tiistai 31. tammikuuta 2012

OLEVAiSUUDEN TAiTSE


OLEVAiSUUDEN TAiTSE

Jok'ikisen kerran;
sen verran toki myöntää täytyy,
saa tulet luonnon suuren herran
täyteen liekkiin puhjettuaan sielun oivaan williin,
usein mystiseen ja sangen kummaan tolaan.

Roihuamaan mielen samoin vallatonna tyyten,
rynnien pitkin taivaankaarta avaruuden rajoilla,
kuin karkuutettu ajoporo,
joka vapautensa riemuksi laukkaa päättömänä
tunturien kupeita upeassa sinisessä hetkessä,
liueten viimein auringonlaskuun.

Korviksi yllättäin muuntuneet silmät
erottavat huikentelevassa vallattomuudessaan
laukkaavan tuliketun hännän kosketuksen äänenä
kun se sipaisee linnunrataan;
poukkoillessaan taivaan kantta suuna päänä ilosta.

Ja sehän se näkymä humeettiin matkatessaan,
se joka muuntuukin näystä äkin ääneksi,
saa sielun hypähtämään kaksi tai sata nytkähdystä
viidennen ulottuvuuden suuntaan.
Kaiken olevaisuuden taitse.

Sinne minne kaikilla on matka, hillitön halu ja wimma,
mutta minne ei kukaan pääse.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 30. tammikuuta 2012

VALAiSTUMiNEN


VALAiSTUMiNEN

Toiseuden suloisen mystinen paradoksi
on sen ykseyden ymmärtämistä,
että sukkapuikko on maailman toiseksi tärkein kapine
kun kipsin alaisen ihon valtaa sietämätön,
tuhansien olemattomien pikkujalkojen kepeä kutina.

Kutinan jatkumisen uhallakin on kohteliaisuussyistä
jätettävä ensimmäinen sija avoimeksi;
ihan siltä varalta josko joku keksii vielä paremman.
Kuin tuo edellä mainittu oiva kudin.

Vaikka valaistuminen ykseyden suhteen
olisikin tapahtunut jo siinä vaiheessa
kun ensimmäinen erä päätyi tappioon;
mielipuolisen tunteen hillittömään ikuisuuteen,
on lasittuneen katseen kiintyessä tunturien yli
pohdittava ankarasti keinoa tunteen eliminoimiseksi.

Vaikka kuin olisi muka ei-käsityöihminen
niin tässä nimenomaisessa herkässä tapauksessa
sitä kovin mieluusti silti hakeutuu anelemaan puikkoa,
rukoilemaan lattialla kieriskellen puikkoa,
keksimään sen lopulta tyhjästä.

Pikkujalat kampitettuaan sitä istuu tovin permannolla
kuin Siddhartha ikään - lootus asennossa,
mutta paljon paljon valaistuneempana.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 29. tammikuuta 2012

NÄKYMÄTTÖMÄT


NÄKYMÄTTÖMÄT

Pysähdyn tunturin laelle puhaltamaan,
toisen ohjastamanakin kuuma kaakao saa lopulta
tunteen löystymään.

Tovin kuluttua jo maalaan mielikuvituksen kinoksesta
noukkimalla kiirunan pyrstösulalla mielenmaisemaa;
heti taivaankaaren päälle viiru keltaisesta punaiseen,
siitä liukuen purppuran kautta ankaraan retliiniin.
Alakulmaan muutama pöyheän pönäkkä pilvilammas,
asiaan kuuluvine lonkineen. Tietty.

Valmistuessaan, viimeisiä laveerauksia vaille,
jo näyttää koko lailla taivaalta - valun kyyneleitä,
mutta asetan näkymän varmuuden vuoksi kuivumaan
normien kehykseen ennen lopullista silausta.

Sanat - niitä on humeetissa kaksi kapallista,
toisessa - näkyvässä, tutut;
asetan ne parhaaseen mahdolliseen järjestykseen.

Toisessa - näkymättömässä, näkymättömät,
ne jotka asettelen rivien väliin niin,
että ne kyllä sieltä löytää - jos vain haluaa.

Mielenmaiseman kuivuttua tyyten asetan sanat,
lopetan puhumisen
ja asetun taljalle kuuntelemaan äänetöntä sinfoniaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 28. tammikuuta 2012

RAJATiLA


RAJATiLA

Pirun kylvyssä ensimmäiset yöt,
mutta kyllä tästä vissiin kuonnutaan.
Raatuska hipoo kahtakymppiä,
kantava keli;
siltoja rakentaa jänkien yli - vahvoo jäitä.
Kaarneet suunnittelee häitä jo täyttä häkää.

Sielu haikailee pailakan selkään,
pelkään,
siihen taitaa mennä vielä aikaa,
ehkä joukaisten trumpetit jo raikaa sulan yllä,
kuni lupa vasta heltiää säästämättä päästellä.

Hereästi kerkeä mieli siirtyy tammikuisille aavoille,
äkeän ahavan syliin,
oitis kun tunnen uupumuksen
ja toviksi sallin luomeni huomenen huomaan.

Mielikuvia luomaan syöntyy älli heti,
muistelemaan hyisten avantojen irstaita huuruja
kiivaassa viimassa - saaliin kiimassa;
ankaran Koillisen Herran viiltäessä paljaita käsiä
suomivan ruoskan tavoin.

Silti - rajatilassakin,
sinne vain kiihko vetää;
jääkenttien vetoisaan avaruuteen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 27. tammikuuta 2012

BIHTÁLAS (2.)


BIHTÁLAS (2.)

Talvi on valmis,
lähestulkoon,
mulkoiluttaa vain
ja otsalle ryppyä pukkaa kun ulkoiluttaa hukkaa.

Käy jokilaaksoa myöten sellainen veto,
että meinaa hyytyä wanha peto,
suosiolla paikoillensa ryytyä,
ja sisällä olemaan tyytyä.

Tolkku sentään voittaa,
ei moisesta vinkasta mokoma näänny,
takaisin konnulleen käänny,
ja oitis kamariin wällyjyn alle väänny;
vaanpa suttuista polkua astua koittaa sinnillä taiten,
ilman kaiteita, varoen raiteita;
vältellen tekemästä liikkeitä vaikeita.

Astua jurraa, päässä surraa - aattelee haikeita;
aatokset lentää,
sielu edellä entää tutkien tolaa.
Polusta suurimmat esteet kolaa.

Niin väkevä on mieli,
niin terävää uusien sanojen kieli,
että oven pieliä halaa
kun takaisin palaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 26. tammikuuta 2012

stones beaty


MASSiiViNEN KULiSSi


MASSiiViNEN KULiSSi

Lumiset kivet vaisuksi kuihtuneessa koskessa;
huuruiset jäätelit kattoina,
niiden päälle kertynyt lumi kerroksina.
Vastavalona punainen kurra matkalla Hesperiaan.

Mikä tenhoava näky,
sitä jää odottamaan tämän orkesterin ääntä,
solinaa, kohinaa, porinaa,
sitä miten se soveltuu ilmapiirin laheaan utuun;
sen sisään imevään vaimeaan hiljaisuuteen.

Koskikaran pirteä pyrähdys kosteeseen,
pulpahtaminen pintaan korkin tavoin
ja asettuminen henkeä vetämään kiven räystäkkeelle
jotenkin huvittaa.
Herkästi rönsyilevä mielikuvitus pistää väkisinkin
laittamaan sille sanoja suuhun
tässä vastakohtien teatteriesityksessä.

Jäätynyt massiivinen kulissi,
kostean hyinen ja huuruinen,
sen keskellä pieni vikkelä mustavalkoinen elämä
pujahtelemassa kahden elementin välillä.

Kuriton, kahleista vapaa sielu kysyy ääneen,
sanookohan se koskikarojen kielellä joka kerta
kun tulee vedestä, että hyi saatana.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

RAMPA MESTARi


RAMPA MESTARi

Parahultaisesti juuri kun sieluni oli aloittanut
uransa mestarivalokuvaajana Utsjoen pitäjässä,
uutta aurinkoa näppäillessään;
kohtalo - tuo elämän suuri veijari - mokoma,
nähtävästi katsoi, että siinäpä vasta oivallinen höpsö,
joka muutaman onnistuneen kuvan näpsäistyään
hyrisee itsekseen tyytyväisenä.

Niinpä lennäytti persiilleen kovin äkin rantteella
tuon mielestänsä haihatuksen,
luojansa huikentelevan kusiaisen;
ettei kerennyt lempohinen ehättää selkäpiilleen.
Ei kissaa sanoa - presidentin vaaleista tuskin sitään.

Päistikkaa rämpsähti tantereesen auran jäljellä,
otti ja mittasi lukua,
kuin olisi porosonnilta tällin saanut nasuun.

Johan hyytyi mestarin elkeet - puhdisti pukua,
parahti - tuskasta irvisti epeli,
vaan ei luomisen, mutta huomisen ja sitä seuraavan
ja sitä seuraavan tolan,
kipeän olan ja ranteen vuoksi.

Orastavan kevään hereän valon vastaanottaminen
valui filminauhana humeetin laajakankaalla
tulvivan veden sumeina vuolaina pyörteinä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 24. tammikuuta 2012

SiLTAiNSiNÖÖRi PAKKANEN


SiLTAiNSiNÖÖRi PAKKANEN

Kipakka pakkanen rapsaa salvoksissa öksynä,
sivaltelee tulisella ruoskalla toisen hipiää,
voitelee toisen parkkiintunutta ahavaa,
jos sattuu ulos nokkansa pukkaamaan.

Ja pakkohan se on haistinta tarjota,
ilmaa haistella - ihan tilastomielessä;
tyyten erilaiselta nääs tuoksuu raitis kuin
hällalla porisevan hernerokan savulta lupaavasti
tuoksahtava aromi.

Hyytynyt maailma toimii jähmettyneesti,
vaikkakin ääni - ihme kyllä,
kulkee sukkelaan läpi kuivan ilman.

Puun rapsahdus kuolpunan reunalla
tavoittaa korvan karvahatun korvallisten läpi.
Kajahtaa kuin pistoolin laukaus
ja jää oitis korvamadoksi.

Pakkaseen tottumatonta se pölästyttää niin,
että löysät pois - herkimmillä löytyvät pian housusta.

Oven raottaminen karkuuttaa onkapilven
joka muuttuu hopeiseksi sateeksi aamunkajoa vasten.
Se on kaunis, viehättävä ele pakkaselta,
joka tekee työkseen siltoja selkosten taakse.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 23. tammikuuta 2012

TULEENTUiJOTTAJA



TULEENTUiJOTTAJA

Wanha riekonpyytäjä tuijotti silmät luupollaan rätisevään tuleen. Tulisijaan juuri lisätyt honkapölkyt, seassa taisi olla yksi koivuinenkin koskapa sieraimet aistivat tuohen käryn häivähdyksen - ja jonka tuokion kuluttua vahvistivat lisäksi korvat, kuullessaan tutun rätinän tuohen syttyessä.

Kiikkustuoli lekkasi verkalleen eeskahtaalle. Silloin tällöin napsautti nurkassa kiristyvä pakkanen - tulisijassa oksa, muttei huolta, puita riitti ja lammasvällyn alla tarkeni vaikkei olisi tällaisia tulia yötä vasten pitänytkään.

Mutta oli se vaan tuli sellainen tapa ja tottumus. Hetkessä karkasi humeetti muisteleman niitä kymmeniä ja kymmeniä kiihkeästi pyynnin wimmassa elettyjä keväitä. Niitä valkoisena hohtavia helmi-maaliskuita, jotka oli tullut vietetyksi rannattomien selkosten autiotupien yksinäisyydessä jossakin tunturien suojaisissa kainaloissa.
Siellä kaukana ei-missään, aina ehtoolla tulen kera seurustellen ja voimia keräten uuteen huomeneen.

Niin kuin tälläkin kertaa - siellä ne huumaavassa menneisyydessä ne ajatukset poukkoilevat, yrittävät rakentaa siltaa ja perusteita sille josko vieläkin tästä tormistautuisi ja rynnistäisi niille maille - ei niinkään enää pyynnin takia, vaan pikemminkin verestämään muistoja paikanpäälle - niille syntysijoilleen mistä olivatkin kotoisin.
Noh - saattaisi sitä sentään muutaman langan virittää. Jos kerran lähtisi.

Jotenkin joku lemmon salaperäinen viehätys siinä oli - tuleen tuijottaissa. Mieli helposti karkasi ties minne, vaikka saattoi se kyllä monasti alkaa myös tyhjäkäynnille. Tuijottelu oli joskus ikään kuin muistin tyhjennystä hereillä ollen - haihattelua, haahuilua sinne tänne olemattomasta mitättömään.
Oikeastaan se oli kolmannen tai neljännen asteen yhteys itseen, sielun peiliin, sen taustasta päin katsoen.

Ja mitäpä siellä näkyi - tuleen tuijotellessa? Ei mitään kummempaa. Mitä nyt joskus aivan anhittomalla tuulella, jostakin muusta tapahtuneesta johtuneesta kiihkoutumisesta johtuen ajatus sakkasi. Tempoili suitsissaan äksyn vetoporon tavoin, eikä millään olisi malttanut talttua säädettyihin rajoihin.

Erosi kuitenkin tuijottelun prosessi sinällään valveunista - "ádjakaksista", että niitä (valveunia) kun saattoi nähdä sitten kun oli jo asettunut pitkälleen ja varsinainen uni oli vielä tullakseen, mutta jostain syystä yhä viipyeli ja kehon vallannut raukeus ja painovoima kiskoivat silmä luomia jo alaskäsin. Haistin vielä toimi. Ja kuulo. Ja tunto. Aistimet kaapivat yhä tapahtumainformaatiota ja humeetti rekisteröi sen minkä ehti.
Ei ollut vielä energiansäästötilassa - silloin valveunet oli herkässä.

Noissa tuijottelupuuhissa riekonpyytäjän aika hiipi alkuyön puolelle, myöhäisehtoolle. Eipä minnekkään ollut suunniteltua menoa joten ei siten nukkumisellekaan mitään merkittyä aikataulua. Kuhanpahan vaan.

Kammersi aikansa sielunsa kera jahkailtuaan kuitenkin itsensä irti kiikkustoolista ja siirtyi katselemaan ruokakommuutista vielä hyvittelyä ja täytettä suolen mutkaan.
Sitä tavallista; mukillinen kaakatusta, hankasellinen metsästäjänmakkarasiivuja sekä muutama siivu Kipparijuustoa.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

ARMAHDUS


ARMAHDUS

Solan suulla wanha tulipaikka erottuu selvästi,
rykelmä kykkimäkiviä,
pari pölkkyä ja keitinselkä;
laavun ulku, puoliksi palanut jaarikka.

Yksinäinen kuohittu koivu,
tuohi kiskottu yli puolen rungon;
tuomittu kuolemaan.

Hamppuköyden pätkä rivosti ympäri,
kuin hirttonarun jäänne;
edes mielikuvitus ei keksi mihin toinen pää on johtanut.

Ruman näköinen ihmisen teelmä,
ei sovi aidon luonnossaliikkujan kriteereihin,
kuivumaan alkaneet harottavat karahkat
kummitusmaisesti kouristuksissa;
tuskastako vaiko häpeästä - ei siitä ota selvää.

Mieli mustuu mokomasta tihutyöstä,
ahkiosta kulju auki, lumilapio kouraan,
oneana juurakko paljaaksi maata myöten.

Sitten kirves ja tuomitun armahdus,
ankara häpeä päättyy
kun koivu pian leijuu savuna koivujen taivaaseen
ja hautajaiskohven aromi mairittelee haistinta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 21. tammikuuta 2012

SiUNATTU HETKi


SiUNATTU HETKi

Tuntureiden takaa kajastaa jo.
Rykelmän massiivinen silhuetti häämöttää selkeänä
kelmeässä hämyssä;
kaje laajenee kurun kohdalla
ja siinä valokeilassa heilastavat mustat.

Menossa korppiparin häämenuetti,
sen laitimmainen piruetti ennen liitoa pahtaalle
juhlalliseen toimitukseen.
Sitä hartaana vahtaan.

Innostuneet äänet nostavat vireyttä,
pitävät seuraamisen mielenkiintoa yllä tällä kävelyllä
ja sallivat viipyilevän äimistelyn vilusta välittämättä.

Töllistely toisten intiimiin onneen sujuu jotakuinkin
kun osaa seisoskella siten,
että ne vähäiset kylmät vaatteet eivät hipaise ihoa.

Oma syy;
mitä sitä lähtee kaarnejahtiin siihen tahtiin,
että jättää mättämättä lämpöset ylleen.
Niiden kyllä tarkenee nyt olla pirtin lämpimässä,
pöydän kulmalla viikattuna.

Toimitus on ohi sen siunatussa hetkessä,
eikä tässä retkessä muuta vahdattavaa ole.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 20. tammikuuta 2012

X-FiLES


X-FiLES

Nyt on jo helppo kirjoittaa kenestä ei tule meidän kinkerpiiriin presidenttiä. Pyryharakasta ei ainakaan - siitä kiittäminen täyspäisiä kalluppivastaajia ynnä Ukko Ylijumalaa - vien sille poronpään ja hieman kuuta. 
Essayahistakaan ei, vaikka paransikin suoritustaan loppua kohti kuin sika juoksuaan. 
Pikku-Paavo jää torjumaan öljyjään ritsamiehistöineen siviilirintamaille sekä harjoittelemaan taas uutta takinkääntöä niin, että napinlävet paukkuu ja Iso-Paavo jää nyt lopultakin sille pöö-elakkeelle.

Niinistöstä tulee presidentti vain jos saa vastaansa Haaviston. Silloin saamme nähdä median täyskäännöksen. Jo maanantain ensimmäisissä median ulostuloissa Haavisto onkin yön aikana muuttunut Vihreiden sukupuolineutraalista ihan vain tavalliseksi kauhistuttavaksi homoksi jälleen. 

Uskon, että jututkin on jo taustatietoineen pengottu hyvän sään aikana ja jutturungot näpytelty talteen.
 

Niiden jotka ovat jo äänestäneet Haavistoa tai meinaavat niin tehdä, kannattaa varata ehjä ja rikkumaton sateensuoja tykönsä. Paskaa alkaa satamaan maanantaina.
Haaviston äänestäminen kakkoseksi on siis huonoin vaihtoehto sille 70% NATO-kiimasta välttyneelle äänestäjäporukalle. Näin se vain menee teknisesti. Aimsori.

Ilman muuta - sehän on myönnettävä kernaasti, että Haavisto on kaikkein eniten presidentin näköinen ukko presidenttinä olemaan ulkomaan elävien kekkereissä ja karonkoissa, eikä - tuskinpa vaan,  homppeliuskaan sitä romuttaisi.

Tokihan on niin, että huonosti peitellyssä NATO-kiimassa kiemurtelevan Niinistön näkymätön armeija on kerännyt X-files't kaikista mahdollisista kakkosvaalin vastapelureista, myös Väyrysestä ja Soinista.

Soinilla olisi Niinistön vastapelurina ja myrrysmiehenä suorastaan oivallisen erinomainen tilaisuus kiihottaa suomalaiset intomieliseen Berserkin raivoon pelkästään €U:n ja €uron uhkaavalla Täystuholla.

Väyrysellä puolestaan todella pitkän vallankammareissa kutvailun takia olisi mahdollisuus tuoda äänestäjien arvioitavaksi Niinistön kaikkein Salaisimmat Siniset Näkemykset siitä kenen persiellä kannattaa tulessa istua.
Olisi syytä paljastaa hänet vielä äänestämättömille samaan tapaan kuin saman firman jo lähes katatoniseen syyntakeettomuuteen vajonnut pääministeri absurdeine fantasioineen on itse itsestään tehnyt.  


Enkelsmanneilla on muuten mainio sana kuvaamaan Kokomustan hiekkalaatikko-siiven hurmosta; chimera (Cambridge English Dictionary).
Ja aivan kuten ovat täyspäisimmät huomanneet ja jopa reagoineetkin, niin afluenssan suhteen Niinistö on jo kovin runsaasti myöhässä.
(Afluenssa, affluenza - ”Tarttuva tauti, jonka oireita ovat rajattoman ahneuden aiheuttama ahdistus, rasitus, velkaantuminen ja luonnonvarojen korvaamaton ylikäyttö.” de Graaf)

Se on selvä se, että vedellä toimivia tuulimyllyjä ei suomalais-ugrilainen heimo enempäsää enää kaipaa. Maksamista on jo näissäkin syöttiläissä ja eläteissä.

Väyrysen musta paksu muistikirja sisältänee niin paljon sisäpiiritietoa, että se käynee jo hänelle henkivakuutuksesta sen jälkeen jos ja kun hän saa paljastettua Kokoomuksen ja Niinistön tarkoitusperät.
Ja mikä ettei - hyvä että Kokoomuksen maanpetturuus-siipi paljastettaisiin.

Mooses wanhuuden höperehtiessään meni eilen lipsauttamaan oman NATOtus-osuutensa julki. Tosin sen kaikki täyspäiset ovat tienneet jo aikaa ennen. Puhkuvaa tuhinaa erittävälle Liisa Jaakonsaarelle vain ei kukaan ole tohtinut asiaa ilmaista, mutta kaikki aikanaan.

Kuninkaan virkaa toimittaessani minä määräisin presidentin virkaan Lohdanterin Oivan ja pyytäisin häntä olemaan siinä sivistyneesti täyspäinen ynnä mukava.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Jos kättelet kreikkalaista - laske sormesi.

torstai 19. tammikuuta 2012

poliisi


EKUMEENiNEN ATMOSFÄÄRi


EKUMEENiNEN ATMOSFÄÄRi

Kaksi miestä kohtaa kairassa,
sairas - henkitoreissaan räytyvä kuolema
ja virkaintoinen poliisi - molemmat työasioissa,
kukapa nyt jänkään suotta.

Toinen tuottaa murheellista kieltä - pahaa mieltä,
nostaa pintaan surun - avaa kalmon padon;
siellä missä korjaa sadon.

Toiseen pitää luottaa,
antaa ensin tutkia mutkia - kuulustella sutkia,
täyttää jopa putkia;
vasta sitten hutkia.

Naa - samoilla tulilla kuoleman kanssa poliisi.
Kohottavat lasiaan - hohottavat, puhuvat asiaa,
väliin vilkaisevat kun kehrä laskee Hesperiaan,
sitten toisiaan;
on molemmilla pirunkylpy eessä,
asiakas makaa jäykkänä reessä
ja kuolema tekee kuolemaa.

Jaarikka palaa hyvin,
öyhyyttää tervaista savua - tuprauttaa silmille,
molemmilta tirahtaa kyynel silmäkulmasta,
ikään kuin kuriositeetin vuoksi.
Atmosfääri on ekumeeninen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

ZiZZOZ


ZiZZOZ

Outoa valoa nähty Ultima Thulessa,
päivä pitenee nyt sellaista haipakkaa,
ettei perässä meinaa ennättää.

Keskipäivän kireässä helteessä
koivujen huurteiset ritvat varistavat hopeitaan,
taikapöly varisee satunnaisen ohikulkijan ylle
ja muuttaa tämän riehakkaaksi hassuksi,
joka yhen äkin varoittamatta loikkaa kinokseen;
rojahtaa pehmeään natturaan selkäpiilleen
sekä yrittää kaiken kukkuraksi lentää.

Hartaille vakavamielisille tämä näky on liikaa;
sillä puolen tietä mietitään kuumeisesti
mihin pykälään vedoten tuollaisen voisi kieltää,
vaiko soittaa virka-apua paikalle.

Enkelin tekijä antaa piut-paut mokomalle,
kiepsahtaa pystyyn,
pudistelee taikapölyn tarkkaan vetimistään,
lakkaa hohottamasta - ja, zizzoz,
hyppää samantien oitis uudelleen.
Riettaasti.

Ah sitä elämisen sietämätöntä riemua,
hervottoman sielun hurvitonta haihattelua!
Mitähän sitten kun päivä on nitistänyt yön?

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 17. tammikuuta 2012

SALAPERÄiNEN WiMMA


SALAPERÄiNEN WiMMA

Niin kaunis on maa,
se sieppaa väkevän mystiseen otteeseensa heti
kun vain raskii antaa sielun nähdä sen ihanan lumon,
ohi muiden - maallisempien murheiden.

Taivaanpiirin siintävä ruso,
hento puunto pilvenlongissa;
ruskean sävyt tummasta kultaan
nietoksesta törröttäväin korsien varsissa.
Sellainen näky saa herkästi hymyn häiveen kasvoille;
somasti taipuvat korret - nyökkäävät,
varistain taikapölyä tuulen virin selkään.

Vasta sataneen höytyväisen kuorruttama metsä
vastaa raskaasti kuiskaten kysymykseen;
efekti on sama kuin älähtäisit höyhentyynyyn.
Mitään sen tenhoavampaa ei ole olemassa olevaista,
kuin kysyä lumiselta metsältä:
"Saako tulla sisään?"

Tunturikoivun oksiston läpi siilautuva suloinen,
orastavan varhaisehtoon hereä pastelli sykähdyttää;
kaikissa tuhannen tuhansissa sävyissään riipaisee.
Vain musiikki puuttuu,
sen tilalla loistavan ihana - ankara h i l j a i s u u s;
mykkyyden vaiettu tola,
äänettömyyden salaperäinen wimma.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 16. tammikuuta 2012

TAiKAMAA



TAiKAMAA

Kokeilkaapa vaikka. Sivakointi pastellimaisemassa koettelee kenen tahansa sielua. Kouraisee oikein sydänjuuriaan myöten. Vaikea on pysyä nahoissaan etenkin jos edes jonkin sortin kamera on sattunut povitaskuun.

Otsalle pukkaava hiki uhkaa norota kaulalle koskematonta lumenpintaa suksiessa. Upottaa puolisääreen ja toisin paikoin eteneminen on pikemminkin paarustamista, askeltamista kuin hiihtoa. Sauvatyöskentely on silloin a ja o.
Suorastaan lykkynä voi pitää, että sattui "liian" pitkät porkat mukaan.

Puuskututtaa. Kehon lämpö tunkee kaula-aukosta vapauteen. Tuhina kuulunee hyvän matkaa ja karkottaa ristiturvat toiseen kinkerpiiriin. Saa ne ainakin painumaan visumpaan kyyryyn.

Riekon tepastelun jäljet pysäyttävät. Siinä se on kierrellyt ja kaarrellut ritvalta toiselle, napannut silmun siitä mihen lyhyehkö kaula antaa myöten. Yhyttänyt toisen vellosen ja "sukset " menneet ristiin. Selvästi erkanevat jäljet juoruavat vähäpätöisestä episodista niiden kesken.
Tuskin se vielä tammikuussa on morsmaikkuihin liittyvää.

Harvakseltaan näkyy sopuleiden viipottelun jälkiä hangen vitillä, ylipäänsä kontiaisten ripellystä on selvästikin runsaammin, harmaakuvetta enemmän kuin lapinmyyrää. 

Niiden vanan yli monin paikoin tappajan jäljet. Lumikko siinä käynyt satoa korjaamassa ja kärppäkin näkyy liikkuneen.

Vain pöllöjä ei näy tässä tunturikoivikossa. Ei siiven jälkiä lumen pinnassa, että siitä olisi koukannut aterian itselleen. Jostain lounaan puolesta kuuluu korpin kronkku. Varmaan poroja siellä suunnassa. Lapin tiainen pyrähtää kalvosimelle ja pois lähimmälle oksalle päivittelemään outoa ähisevää turaukkoa.

Repolaisen helminauha vasemmalla kiemurtelee äkikseltään täysin päämäärättä. Se erehdyttää humeetin harhailemaan samaa rataa kun huurretta helisee tuulen lekuttamasta oksasta auringon säteitä vasten hopeisena taikapölynä rikkumatta pintaa - riipaisee, keijupöly yhtyy vitiin ajatuksen kyvyenä hairahduksena.


Äänettömyys tuntuu neitseellisen koskemattomana nyt kun hengitys on laantunut, sydän asettunut lepokierroksille ja jumputus ei yllä enää korviin.

Hiljaisuuden kuulee erinomaisesti tässä absorvoivassa pastellissa. Mikä ihanainen hentojen sävyjen ääretön summa - liukumassa toinen toistensa lomitse, sekoittuen yhtenäiseksi taikamaailmaksi. 

Tyhjää eivät ole sanoillaan ylistäneet tätä ihmemaata ne pastellin hereään keveyteen rakastuneet sanasepät jotka ovat itse tämän käyneet kokemassa.

Maiseman mykkyys sipaisee sielua tievan kylkiä hivelevän terhenen liukuessa ikään kuin linnikoksi laskevaa aurinkoa vasten.
Laskevaa - juurihan se kipusi, vajaa tunti sitten sijalleen ja nyt jo viimeiset säteet kultaavat huurteisia latvoja. 

Pian valtaisan laaja, vaarojen yllä leijuva lahea utu, siilaa rusotuksen vaaleanpunaiseksi esiripuksi. Se ulottuu vaaran laesta jonnekin avaruuden puoliväliin kuni vihdoin saa sinertävän värinsä ja syvenee siitä tummansiniseksi.
Ensimmäiset tähdet erottuvat.

Mikä tuskainen olo. Kaikkea tätä pitäisi ennättää kuvata. Toisaalta, jos antaa mielihaluilleen periksi, matka ei joudu yhtään. Joka hetki on silmää hivelevän kaunis, syvälle sisimpään ulottuva kouraisu. 

Valitsen kuvaamisen. Teen tästä itselleni pyhää hipaisevan riitin.

Kieltämättä tähän mystisen tolan sekaan tunkee ajatus, vaihtoehtojen punniskelu; tällaisessa Onnenmaassako mieluummin vaiko urbaanissa harmaudessa. Kauaa ei tarvitse sillä päätään vaivata.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

MURRETTUJEN SÄVYJEN RiiTTi


MURRETTUJEN SÄVYJEN RiiTTi

Kulkea pastellisen värimaailman läpi vastavaloon
on lumoavan taianomainen hetki,
suorastaan mystinen kokemus,
jossa jokainen silmien liikahdus vaatii pysähtymistä
ja haltioituneen tunteenpalon ulos puhaltamista.

