HÖPSÖ

HÖPSÖ

Heinän havina soi korvamatona;
vielä yösyömmellä on otettava askel menneisyyteen,
palattava sille paikalle jossa tämä tartunta iski.

Kallaassa käy selvästi veto,
se tuntuu poskipäissä;
kykistyn ja mykistyn kuuntelemaan.

Aivan selvästi edellisehtoon aaltoina huojuneet,
kypsyneet kultaiset heinäkorret kahisevat nyt mustina;
tuskin kuuluvasti hinkaavat valon poistuttua toisiaan.
Kadonneiden sielujen aidattu maa palatessa on vaiti,
kuulen kivien kasvavan hiljaisuuden hämärässä.

Jotenkin tuntuu että sieluni on kovin altis
ja tulehtumisherkkä höpsö;
omituinen höpöttäjä
kun kirjaa ylös aivan tyyten tyhjänpäiväisiä havaintoja
tai joutavia ilmiöitä muiden pähkäiltäväksi.
Mitä sitten?

Tätä se on - elämä,
kun vihdoin oppinut pitkän kaavan mukaan katsomaan:
- sitä minkä näkimet ovat nähneet alati - pää ei,
- sitä minkä kuulimet kuulleet lapsesta saakka - pää ei,
- sitä minkä haistimet haistaneet aina - pää ei,
ja nyt on sitten kokonainen maailma ihasteltavana.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!