ENTOHETKi
Ei hiiren hyppyä,
vasta satanut höyhtäinen valkoinen nöyhtä,
leviää aaltoilevana kumpumaisemana iäisyyteen.
Mykkä äänettömyys lipuu sinisessä,
tavoittaa vaivatta humeetin sensorit;
hiljaisuus astuu olemattomasta olevan sisään
ja käy riipimään hellästi sielua - kutittaa nielua.
Selkosen koskematon rauha - niin tiivis pehmopaketti,
ettei kummenpata osanne kukaan vaatia.
Naisen ja miehen välissä sanaton aquluk.
Vain tuli jaksaa leimujensa lomassa vaatia lisää,
tyytyy pariin jykevään kalikkaan,
kuostosta sahakoneella pätkittyä - hyvää puuta;
ei valita - iskee hehkuvat kyntensä -,
käy riipimään tervaisia haavoja.
Pieni - eetoksille siunattu entohetki,
sielu haihattelee ties missä tulen tenhon villiinnyttämänä;
pujahtaa takaisin ryppyiseen nahkapussiinsa
juuri kun jyleät pilvet alkavat purkamaan uutta vitiä.
Tuli jatkaa virkaansa,
mielen rauha leviää savuisille taljoille,
kuin kuunaan Jokisen eväät.
Savulla illan
VastaaPoistakaarnassa yön
tähtiä.
Kutakuinkin noin.
Poista