AiHKiMAASTA
Huomenhämärän vaitonaista kauneutta,
hengen haistelua rantteella,
hiljaisuuden pehmeys lomittuneena kaamokseen.
Jängän reunan siniset siimekset pitävät satunsa,
tarinoihin ei pääse käsiksi,
ellei sitten rohkene ottautua,
pujotella päläitä nilkkoihin
ja sivakoida nuoskassa niiden tykö.
Moisesta tempusta yllättyneinä avautuvat helposti,
suorastaan tunkua - kuka kertoo ensiksi;
satuja niin - tai saduilta kuulostavia tosia.
Siinä hämmästellessä kuukkeli lehahtaa kuostoon,
käy sipisemään juoruja syvemmältä aihkimaasta,
lempohista kuunnellessa aika kuluu huvassa.
Ennen kuin hoksaakaan,
sarastus jo kypsentää taivaanpiiriä aavan takana,
kultainen rantu tulehtuu,
muuttuu punervaksi nuoleskelemaan avaruuden sineä;
laitimmainen ponnistus ennen pesäpäiviä.
Sehän se - kuuntelemisen rikkumaton aitous,
silti toimilleen on suoriuduttava - alettava puuhiinsa,
ennen kuin kaksi hämärää suutelee toisiaan.
Mukavaa sanastoa ja muutenkin hyvä.
VastaaPoistaKa pittäähän se olla - eihän se muuten olis.
Poista