TAiMENKUU Runo № 2200

TAiMENKUU Runo № 2200

Matikan tappajat ovat kaikonneet tyyten,
ulajava jää saanut valkoisen vuorauksen;
murisee ja rytyy - paukauttelee vaimeasti peiton alla.
Tyytyy kalseaan osaansa.

Wanha koiru vilkaisee varmuudeksi karvoihinsa,
kelaa elämänkokemuksensa läpi tukevalla maalla,
kuni vihdoin rohkaistuu astumaan aavalle.

Taimenen kuu - otollisin hetki.
Hopeakylkisiä jötiköitä häämatkan jälkeen
rantain tuntumassa einehtimässä.

Hiljaista tietoa,
siirtynyt vuosisatojen ajan kirjoittamattomana
sukupolvelta toiselle.

Juomus kasaantuu onkaavan syöverin poskelle,
kohmeiset sormet lappavat hyistä riepua;
ankara riipaisu saa myrkyn erittymään suoniin,
kourat lämpenevät hetkessä,
humeetti selkenee oitis arvioimaan vaihtoehtoja.

Kuukkelipariskunta lehahtaa avannolle,
asettuu vähäiselle risulle odottamaan veroaan;
juoruilevat vartoessaan ties mitä hävyttömyyksiä
wanhan miehen kankean hitaasta touhuilusta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

RiENAUS

RiENAUS

Huurteet varisevat ritvoilta hopeapölynä,
leijuvaa keijujauhetta ilma täynnäns',
vuodenkiertoon tyypillinen koillinen ojentaa vesakkoa,
puolisella kollottaa jo mustana sinervää vasten.

Pilvenlongasta karkuulle livahtanut säde
piristää varisevia hituja iloksi mielelle.
Onko aikuiselle ihanampaa hetkeä olemassakaan;
lapsuuden aurinkoaivastus parahultaisesti tarjolla?

Heh - lähes jokainen tähän näkyyn törmäävä
osaa kuvitella rienauspölyn kutittavan haistinta
niin kauan että kutina sielussa voittaa hillinnän.
Aina upean sietämättömään aivastukseen saakka.

Röörit turskahtavat auki,
syöksevät varhais-, vakio- ja jälkipuberteetin
aikana putkistoon kertyneen töhkän näytille;
kiiltävät - juhamietomaiset vihreänharmaat tapit
ulottuvat nokanjuuresta leuankärkeen.

Jo tuo on upeaa,
mutta aktiksi riettaus muuttuu vasta
kun se perkeleellinen sielua hivelevä kutina
saa otteen selkäpiin hermoradoista,
kouristaa tuhannen voltin sätkyllä koivet kyykkyyn;
ottaa haltuunsa näköyhteyden ulkomaailmaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

KAAMOSNAURU

KAAMOSNAURU

Pakkanen yltyy yöllä sellaiseen kiimaan,
niin riettaaseen,
että paikallisen järven jäätä alkaa ahdistamaan.
Ihan sitä tehen.

Parkaisee volahtaen.
Kaamosnauru pujottautuu aihkipuiden lomasta,
pelmahtaa jängän kautta aavalle
ja levittäytyy arktiseen hysteriaan,
ottaa Ultima Thulen haltuunsa kokonaisvaltaisesti;
paikallisten lotkauttamatta korvaansa.

Siinä vaiheessa torkkotulilla istuva,
niestaa nauttiva tyristi lakkaa olemasta sivistynyt;
ahmii loput eineestään kaksin käsin,
paremmiston tavoista piittaamatta
ja muuttuu tilapäisesti kulttuurin ihmiseksi.

Naurun lakattua alkaa hämmentynyt paluu entiseen,
katse jäätyy uudelleen nokan varteen,
kaikki on taas outoa;
savu haisee, viluttaa,
eksoottinen on liian eksoottista.

Seuraava nauru pistää vilkuilemaan rääseikköön,
josko sieltä itse herra Munck ilmestyisi suteineen
ja penseleineen huuto kainalossa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

HiMMEÄÄ SiNiSTÄ

HiMMEÄÄ SiNiSTÄ

Sinisen pehmeät kahmaisut lähestyvät,
käyvät hipomaan kahtapuolta samaa hämärää,
auringon pian sanoessa toistaiseksi viimeisen sanansa;
Báze dearvan.

Siihen kauaa mene - tulevana sunnuntaina;
aika istahtaa,
kyykähtää niille sijoilleen,
hätistää varjot maan taa.

Sieluton aika - kaamoksen taika,
pimeää ilman pimeää,
himmeää sinistä kaikissa mahdollisissa sävyissä,
loputtomiin, niin kauas kuin näkimet kantaa.

Sininen laheus salvaa äänen,
imee itsensä,
ruunaa lievät riemun hirnahdukset rantteella
kenenkään noteerattomiksi vähäisiksi pihahduksiksi.

Metallin kalahdus toista vasten ei kuulu,
se pitää katsoa ollakseen varma ettei ollut huti
kun kopauttaa tieran pois peltipailakan alustasta.

Hoputtoman menon sietämätön raukeus;
furor arcticus tekee pesän untuvaiseen pielukseen,
kaivautuu lammaswällyn alle ja vain on.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

PiLVEN RYKÄiSY

PiLVEN RYKÄiSY

Sielu loikkaa tulen taikapiiristä aukiolle,
tanssii väkevän lumitanssin talven synnylle
ja eikös yhen äkin taivaissa aukaista säkki;
kaikki talven lumitarvike varistetaan tulemaan.

Sihahtelee tuli kuin kiuas pyryä niellessään,
mutta kun tervaisesta torkosta voimansa saa,
niin eläväisen henkensä säilyttää.

Saunamainen olo,
lauteina täysin palvellut kelon raato,
seininä kilpikaarnaiset aihkit kokkokansan pesälatvoin,
kattona martaisen kuun harmaa taivas.

Sulassa sovussa sieltä vintiltä valuu ehtymättömänä
viti, nattura ja höyty,
utukka, hauhto, hiere, siukale sekä hiutale,
kuin myös liude, huove, rääpäkkä, ypyli että höttö;
ynnä kaupantekijäisinä räntäle.

Sen verta naurattaa tuo pilven rykäisy,
vaikkei ketään ole kuulemassa,
ehken luojaa lukuunottamatta,
että lakkapäissä ei lumi pysy vaan ripisee mannulle,
tasoittuu huovaksi kontiaisten maailman ylle.

Kyllä passaa tälle kuksaa kohottaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

TOiSiNTOJA

TOiSiNTOJA

Urbanistaniin on niin kiva lähteä,
koulutettu jättää uhoten maalaispaskan haisemaan;
hiljainen kansa ansaitkoon lemunsa.

Harvemmin tulee mietittyä mahtuuko sitä takaisin,
jos höynäytettynä lähtee soitellen löytöretkelle,
harrastajapohjalta - vapauden kaihoa viheltäin,
rintamus pullistuneena omasta typeryydestä,
synnyinsijaansa häveten.

Itku siinä pakkaa tulemaan - loppupeleissä,
sitten kun selkä ja niska on valmiina taipumaan;
nöyrtymään tosiasioiden edessä.
Sitten kun päälaki on hellä seinään takomisesta.

Mutta mennä kertomaan Urbanistanissa sellaista;
ääneen - kun kaikki muutkin ovat vain -,
toisintoja ulkokuoreltaan menestyjistä.

Uivat valtavirrassa krokotiileina,
nämät suvaitsevaiset heikompaa ainesta ahmien;
ja hyvin menee niin kauan kuin kymmentä typerystä
jaksaa muuttovirtana eteen jostain siunautua.

Urbanistanilainen onni kestää yhdenteentoista;
hiljainen kansa muuttuu punaista vihreämmäksi
ja vihreä punaista punaisemmaksi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

TEMPPELi

TEMPPELi

Satu urkenee näkimien ihailtavaksi mutkasta,
rääseikön vastavaloon kaartuneet lumiset oksat
norjina kumartamassa kulkijalle.

NAPS!
Koneen pörinä lopahtaa,
lumi nielaisee vaimean loppuparahduksen;
episodista syntyy lumoava hiljaisuuden temppeli
joka ulottuu eetoksen äärettömiin sfääreihin.

Mykkä tuokio,
ihastuksen tukahdettu rykäisy imeytyy,
sulautuu myös pois tyyten.

Pysähtymisen suuri juhlallinen hetki,
vain taatti puuttuu
kun oivallus yhen äkin yhyttää ällin;
sen - juhlapuvun -,
korvatkoon maahan ulottuva nykyajan kinnipeski.

Tiaisen hennon hereä ti,
jostain pöheikön sydämestä viestii elämästä
tämän kauneuden ytimessä.

Sanat jäävät hautumaan sisälle;
kertakaikkiaan - tällaisessa tolassa ihmisen on
parasta olla sanomatta mitään ääneen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

HALOLLA PÄÄHÄN

HALOLLA PÄÄHÄN

Enimmän osan aikaa vuodenkierrosta sitä
tämmönen tavallinen ihminen toimii kuin luonnostaan,
olosuhteista johtuen, ihan viherpiipertäjien tapaan.

Suurinpiirtein viikossa sitä jo
saa saman verran vihreätä töpinää aikaiseksi,
mitä koko Viherkiimasten pulju vaalikauden aikana.

Mutta sitten kun jängälle tupsahtaa
kertarysäyksellä parikymmentä senttiä vitiä
ja peltipailakan sarvet kirkuvat ottamaan hantaakista,
niin silloinpa kaikkoaa oitis vihreys,
haihtuu sappi ynnä tekopyhyys humeetista
ja tilalle astuu musta synti.

Sydänkohtauksen uhallakin sitä kiskoo
itsensä henkihieveriin Linksiä henkiin.
Kun sitten pörähtää - kiitokset sadatellaan kaikille
tähän mennessä keksityille epä- sekä aitojumalille.

Ensikiiman lauhduttamiseksi kaarrellaan jängällä
vaaka-immelmannia, -ässää ja -kasia
ihan vaan silkasta synnin tekemisen himosta

Halolla päähän niitä typeriä Tuomaita
jotka vielä rohkenevat epäillä
riettaan synnin virkistävää voimaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

LUONNOS

LUONNOS

Perkeleellistä haipakkata kiiruhtaa taas tuuli,
ulajaa hormissa,
ravistaa ankarasti salvettuja nurkkia.

Jääneulaset kiitävät viidellä bofortilla vaa'assa,
kattopelti kihisee kiehumaisillaan,
kuudes aisti sovittelee ylleen turkkia.

Vilulle arin nahka ämpyilee,
pörhistää karvojaan - kiihottaa vastarintaan,
vaatii tikkureita barrikaadeille vanttuiden tueksi.

Korvissa huohottaa pohjoisen rietas laulu.
Mielen kuvitus luonnostelee jäätynyttä helvettiä
merenpuolen akkunaan vapaalla kädellä.
Väkevä sää riehaannuttaa,
sekoittaa humeetin - sielu vinkuu myrskyn sekaan.

Hakaneuloin persuuksiin,
on syytä liittää pässinpökkimät,
jos ulos meinaa laittautua yltiöinen mieli;
päätä huuhtomaan tai muuta jotain yhtä outoa.

Mut' muutoin kyllä - ilman tuota tointa,
pysymistä lestissään on syytä harkita,
pyrkimyksen ulkoilmaan lakata
ja puuta tulipesään pakata.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

MUMMO

MUMMO

Harmaa esirippu on revennyt kahtia,
pilvipussit pursuvat lumiuntuvaa,
natturaa tursuaa sakianaan;
koko maailma purkua ilman täydeltä.

Tanssivat tullessaan Ievan polkkaa - loitomalaisittain,
routineeseen maahan leijuva hiutalekuoro;
koittain voittaa painovoiman.

Tyhjän saa pyytämättäkin.
Ennen pitkää mannun peittää valkoinen armeija,
kattaa wällynä kaiken minkä silmä voi keksiä;
tukkiipa itsensä keksimättömiinkin.
Se tullaan huomaamaan myöhemmin.

Harvinainen talonmies raastaa hiuksiaan,
hyppii karvareuhkansa päälle - kiroilee niin ankarasti,
että paikallinen turkkilainen tekee konkurssin,
mutta ei lannistu,
vaan alkaa opiskella sadattelua kansanopistossa.

Kolmijalkainen mummo köpöttelee pihansa poikki,
hyräilee Särkyneiden toiveiden katua;
nilkkoihin ulottuva - vasta satanut lumi ei tee kiusaa,
hän hymyilee kuin lapsi
kun latoo pinosta heittokuution käsivarrelleen
ja on kohta jo paarustamassa vihellellen pirttiin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

PUUTAiVAS

PUUTAiVAS

Taivaallisen rauhan aukion hiljaisuus palaa sijoilleen;
perkeleellinen sahan ulina päättyi rytinään,
tyssäsi siihen
ja kaksi hiljaisuutta suutelee nyt toisiaan.

Tai ei aivan;
honkapölkky toisensa perään saa äkeän tällin,
hajoaa kahta yleensä kertalaakista.

Muutama isänmaallinen sinnikko sentäs joukossa;
janhus vanhus panee kampoihin,
vaatii toista iskua tuskaansa - saa sen,
muttei henno luovuttaa.
Anoo kolmatta.

Tulee - sillä lähtee henki,
pääsee onnellisena jonottamaan pinossa
lähellä räiskyvään puiden taivaaseen.

Ruokahetki on juhlallinen toimitus,
synnittömia, korottomia puita ahmii ahnas liekkimeri,
polttaa tuhkaksi - se on siinä -, puun kuolema,
ympärillä orastava arktinen hysteria parhaimmillaan.

Melankolian upeat,
tervalle tuoksuvat sävyt kipuavat mustina viiruina,
tanssivat mennessään - houkuttavat mukaansa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

NARU

NARU

Musta potta yläkertaan,
hartiaan sivaltava kiskaisu narusta sielunsa pohjasta;
pörinää ja röykytystä puolisen tuntia
kuni asettuu sitten siloisella jääaavalla menoksi.

Näkimet saikkaavat eeskahtaalle;
tunturikoivun mutkikasta mustaa vartta hakevat,
näillä main pitäisi olla valkeudesta törröttämässä.

Osuuhan se lopulta,
sukset kaartavat harrastuspaikalle;
henki pois ilvekseltä kättä läppäämällä.

Taivaallinen hiljaisuus lähtee vyörymään yht'aikaa,
kahta puolta pitkän soukkaa veden kantta tulee;
kohtaus tarkalleen pysähtyneisyyden kohdalla.

Osautuu paljastuneiden kuulimien aukkoihin,
ujuttautuu vasaroihin ja kilauttaa äänettömästi.
On niin hieno olo,
että hymyilyttää vaikkei ketään ole näkemässäkään.

Akateeminen vartti hujahtaa vajaassa minuutissa;
ripeästi syö tuura,
pujahtaa jään läpi syöverin kitaan,
sormet hamuavat hyyhmästä narun - jytisee saatana!
Naurattaa vaikkei ketään ole kuulemassakaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

TAUTi

TAUTi

Älä puhu,
älä sano mitään;
ota jalat allesi ja kävele yksinäisyyteen.

Talsi niin pitkälle,
Timbuktun taakse - vaikka pippurille saakka -,
että tunnustat hiljaisuuden.
Se tulee - liimautuu sinuun;
kosminen voima.

Tunnistat sen mystisen kiehtovan hengityksen,
tunteen joka tunkee sisällesi,
älä pidättele,
sen sijaan sitä vastoin avaa lyyssisi ja liivisi,
riivi tikkurisi
ja anna mykkyyden suudella nännejäsi,
hyväillä kehosi kumpuja ja kaaria.

Haista se sisällesi.
Siitä vasta hyvä tulee,
väkevöityy sielusi - läikkyessään sytyttää liekin,
niin eläväisen, niin ilmiin,
että tartuttaa muitakin.

Tuota tautia on mukava levittää,
siitä kärsiköön vaikka kokonainen heimo ja kansa,
on se sen ansainnut sanojaan pidättämällä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

HYViN LÄHTEE

HYViN LÄHTEE

Ennen kuin on ehättänyt kissaa sanoa,
sielu jo mennä viuhottaa omilla teillään;
enää erottuu höykäsen pölähdys tunturin kiirellä,
siellä se painelee tukka putkella - wanhahippi sielu.
henkistä kotia kohti näyttää liihottavan.

On oppinut karkailemaan pentele,
enää ei tarvitse kaivella tuska otsalla
sisimmistä syövereistä,
kouraista vastaanhangoittelevaa pivoonsa
ja nakata sitten lentoon.

Hyvin lähtee - säyseän innokkaana -,
rakastaa ankaria merenrannan louhikoita,
riettaasti ärjyviä tyrskyjä - riehuntaa ja roiskeita,
jotka liimautuvat kallioihin lasiksi hyytävässä,
raivossa huutavassa tuulessa.

Sellaisesta pitää missä ei omaa nimeä erota,
väkevien tunteiden värisyttämisestä,
kantapäillä kiikkumisesta,
tuulesta huojuttamassa eeskahtaalle
olevaisen ja olemattoman välillä.

Kun tuosta täyttyy - tulee - palaa nöyränä;
kahahtaa olkapäälle,
odottaa itseään sukien että päästän sen sisälleni.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

SANO

SANO

Minä kysyin koilliselta tunturin kiirellä;
oli kahdenkeskistä asiaa,
viikkokausia päätä vaivannut - vastasi pentele,
tuulista nerokkain.

Älä mutise tehdyistä tai tekemättömistä,
sano se kaikki niin väkevästi,
niin ankarasti,
että ne hämmästyneet ällistelijät vain
suut ammollansa kumartavat sinua,
pyytävät jatkamaan ankaraa sanoilla piiskaamista.

Mutta älä saarnaa - sano vain,
katso niin lempeästi silmiin,
että vedet tirskuvat - rohkeinkin niska taipuu;
panee humeettinsa kohisemaan uudesta älystä
ja asettuu tovin kuluttua seuraamaan jalanjälkiäsi.

Kivillä kävele - harkituilla kivillä -,
karikkojesi yli;
mitä vastaan tulee - kävele sen yli,
sinisistä kivistä lävitse mene.
Neuvoi tuo navasta oikealla syntyvä oraakkeli
ja puhalsi sieluni täyteen uutta intoa.

Tulin tunturista haipakkaa,
kiire oli sanomaan - rietas kiire.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

MELAN KOLiNA

MELAN KOLiNA

Pakkastyvenen herkkä aamu - hiipiviä huuruja,
rannat siloisina kuvastimina;
veneen tuottama äänimaisema.

Se on jotain sellaista mystistä äänimuistikuvaa
joka palauttaa lapsuuden kalastussyksyt
kuin uudestaan elettäväksi.

Melan kolinan upeat saundit sen osuessa
kiskaisuvaiheessa partaaseen,
kuin komppaus jäänlaululle.

Heijastuvia peilikuvia säännölliseen rytmiin,
musta syöveri ahmii lapaa.
sylkäisee sen märkänä pois,
pisarat ripisevät osuessaan kaaressa ehyeen pintaan.

Riitteen ritinä keulan murtaessa railoa,
ääni etenee aavalle päin - jatkuu ulapan äärille;
sielu rimpuilee ahtaassa kehossa päästäkseen
mykkyyden pysähtyneestä tolasta vonkaisun selkään.

Lohkeilevan jään kolina pohjaa vasteen,
signaali tai enne, ennus - miten vain,
viesti siitä että pian tämä on tällä erää ohi;
siirtyminen jäänpäälliseen puuhaan ei ole kaukana,
josko luonto tämän asetuksen pitää. 

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

HiUTALEiTA

HiUTALEiTA

Ei tungosta porstuan rappusilla;
hiljaisuus tekee korvamadon virkaa.
Musta mantu odottaa auvoisena huokoista vällyä,
pakkasen toimittama ohuehko kirsi valmistautuu
ottamaan vastuulleen talven pohjatyöt.

Alkaa sataa,
taikahiutaleita äänettöminä,
kieppumassa myötäleeseen.
Heppoisen pyryn yksityiskohdat kiehtovat,
tempaavat sielun mukaansa kohtaloihinsa

Draama mikä draama;
yksi hairahtuu asettumaan vilkun oranssille lyhdylle;
ennen kuin ennättää pesän tehdä,
luiskahtaa - tuiskahtaa päistikkaa rantteelle
ja yhtyy aiemmin jäätyneiden kuoroon.

Vuorossa seuraava laskeutuu melkoista haipakkaa,
suorasukaan - ilman kiemuroita -,
valitsee haistimen kärjen;
ei valita kun kuolee siihen,
sulaa pois.

Nästyykin kokoinen räntäle hujahtaa ohi näkökentän,
läiskähtää kivenmurikkaan,
koirun kieli nappaa sen janoonsa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

RÄHÄKKÄ

RÄHÄKKÄ

Ankarat puhurit raastavat kattopeltejä,
pohjoisen tuikea wiima pieksää silpuksi,
ruoskii tuhannen pillun päreiksi kaikki vähänkin
kesään viittaavat haihattelevat ajatukset,
jos nokkansa ulos pistää nyt.

Eipä väliä höykäsen pölähdyksen vertaa sillä,
mistä olet syntyjäsi, mistä ovat esi-isäsi tulleet;
saatanallinen vinkka puree luihisi samalla pieteetillä,
kuin jo iät ajat asuneisiin paikallisiin.

Vaan harvoinpa satunnainen ohikulkija,
joka hirviää moiseen rähäkkään nokkansa pistää
arvaa että sisällä - hiilikaminan lämmössä -,
vankkojen hirsiseinien suojassa,
froua parahultaisesti kiskoo yltään miehustaansa
ahdistavaa villapaitaa.

Ei suinkaan lauhduttaakseen kuumenevaa nahkaansa,
vaan ihan vaan miehellensä silkaksi iloksi,
pieneksi vihjeeksi siitä mitä tällaisella myrskyllä
oikeastaan kaikkein mieluitten saattaisi tehdä.

Tuuli soittaa hormeissa rietasta laulua,
vakaanpikin luonto se saattaa innostua levottomaksi,
käydä vihjaamaan töihin wällyjen alla,
jos kerran ole muutakaan tähdellisempää tekemistä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

METELiÄ

METELiÄ

Suruvoitto saa uusia sävyjä - pakkaa naurattamaan;
piukuen rapsahtelee tunturikoivikossa pakkanen.
Syntyypähän taas sytyketuohta riivittyjen tilalle
joka on tietysti tulelle iloinen asia;
sehän tykkää rietas palavasti kaikesta palavasta.

Vaan miten se wemmelsääri,
että tuollaisessa metelissä elää päivät pääkseen;
osaa piillä rääseikössä hermojaan pilaamatta,
jatkuva pauke alvariinsa tukkimassa humeettiin.

On se ihme;
eikö sillä hermot mene tyyten riekaleiksi
vai miten se on sen järjestänyt?

Tästä vielä huomen kun kirkastuu,
alkaa kimakoitua jään ääni,
tunkea pään sisään sellaisella intensiteetillä,
että käy myöhäsyksyn harmaantunut melankoliakin
kolistamaan hopulla kohti melodraamaa
ja onnellista loppua.

Jos vielä huomenissa - joku täkäläinen -,
onnistuu kastelemaan pyrstönsä heikoissa jäissä,
niin melofarssiksihan se jo menee,
ilman venhoa ja soutimia;
yritä siinä nauramatta kavuta tukevalle maalle.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

iNFERNO

iNFERNO

Umpuilmat ovat vähitellen väistymässä,
kirkastuttua alkaa nähdä selkosten ylitse,
tunturien taitse;
sen minkä nähtävää marraskuussa ylipäänsä on,
ennen sieluttoman alkamista.

Taivaanpiiri kuumottaa yhä,
viekottelevasti lupaa poutaa kahtapuolta päivää,
eikä ole useinkaan moittimista siitä ja jos onkin,
niin erehtyyhän se luojakin joskus.

Vaan osaapa sitten kipakan aamupakkasen päälle,
selkiinnyttyään - huurut kakottuaan,
räjäyttää taivaankannen verenkarvaiseksi infernoksi.

Kulkijan pysäyttää semmonen;
laittaa töllistelemään lounaan puoleen kenossa,
sihtailemaan lootansa akkunasta kuvakulmaa.

Sitä juuri paikallinen noteeraa;
tuollaistahan se on aina ennen kaamoksen alkua,
alkusoitto siniseen aikaan.

Lempohista suotta ihmettelemään,
takia töitänsä keskeyttämään - länsimaista hapatusta,
sen tunnustaa riinpiissinmieskin.
Niin luomua jottei sitä äkkinäinen edes huomaa...

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

LYSMÄ

LYSMÄ

Kuonon päälle leijailevan lumikeijun kutka
saa aikaan hillittömän naurunpurskahduksen;
talven tulon melankolinen hilpeys.

Hohottaminen varistaa viimeisetkin enteet
läheisen rääseikön ritvoilta
ja kaikki otetaan taas seuraavana aamuna alusta.

Talvea tekee sinnillä,
puhaltaa lupaavasti koillisesta
pukee huomenen huurteiseen huntuun;
siihen jää - puhti loppuu.
Vastassa lounaan lämpöisen hereä lysmä.

Lysmään tyssää.
Keskipäivällä kaikki nostelevat jo koipiaan korkealle,
koskaan ei loskaa ole piisannut
nappaskengän nokalle näin riettaasti.

Odotus ottaa voimille;
puhtaanvalkean vartoominen on työlästä,
kyynerpäät kuluvat puhki.

Kiinnostus muille toimille lysähtää,
läjäytyy epämääräisen harmaaksi hyytelöksi,
eikä tokene - ei vaikka ensimmäiset hillat
nakkaisi tekopakkasesta pinnalle väriä antamaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

ViETTELYS

ViETTELYS

Tulen kaipuu,
mystisen outo esi-isien perimä
asuu pienen ihmisen suuressa sydämessä.

Liekkien unettava rauhoitus - hiljentyminen,
tuijottaminen ikuisuuden tuolle puolen
tuottamatta - sanomatta ympärilleen sanaakaan
ja silti kaikki tulipiirin ympärille asettuneet
hämmästyttävästi vuorovaikuttavat toisiinsa.

Sitten kun niitä sanoja tulee;
ilmaantuvat tyhjästä yksittäiset,
sinällään merkityksettömät,
jotka vasta osuttuaan hyvään maahan
hautuvat kypsiksi.

Osautuvat omille paikoilleen valmiiksi ajatuksiksi,
valmistavat maailmaa itsestäänselvyyksiksi
joka on vain oikella tavalla otettava.
Ei siinä muuta.

Elämä järjestyy uomiinsa tervaisen puun tuoksussa,
nousee ylimpään williin
kun käristyvä liha viettelee haistinaisteja.

Vettä ei porokohveeseen tarvita,
se otetaan tihkuvista suupielistä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

MATTAA

MATTAA

Harmaat kaikessa kauneudessaan vartoomassa
muiden värien liittymistä keskipäivän kirjoksi;
suruvoiton huumaavan upeat sävyt.

Ne sävähdyttävät pehmeydellään,
ottavat otteen sielusta ja puistavat,
saavat aistinautinnon kipittämään selkäpiitä hivellen.

Värisyttää kehoa;
hiljaisuuden huntuna lehahtaen saapuu talvi
tipsuttaa vaivihkaa pienin mykin askelin.

Kattaa mattaan kaiken maasta näkyvän,
maalaa äänettömän taulunsa äkin;
ennen kuin ennättää porstuan rapulla kissaa sanoa
sormi suussa ihastuksesta.

Jok'ikinen syksy - elämästä kuolemaan,
iäisyydeltä tuntuvan odotuksen jälkeen;
aina samaan lankaan ihminen.

Aamulla yllätyt virottuasi hereille,
samoin päivällä keskittymällä toviksi muuhun;
nostat katseen ja yllätyt, se on siinä - siinä se on.

On pehmoisena valkoisena untuvana,
kuin ei olisi ikuna poistunutkaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

SATUNNAiNEN OTOS

SATUNNAiNEN OTOS

Unesta virkoavan huomenen pistämätön kosketus,
arktisen meriemon sielua puisteleva syleily,
sen poven kiihkeän vaativa kohoilu.

Tämä on pelkkä satunnainen otos
vain sanoin - parhailla mahdollisilla,
tilanteeseen sopivilla kuvattuna;
yksi eräs niistä lukemattomista erilaisista,
koskettavista aamuista Jäämeren syleilyssä.

Muistikuva pörhistelevistä ihokarvoista,
tuntemuksen linnunlihalle karauttamista kyynäristä
kun kyvytmielinen säde tillistää kuin varkain
mustan esiripun reiästä pitkin ryppyistä meren kalvoa;
piirtää tummanpuhuvaan huteron kultaisen viirun
joka ulottuu vuoksen vihreään veteen.

Jo pelkkä näkeminen kutittaa sielua,
houkuttaa karkaamaan omille teilleen,
huikentelemaan lokkiparven sekaan.

Kaiken yllä hengetön tuuli,
vaihtamassa puhallustaan maan puoleen empien,
koskeako vuoren lanteilla häilyviin usvahelmoihin.

Merisirrien lipevä sirinä leväröykkiöllä;
kuin heräävän päivän viekotteleva impeys.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

MULLiLAUMA

MULLiLAUMA

Eletään kuuskytluvun puoliväliä;
puolen tusinaa pojankollia on päässyt
luikahtamaan kotitöiltä salatupakille ja muulle.

Yhtä vailla kaheksantoista koko sakki;
tytöt - erityisesti heidän pillunsa kiinnostaa,
ynnä tietysti palowiina;
jälkimmäisestä ilkiää sentään puhua ääneen,
eellimmäisestä vain haaveilla
kun sekin jo niin mukavasti kupeita jutauttaa.

Ovat Arviittilan rantteella vielä,
muudan iskee kirvestä vikuraan koivupölkkyyn,
muut potkiskelevat jäätyneitä hevonpaskoja,
miehekkästi tikkurissaan - kädet taskussa.

Jokahisella pipo törstisti otsalla töröttämässä,
jamekset ja kumiterät.
Lehesmaalla Hait uivat vielä humeetissa.

Huopisen Pena sanoo:
"Lähetään jätkät puhumaan pötypuheita Pömiön
maitolaiturille ja poltetaan samalla sätkät.

"Halo ukko ite saatana pölökkysi!",
sanoo Arviittilan Vote - huitasee kirveen kekoon
ja ottaa juoksuaskelen hölisevän poikajoukon perään.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!