NAiSEN TUOKSU

NAiSEN TUOKSU

Koko päivä oli matkaa tehty moottorit ärjyen, välillä äänen kohotessa infernoiseksi ulinaksi. Lumen pinta oli nuoskaa, välissä pieni kantava kerros, alla kolmekymmentä senttiä hienoa sokeria.

Aamun varjottomana hetkenä tuulen juoksuttaman jäljen seuraaminen oli enimmäkseen arvaamista, luiskahtaminen siltä tiesi lähes varmaa kaivamista, jos refleksit eivät salamannopeasti saaneet puristettua liipasimesta kierroksia ja vääntöä kahvoista takaisin uralle.
 

Helppoa. Joopa-joo. On se. Mutta kun sitä tekee kolmekymmentä kertaa tunnissa, sitä jotenkin herkistyy ja virheitä alkaa tulla.
Sitten vaan on yleensä jäljellä kelkan houkuttelu pois umpisesta.

Päivä oli puolessa. Reetta ja Ylva olivat pitäneet reilun puolisen. Kasanneet Fjäll rävenin tuulisuojan, tehneet tulen ahkioon varaamistaan puista.
Lounastaneet ja kahvitelleet, Ylva tosin tee-naisena teellen. Olivat pohdiskelleet koko reissun ideaa kun heti alkumatka jo puulle maistui tai pikemminkin hielle. Aluskerta oli jo hiestä märkä,, joka kolo, joka karvan nokka, huolimatta siitä, että kamppeet piti olla muka parhaasta päästä.
Mutta niin se käy aina. Vasta loppupeleissä kaikki paljastuu.
 

Se sentään oli hyvä, ettei tarvinnut juurikaan suunnistaa. Sen verta oli kokemusta tällaisesta reissuamisesta molemmilla, että jotain pystyi reitillä pysyäkseen arvaamaankin, siis että miten reitti oletettavasti maastossa eteni.
Harrastus oli tuonut kyvyn nähdä suuria linjoja näennäisesti tasaisessa, toinen toisestaan juurikaan poikkeamattomasta näkymästä.
Muuten kai olisikin ollut järkevintä palata samaa jälkeä takaisin ja odottaa kunnes jotkut vielä uskallikommat ajaisivat taas uuden näkyvän jäljen.

Se vaan ei käynyt enää. Kelkkavuokrat oli maksettu, kämpän vuokra samoin ja aikataulu muutoinkin sovitettu ennalta niin, ettei siinä ainakaan noiden edellä mainittujen sekä menomatkan kyydin suhteen ollut muita vaihtoehtoja.
Matkaa siis jatkettiin pienen porinatuokion ja lounastelun sekä kelkkojen tankkauksen jälkeen. Todettu oli, että ainakin nelisen tuntia vielä oli jauhettava tätä reittiä, jos ei se jossakin poikkea niin tiheän vitelikköön, että jälki oli säilynyt ja matka eestyy sukkelampaan.

Ja kylläpä se reitti kiemurteli välillä hieman kumpuilevassakin maastossa ja suojapaikoissa saattoi erottaa jopa vanhaa jälkeäkin paikoin ihan lumettomana. Mutta hidasta oli sitten vastaavasti välillä taas eteneminen kun kinosten lomasta piti arvuutella reittiä.

Lopulta ura sukelsi vuoman tapaiseen. Ensin oli pieniä männyn käkkäröitä siellä tällä harvakseen, mutta sitten yhä tiheämmässä kunnes vihdoin jo ihan metsäksi luokiteltava puurykelmä, jota näytti kantavan näkymättömiin laakson pohjalla.
Ja siellä, oikealla, metsänrajassa kiilui harmaan mökin akkunasta heijastus ehtoon puolelle kaartuneen auringon toimesta.
Sellainen antaa kummasti voimaa jaksaa loppumatka.

Naiset kaartelivat metsän läpi mökin pihaan. Tasainen lumimatto paljasti, ettei ketään muita matkustavaisia ollut paikalla. Vain yksinäinen rappuharja odotti tulijaa tarttumaan varteensa ja huiskimaan portaat puhtaiksi, samoin kuin niiden edustan.
 

Sanoja ei juurikaan tarvittu, työnjako oli selvä, Ylva alkoi purkamaan ahkioiden suojapeittoja. 

 

Reetta kaiveli taskustaan otsalampun ja kävi sisään. Kaminan vieressä puulaatikossa oli valmiiksi vuollut kiehiset ja tikkuaski. Niillä konstein tuli aikaiseksi, sitten hieman odottelua ja varmistelua, että se syttyy kunnolla ja vetää myös. Sitten vetoa pienemmälle.

Siitä oijentui ja katse haravoi kämpän sisustaa. Tavallisen oloinen, neljä leveää lavitsaa, kaasuhella, pirtinpöytä penkkeineen, pesufati, pari kattilaa ja paistinpannu. Lisäksi sinkkiämpärit tuhkaa ja laskivettä varten. Rikkasihveli ja harja.

Ylvan kolina porstuassa keroi, että elämisen välineet olivat hyvää kyytiä tulossa sisälle, ensimmäinen jännittynyt häivähdys lämpimästä pistäysi Reetan mielessä. Sitten hän avasi oven ottaakseen vastaan matkatavaroita.

Kun viimeisetkin olivat sisällä, mökin lämpiämisen jo huomasi, muutama kalikkakin oli lisätty. Vesikattila saatettu varimaan. 

 

Päällimmäiset asut elikkä kelkkapuvut riisuttiin pois ja alettiin asetella tavaroita asianmukaisiin paikkoihin, vaatteet tietysti sitä mukaan kun niitä jouti pois, kattohirsien tappeihin roikkumaan kaminan läheisyyteen.
Makuupussit avattuina möyhentymään ja lämpiämään lavitsalle.

Vähitellen siinä kaksi naisenpuolta kuoriutui joutavista alusvaatteisilleen ja kun kerran kohtasivat keskilattian seutuvilla niin Reetta kahmaisi Ylvan syliinsä, halasi tätä voimallisesti, painoi lantiota toista vasten ja puristi pepusta. 

 

Atmosfääri muuttui salamannopeasti sähköiseksi. Ylva pinnisti irti Reetan kahmalo-otteesta, katsoi silmiin ja painoi sitten huulensa avoimina odottaviin toisiin, yhtä janoaviin. Imaisi sitten kiihkeästi.
Kun hetken päästä löysäsi, molemmat katsahtivat lavitsan suuntaan merkitsevästi.
 

Mutta vielä ei ollut aika, keho täytyisi huoltaa kaikin puolin, ravita ja pyyhkiä liiat hiet pois pesulapuilla kun vesi kattilassa ensin ehtisi lämmetä. Aikaa matkustaa Satumaahan oli yllin kyllin - pari viikkoa, eikä puitakaan tarvinnut lähteä hakemaan liiteristä ennen kuin huomenaamussa vasta, joten kyllä tämä tästä, antaa vain sisäisen liekin yltyä kyltymättömäksi roihuksi.
Sitä vartenhan tätä retkeä oli suuren firman toimistossa tauoilla ja muutoinkin aina ohimennen suunniteltu viime keväästä lähtien.

Juhlallinen hetki sai vielä jonkun tovin vartoa, ettei keskittymistä suureen seikkailuun tarvitse keskeyttää jonkun pikkuasian takia.

Maaliskuun juoksuiltaan palaava repolainen pani ehtoolla mökin liki ohikulkeissaan merkille kun akkunasta kajastanut valo sammui.
 

Piipusta luikerteli ohut savukiekura ja kettunen oli aistivinaan joukossa ripauksen vahvaa naisen tuoksua, ketuilla kun se nokkavärkki on juuri sitä varten viritetty itselläkin - ihan niille töin koko kapine.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ainakin 6 ystävällesi TÄSTÄ!

........

Oman ihmisesi löydät aina uudelleen – ellet tässä arkielämässä, viimeistään seuraavalla yhteisellä matkalla...