lauantai 31. elokuuta 2013

VESi


VESi

Veden kuvajaisia,
sadunomaisia heijastuksia,
levottoman unen kaltaisia häivähdyksiä
unen ja valveen juovuttavassa rajatilassa;
tilkkasta ennen syövereihin sukeltamista.

Toisaalta tutun tuntoisia,
mutta samalla niin kaukaisia aavistuksia,
että niistä aistii huokuvan sen myyttisen,
esi-isäin yhteisistä elämyksistä ja kokemuksista
kertyneen saannon - niistä jalostuneen hiljaisen tiedon.
Sen jota siirrettiin jälkipolville tarinoiden
sekä tiiviin yhdessäolon turvin.

Veden näennäisen holtiton,
säännöllisen epäsäännöllinen liike eeskahtaalle hämää,
sitä keskittyy epäolennaiseen - ihailuun,
niihin rajoihin joihin märkä elementti koskee, hipaisee;
siirtääpä eetoksensakin viekkaasti samankaltaisiin,
samaistuu ja on oitis hetkessä rajojensa vanki.
Näkemättä jää sen arvoituksellinen sisältö.

Mielen syvin olemus on kuin vesi;
kuinka monta kertaa on istahdettava rantakalliolle,
käveltävä päämäärättä loputtomia rantakaistaleita,
annettava kasvonsa alttiiksi tyrskyjen pärskeille,
käsittääkseen että sielun syvin olemus on vesi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 30. elokuuta 2013

PÄÄ JA HÄNTÄ


PÄÄ JA HÄNTÄ

Hiekassa lojuu huiskaisemalla piirretty viiva andante,
se katoaa nälkäisen meren suuhun ennen
kuin ennättää kissaa sanoa,
merikissasta puhumattakaan.

Valtava seitsemäs silottaa santaa laajalta alalta
kihisee työnsä päättäessään somasti
ja palaa valuen emänsä helmoihin;
somerikko kalisee vilusta.

Reppuselkäisiä lintuja kapsäkkeineen
pyrähtää paikalle hirisemään;
siipiniekkojen matkakuume ei innosta lokkikatrasta,
niille syksyn oireet ovat pelkkä haikea blues,
kielettömän kitaran mieletön ulvaisu.

Maailma jatkuu muuttamatta,
se mikä muuttuu on kulumista,
ajanhengen esille hinkkaamaa uutta ilmettä.
Joku näkee sen märkänä länttinä,
toinen Äiti Meren kirjomana hieroglyfinä,
mystisenä kuvakertomuksena jolla on pää ja häntä
oitis kun sen vain keksii.

Meren ikuisuuden tarina on luettavissa
jokaisella viimeisellä rannalla,
jos vain ite haluaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 29. elokuuta 2013

ZEN JA TULEN SALAiSUUS


ZEN JA TULEN SALAiSUUS

Makkaran käristyksen suurin salaisuus on tuli;
ne kulinaristit jotka käristävät makkaransa öljyssä,
pitäisi käristää siinä ensin itse.

Makkarat ovat repussa - tietty selkäpiitä vasten,
lämmenneet valmiiksi moniaita kilometrejä astuissa,
siksi tuli on loihdittava oitis pysähdyttyä,
etteivät herkulliset pötkylät ennätä jäähtymään.

Tulenteosta ei kannata tehdä - syöntitarkoituksessa,
mitään erähenkisten tarinoiden jumalanpalvelusta
kaikenmaailman oikeaoppineisuuksineen,
vaan on heti jonniinjoutavaa vitkuttelua
ja tyhjänpäiväistä puuhaa vältellen käytävä itse asiaan.

Siis sanomalehdestä lähteissä jo valmiiksi tötteröksi
kierrettyjä aukeaman kokoisia arkkeja;
niitä pivollinen somasti ristikolleen,
päälle painoksi yksi hieman vankempi puu,
sitä vasten ohuemmat tervassytykkeet
ja sitten vaan avisiin nurkkaan sytkärillä tulta.
Ai niin se Zen;
no se on siinä repun nyt jo tyhjässä tilassa.

Samalla kun tökkää makkarat tikunnokkaan,
voi sitten kätevästi katsella kuinka lajitoveri hakee
avaralla katsellaan puuttomalta tundralta puita.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 28. elokuuta 2013

KOHTU


KOHTU

Valomereen solahtelee harvakseltaan pisaroita,
yö on sinisenmusta kiihkeän käheä laulu;
salsaa ilman rommia - palsamia sielulle,
mieli- ja kielikuvissa huojuvia palmuja autiolla rannalla.
Meren tuorekurkun tuoksu.

Tuuli ja vuoksi tyyntyvät,
käännöskohta osuu sopivasti yhteen;
kuin puhaltaisivat samaan hiileen.

Rupattelevat - vaihtavat kaihtamatta ajatuksiaan,
lähtevät molemmat omille teilleen;
luode läikkymään myötäleesen,
tuuli puhaltamaan kuumentuneita tunteitaan taivaalle.

Yön kostea syleily,
harsuinen huntu verhoaa tähtitaivaan,
kuun sirppi on tylsynyt kissan kynnen raapaisuksi,
laastaroitu lähes umpeen muhevilla pilvenmuhkuroilla.

Jotenkin sielua kaivertavaa
kun poskeen osuu pisara ja tirskauttaa pärskeitä,
tyven mainingin selkä kiehuu äkin kihisevänä huttuna;
oikein ihoa kihelmöi,
kylmiä väreitä säteittäin.

Ah - mikä myötäelämisen tunneyö!

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 27. elokuuta 2013

HARMAA


HARMAA

Pitkästä pitkästä aikaa harmaus,
ehtoo on kääntymässä hämärän kautta yö poveen;
meri on lyijynharmaa - grafiitinharmaa,
teräksenharmaa - kaikkea mihin sielu takertuu
innostuksensa vallassa.

Vaikka ilme on hyytävän onea - suorastaan kolea,
mainingit kaatuvat toistensa niskaan niin verkkaan,
ettei toinen ehdi toisen tieltä
vaan kuuluu lopsahdus,
joka saa kyllä äkkinäisen kääntämään päätään;
raapimaan korvallistaan hämmentyneenä.

Kosteusmittarin viisarin nokasta riippuu tippa,
sade roikkuu,
mutta taivas pitää päänsä ja pihistelee,
merituuli huokailee janoisena.

On niin vaisun hiljaista,
että pysähtyneisyyden tilakin seisahtuu tuokioksi;
kai pohtimaan alkaakko vaiko eikö.
Ja mille.

Unelias iltapäivä on saamassa arvoisensa finaalin,
vetovoima kiskoo raukeita silmäluomia,
hiukan vastaanpantuaan ne luovuttavat,
valahtavat alas ja sininen uni ottaa sielun haltuun.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 26. elokuuta 2013

ENSiOiREiTA


ENSiOiREiTA

Muutama satunnainen,
ujosti punastunut varpu - tosin siellä täällä
ja osin hajanaisesti;
osuu näkimiin vaikkei niitä sen kummemmin tähyisikään
marjakiiman tuoksinassa;
juostessaan pitkin huikaisevia jänkiä.

Näin kertovat nähneensä nuo riettaat.
Ja on sentään vasta elokuu.

Eikä siinä vielä läheskään kaikki,
toisaalla päivitellään hulluksi tullutta haavikkoa;
seista johottaa uljaana joen törmällä,
helmat keltaisena - larvat punaisina,
muun vehreän sylissä ilman millänsä.
Eikä siihen ole muulla ympäristöllä kahta puhetta.

Kun on tämän kuullut,
sitä alkaa pohtimaan jo syitä syviä,
eikä pääse alkua pidemmälle;
Inarista tuodaan sanaa sekopäisestä raidasta,
samat oireet,
kellastunut lehdistö - punaiseksi tulehtunut latvus.

On elokuu.
Minä olen hiljaa. Puskasta. Ruskasta;
tietämisen tuskasta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 25. elokuuta 2013

HiPAiSUJA


HiPAiSUJA

Savu empii ja ouvostelee - harhailee,
käy nuolaisemassa kaikkien läsnäolevien kuonoja,
kihlautuu rietas virrasta uhkuvan terhenen kera
kuin lapsesta toisensa tunteneet.

Sorsan narahdus saran uumenista onnitellen tästä;
saranan parahdus uneksijan nojatessa ukseen,
viimeisen veneen karahdus rannan somerikkoon;
kellopeli Elokuu on kipenettä vaille valmis.

Autereiden leijaileva tanssi kallaita nuollen,
kurkien vihjaileva kailotus,
illan sinisyys valon vaivuttua tunturin poveen.
Tulen vihjaileva tarina,
tuoksujen viekkaan huumaava ote...

Näistä ihanista hipaisuista;
- ensimmäinen herkin lankeaa loveen,
nojaa uupuneena oveen matkansa tehtyään.
Kelaa kokemaansa,
selaa vaitona yhä vilistävää ilmestykirjaa,
pelaa aikaa palatakseen tähän hereään maahan.

Ympärillään hääräävistä kukaan ei huomaa
hetkellistä näkimien mykkyyttä,
suun juuttumista.
Kuulemisen puuttumista.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 24. elokuuta 2013

VARANKi VARANKi


VARANKi VARANKi

Hiekkaiset,
vuoroveden hiomat upeina hohtavat arvet
itsensä pääpirun myllertämässä mustassa rantaviivassa.
Sinisten vuorten edessä ulapan hohtava kilo.

Riipaiseva elämys dramatiikkaan vihkiytyneelle,
sykähdyttäviä paasia taivaasta riviin sataneina,
kaltevaksi kivettyjä esplanaadeja ärjyvään mereen.

Kirkkoja paholaiselle niin tiheässä,
että laskuissa menee sekaisin
jopa isoisänsä aikaisella kleinbussilla liikkuva
saksalainen keski-ikäinen,
pikkutarkan säntillinen pitkänmatikanopettaja.

Ja ihastuu silti;
Lise-Lottensa kera pahanpäiväisesti.
Lupaa tulla elakepäivillään asumaan Maailmanloppuun
ja vapauttaa haavoittuneen sielunsa merelle.

Sisäistämisen riemu kuumottaa kuhmuisten peltien läpi.
sorahtavia ärriä takkavitallinen,
kahmalokaupalla germaanista ässän suhinaa.

Kahdet kädet varmistavat puristuksella lupauksen;
kosteus tiivistyy silmäkulmiin suolaisiksi pisaroiksi.
On nielaistava kun on niin valoisaa vielä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 23. elokuuta 2013

HORiNOiTA


HORiNOiTA

Rantaniittujen merituulen ahavassa
kypsyneen heinän tuoksu herkistyy haistimiin,
oijustaa suorinta tietä herkistelyelimiin.

Niihin kovin eriskummallisen monimutkaisiin lokeroihin
joissa kehittyy suuria, sielua ravistavia liikutuksia;
joista tirautetaan pisaroita.

Ja kappas - silmäkulmasta kumpuaa kostea tilkka;
vierähtää poskelle,
valahtaa leualta muiden kastehelmien joukkoon
lampaiden nyppimälle odelmalle.

Linnut ovat vaienneet,
sinistäkin sinisempi ehtoo kietoo viittansa poimuihin;
kuu kapuamassa taivaanpiirille,
kultaisia sirpaleita keinuva veden kuvastin täynnään,
sillaksi asti.

Aava meri vastaa huokaisten;
"Aikuisen raavaan miehen horinoita",
ja loiskauttaa seitsemännen kastelemaan varpaat.
Karskia huumoria.

Nyt on vetistä molemmissa päissä.
Wimmaisin haikeus haihtuu runojen Manalaan,
kai odottamaan uudestisyntymää.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 22. elokuuta 2013

KUTiTUSTEN KUTiTUS


KUTiTUSTEN KUTiTUS

Mielenmatka rusoposkisten pilvien tykö
se kestää tavallisesti ikuisuuden - ainakin puolet siitä;
eikä kärsimättömyys suinkaan edistä joutumista.

Kun lisäksi näköpiiriin tellääntyy usein melkoinen parvi
tyyten haavoittamattomia uusia sanoja,
aikaa kuluu huvassa niitä jahdatessa.

Ovat villiä sakkia,
antautuvat ilman aikojaan vain ottajalle,
pyrähtävät kyllä meinaajilta ulottumattomiin;
hieman kuin hanhenmetsästyksessä.
Niinpä sanallinen anti jää useinmiten onsiloksi.

Onhan se toki ymmärrettävää.
Liian tuttuja - samoja sanoja maneerien valtakunnasta,
niin että kuuleminen uuvuttaa,
lajitteluun väsyy joka kolmas kuulija,
neljäs ei välitä.
Viides vaihtaa katua - kuudetta ei ole.

Joutavaa lätinää mokoma pohdiskelu edellä;
haihattelevan ajatuksen voima,
sen yltiöpäinen liitely liki tietymättömyyden rajoilla,
se on niin ankara tuntemus - sielua suomiva wimma,
kutitusten kutitus,
että oikeastaan minkään sanominen ääneen on turhaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 21. elokuuta 2013

iSOiSÄ


iSOiSÄ

Hämärät rikastuvat päivä toisensa jälkeen,
tuntureiden yllä mystinen sini auringon hylättyä;
yön syli ei voi olla enää kaukana,
muutaman viikon kuluttua ottaa niskalenkin
ja siimeksien menninkäiset tanssivat Edward Griegiä.

Tuuli käy yhä röyhkeämmin pöyhkeäksi,
korottaa ääntään - ravistelee äkeänä nurkkia,
pujottelehtii mastoviidakossa,
volahtelee vanttimetsässä.

No-joo, piisi vetää kertakaikkisen hyvin,
savu sinkoutuu avaruuden laidalle ja eksyy;
vain unettava humina jää.

Mutta kumma se kyllä on;
mokoma meno viihdyttää,
kiihdyttää sielua riettaaseen vimmaan.

Toinen puoli menossa koko ajan ulos haistelemaan,
toinen tulossa väristen sisäpiiriin wällyn alle.
Älli istuu uunin pankolla akkiloimassa
kumpaanko kyytiin lähättäytyisi.

Isoisä on neuvomatta - pitää seinällä päänsä;
ennen oli miehet rautaa - laivat puuta.
Siihen on tyytyminen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 20. elokuuta 2013

PASKiAiNEN


PASKiAiNEN

Tienposkessa hekumallisia paisteja;
kiihottaa aisteja pelkkä ajatuskin rasvaisesta hanhesta,
koivet pystyssä.
Kenottamassa selkäpiillään vadilla - silavasta kiiltävänä,
onsilo täpötäynnään höyryävää omenasosetta;
vaatien irstaasti nauttimaan kystä kyllin.

Sielu lähtee oitis noutamaan äkkikuolemaa,
räytyvä ruho jää vahtaamaan vesi suupielistä valuen
gastronomista ruoka-atmosfääriä;
matka maailmanloppuun tyssää siihen paikkaan.
Kaikella on aikansa.

Kuumaiseman kivet saavat nyt kasvaa omin nokkineen;
odottakoot - niitä kuunnellaan sitten
kun aikaa taas on niille töin.

Autereinen kesäyön unelma on valmis poimittavaksi;
kamerasta puuttuu paristot,
sadattelen sata kertaa - vertaan itseä säälittä ääliöön,
herra merihurakka ilkkuu aidan seipäällä niin,
että on pudota siihen persuksilleen.

Petän sitä loksauttamalla kielellä clik-clik-clik;
hymyilee riettaasti, alkaa sukimaan itseään,
kiittää lompolon mustaa kuvastinta äänekkäästi
ja on kuvauksellinen ilman pattereita.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 19. elokuuta 2013

WANHA HiPPi


WANHA HiPPi

Huudot kaikuvat kuuroille korville ryöppyjen läpi;
monimutkaisten sanojen silta yltää puolen meren yli,
luodolla kykkivät merimetsot eivät värjötellessään
lotkauta korviaan mokomasta.
Niiden on vilu.

On kuivateltava pukua,
seisoskeltava märkien höyhenten keskellä niin taiten,
ettei niiden vilulle erityisen herkkä nahka,
edes vahingossakaan vaan hipaise
tuota kostean kolkkoa,
meriveden liottamaa päällystä.

Merimetso on merikanalintu,
marraskesi tällä aivan erityisen herkkä,
menee äkisti kananlihalle ja tulee pula - kenties lentšu,
sitten ei sukelleta - kuollaan nälkään.

Tasajalkaa hypityt huudot eivät saa ätvähtämäänkään,
mustanpuhuvat hahmot eivät pukahda,
pitävät selkänsä käännettyinä maakrapuja päin;
valkoista luirua valuu räpyläkallion tummaa myöten.

Siinä kaikki mitä kolealla myrskyluodolla ajatellaan
rantakallion suojassa kipunoivasta wanhasta hipistä.
Kotiin ajellessa hyräilen oneana San Franciscoa,
froua hymyilee - sen minkä pään pudistelultaan ehtii.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 18. elokuuta 2013

HAUKOTUSVESi


HAUKOTUSVESi

Mainingit viehättävät - monessakin mielessä,
perimmäisin syy lie äidin vatsassa muinoin saatu malli;
hyvän olon tuutilulla,
jota sitten jatkettiin kehdossa
kuni uni kaikkosi jalkojen halutessa aktiviteetteja.

Ja niitä onkin sitten piisannut vähintäänkin riittävästi,
etten sanoisi hyvin;
kipittämisiä milloin minkäkin perään heränneenä.

Rantaan vyöryvä visuaalinen ilme,
yhdistettynä jyleään jylyyn - rytmiin;
se on säännöllisyyden vankila - märän meren laulua,
tanssi kaikille jaloille,
mielen ja kielen vetinen peruskivi.
Sielun kaikista hurjin ponnistuslauta
mitä anhittomimpiin sanallisiin ylityksiin,
hulluinta mitä riistosta ja sorrosta vapaa voi keksiä.
Tai olla keksimättä ja silti.

Haukotusveteen sekoittuu roiskeiden suola,
puren huuleen tuuleen katsoen,
raudanmaku yhtyy otsoniin.

Riettaus kasvaa harppomalla rinnan onsiloissa,
pakahduttaa - pakko sanoa jotain ääneen,
kirkua riemu runoksi kunnes kiihko nousee siivilleen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 17. elokuuta 2013

HERNEROKKA


HERNEROKKA

Sumu on niin sakea että kättelen itseäni,
kun vieras kulkee puolen metrin päästä ohi äkkäämättä;
jatkaa työläästi yöllistä manaamistaan,
kuni usva nielaisee lopunkin äänen;
on sitten poissa tämä outo.

Vain sumutorven törähdys antaa osviittaa sijainnista,
kaiku rannan pahtaasta sekoittaa senkin.
Istahdan penkille.

Mitään ei tapahtu moniaaseen tuntiin,
tyyten kyllästyneenä vartoomiseen alan leikellä
hernerokasta kuutioita valasveitselllä
huteroksi muuriksi partaalle.

Kolmantena yönä saan aukkoa niin suureksi,
että näen Kamtšatkalle saakka,
huonosti toki - pitkäsilmä on jossain ruorikaapissa
ahterin päällä - en lähde könyämään kantta.

Jossain sikeänharmaan taustalla harhailee jäälautta,
etsii törmäyskurssia,
mutta lienee tällä hetkellä niin huono,
ettei kannata alkaa millesäkkään - menee pieleen;
parasta sulaa paikoilleen, purkaa harmaata ilmaan,
kietoa kaikki vaippaansa
ja olla hiljaa lähekkäin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 16. elokuuta 2013

KARKURiT


KARKURiT

Jylisevänä raivoava ankara taivas korjaa vaivat;
saa ainakin unohtamaan kolotukset ja muut ankeudet,
sielun vankeudet,
jumalaisen näytelmän sivuuttaessa hartaasti
arkisen mielensälän - kurnivan maallisen nälän.

Kaikenlaisen häsläämisen vähäpätöinen merkitys
kuihtuu kuin pyy maailmanlopun edellä
kun tuijottaa jalkain juuressa möyrivää ärjyvää merta.

Märän hurmaavan väkeviä iskuja kalliopahtaisiin,
runnoen kerta toisensa jälkeen
miljoonia litroja ahtaisiin syövereihin;
pärskeiden näennäisen holtittomia ryöppyjä,
äkkipikaisia purskahduksia tyyten yllättävistä koloista.

Suolaiset roiskeet ulottuvat iholle,
puuskat puistelevat kehoa - ravistavat,
liikutus saa vapisemaan silkasta ilosta;
parahtava nauru karkaa sielun kera myötätuuleen,
lehahtaa loiston katolle uhmaamaan kaikkea.

Mokoma yltiöpäinen hurjapää,
ei tottele myrskyn selkään haihtuvaa kutsuani,
ähöttää kuin tatti tantereessa.

Uusi hahatus karkaa edellisen tykö.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 15. elokuuta 2013

SOMERiKKO


SOMERiKKO

Mainingit väkevät,
vyöryvät aavoilta rantaan kohisten,
vaahtopäät suutelevat santaa,
silmät näkevät hiekan asettuvan tohisten.

Somerikon vatvominen eeskahtaalle
saa aikaan erikoisen kalinan;
niin upean,
että siitä saa suorastaan kiksin
kun siihen syventyy paneutumaan.

Pieni äänittäjän poikanen raapii ulospääsyä,
käsitän - töilleen se,
mutta ei mikrofonia mukana, ei tallenninta,
tällä erää.

On van kerättävä elämyksiä,
tallennettava humeettiin kokemuksia,
visioitava haihatellen olemuksia.
Varattava kertakaikkiaan uusi aika.
Entinen saa soljua
kuin hiekka tiimalasin kuristimessa
ja sitten vapaata pudotusta.

Pienen pienet yksityiskohdat muuttuvat suuriksi,
saavat uuden merkityksen kauneuden asettuessa
parhaimpaan mahdolliseen uomaansa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 14. elokuuta 2013

OiREiTA


OiREiTA

Yön syli avartuu,
syvenee jokaisella souturetkellä Höyhensaareen;
valkoiset sannat saavan mystisen hohteen,
meri värisee hopeisena välkkeenä.

Jossain kaukana ulapalla elo-ukkosen baritoni,
hymni kesälle,
sen laitimmaiset säkeet - ei väkevän äkeät,
pikemminkin säyseän melankoliset.
Kiskoo mukaansa hyräilemään - kyräilen, olen hiljaa.

Satunnaisten salamoiden parvi purkaa kiukkuaan pilviin,
äksyimmät koettavat raapia veden kalvoa.
Syksyä tekee vaikka mikä olisi.

Lammaskatras tunnustelee,
kopsuttelee epäröivin askelin rantaesplanaadia,
suuntaa kohti kylänraitin vihreämpiä aidantakusia;
wanha uuhenrohjo johtaa partioita matriarkan otteella,

Sekalainen joukkio houkkiota,
ettenkö sanoisi peräti lauma pässinpäitä,
astelee nuuskutellen - suupieliään lipoen,
mahtavan peräsimen lähituntumassa toisiaan tönien.

Niillä vaikuttaa olevan tyystin muut vinkeet mielessä
kuin vehreämmät laidunmaat, syksy ja ruska.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 13. elokuuta 2013

USKONTO


USKONTO

Keskipäivän runollisen merihenkinen,
viipyilevän seisahtunut tuokio aarre-erämaassa,
vaikka suonissa kohisee anhittoman kiihkeä wimma.
Silti haihatteluun kyltymätön sielu lepää.

Ja silmä - suussa vielä huikea,
ajopuulla käristetyn Huiluntuhdin tuikea jälkimaku,
haistimessa kohven aromit hakevat suorinta reittiä
vomeronasaalielimeen.
Kulinaristina olen pakotettu Flehmen-reaktioon.

Tässä eväsherkkujen keskellä, tulen tykönä;
jotain kertakaikkisen uskomatonta,
käsittämättömän kansainvälistä räjähtäneisyyttä.

Niin ihanan tuiki ihanaa,
ettei tämä Impivaara Jones ole mokomasta
osannut entisenä matkailusivistymättömänä uneksia
edes hurjimissa päiväunissaankaan.

Mikä atmosfääri, dalimainen näennäinen sekamelska,
joka kuitenkin jo pikaisellakin silmäyksellä järjestyy,
asettuu oitis itse luomiinsa uomiin
ja siitä saa iloisen makaaberin käsityksen suunnasta,
ajasta - ennen ja jälkeen.

Tänne on palattava. Tämä on uskonto.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 12. elokuuta 2013

HiLPEÄN KiRPEÄÄ


HiLPEÄN KiRPEÄÄ

Tulimaailman harvinaisuus - puhuva tuli;
vastaa tuijottajalleen niin perustelluin,
niin kovin itsestäänselvin sanankääntein,
että oikeastaan naurattaa kun asia hiljalleen valkenee.
Kun oppii kuuntelemaan.

Itseasiassa kaikki tulet puhuvat,
ovat aina ja ikuisesti puhuneet,
ihmisriepu vain on sivistettäessä -  sen myötä,
menettänyt taidon kuunnella ja jos kuuleekin vielä,
uneuttanut ainakin taidon omaksua viestin sisältö.

Se on sivistäjien syvin olemus,
luoda inhimillisyyteen kätketty alamaisuuden ies,
asettaa se typerysten niskaan kannettavaksi;
kehdosta hautaan.

Siksipä juuri uus'kulttuurillinen havainto - puhuva tuli,
sykähdyttää, kouraisee rintaa,
saa silmäkulmat vuotamaan ihan muusta syystä
kuin savun herkullisen hilpeästä kirpeydestä.

Että esi-isämme väsäsivät tarpeen tullen nuotion,
istahtivat sen ääreen toistensa tykö
ja alkoivat puimaan tärkeitä asioita yhdessä,
ilman isompaa nurkkakuntaista jahkailua.
Se ei enää olekaan jännittävän romanttinen mysteeri.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 11. elokuuta 2013

LÄPiKUULTAVAA


LÄPiKUULTAVAA

Yön hiljaiset, kostean heleät autereet,
ne tanssivat laveiden laaksojen pohjilla;
pääosin vaihtelevalla menestyksellä.

Kyseessä on ajanrattaan pyörteilevät päästöt,
hirmumyrskyjen myllerretty lopputulema
terhenten hereän romanttisena runona;
silmin havaittavassa muodossa.

Enin osa läpikuultavasta menosta jää
kenenkään näkemättä kokematta;
haihtuu suuremmitta poruitta taivaan tuuliin
ja on valmis seuraavan yön uusiin mittelöihin.

Suurimman taivaan ylle vaeltaa pilvenlonka,
kurottaa halki kokonaisen oudon maan,
muuttaa taivanrannan läpi siilautuvat värit
kaleidoskoopin tapaan monitahoiseksi saduksi.

Sitä siunailee satunnainen näkijä,
koettaa vangita verkkokalvolle piirtyvän kuvan
tajuntansa sisään.

Tempautuu kuin epähuomiossa mukaan,
on pian jokapuolla värimaailmaa yht'aikaa;
elämäkö muka väritöntä kapeaa,
kalvakasta apeaa - ei; upeaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 10. elokuuta 2013

PiLVEN POiKA


PiLVEN POiKA

Pilvet ympäröivät oudon, puuttoman maan,
kosteat longat halaavat vuorien tyviä,
muudaan huipulla nuorukainen suunnittelee maailmaa,
järjestelee näkemäänsä parhain päin.

Katse on poissa - loikkii selänteeltä toiselle,
kädet hamuavat vaeltelevan sielun perään,
neljäs ulottuvuus virtaa vuolaana humeetin läpi;
ihmisen onnelliset hetket, tasapainoinen elämä,
ne ovat kokolailla harvakseltaan vuossa;
pysähdellä ei juurikaan tarvitse.

Mutta ei niin ankeaa,
etteikö sentään jotain mahtuisi sekaan.
Katse ehken seurailee kaiken maailman typeryyksiä,
yltiöpäistä kyltymättömyyttä;
sielu kuitenkin hymyää,
kasvoilla onnellisuuden auvoinen kuulaus.

