TAiMENKUU Runo № 2200
Matikan tappajat ovat kaikonneet tyyten,
ulajava jää saanut valkoisen vuorauksen;
murisee ja rytyy - paukauttelee vaimeasti peiton alla.
Tyytyy kalseaan osaansa.
Wanha koiru vilkaisee varmuudeksi karvoihinsa,
kelaa elämänkokemuksensa läpi tukevalla maalla,
kuni vihdoin rohkaistuu astumaan aavalle.
Taimenen kuu - otollisin hetki.
Hopeakylkisiä jötiköitä häämatkan jälkeen
rantain tuntumassa einehtimässä.
Hiljaista tietoa,
siirtynyt vuosisatojen ajan kirjoittamattomana
sukupolvelta toiselle.
Juomus kasaantuu onkaavan syöverin poskelle,
kohmeiset sormet lappavat hyistä riepua;
ankara riipaisu saa myrkyn erittymään suoniin,
kourat lämpenevät hetkessä,
humeetti selkenee oitis arvioimaan vaihtoehtoja.
Kuukkelipariskunta lehahtaa avannolle,
asettuu vähäiselle risulle odottamaan veroaan;
juoruilevat vartoessaan ties mitä hävyttömyyksiä
wanhan miehen kankean hitaasta touhuilusta.
Elämän makuinen runo. Jäin miettimään. Antoi ajatuksen, kiitos!
VastaaPoistaOlet päässyt hyvin lähelle perimmäista ideaani;
VastaaPoistasisäinen kosketus lukijaan omasta mielestäni
parhaiden sanojen parhaaseen mahdolliseen
järjestykseen mietittyjen sanojen avulla.
Se on minun epikurolainen ataraksiani.