ViLLiKiSSA
Heti kun ensimmäinen maailmansota oli taannoin saatu sodittua ja Suomessakin sisällissota pistettyä jotenkuten aisoihin ja ruumiit säkkeihin, vain katkeruuden jäädessä jäynäämään mieliä siellä ja täällä - molempia osapuolia tietty, niin tapahtui monta muuta pientä yksityiskohtaista episodia.
Niin sisämaassa kuin maan laidoilla. Harvakseltaan asutussa sisämaassa vain tietysti suhteessa vähemmän, senhän jokainen käsittää.
Saattoi olla seutuja joita sota ei ollut liikauttanut juurikaan kidekoneen uutisia enempää. Kaikki elämä oli ja eli ja jatkui siinä siunatussa herran rauhassa, johon oli totuttu ajast'aikaa.
No saattoipa tapahtua vilunkkiakin, kun oli sentään kyse "maailman tavarasta", mutta ei tässä herra isä ihan kaikkeen jaksa ryhtyä. Ei jaksa. Besorkkaaminenkin keksittiin vasta paljon paljon myöhemmin.
Sekalaiset ja epävarmat olot eri puolilla Eurooppaa saivat aikaan kaikenkarvaista liikehdintää asujamistossa. Kuka minkäkin liikeidean perässä vaihtoi kinkerpiiriä, kotimaataankin, kuka jostakin muusta syystä, kenties perin pohjin henkilökohtaisesta, tahi muusta.
Jossakin sen aikaisen Lapin perukoilla, tiettömien taipaleiden takana herätti ihmetystä muudan outoa kieltä puhuva kalvakka herra. Merkkikielellä sen kera vain tultiin toimeen, mutta hyvä oli tämä hyväkäs oppimaan, jatkuvaan teki muistiinpanoja mustaan konttakirjaansa. Alkoi lopulta kankeaa suomea solkata tavallisimpia asioita toimitellessaan.
Muudan Guttormin Niila oli sen Kihttelistä tuonut helmimarkkinoilta pororaitonsa mukana ja se sen kanssa parhaiten pärjäsi ja mikä ettei, paperista rahaa sillä oli millä maksaa ja hopeamarkkojakin kirstullinen.
Milutin kuului olevan nimeltä tämä päälle nelikymppinen mies. Serpiiniksi oli Porokorven Akseli sitä sanonut kestikiivarissa.
No sehän tuli ja vuokrasi käteisellä vuodeksi yhden talon päädyn. Oli oma sisäänkäynti ja pieni hälläkeittiö siinä käytössä. Tuttavuutta ensin teki, alkoi sitten kuleksimaan tunturissa. Kun oppi.
Sillä oli villikissa völjyssä - tseärntas. Sitä se esitteli. Ja se kiinnosti - paikkakuntalaisillakin oli ollut kurransa, nekin etupäässä vunukoilla, joitakin sukupolvia oli selvitty ilman sitäkin, sitten se taas palasi leikkeihin jostain kummasta.
Kai uudesti syntyen jonkun muukalaisen innoittamana.
Niin tälläkin kertaa.
Milutin näytti kyläläisille iltaisin miten sen kanssa vehdataan. Kuuluipa sillä pelanneen yksikseen päiväkausia. Oli teettänyt puusuutarilla kortteeripaikkansa leivinpöytään reunuksen ylt'ympäriinsä jotta siinä sopii kissan kera leikkiä käydä.
Amerikkalainen oli. Pellistä prässätty ja hyvässä maalissa. Vilkkuvat valot ja sirinää piti. Päältä pumpattiin vauhtiin ja vilkkaastipa kiersi kehää kuni löysi paikkansa.
Alkoi viimein hilliintyä, kävi lopulta vaappumaan ja kun vauhti tyyten lopahti, lopulta kupsahti kyljelleen. Mutta kyllä se vain kiinnosti. Semmoinen villikissa - lapsia ja aikuisiakin. Ei moista elävää ollut ennen nähty niissä selkosissa. Mahtoi olla sen aikuisen maailman ensimmäisiä mekaanisia leluja.
Vielä enemmän kuin lelua, hämmästeltiin sitä, että aikuinen, hyvinkin täyspäiseltä vaikuttava ulkomaan elävä moisen värkin kanssa pelaa tuon tuostaan, päivät pääksytysten.
Vain minkäpä tuolle, ei ollut vaaraksi mitenkään paikallisille eläjille ja hyvinhän se maksoi kaikista palveluista.
Kylässä asusteli syrjemmällä, erikseen - tietäjä - myrrysmies. Väkevästi pieksi suutaan ja kaiken ties tämä intomies, lähes, ei ihan kaikkea mutta melkein.
Sehän lähättäysi het'kohtsiltään tämän Milutinin kera völjyyn. Yhdessä kävivät niin vilkkaita keskusteluja, ettei siinä tahtonut kaikin ajoin kädet piisata, mutta ylipäätään sivustaseuraajista näytti kuin enimmän osan aikaa olisivat sittenkin olleet samaa mieltä ja melkeinpä samaa kieltä, siitä asiasta josta turpakäräjiä kävivät.
No se ei kyläläisille selvinnyt, että mikä mies se lopulta oli. Ja miksi. Eikä asiakaan tullut selviöksi. Lähti vain muuanna aamuna pois. Guttormin Niila sen vei, sama mies.
Myrrysmies kepsahti sitten aikanaan hiekan syöntiin - vei tietonsa hautaan, Ei pukahtanut edes wiinapäisään asiasta. Semmonen visu oli.
Kyläläisille jäi vain tuo villikissa muistoksi ja lopulta unehtui koulun ullakolle.
Niila kuljetti lompakossaan kuolemaansa saakka lappua jossa luki koukeroisin kirjaimin:
Milutin Milanković
Милутин Миланковић
Belgrad
Niin sisämaassa kuin maan laidoilla. Harvakseltaan asutussa sisämaassa vain tietysti suhteessa vähemmän, senhän jokainen käsittää.
Saattoi olla seutuja joita sota ei ollut liikauttanut juurikaan kidekoneen uutisia enempää. Kaikki elämä oli ja eli ja jatkui siinä siunatussa herran rauhassa, johon oli totuttu ajast'aikaa.
No saattoipa tapahtua vilunkkiakin, kun oli sentään kyse "maailman tavarasta", mutta ei tässä herra isä ihan kaikkeen jaksa ryhtyä. Ei jaksa. Besorkkaaminenkin keksittiin vasta paljon paljon myöhemmin.
Sekalaiset ja epävarmat olot eri puolilla Eurooppaa saivat aikaan kaikenkarvaista liikehdintää asujamistossa. Kuka minkäkin liikeidean perässä vaihtoi kinkerpiiriä, kotimaataankin, kuka jostakin muusta syystä, kenties perin pohjin henkilökohtaisesta, tahi muusta.
Jossakin sen aikaisen Lapin perukoilla, tiettömien taipaleiden takana herätti ihmetystä muudan outoa kieltä puhuva kalvakka herra. Merkkikielellä sen kera vain tultiin toimeen, mutta hyvä oli tämä hyväkäs oppimaan, jatkuvaan teki muistiinpanoja mustaan konttakirjaansa. Alkoi lopulta kankeaa suomea solkata tavallisimpia asioita toimitellessaan.
Muudan Guttormin Niila oli sen Kihttelistä tuonut helmimarkkinoilta pororaitonsa mukana ja se sen kanssa parhaiten pärjäsi ja mikä ettei, paperista rahaa sillä oli millä maksaa ja hopeamarkkojakin kirstullinen.
Milutin kuului olevan nimeltä tämä päälle nelikymppinen mies. Serpiiniksi oli Porokorven Akseli sitä sanonut kestikiivarissa.
No sehän tuli ja vuokrasi käteisellä vuodeksi yhden talon päädyn. Oli oma sisäänkäynti ja pieni hälläkeittiö siinä käytössä. Tuttavuutta ensin teki, alkoi sitten kuleksimaan tunturissa. Kun oppi.
Sillä oli villikissa völjyssä - tseärntas. Sitä se esitteli. Ja se kiinnosti - paikkakuntalaisillakin oli ollut kurransa, nekin etupäässä vunukoilla, joitakin sukupolvia oli selvitty ilman sitäkin, sitten se taas palasi leikkeihin jostain kummasta.
Kai uudesti syntyen jonkun muukalaisen innoittamana.
Niin tälläkin kertaa.
Milutin näytti kyläläisille iltaisin miten sen kanssa vehdataan. Kuuluipa sillä pelanneen yksikseen päiväkausia. Oli teettänyt puusuutarilla kortteeripaikkansa leivinpöytään reunuksen ylt'ympäriinsä jotta siinä sopii kissan kera leikkiä käydä.
Amerikkalainen oli. Pellistä prässätty ja hyvässä maalissa. Vilkkuvat valot ja sirinää piti. Päältä pumpattiin vauhtiin ja vilkkaastipa kiersi kehää kuni löysi paikkansa.
Alkoi viimein hilliintyä, kävi lopulta vaappumaan ja kun vauhti tyyten lopahti, lopulta kupsahti kyljelleen. Mutta kyllä se vain kiinnosti. Semmoinen villikissa - lapsia ja aikuisiakin. Ei moista elävää ollut ennen nähty niissä selkosissa. Mahtoi olla sen aikuisen maailman ensimmäisiä mekaanisia leluja.
Vielä enemmän kuin lelua, hämmästeltiin sitä, että aikuinen, hyvinkin täyspäiseltä vaikuttava ulkomaan elävä moisen värkin kanssa pelaa tuon tuostaan, päivät pääksytysten.
Vain minkäpä tuolle, ei ollut vaaraksi mitenkään paikallisille eläjille ja hyvinhän se maksoi kaikista palveluista.
Kylässä asusteli syrjemmällä, erikseen - tietäjä - myrrysmies. Väkevästi pieksi suutaan ja kaiken ties tämä intomies, lähes, ei ihan kaikkea mutta melkein.
Sehän lähättäysi het'kohtsiltään tämän Milutinin kera völjyyn. Yhdessä kävivät niin vilkkaita keskusteluja, ettei siinä tahtonut kaikin ajoin kädet piisata, mutta ylipäätään sivustaseuraajista näytti kuin enimmän osan aikaa olisivat sittenkin olleet samaa mieltä ja melkeinpä samaa kieltä, siitä asiasta josta turpakäräjiä kävivät.
No se ei kyläläisille selvinnyt, että mikä mies se lopulta oli. Ja miksi. Eikä asiakaan tullut selviöksi. Lähti vain muuanna aamuna pois. Guttormin Niila sen vei, sama mies.
Myrrysmies kepsahti sitten aikanaan hiekan syöntiin - vei tietonsa hautaan, Ei pukahtanut edes wiinapäisään asiasta. Semmonen visu oli.
Kyläläisille jäi vain tuo villikissa muistoksi ja lopulta unehtui koulun ullakolle.
Niila kuljetti lompakossaan kuolemaansa saakka lappua jossa luki koukeroisin kirjaimin:
Milutin Milanković
Милутин Миланковић
Belgrad
Oh-show-tah hoi-ne-ne
....
....
....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi