,
että säilynee mokoma "miesmuistissakin"
kauemmin kuin parivuotta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

UUSiNTA


UUSiNTA

Tekisi oitis mieli ottaa uusinta;
lahea - syyskuun puolivälin lämpimän musta yö,
nuotio hiljaa huokuvan hyisen meren rannalla.
Tuuli häipynyt matkoihinsa,
puhaltanut itsensä tyhjäksi.

Otsonin tuoksu, käristyvän makkaran tirinä,
höyryävän kohveen haistinta kutittava aromi;
suussa norjalaismuorin maailman toiseksi parhaan
omena-kamelipiirakan rietas maku.

Yksittäisiä sanoja,
harkittuja lyhyitä lauseita tähdenlennon kaaren alla,
ei tarvitse yltää enempään;
puhe on tarpeeton,
tola syntyy hetkestä, ilmapiiristä, kiireettömyydestä.

Tätä namia vielä lisää;
runoilijan halatti lojuu joutilaana sannalla,
epämääräiseksi mytyksy lytättynä,
kattoihmisen haalari huiskaistuna rannalla.

Pelkkä humeetti piisaa,
sielun tunnetilojen hyväily ulkoisilla elementeillä
kiihottaa hyvänolontunteisiin,
mielikuvitus laukkaa yltiöpäistä hua-huaa.
Eikä milloinkaan tahtoisi lopettaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 14. syyskuuta 2013

NORJALAiSET KOROT


NORJALAiSET KOROT

Hiljaisuus on merkille pantavaa;
kylänraitti on niin vaiti,
että askeleiden kaiku kimmahtelee seinistä,
koiranmotlakkeen tassuista kynsien rapina.

Vuoksiaalto lopsahtelee takimmaisen kaatuessa
etummaisen päälle santaan;
sikäli erikoinen ääni ettei mokomaa sisävesillä kuule.

Sielu tavanomaiseen tapaansa liihotellut kiertoajelulle,
höpöttänee parahultaisesti haihatteluistaan
lokkipataljoonan kera aallonmurtajalla.
Siipiniekka se on - onneksi ei pasko sijalleen.

Keltaisten katuvalojen ympärillä utuinen kehä,
sataman tuntu satamassa.
Silmänsä sulkemalla pystyy oitis kuvittelemaan
myöhäehtoon sumuisen kostealla asfaltilla napsuttavat
Norjalaiset korot - punaiset,
täkäläisen Helena Brun upeana versiona;
"kun sävel soi askelten..." norjaksi tietenkin.

Hetken havahdus,
tiessään on äskeinen huikea Helena,
koroista ei sen ensimmäistä vilaustakaan
ja uinumasta vironnut tuulenviri kuivaa jo raittia;
ensimmäinen sarastuksen kaje kurottaa vuoren yli.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 13. syyskuuta 2013

AiKA ENTiNEN


AiKA ENTiNEN

Tuntuu kuin ajan entinen tahti palaisi taas;
kalastusalukset ja troolarit puksuttavat
säännölliseen epätahtiin aamun varhaisilla;
vähäunisimmat kipparit jo sudenhetkellä,
hyvän aikaa ennen hyh-hyh-kaasun
purkautumista sian suolesta.

Kotoisa olo,
sijautumisen tunne - oman kolosensa löytyminen
paikallisesta atmosfääristä.

Johtunee kai tekemisestä ja puuhastelusta niin kovin
monenlaisen epäolennaisen kera;
etupäässä humeettinsa tyynnyttelemiseksi,
takapäällä on ollut helpompaa - istuttukin sentään on.

Väkevä mieltymys laiskuuteen ei jotenkin onnistu,
ankara lojumisen halu seilaa oitis karille;
pörisevämpi puoli humeetista kun järjestää 

kaiken aikaa uutta töpinää.

Ei tänne lomailemaan ole tultu;
verminään ja laiskottelemaan,
laskemaan katon lautoja selkäpiillään,
vaikka pyysinkin frouaa palattuaan katsomaan lattiaa,
koska muutaman päivän vain katto olisi näkyvissä.
Etenkin hänen vinkkelistään.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 12. syyskuuta 2013

MAARUSKA


MAARUSKA

Maaruska pihistelee,
ei ala millesäkkään näillä lämpimillä;
sen verran vaatelias mokoma,
että vaati muutaman kirpakan yönseudun,
ainakin raikkaan kuulaan huomenkoin,
ennen kuin näyttää merkkejään.

Toki muutama hätähousu,
sianpuolukka, kurjenpolvi ja ruohokanukka punertavat,
niin pitääkin.
Ovathan itseasiassa varvikon marjatkin syksyä,
oikeastaan sen ensioireita;
kasvukauden kruunaus.

Ruskeasta ei ole pulaa;
mikä kivien harmaudelta ja tummuudelta ylettyy,
niin loppu on sitten monekirjavaa ruskeutta.
Sinnikkäästi sitä vielä rikkoo muutama
parturoitujen niittujen ävär.

Kaunista toki näinkin,
kaikin silmin katsottuna,
mutta ei se hevillä unohdu hehkuva maaruskakaan;
on sentään sitäkin tullut tallottua Talvisodan jälkeen
kovin moniaita kertoja.

Siksi sen maaruskan sopisi tulla - sitä kaivataan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

HÖPSÖ


HÖPSÖ

Heinän havina soi korvamatona;
vielä yösyömmellä on otettava askel menneisyyteen,
palattava sille paikalle jossa tämä tartunta iski.

Kallaassa käy selvästi veto,
se tuntuu poskipäissä;
kykistyn ja mykistyn kuuntelemaan.

Aivan selvästi edellisehtoon aaltoina huojuneet,
kypsyneet kultaiset heinäkorret kahisevat nyt mustina;
tuskin kuuluvasti hinkaavat valon poistuttua toisiaan.
Kadonneiden sielujen aidattu maa palatessa on vaiti,
kuulen kivien kasvavan hiljaisuuden hämärässä.

Jotenkin tuntuu että sieluni on kovin altis
ja tulehtumisherkkä höpsö;
omituinen höpöttäjä
kun kirjaa ylös aivan tyyten tyhjänpäiväisiä havaintoja
tai joutavia ilmiöitä muiden pähkäiltäväksi.
Mitä sitten?

Tätä se on - elämä,
kun vihdoin oppinut pitkän kaavan mukaan katsomaan:
- sitä minkä näkimet ovat nähneet alati - pää ei,
- sitä minkä kuulimet kuulleet lapsesta saakka - pää ei,
- sitä minkä haistimet haistaneet aina - pää ei,
ja nyt on sitten kokonainen maailma ihasteltavana.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 10. syyskuuta 2013

AAVEPUTOUS


AAVEPUTOUS

Ehtoo on valumassa hämärän siimeksiksi,
syvimmissä loukoissa lähes synkkää,
vielä voitelee aurinko viime säteillään tunturien lakia;
jäähyväiset täällä - sarastus tuolla.

Usva tanssii omituisia koukeroitaan rinteen jängässä.
Kerrytettyään itseään riittävästi,
tursuaa reunan yli,
valahtaa parin vuosimiljoonan verran;
seuraavan meren rantasomerikkoon.

Vielä on matkaa vuoksen rajaan,
hidasteleva,
viipyilevä sumuputous valuu pitkäveteisen verkkaan
somerikolta toiselle;
parhaimmillaan ulottuu neljälle rannalle.

Askelmien eroa huikeita miljoonia vuosia,
kenties satoja.

Lamautuneen äimistynyttä tuijotusta,
taikalaatikoon tallennus näyttelee mitätöntä sivuosaa,
itse asiassa unohtuu tyyten.

Tuskin onnistuisi vastavaloon
massiivista tummaa vuorenkuvetta vasten.
Ja onko mahdollistakaan kuvata aaveputousta?

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 9. syyskuuta 2013

PUHALTAA


PUHALTAA

Ehtoo on kuihtumassa,
aurinko jakelee laitimmaisia säteitään anteliaasti,
hyväilee puuskien selässä vilttoa kallasta.

Luonnonniittu lainehtii kultaisina aaltoina,
tuottaa levottomia mielleyhtymiä,
kyllä - sininen sopii oivasti tähän yhteyteen;
siniset ajatukset heilimöivän kultaniitun yllä
lienee parasta mitä ihmispololle voi pyytämättä sattua,
sattumoisin paikalle osuessaan.

Sielu lepuuttaa siipiään,
anoo janoonsa kuksallista kohvetta.
Mistä sille semmosta on heittää eteen
kun tulipuut on alhaalla kurussa?
Ehdotus hörpätä tunturipurosta
saa sen lauhtumaan
ja pian se kiitää vuoren kylkeä lintuna.

Kaarneet telmivät,
pelmuuttavat toisiaan vahvassa myötäsessä
joka pakkautuu ylös vuoren rinnettä;
somaa seurattavaa,
tuntuu kuin aerodynamiikan lait eivät koske niitä.

Huhuilen sieluani - tipotiessään ruoja, omilla poluillaan,
tulee sitten kun tulee - jos tullakseen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

SEiTSEMÄN BOFORiA


SEiTSEMÄN BOFORiA

Tuuli tuppaantuu tuttavuutta tekemään;
ei tarvitse olla heikossa hapessa,
riittää kun avaa käkättimen.

Hengitettävää tulee niin, etteivät sanat,
ainakaan joutavanoloiset, tyhjänpäiväiset
mahdu lainkaan sekaan;
pakkaantuvat humeettiin odottamaan
parempien aikojen tuulien hyvää tolaa.

Jos loksauttaa haavin auki varomattomasti,
on mokoma oitis viemässä koko alaleukaa.
Opittu on ja tämä vesi pysyy kaivossa.

Mutta komea on ja uljas - mieltä järisyttävä,
raatoa värisyttävä tuo tohina;
huojuttaa kahdella takajalalla astuvaa.

Ankarasti sinnitellen,
etukenossa, varovasti kylkimyyryä,
pääsee vähäläntä kulkija aukean yli
hamuamaan seinän suojaa.
Meinaa tosin liiskaantua sitä vasten.

Kirkuu hurmioituneena uupumuksensa yli,
jostakin urkenevilla voimanrippeillä:
"Ainakin seitsemän boforia - rakastan!"

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 7. syyskuuta 2013

KULMiNAATiO


KULMiNAATiO

Puolipäivän hetki liukuu siniseksi,
yllätän koipeni,
lohdutan niitä vilpoisessa tunturipurossa;
alan vähitellen käsittää
mitä tarkoitetaan taivaaseen astumisella.

Nuotio ritisee,
juttelee levottomia omia aikojaan,
huiskauttaa tuoksuaan - saa haistimen villiin.

Kymmenentuhatta hölynpölyä naurattaa ääneen,
eikä siitä meinaa millään tulla loppua,
niin hyvältä se tuntuu.
Ja syvältä.

Aurinkoisen syyspäivän velmuileva taika
saa mielen niin raukeaksi että se kulminoituu
äärimmäiseksi laiskuudeksi.

Meno tyssää.
Läskipalat lumpsahtavat iiristen eteen raskaina;
peli on menetetty.

Siniset ajatukset unen- ja valveillaolon rajamailla;
ne valtaavat tyyten humeetin,
eikä niistä leletetä kellennii.
Eikä koskaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 6. syyskuuta 2013

SATAMA


SATAMA

Ensimmäiset rusot vuoren päällä,
pilven palteilla puuntaa ujo puna
arvoituksellinen sumu lipuu niin tyylikkäästi,
niin liki kamaraa,
että tummat huiput pistävät läpi.

Liepeet peilautuvat eksoottisesti veden kalvolta,
intiimi sisältö helmojen alta ei paljastu kurkkimalla
pinta elää juuri sen verran,
kuin mielikuvitukselle tarvitaan tilaa.

Mykkyys on tilanteen anti,
viekotteleva, hillittömän ankara hiljaisuus - rauha;
sitä leikkaavat lokkien satunnaisen riettaat kirkaisut
kun ensimmäiset kapteenit kiskovat oransseja
virkapukujaan ylleen,
sullovat pipoja päähänsä, lataavat piippujaan.

Pian matala sykkivä jyskytys kumisee satama-altaassa,
saa lintukatraan lehahtamaan kuoroksi,
järjestäytymään uudeksi rivistöksi makasiinin katolle.

Valkoinen kuohu keulan edessä leviää vanaksi perään
ja asettuu aluksen pujahdettua aukosta redille.
Suuri seikkailu alkamassa.

Satamassa jalkapuoli lokki nokkii kokin hylkäämiä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne