keskiviikko 31. joulukuuta 2014

TÄLLÄ KURiN


TÄLLÄ KURiN

Yksinkertainen palas mutkittelee kuolpunassa,
niin tuttu, niin verkkaan,
että siitä selviää lyhyellä matikalla.

Ja pitkillä sivakoilla - toki porkat vaaditaan,
turvallisuussyistä, siltä hulvatun varalta,
jos sattuu wanha vainolainen hyökkäämään.

Toista voi käyttää hankeen iskettynä tukena
kun tuoksinassa äkkikakattaa,
toisella hätistellään niitä hesarin ennustamia ryssiä.

Naurattaa siihen malliin,
astumisesta meinaa tulla mitään;
mikä onni - yksin tässä kaamosmaassa tällä kurin.

Nainen muassa joutuisi ilmeisesti noloon tolaan;
naurun takia - astumisen suhteen.

Muassa riippi - sisällä paketti hentoa nuorta voita,
ihan vaan siltä varalta,
jos sittenkin tulisi joku tuntematon vastaan,
pottu suussa puhuva;
senhän voisi vaikka koittaa hätätilassa paistaa.

Korppi kuoston oksalla poron silmä nokassaan
vakuuttaa vieruskaverilleen nokkimattomuuttaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 30. joulukuuta 2014

SOiLET


SOiLET

Syvän sinisen kirjokannen uumenista pyyhältää äkin;
kukas muu - wanha veikko -,
huiskahäntä keskitalven ankarassa pärskyssä.

Jaappanilaisten mieliksi sen tekee,
huiskauttelee häntäänsä niin että loimuaa,
se on sikäläisten iäinikuisten jumalien merkki;
poikalapsia tarjolla,
hyvä syy idän nuorukaisille kamuta naisiensa selkään

Soilet huilaavat taivaanpiirin yli,
tanssivat ja soutavat kuin joutavat aikansa kuluksi;
ankara pakkanen täynnä jäätyneitä,
siveltimellä maalattuja rakkauden sanoja,
kiihottavia sanoja,
kiitoksen sanoja.

Oikein jos tarkaksi kuulimensa herkistää,
höristää henkeään pidätellen,
erottaa lasin takaa onnistuneen aktin riemunkiljaisun,
tai sitten se oli vain vilkkaan mielen kuvittama erhe.
Riettauden ihanaa syntiä.

Väkevimmät vihreät liukeavat hunnuksi,
valuvat Seulasten päälle uutimiksi;
haihtuvat pois,
kuin eivät iänkuun päivänä olisi olleetkaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 29. joulukuuta 2014

AKKA-ZEN


AKKA-ZEN

Pakkanen juilii tasaseen;
niin vakaalla otteella,
ettei metsässä liikahda lehtikään.
Edes turtuneinkaan unelmien ahavainen metsänmies
ei kärsi pitää minkään sortin pumaskaa hyppysissään.

Sellainen tuikea ote pakkasella, että hät'hätää
tohtii edes vanttuut pivoissaan lisätä puita nuotioon;
toki tietty - joulun jälkeistä kun eletään,
sikäli mikäli ehättää kinkun jäämistön käristämiseltä.

Muuten ei mitään hätää,
karvakengät on, uuden päheä peski,
jumalaton röykkiö hongan pätkiä siksakillaan,
tulen palava nuotio.

Juurestaan häilyvä,
haihatteluun taipuvainen savu;
tyvenessä poraamassa reikää kirjokanteen.

Mikäs tässä hetkessä muka erikoista;
tavanomaista tämä
ja hyväksi havaittua alkukantaista onnea.

Ihana akka-zen könöttämässä porontaljoilla,
tyytyväisenä tukevasta annoksesta
savuntuoksuista sianpoikaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

ULULATUM TUNDRA


ULULATUM TUNDRA

Mikäpä tässä,
yleisen törsäyksen rietas episodi hiipumassa;
välipäivien arki kurkistaa oitis,
jahka vain erehtyy kohentamaan katsetta.

Martaan harrasta vahtaamista,
kahden sinen mykkää yhteentörmäystä keskipäivällä,
kuni sitten vihdoin - puolen kuun tietämissä -,
ensimmäinen rohkea kipene kurottaa vaaravyön yli.