Se on murrettujen sävyjen riitti
nälän kurniessa suolta,
luoteisen ahavan purressa kasvonpuolikasta.
Vähän vilu - vähän hoppu,
mutta sielussa palo hirmuinen - kuumeinen wimma,
tuska jota ei voi sammuttaa muutoin
kuin kiskomalla säkin päähänsä.

Miten sen voikaan mahduttaa muutamaan sanaan,
kuvata liikkumista unen kaltaisessa satumaassa
josta horisontti on haihtunut,
liuennut tyyten ruusunpunaiseen usvaan
ja jossa ainoa suurpiirteinen vihje menosuuntaan
on vaaleansiniseen samettijäätelöön painunut
varjojen ilmaisema vana.

Kallasta myötäilevä pilvi nousee verkkaan,
kietoo kaiken olevaisen kiirellä kosteaan syliinsä;
muuttaa kipakan pakkasen tulisuudelmaksi,
sellaiseksi josta ei kerta kaikkiaan kieltäydytä,
sellaiseksi jota janoaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 14. tammikuuta 2012

PÄTSi


PÄTSi (Adagio)

Tulihan se lopulta sieltä Sevetintieltä,
näkyviin mokoma pätsi.
Odottaa toki lempohista sai - tyyten kylliksi saakka;
huruttaa pölisevä hauhtohuntu perässään
eeskaahtaalle yksinäistä vallantietä.

Ehti penseys jo kaihertaa mieltä,
sielu oneana käydä;
räytyäkin sydän parka kovin tovin.
Kuni sitten vihdoin puolilta päivin juuri kävi tuuri,
ujona pujotteli puiden lomasta,
kurkki ja urkki omaa pohjoista maataan - äkkäsi;
kaikilla poroilla turkki kipakan pakkasen varalta
ja muillakin.
Puilla lumihuntu umpuilman jälkeen.

Aralta kai vaikutti heiltä käsin,
hereältä ja hataralta,
meidän talvennavasta ylipäässyt olevainen.
Ei olisi ehken tohtinut pistää säteellä silmään
on vielä tovin turtuneessa unenpöppyrässä
tämän talven maa.

Mut' koko ajan virkkuen
ja kun sitten vihdoin on tointunut tainnoksestaan,
niin leuka kyynäriin nojaten jo odottelee
kevään ensimmäistä kulppoa räystään alle.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 13. tammikuuta 2012

RÄPÄTÄTi


RÄPÄTÄTi

Koko suomalainen kinkerpiiri on täpötäynnäns' vaaleja, seassa hilluu yks' vaalea bimbó, josta suoraan sanoen ihmettelen, että miten tuollainen otus on päästetty äänestäjien kiusaksi. Kuinka pystyy seuraamaan muiden sanomisia kun yhen äkin huomaa tällä mainitulla olevan valkoiset pikkarit.

Sanon otus - varmuuden vuoksi, etten loukkaa ylipäänsä naisenpuolia. Totuus on kuitenkin sanottava. Jos jättäisin kirjoittamatta, en olisi vilpitön, enkä pystyisi tyhjäämään kivikoriani joka on kukkurillaan.
Jos joutuisin jostakin kumman syystä autiolle saarelle tämän kälättäjän kera, pyytäisin wihonviimeisenä toivomuksena itselleni myös venettä ja perämoottoria.

Enkä tahdo loukata myöskään kunnon kainulaisia sanomalla tätä edellä viittaamaani naikkosta räpätätiksi, vaikka sellaista kokemusta kainulaisista räpätädeistä on ihan lähipiireissä. Mutsia en tohdi vieläkään siksi väittää, mutta hänen sisarpuolissaan kyllä räpätätimäisyyttä löytyy poikkeuksellisen runsaasti.
Kirjoitan poikkeuksellisella asiantuntemuksella.

Eilisillan jälkeen en usko Niinistön vilpittömyyteen eläkeasiassa. Hänen katseensa pälyilee, harhailee kuin Viipurlaisen taskuvarkaan, joka muinoin yritti väittää minun ajokorttini sisältämää blåbuukia ikiomakseen. Katsekontakti on vilpitöntä näyttelevän ja tuo leuan peittäminen - osittain myös suun, vahvistaa vain epäilyjäni.
Jotta kukaan ei ymmärrä pahantahtoisuuttaan yllä olevaa panetteluksi, ilmoitan tuon olevan diagnoosi näkemiseni perusteella ja sittemmin roknoosi.

Ai mistäkö tuo osittainen suunpeittäminen juoruaa - seuratkaapa pikkulasta joka laskee pääksytysten lööperiä, puhuu palturia tai muuta muunneltua totuutta tai hölynpölyä.
Sitä minä ihmettelen, ettei muuten niin itseään erinomaisena pitävä perässähiihtäjäsakki pysty poisopettamaan Saulilta noita juoruilevia maneereeja.

Tuo Niinistön elakekehuskelu: "En kehtaa nostaa" - se pitänee panna suurennuslasin alle. Olen pyytänyt muutamalta taholta selvitystä mm. näihin kysymyksiin, sillä en vain yksinkertaisesti usko Saulin hyvyyteen:

Siis, KUINKA KAUAN säilyy:
- kansanedustajaelakkeen nosto-oikeus?
- ministerielakkeen nosto-oikeus?
- puhemieselakkeen nosto-oikeus?
- virkamieselakkeen nosto-oikeus?

a) millä menettelyllä em. elakkeiden maksamisen tililleen saa lopetettua?
b) tunnetaanko Suomessa muita tapauksia kuin Niinistö?
c) voiko lopettamisilmoituksen jälkeen palata uudelleen elakkeensaajaksi?
(Oikeushan ei katoa mihinkään)

d) voiko kertyneet, nostamattomat elakkeet nostaa jälkikäteen?
f) onko tähän asiaan liittyen olemassa joku aikataulu tai aikamääreitä?

Kyllä näihin pitäisi saada hopulla vastaus - tietty, ennen vaaleja, että nähdään mikä on julkista bluffia, mikä ei.
Saattaahan nimittäin olla niin - ihan vain typerysten varalta, että on säädetty lakipykäliin, jotta eläkettä voi jemmata ja sitten jälkikäteen nostaa, jos jostain aivan käsittämättömästä syystä jotakuta  ei valitakaan presidentiksi.
Näinhän voi käydä - Lempo soikhon, vaikka Arhinmäelle. Ettei valita.

Saapas nähdä kenen hermo pettää ensimmäiseksi. Tammikuu on perinteisesti ollut lokakuu presidentinvaalivuosina. Pikku sontaa on jo heitetty, mutta tästä etiäpäin loanheitto varmasti kiihtyy. Hyvin pienet, ehdolle pantujen varhaislapsuudessa koetut "salaiset siniset huipentumat", haihattelut ja hairahdukset syynätään puhki.

Ah - mikä onkaan se saastan lemu, jos toiselle kierrokselle tormataan. Silloin äänestäjä saa tuta miltä raha haisee. 

Jään iloisena odottamaan josko Juho Rommakkaniemi ja Piaa-Noora Kauppi taas paljastavat pyllynsä, raakeisensa ja pimpulinsa Saulin kilpailijalle.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Jos kättelet kreikkalaista - laske sormesi.

torstai 12. tammikuuta 2012

lupaus


LUPAUS


LUPAUS

Tänään,
keskipäivän hetkellä,
jos Ukko Ylijumala suinkin vain suo,
on kaamoksen kuolema;
aurinko ensimmäisen kerran näkyvissä
sitten viime marraskuun viimeisen päivän.

Se on lupaus,
ja vieläpä korkeimmalta mahdollisimmalta taholta,
mitä ihmisen lapsi kuunaan keksii kuvitella,
jahka vaan pilviverho jaksaa väistyä.

Tuota lupausta lunastamaan,
varjoja vastaanottamaan,
lähden matkaan Pyhän linnun järvelle,
sen aavan toiselle äärelle;
sonnustautuneena tummaan taattiin,
mukanani vaimon varastoista pihistetty kuhpakki,
hankasellinen tervastikkuja
sekä porontalja ja susirumpuni
juhlahetkeen ja odottamiseen.

Jos ja kun lupaus täyttyy,
valmistan kynsitulet merkiksi kultaiselle kehrälle,
että olemme ja elämme;
annan tulelle kuhpakin
ja laulan wäkevän aurinkolaulun.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

LiiKA-ANNOS


LiiKA-ANNOS

Valkoinen,
pysähtyneelle hiljaisuudelle tuoksuva puutarha
leviää rannattomana loputtoman äärettömään
tuskin havaittavaksi juovaksi.

Sitä kohti on mentävä kaikkialla
aina,
olipa ihmisen lapsi missä tahansa paikassa maailmalla.
Pieni on tuon kosmoksen rinnalla ihminen.

Niin häviävän pieni ― kärpäsen sonta,
että jos oikein niikseen menee,
niin tästä heinäsuovasta se ei hakemallakaan löydy;
heh ― paitsi seuraamalla pailakan jälkiä.

Ja tuoksuu muka ― hiljaisuus?
Yliherkkyyttä se on ― siitä se johtuu,
ylenpalttinen liika-annos arktista hysteriaa;
aistimet herkistyvät, etenkin haistin,
somimoilleen niin hereäksi
että nokkakin haistaa lumen heti nähdessään sen.
Jopa huomisenkin lumen.

Rakkaus pohjoiseen valoon,
se on äänetöntä musiikkia sielulle,
hipoo täydellistä antautumista mielensä vietäväksi
yhdessä valittunsa kera;
käsikädessä ― toisiinsa silmiin katsoen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 10. tammikuuta 2012

PAKKASEN SiEMENiÄ


PAKKASEN SiEMENiÄ

Istu ja pala,
pala taivaanrantaa palaa,
on liekeissä;
selvästi aistii sen huminan
jonka pilvien raossa leimuava tuli tuottaa,
vaikkei ääntäkään päästä tässä säässä.

Puolet taivaasta on leikattu pois,
umpuilmaa pukkaa
ja toinen puoli yhdistetty maankamaraan;
tunturin hamaraan,
niin siististi,
että pelkään liitoksen pitävän ikuisesti.
Nousen äimistelyltäni pailakan selkään
ja ratsastan auringon laskuun kulveiden yli.

Vain apea ulina jää kiirimään jänkien ylle,
käry kapeana vanana leijumaan tuokioksi,
kuni valuu pakkasen siementen muassa sevälle.

Sama hiljaisuus johon pysähdyin,
se jatkaa äänettömyyden sietämätöntä mykkyyttä,
pian aikaa kun olen lähtenyt;
ja olematon varjo minusta;
on ehtinyt haihtua nietoksessa olemattomiin.

Valo valmistelee tulemistaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 9. tammikuuta 2012

ViLLiKiSSA



ViLLiKiSSA

Heti kun ensimmäinen maailmansota oli taannoin saatu sodittua ja Suomessakin sisällissota pistettyä jotenkuten aisoihin ja ruumiit säkkeihin, vain katkeruuden jäädessä jäynäämään mieliä siellä ja täällä - molempia osapuolia tietty, niin tapahtui monta muuta pientä yksityiskohtaista episodia.
Niin sisämaassa kuin maan laidoilla. Harvakseltaan asutussa sisämaassa vain tietysti suhteessa vähemmän, senhän jokainen käsittää.

Saattoi olla seutuja joita sota ei ollut liikauttanut juurikaan kidekoneen uutisia enempää. Kaikki elämä oli ja eli ja jatkui siinä siunatussa herran rauhassa, johon oli totuttu ajast'aikaa.

No saattoipa tapahtua vilunkkiakin, kun oli sentään kyse "maailman tavarasta", mutta ei tässä herra isä ihan kaikkeen jaksa ryhtyä. Ei jaksa. Besorkkaaminenkin keksittiin vasta paljon paljon myöhemmin.

Sekalaiset ja epävarmat olot eri puolilla Eurooppaa saivat aikaan kaikenkarvaista liikehdintää asujamistossa. Kuka minkäkin liikeidean perässä vaihtoi kinkerpiiriä, kotimaataankin, kuka jostakin muusta syystä, kenties perin pohjin  henkilökohtaisesta, tahi muusta.

Jossakin sen aikaisen Lapin perukoilla, tiettömien taipaleiden takana herätti ihmetystä muudan outoa kieltä puhuva kalvakka herra. Merkkikielellä sen kera vain tultiin toimeen, mutta hyvä oli tämä hyväkäs oppimaan, jatkuvaan teki muistiinpanoja mustaan konttakirjaansa. Alkoi lopulta kankeaa suomea solkata tavallisimpia asioita toimitellessaan. 

Muudan Guttormin Niila oli sen Kihttelistä tuonut helmimarkkinoilta pororaitonsa mukana ja se sen kanssa parhaiten pärjäsi ja mikä ettei, paperista rahaa sillä oli millä maksaa ja hopeamarkkojakin kirstullinen.
Milutin kuului olevan nimeltä tämä päälle nelikymppinen mies. Serpiiniksi oli Porokorven Akseli sitä sanonut kestikiivarissa.

No sehän tuli ja vuokrasi käteisellä vuodeksi yhden talon päädyn. Oli oma sisäänkäynti ja pieni hälläkeittiö siinä käytössä. Tuttavuutta ensin teki, alkoi sitten kuleksimaan tunturissa. Kun oppi.

Sillä oli villikissa völjyssä - tseärntas. Sitä se esitteli. Ja se kiinnosti - paikkakuntalaisillakin oli ollut kurransa, nekin  etupäässä vunukoilla, joitakin sukupolvia oli selvitty ilman sitäkin, sitten se taas palasi leikkeihin jostain kummasta.
Kai uudesti syntyen jonkun muukalaisen innoittamana.
Niin tälläkin kertaa.

Milutin näytti kyläläisille iltaisin miten sen kanssa vehdataan. Kuuluipa sillä pelanneen yksikseen päiväkausia. Oli teettänyt puusuutarilla kortteeripaikkansa leivinpöytään reunuksen ylt'ympäriinsä jotta siinä sopii kissan kera leikkiä käydä. 

Amerikkalainen oli. Pellistä prässätty ja hyvässä maalissa. Vilkkuvat valot ja sirinää piti. Päältä pumpattiin vauhtiin ja vilkkaastipa kiersi kehää kuni löysi paikkansa. 

Alkoi viimein hilliintyä, kävi lopulta vaappumaan ja kun vauhti tyyten lopahti, lopulta kupsahti kyljelleen. Mutta kyllä se vain kiinnosti. Semmoinen villikissa - lapsia ja aikuisiakin. Ei moista elävää ollut ennen nähty niissä selkosissa.
Mahtoi olla sen aikuisen maailman ensimmäisiä mekaanisia leluja.

Vielä enemmän kuin lelua, hämmästeltiin sitä, että aikuinen, hyvinkin täyspäiseltä vaikuttava ulkomaan elävä moisen värkin kanssa pelaa tuon tuostaan, päivät pääksytysten.
Vain minkäpä tuolle, ei ollut vaaraksi mitenkään paikallisille eläjille ja hyvinhän se maksoi kaikista palveluista.

Kylässä asusteli syrjemmällä, erikseen - tietäjä - myrrysmies. Väkevästi pieksi suutaan ja kaiken ties tämä intomies, lähes, ei ihan kaikkea mutta melkein.
Sehän lähättäysi het'kohtsiltään tämän Milutinin kera völjyyn. Yhdessä kävivät niin vilkkaita keskusteluja, ettei siinä tahtonut kaikin ajoin kädet piisata, mutta ylipäätään sivustaseuraajista näytti kuin enimmän osan aikaa olisivat sittenkin olleet samaa mieltä ja melkeinpä samaa kieltä, siitä asiasta josta turpakäräjiä kävivät.

No se ei kyläläisille selvinnyt, että mikä mies se lopulta oli. Ja miksi. Eikä asiakaan tullut selviöksi. Lähti vain muuanna aamuna pois. Guttormin Niila sen vei, sama mies.
 

Myrrysmies kepsahti sitten aikanaan hiekan syöntiin - vei tietonsa hautaan, Ei pukahtanut edes wiinapäisään asiasta. Semmonen visu oli.
Kyläläisille jäi vain tuo villikissa muistoksi ja lopulta unehtui koulun ullakolle.

Niila kuljetti lompakossaan kuolemaansa saakka lappua jossa luki koukeroisin kirjaimin:
Milutin Milanković
Милутин Миланковић
Belgrad


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

iSO iMMEiNEN


iSO iMMEiNEN

Tämä alkaa vaikuttaa jo odotukselta,
sitkaalta vartomiselta;
lupailee - joinakin aamuina rusotus yltyy kultajuovaksi,
ei lupaa - huomen kaatuu syliin hämyisenä harmaana
lupaa - pilvetön taivas on muuten valmis,
vain hehkuva tulipallo puuttuu.

On se kai lapsellista ehken;
kehkeytyä hairahteleviin ajatuksiin,
antautua tyyten haihatuksiensa vietäväksi
ja tulkita hivenen ennusmerkkejä sille kurin,
että maailmanjärjestyksessä olisi virhe
ja skábma loppuisikin ennen aikojaan.

Mitä sitä tyhjää hoppuamaan - iso immeinen,
sanoo froua joka ottaa asian tyynesti,
vilkaisee hämärään ulos,
sytyttää kirkasvalolampun ja on sillä siisti.

Kultainen kurra pilkistänee taivaankaaren yli
aivan muutaman päivän päästä.
Tietysti sikäli mikäli pilvet sallivat,
mutta saisi se lempo kyllä jo aiemminkin tulla.

Nooh - mieluummin sittenkin wanha kuin aikuinen.
Onneksi vain vihapuheet on kielletty,
ei lapselliset ajatukset - vielä!

Oh-show-tah hoi-ne-ne