Niitä ihanan aistillisia riettaita hetkiä tulvii yhä mieli;
taivaita riipiviä tuntemuksia
kun salaisimmatkin siniset ajatukset yhdentyivät
äsken laaksossa mystisesti pehmeän poven
ja vastustamattomalle tuoksuvan huumaavan sylin
sekamelskassa lanteita vääntäväksi kouristukseksi.

La Grande finale - maailma on loppu ja valmis.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 9. elokuuta 2013

LiiKUTUS


LiiKUTUS

Vihreiden vesien yllä häilyvä mystinen valo;
näky säilyy verkkokalvolla kauan jälkeen sen
kun pää siihen kiintynyt,
kääntynyt jo toisaalle - suru suussa muuhun.

Apeana puree huulta alakuloon polo,
on musta olo - onea ja synkkä,
syvä onsi - puuttuu ponsi nousta pois vaik' mikä ois';
jäljel' pelkkä järjen tynkä kynkkä.
Suree tuulta,
jok' rikkoo jalokiven ihanaisen pinnan;
viiltää vereslihaan surevaisen rinnan.

Mut' hinnan tuon
kaikk' joutuu maksamaan,
jos tahtoot nähdä valkopurren,
jahtaamassa toista yhtä loistavaa ja huimaa.

Lentää tyrskyt eessä keulan lokkiparven lailla,
entää ajatukset terävinä neulan,
hullunkurisiksi varttuu - tarttuu päiväuniin,
panee mieli ranttaliksi vallan;
löystyy kieli vietereistään - elämykset karttuu.

Sielu rannan märisee,
huojuu korren lailla herkkä keho,
linnunliha pörhöllänsä värisee.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 8. elokuuta 2013

VALAAN KYLKiLUU


VALAAN KYLKiLUU

Varjo,
häilyväinen vajaa,
liittyy veden rajaan;
kuvajainen matkii toista toisen perään.

On päivä ollut poutainen,
joutava ja muutoin muusta vapaa,
ei mitään määrättyä tapaa tappaa aikaa.

Voi laskeutua,
tulla alas puusta,
sanat suusta - säästetyt, päästää,
kasvavasta kelmeästä täysikuusta.

Tai harmajasta valaan kylkiluusta,
jok' sattuvasti puuta muistuttaa
ja onkin silkkaa puuta
kun varvas siihen yöllä osuu,
sattuu nilkkaan saakka.

Ei tästä haaverista sanottavaa muuta;
kipu kiehuu, mieli liehuu, sielu riehuu,
kantaa ramman vamman sadattelu pitkin rantaa.

Huomen auvoinen - poissa luuta muistuttava puu,
vain joku hassu lastu kastumassa vuoksen suukkoon;
kai täysikuukin menehtynyt samaan puukkoon.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 7. elokuuta 2013

LÖYSiN RANTEiN


LÖYSiN RANTEiN

Niitä hetkiä;
tuuli hakee suuntaansa,
tovillinen tuokioita vailla ilman ääriviivoja.

Sitä tämä on,
haihattelemaan livahtaneen sielun jahtaamista
ammottavia reikiä täynnä olevalla järjen haavilla;
retkiä olemattoman taakse.

Merihurakan tepastelu litisevällä sannalla,
niijailu ja pyllistely,
siipispankkojen tuuletus kun kainalot hikoavat;
niin somaa katseltavaa,
vaikkei joutaisikaan mokomaa huithapelia vahtaamaan.

Pyrähdys,
siipien vilkku;
korvamadoksi jäävä paheksunta rukoushuoneen
katonharjalta suoraan vähälukuisalle yleisölle
nokkaa raotellen.
No mikä sillä nyt?

Seuran puute lemmolla,
kujeilee typerysten kustannuksella,
lehahtaa sitten nauramaan rannan kiville.
Kokonaisvaltaista elämää täysillä löysin rantein;
kykeneeko moiseen ihminen koskaan?

Oh-show-tah hoi-ne-ne