Säteen juhla;
vaikka pistääkin silmään niin somasti,
että saa otsa rypyssä sirhottamaan,
kyyneleet kilisemään kristalleina kasvojen kuruissa
ahavan paahtaman sänkisen aavikon yli.

Varjojen paluu - sielun juhla,
toivioretken uusi kiehtova alku
arktisen hyisessä hysteriassa taas kerran.

Intohimoinen pakko elää pakkasen ajassa,
humeetti täpötäynnä uusia muhivia eetoksia;
käymistila ilman hiivaa suorastaan piinaa
kun Jäämeren suloinen tuutulaulu ponnistuu,
onnistuu nousemaan takaumista päälimmäiseksi.

Tundran sietämättömän uskomaton viehätys.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 27. joulukuuta 2014

PASTORAAALiNÄYTELMÄ


PASTORAAALiNÄYTELMÄ

Kaamosmaan arktinen hysteria;
kaikki asettuu lopulta paikoilleen,
lumi maahan pakkasten makuuksiksi,
tuuli pois - salliakseen savun porata taivaaseen.

Horisontin tuijaus varmistaa päivä päivältä
että kultainen kehrä palaa varjon tuoden;
sielut ovat siis verkalleen palaamassa yksilöllisiin,
hyvinkin persoonallisiin nahkapusseihinsa,
kirjottuihin - ehken enin osa kirjomattomiin...
pujahtavat vaivihkaa soppeihinsa ja ovat.

Joskus haihatellessaan - valon yltyessä,
kyltyvät, lehahtavat kuin aamuinen koi,
pelmahtavat rietastelemaan;
pyytävät untuvapielusta väliin,
ettei omatunto kolise.

Elämä on arktinen pastoraalinäytelmä,
reiluhkon kuukauden kuolemisen kokennut idylli,
pieteetillä eletty sininen hetki,
täysissä hengen voimissa elettävä
sielunpuutostauti.

Niin ihanasti munaskuita myöten kouraiseva,
että parempaa ei saa aikaan edes
savustetulla palowiinalla hankittu jyleä kohmelo.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 26. joulukuuta 2014

SORAA


SORAA

Niin monet ovat laulut,
runot, virret - veisut, viisut - taulut,
tästä maasta tehty;
ei aika ihanainen ehdy.

Romantiikkaa tursullans' on yhä tunturien tenho,
pelkkää eksotiikkaa selkosten pyhä taika,
kun kelkkaletka jängän päällä raikaa.

Helismaan aika elää vielä - neljän tuulen tiellä;
autiotupaan unehtuneen erakon humeetissa,
mut' tuntuu kuin ei enää - kaikki sittenkään,
siihen satuun mahtuisi.

Siks' hyvä oisko karkeata soraa - vaik' rahtunen,
kultahiekan sekaan laittaa?

Ruususen unen sijaan tykit puhkuu lunta,
kokonainen jyrätty tunturi koristeltu valoilla
kuin muovinen joulukuusi parahultaisesti.

Lippua lappua, nuolta - tuolta, tuonne ja tänne,
keppejä viirejä täynnä koko lanattu rinne.

Autiuden uskomaton hiljaisuuden taivas raiskattu,
laiskoille viritettyjä vaijeriruoskia viiltämässä
kristallinkirkasta sineä vasten.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 25. joulukuuta 2014

SiNiSEN KESKELLÄ


SiNiSEN KESKELLÄ

Kaamoksen sietämättömän hento entous,
tuntuu - ei tunnu,
loputon yö täältä ikuisuuteen;
arktinen nuorallatanssi viikatteella tasapainottaen.

Eivarjoa puree vielä syömätöntä mieltä;
muilla se vain on ilmiö, lyömätön,
tulee ja menee.

Häilyy tunteena sielun tilan tyhjässä sopessa;
näissä loputtomiin varjottomissa maisemissa.
Rutistaa reunoista;
pitää auki poloista koloa,
johon minuus haihattelultaan palaa hieman nolona,
wanhan liiton tapoja noudattaen.

Sinisen keskellä riettaan hidastettu tanssi,
mystinen menneisyys ehättää kahtapuolta ohi,
on tammikuun maalissa ennen tulevaisuutta;
tämä on tiedetty kymmenentuhatta vuotta.

Uusi vuosi on jo hyvän matkaa käynnissä,
pesäpäivät päättyneet,
anásyrma ohi - kumakka siveästi polvien päällä.

Paluu Kulttuurista alkaa,
tie kiviseen sivistykseen on - kivinen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

HYMYÄVÄ AFRODiTE


HYMYÄVÄ AFRODiTE

Yön niska taittunut vaikka lojuu vielä pesässään,
ei tahtoisi luovuttaa - hyvän makuun päässyt;
niin se tekee ihmisen lapsikin,
kynsin hampain koittaa pitää unensa pään.

Vaan kun käy päivä harppaamaan,
kurottamaan yhän vain pitempiä askelia,
nöyrryttävä yön sekä pään on - periksi annettava,
valo kuuluu elämään.

Köökin suunnalta nutukkaiden sipsutus,
rahin narahdus,
piano käynnistyy hiljaa
käy tulvimaan Järnefeltin kehtolaulun
eilisiltaista uusintaa.

Höyhensaari perii voiton,
matka vedellä toimivia tuulimyllyjä vastaan jatkuu
yltiöpäisten hurjapäiden vanavedessä.

Kiivassa tuoksinassa,
parahultaisesti järjen voiton kintereillä;
kosketus olkapäähän palauttaa tolan.

Hymyilevä Afrodite - joulutorttu mutruisilla huulilla,
toinen käsi höyryävää kuksaa kannatellen;
mikä lempeä paluu yönkirjoista päiväkirjaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 23. joulukuuta 2014

RÖPPÖ


RÖPPÖ

Kaamosyön rauhassa tienoolle laskeutunut
pakkasen väkevä äkeys saa siunailemaan,
ensin ihmettelemään - sitten ihailemaan,
tätä luonnon äkkiväärää tempperamenttia.

On kuin kipakka akka ryöpsähtelisi,
pauhaisi joulun aluksen tuoksinassa eeskahtaalle
joka väliin jahkailevaa ukkoaan moitiskellen.
Sitten kuitenkin yötä kohti villiin nousten.

Sitä joutuu helposti tavallinen ihminen noloon asemaan,
eikä tuota vaikeuksia juuri erikoisemmallakaan,
jos aamutarpeille lähteissään valitsee
hätää jouduttaakseen kuluneet karvakengät.
Uksen aukaistuaan sen melki heti äkkää.

Ei taida tästä talvesta kopeutua tolkkua,
se suven moskainen loska - sellainen sörsseli -,
rännän kera tökötistä röpöksi ohentunut ja jäätynyt;
nuoleksii pahkeinen nutukkaita oitis ensiaskeleilla,
jahka ne ojentuvat porstuan rappusilta mannulle.

Luotteet joutuu siljolla ensikäteen toimittamaan,
muiden jumalille tietty - omassa on harvoin vikaa -,
myöskään muutakaan moittimista;
niin on hyvin se valkattu parhaasta A-ryhmästä.
Köyhän kun ei kannata huonoa ottaa - jumalaakaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 22. joulukuuta 2014

ENTOHETKi


ENTOHETKi

Ei hiiren hyppyä,
vasta satanut höyhtäinen valkoinen nöyhtä,
leviää aaltoilevana kumpumaisemana iäisyyteen.

Mykkä äänettömyys lipuu sinisessä,
tavoittaa vaivatta humeetin sensorit;
hiljaisuus astuu olemattomasta olevan sisään
ja käy riipimään hellästi sielua - kutittaa nielua.

Selkosen koskematon rauha - niin tiivis pehmopaketti,
ettei kummenpata osanne kukaan vaatia.
Naisen ja miehen välissä sanaton aquluk.

Vain tuli jaksaa leimujensa lomassa vaatia lisää,
tyytyy pariin jykevään kalikkaan,
kuostosta sahakoneella pätkittyä - hyvää puuta;
ei valita - iskee hehkuvat kyntensä -,
käy riipimään tervaisia haavoja.

Pieni - eetoksille siunattu entohetki,
sielu haihattelee ties missä tulen tenhon villiinnyttämänä;
pujahtaa takaisin ryppyiseen nahkapussiinsa
juuri kun jyleät pilvet alkavat purkamaan uutta vitiä.

Tuli jatkaa virkaansa,
mielen rauha leviää savuisille taljoille,
kuin kuunaan Jokisen eväät.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

MUSTA SADE


MUSTA SADE

Maa on valkea ja hyvä olla,
kauneus joka siloutuu sinisen sävyihin - koskettaa,
liikauttaa, liikuttaa sielua - ahdistaa nielua.

On rykäistävä, nykäistävä kalvosimelle jatkoa,
pyyhkäistävä nyyhky kuin ohimenevällä liikkeellä;
ennen muiden äkkäämistä,
käännyttävä muina miehinä takaisin osallistuvaksi.

Minkä perkeleen sitä ihminen mahtaa,
jos kauneus osuu suoraan omaan silmään;
pläjähtää suin päin päin näköä
ja alkaa oitis vaikuttaa?

Kaihertamaan - vatvaamaan kaihoa,
yllyttämään sitä sellaiseen purkaukseen,
jotta pois pitää kääntyä muista,
kätkeytyä itsensä suojaan.
Hartioiden hytkymistä pidätellen.

Sitä siinä vaiheessa sanattomasti rukoilee,
anoo mustaa kiehuvaa sadetta siloittamaan näkymä;
entiselleen - mustaksi mannuksi -,
suruvoiton isänmaaksi ilman kyyneleitä.

Pelkällä kapealla,
onean apealla melankolialla varustettuna.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 20. joulukuuta 2014

SENSUS


SENSUS

Täytyy saada itse hankkiutua,
huhkia silkasta omasta vapaasta tahdosta,
äheltää omin nokkinensa tunturin kiirelle.

Vasta sitten - siellä päällä;
kun maailma lepää jalkojesi juurella,
ensimmäistäkään inhimillistä elettä ei näy,
eikä muutakaan suurempaa käden jälkeä -,
tajuat mistä syntyy se outo,
vaistonvarainen kaipaus erämaihin ja selkosiin,
tuntureiden ja palkisten avaruuteen.

Seisoskellessamme puuskutuksesta tyyntyneenä,
kukin itselleen asettamansa jumalansa syleilyssä,
tajuamme kaihon näihin olosuhteisiin olevan
meidän esi-isiemme luomaa historiaamme,
omien muinaistemme aikaan saamaa kohtaloamme
ja siksi oman vaistomme synnyttämää tuskaamme.

Sitä se on - sitä,
eikä vastaan kannata sinnitellen pyristellä;
itseään voi pettää monessa - tässä ei.

Vaikka kuin väkevän kuoren onnistuisi kasvattamaan
uidakseen myötävirrassa sivistyksen kera,
täytyy ankarasti muistaa,
että vain kuolleet kalat menevät myötäleeseen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 19. joulukuuta 2014

RAHVAANOMAiSTA


RAHVAANOMAiSTA

Oi vapaus - ei se vastuuntuntoinen,
jolla nykyihmistä tylytetään;
tahtoipa tuo mokoma sitä tahi ei,
vaan se aito - se sielun puhdistava.

Tämän vapauden kunniaksi on ladattava helvetin tuli,
iskettävä se ummenkulkijan vetokoukkuun
ja syönnyttävä tievan reunan suojaan.

Voi täytinen mikä ihana lihan himo - se sama riivaaja,
josta Jenny-täti varoitti pyhäkoulussa ammoin.

Mesi kielellä - näkimet suljettuina, huuliaan lipoen,
odottaa tavallinen kuolevainen valveunissaan
nyt parahultaisesti liekkien tenhoavassa loimussa
huumaavalle tuoksuvaa,
voissa tiristen kypsyvää lihansiprukekoa pannulla,
väliin unenomaisesti kapustalla hämmäyttäen.

Ryystää etuottona leivän palalla pannusta kaavittua
ihanaista särvintä lärviinsä - höystettä;
niinpä - kermasta ja tiristetystä liemestä kasattua,
suolalla tasattua lievää, kielen muassaan vievää.

Upea tökötti niin rahvaanomaisista tarpeista,
ettei sitä ymmärrä paremmistoon haksahtanut
urbanistanilainen piruparkakaan paheksua.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 18. joulukuuta 2014

AiHKiMAASTA


AiHKiMAASTA

Huomenhämärän vaitonaista kauneutta,
hengen haistelua rantteella,
hiljaisuuden pehmeys lomittuneena kaamokseen.

Jängän reunan siniset siimekset pitävät satunsa,
tarinoihin ei pääse käsiksi,
ellei sitten rohkene ottautua,
pujotella päläitä nilkkoihin
ja sivakoida nuoskassa niiden tykö.

Moisesta tempusta yllättyneinä avautuvat helposti,
suorastaan tunkua - kuka kertoo ensiksi;
satuja niin - tai saduilta kuulostavia tosia.

Siinä hämmästellessä kuukkeli lehahtaa kuostoon,
käy sipisemään juoruja syvemmältä aihkimaasta,
lempohista kuunnellessa aika kuluu huvassa.

Ennen kuin hoksaakaan,
sarastus jo kypsentää taivaanpiiriä aavan takana,
kultainen rantu tulehtuu,
muuttuu punervaksi nuoleskelemaan avaruuden sineä;
laitimmainen ponnistus ennen pesäpäiviä.

Sehän se - kuuntelemisen rikkumaton aitous,
silti toimilleen on suoriuduttava - alettava puuhiinsa,
ennen kuin kaksi hämärää suutelee toisiaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

HÖYKÄSEN KEVEÄ


HÖYKÄSEN KEVEÄ

Nälän tunne hyväilee mieltä,
unen- ja valveen rajatila nielaisuttaa olematonta;
vaaran laella sivakoija - satunnainen,
ihailee porkat kainaloissa maailmaa reuhka höyryten.

Sivakat harottavat yhä menohaluisina,
vaikka lievä puuskutus kertoo tauon tarpeesta,
vastamäkeen nousu on työläämpää - antoisampaa,
wanhan ajan rensseleillä.

Mutta lähestulkoon harrastuksen väärtti,
aina hyvin rasvattuja kippurakärkisiä myöten,
päläät nilkoissa mäystimiinsä sopeutuneina,
sarkaiset yllä.

Jotain sellaista tuossa tavoittaa,
sanoin kuvaamatonta joka ei hevin ääneksi taivu,
on vain höykäsen keveä;
rankan kapuamisen - uurastuksen jälkitila,
odotus aherruksen loppumisesta - lepotilan onni.

Sitten äkin
kun maailma on pysähtynyt puhaltamaan,
orastava ehtoinen maalailee ihastuttavia runokuvia,
taivaanpiirille huiskitaan tuokiossa sellainen näytelmä,
että siitä löytyy kaikki sielun eines;
draaman suruvoitosta hölynpölyisimpään farssiin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 16. joulukuuta 2014

YKSiYHTEEN


YKSiYHTEEN

Outametsän läpi käy oikutteleva polku,
viimeistään luutarhan porteilla kävijä hämmentyy;
arvaamaton määrä lyijyllä täytettyjä hukkia.
tuijottavat kuorossa kuolinnaamiot kasvoilla tulijaa.

Hiljainen karvainen kansa.
Jokaisella elämänlangasta taivutetussa koukussa
yllään kysymysmerkki ripustettuna;
heilahtelee verkkaan kalmaisessa atmosfäärissä.

Kiireet on juostu - ohi iloinen mellastus,
retee elämä täysinäisin vatsoin, ulajamiset;
mikä meni vikaan?

Jos kääntyy taapäin katsomaan eteenpäin,
keskittyy vain outametsän mustaan tuloaukkoon,
huomaa oitis syyn;
on yksiyhteen ihmismielen kera,
samaa yhtä synkkää aukkoa molemmat.

Eikä sitä juuri lavenna paljon luvattu valkoinen talvi,
ei pese lumi lyijymiesten typeryyttä puhtaaksi,
ei yhdessä tai kahdessa.

Sama pitkä aika siihen menee,
yhtä kauan kuin jääkaudesta toipumiseenkin;
liki toistakymmentätuhatta hyvää vuotta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 15. joulukuuta 2014

KATALEPTiNEN TRANSSi


KATALEPTiNEN TRANSSi

On taas se viidestoista päivä;
aamiainen murkinoidaan hartaan hiljaisuuden tolassa,
hillitseminen tuottaa vaikeuksia,
mutta sujuu ajan rattaan tuomalla nöyryydellä.
Nöyristellä ei parane -  Perskules soikoon.

Rensseliä niskaan - rantteelle,
piltipailakkaa henkiin kiskomaan;
toisella jo rykii linksi - neljännellä älähtää, ärähtää.
Viidennellä syöntyy ulajamaan.
Puolta pihamaata kattaa sikeä siniharmainen savu,
kaamokseen sävysävyyn istuva.

Käsi kiertyy kahvaan - peukalo satuttaa liipasimelle;
lähtö ei ole enää kaukana - päämäärä määrätty;
Kyöpperin laelle ulvomaan.

Kiirellä tuli eloon kinokseen tallottuun kuoppaan,
kumarrus Kulttuurin neljään pyhään tuuleen,
Susirumpu lyö - tenho hiipii sieluun wimmauttaen.
tanssin hurmiossa kataleptinen transsi.

Wanhat mutruiset huulet parkaisevat:
"Sivistys on Perkeleestä - pitäisi lempo elimioida,
nakata revontuliin ja käristää inhokarvoineen,
niin ankaran perustan sen ylläpitäminen on luonut
vähäväkisten syrjimiselle ja hyväksikäytölle."

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

MYSKiPiLVi JA HiKi


MYSKiPiLVi JA HiKi

Vihmoo räntälettä vettä,
niin märkää jotta kastelee heppoisen lyyssin,
tikkuriin tulvinut miehen hiki innostuu tarpoessa,
syöntyy lemuamaan sellaisella wimmalla että.

Taka-alalla seurannut naisparvi
hajaantuu kuin kuviokellujat
ja pyrähtää varpusparvesta mallia ottaneena
ensimmäiselle terassille nyrpistelemään nokkiaan.

Edelleen vihmoo,
sielu sulkee silmänsä
kun punttisalihousujen polvipussit,
tietty keulimmaisina,
lötkähtävät kuvamaan kolhoja lumpiooneja.
Reisille muodostuu litisevä tumma märkärantu,
lyyssin lieve tulvii.

Vielä erottuu akkalauman siunailu,
myskipilven läpi tunkee muudan Herra Jumala,
myös pari muuta tuttua vuosien varrelta:
eivät vaikuta tähän räntään - pikemmin yltyy.

Askelta toisen eteen,
väkevänä loiskuvan vetisen sohjon seassa,
paarustusta suruvoiton yli,
kohti valkeaa, uljaana siintävää outoa maata.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 13. joulukuuta 2014

TURAUTUS


TURAUTUS

Hetken mielijohteesta ulos rantteelle,
tai oikeastaan koko episodi syntyy koirusta;
lipaisi tietyn väristä ja tuoksuista lunta päivällä.

Ei ole oikein osannut sen jälkeen pysyä karvoissaan,
ei - vaikka kuin ankarasti on niihin tuijattu;
syvällä rintaäänellä.

Kärpä mikä kärpä,
niin syvälle sielun taaimmaiseen osastoon sullottu,
kullakin - laskematta monellako jalalla astuu,
että siellä se muhii koko loppuelämän...

Joillakin odottaen keltavihreää lunta,
joillakin vartoen lentsun ohimenoa;
haikaillen puhdistavaa turautusta haistimista.

Raittiissa hellittää - puhdistautumisen riitti täyttyy;
taivaanpiirillä niin riettaan räiskyvät soilet,
että rapulla kykkivää nokista kanaa hantaakista
ja heilautus kirjokannelle,
kiehukoon siellä tunteiden kera samaa kyytiä.

Kärpä palaa merkkauksiltaan - kohvee kiehuu yli;
jumalat hoputtavat pirttiin.
Keikkumaan hylätty kiikkustuoli iskee silmää,
nyökkii kyökin taa makuuhuoneen puoleen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 12. joulukuuta 2014

KULMiNAATiO


KULMiNAATiO

Höpsähtäminen hiipii pienin varovaisin askelin,
itsekukin huomaa sen omista oireistaan,
äkkää milloin puoliväli on saavutettu
ja hokaa että paluu lapsuuteen alkaa.

Yksinäisen hiutaleen tanssahtelu,
syrjäsilmällä katsoen näennäisen päämäärättä,
muuta suunnitelmaa kuin ehken maankamara;
kun sellainen saa ihmisen vahtaamaan sitä nokallaan
ja koettaa osuttaa sen kutittamaan kuonoaan.

Se on sitä - kulminaatio, auringon lasku,
ajan ratas on vinksahtanut askeltamaan taapäin.
Samaan tahtiin raksuttaa;
se vyöryykö syntymään saakka,
riippuu monen tekijän yhteissummasta,
eikä sitä kannata enemmälti pohtia - tehty mikä tehty.

Synnymme,
piipahdamme kukin tovin elämässä omaa aikaamme
ja palaamma sitten kuolemaan.
Ei se kovin vakavaa voi olla.

Paitsi ne harmitukset;
vaikkapa esipuperteetin typeryyden raskas synti,
nukahtaminen hehkuvien reisien riettaaseen syliin
kun olisi pitänyt äkätä olla hereillä ja toimia.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 11. joulukuuta 2014

MATKALLA ATARAKSiAAN


MATKALLA ATARAKSiAAN

Toista viikkoa Juudaksen kavalluksesta,
niemen nokassa tervaalle tuoksuva tuli;
loimuaa siinä yhtä riettaasti - wanhaan malliin,
hivelee mustan kanasen kupeita.

Pölkyllä aavan suuntaan - äärettömiin tähyten,
nypitään puukon kärjellä kipupisteitä nahkasta,
ei satu enää,
kiihkeä kohina suonissa lakannut.

Sitä siinä viimeisiä nyppiessään toivoo,
että aidot ystävät höristävät korviaan,
pinnistävät silmiään,
pistävät merkille.

Näillä juudaksilla kun nääs,
on taipumus jossain vaiheessa kerskua osaamistaan,
vaikeuksia pitää saavutuksiaan sisällään;
eiväthän he orgasmiaan muuten saisi.

Aika - iätön aika on mestari hitsaamaan haavoja,
arvet hioo elämäntyö.
Epikurolaisittain - paha on helposti kestettävissä,
suurimmankin tuskan huippu on vain lyhytaikaista.

Liekki - runoilijan ylivoimaisesti paras konsti tyyntyä
pitkällä matkallaan Ataraksiaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

BUORRE EAHKET


BUORRE EAHKET

Kelmeä valo häämöttää sinervän läpi,
lumi rutisee lempeästi anturain alla;
jokainen askel vie lähemmäs lämmintä sijaa,
ryystämään pian törröhuulin,
oitis pivoon lykättyä höyryävää liemikupposta.

Jotoksen yli kumartuneen puun alitus,
hipaisu antaa niskaan väkitukun lunta;
siitä selviää varistamalla - kepeällä naurahduksella,
osa jää koristamaan ahmankarvaisen hupun reunusta.

Kuollut mikä kuollut - ensiomistaja, luvalla tai luvatta,
hyvin hoitaa virkansa paukkupakkasilla;
eikä ole valittamista huojemmallakaan kelillä.

Mutta nyt ei enää satu peski enempäsä mieleen,
nälkä ja jano sitäkin enemmän - ollaan rantteella.
Sielu lekutellut jo aikaa sitten förskottina,
vaivihkaa tirkistämään kuuraisen akkunan läpi,
arvioimaan odotettavissa olevaa särvintä.

Koura kaivautuu kintaan uumenista,
tarttuu ryhmyiseen kelo-oksaan ja kiskaisee;
uksi irtoaa kamanoista parahtaen,
kostea lämmin tulvahtaa sulattamaan kasvoja.

Buorre eahket - istu pöytään vieras!

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 9. joulukuuta 2014

SiNNiKÄS PENTELE


SiNNiKÄS PENTELE

Kuinka huudankaan mielessäni apuun sattumaa,
tuota jumalien mainiota,
iänikuista konstia pysyä näkymättömänä
kun huomaan riekkoparven asettumassa yöpuulle
päivän laitimmaisena hetkenä tunturikoivuissa
ennen pyrähtämistään unikieppiin.

Ei se niin vaan onnistu,
yksikään joutilaana oleva sattuma ei kuule,
tai sitten - epäilen -,
olen liian jumalaton,
eivätkä halua kuulla.

Joka tapauksessa,
sinnikäs pentele kun olen - tekeydyn jumalaksi,
päätän yrittää hiipiä varovasti sivakoilla,
lähentyä varovaisen huomaamatta kahdenvälisyyttä
ihan muina miehinä.

Johtavan riekon hermo pettää,
siinä ei auta vaikka ihmispökkelö kuin yrittää
tekeytyä puupökkelöksi.

Koko kymmenpäinen parvi hurahtaa lentoon,
katsoo parhaaksi valita poikeavan suunnan
ja ottaa sen verta riittävästi välimatkaa,
että ehättävät tehdä unipuuhat ennen kieppiytymistä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 8. joulukuuta 2014

RUKOUS


RUKOUS

Kaikkien merien emä,
kuinka rinnassa läikähtää jok'ikinen kerta;
toivon kipinä herää,
kusiaiset kipittävät selkäpiitä eeskahtaalle
kun povesi pilkahtaa esiin tunturia laskiessa.

Vankat synnyttäjän lanteesi houkuttavat,
synnyttävät himon ja ankaran hekuman,
kirkuvat kurkottamaan syvimmälle kohtuusi;
ruiskuttamaan sisällesi maanmiesteni
tuskasta tulehtuneet hengensiemenet.

Kohoilevan parmaasi rannoilla pysähdyn,
sytytän väkevän tulen hyvin hyvistä puista,
rukoilen sinua synnyttämään uuden sotkan
ja uuden munan aaltoileville rinnoillesi kellumaan.

Puhtaan valkean viattoman munan;
täpötäynnäns' uuden sukupolven Väinämöisiä,
valmiina sikiämään oikeudenmukaisuuden käskystä,
kypsänä kyntämään ahneudesta saastuneen maan,
raivaamaan kyisen pellon loisista puhtaaksi.

Kaukaa näkee paremmin,
selittämättömät ovatkin selitettyjä;
kapua puuhun - ystäväpiirisi yli,
nouse kuuhun - kokonainen maa huutaa apua.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

ViiTTA APONiAAN


ViiTTA APONiAAN

Yläosaton olo,
sielu huikentelemassa;
livahti tunturiin oitis tilaisuuden tullen.
Hallinnassa parahultaisesti tämä jäännös,
persjalkaisilla jaloilla huojuva heppoisen tyyssija,
lyhytselkäisen hartiat lysyssä,
koko maailman surullisin haalittu niskansa ikeeksi.

Vaan mitä se auttaa,
jos isoin osa on synnynnäistä yksinkertaisuutta,
ihastumista jatkuvasti sellaiseen jota
monimutkaiset eivät edes huomaa.

Eivät iänkuunpäivänä,
astuvat ohi tohkeissaan, kylmät ihmiset tyhjiä katuja,
tallovat näkemisen arvoisen sijoilleen;
paheksuvat jaloissa pyörivää kauneuden asiantuntijaa.
Näkemättä näkemistä lainkaan,
pienestä episodista syntyvää tuhatta sanaa.

Sanojen viileä kauneus - niissä piilevä mielenrauha,
niiden synnyttämä sisäinen varmuus - oivallus -,
sittemmin ymmärrys;
kunkin yksittäisen sisimmästä olemuksesta.

Se rauhoittaa kovasti - se on rakkautta järkeen;
ataraksian orastava polku - viitta Aponiaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne