TAiKAMAA
Kokeilkaapa vaikka. Sivakointi pastellimaisemassa koettelee kenen tahansa sielua. Kouraisee oikein sydänjuuriaan myöten. Vaikea on pysyä nahoissaan etenkin jos edes jonkin sortin kamera on sattunut povitaskuun.
Otsalle pukkaava hiki uhkaa norota kaulalle koskematonta lumenpintaa suksiessa. Upottaa puolisääreen ja toisin paikoin eteneminen on pikemminkin paarustamista, askeltamista kuin hiihtoa. Sauvatyöskentely on silloin a ja o.
Suorastaan lykkynä voi pitää, että sattui "liian" pitkät porkat mukaan.
Puuskututtaa. Kehon lämpö tunkee kaula-aukosta vapauteen. Tuhina kuulunee hyvän matkaa ja karkottaa ristiturvat toiseen kinkerpiiriin. Saa ne ainakin painumaan visumpaan kyyryyn.
Riekon tepastelun jäljet pysäyttävät. Siinä se on kierrellyt ja kaarrellut ritvalta toiselle, napannut silmun siitä mihen lyhyehkö kaula antaa myöten. Yhyttänyt toisen vellosen ja "sukset " menneet ristiin. Selvästi erkanevat jäljet juoruavat vähäpätöisestä episodista niiden kesken.
Tuskin se vielä tammikuussa on morsmaikkuihin liittyvää.
Harvakseltaan näkyy sopuleiden viipottelun jälkiä hangen vitillä, ylipäänsä kontiaisten ripellystä on selvästikin runsaammin, harmaakuvetta enemmän kuin lapinmyyrää.
Niiden vanan yli monin paikoin tappajan jäljet. Lumikko siinä käynyt satoa korjaamassa ja kärppäkin näkyy liikkuneen.
Vain pöllöjä ei näy tässä tunturikoivikossa. Ei siiven jälkiä lumen pinnassa, että siitä olisi koukannut aterian itselleen. Jostain lounaan puolesta kuuluu korpin kronkku. Varmaan poroja siellä suunnassa. Lapin tiainen pyrähtää kalvosimelle ja pois lähimmälle oksalle päivittelemään outoa ähisevää turaukkoa.
Repolaisen helminauha vasemmalla kiemurtelee äkikseltään täysin päämäärättä. Se erehdyttää humeetin harhailemaan samaa rataa kun huurretta helisee tuulen lekuttamasta oksasta auringon säteitä vasten hopeisena taikapölynä rikkumatta pintaa - riipaisee, keijupöly yhtyy vitiin ajatuksen kyvyenä hairahduksena.
Äänettömyys tuntuu neitseellisen koskemattomana nyt kun hengitys on laantunut, sydän asettunut lepokierroksille ja jumputus ei yllä enää korviin.
Hiljaisuuden kuulee erinomaisesti tässä absorvoivassa pastellissa. Mikä ihanainen hentojen sävyjen ääretön summa - liukumassa toinen toistensa lomitse, sekoittuen yhtenäiseksi taikamaailmaksi.
Tyhjää eivät ole sanoillaan ylistäneet tätä ihmemaata ne pastellin hereään keveyteen rakastuneet sanasepät jotka ovat itse tämän käyneet kokemassa.
Maiseman mykkyys sipaisee sielua tievan kylkiä hivelevän terhenen liukuessa ikään kuin linnikoksi laskevaa aurinkoa vasten.
Laskevaa - juurihan se kipusi, vajaa tunti sitten sijalleen ja nyt jo viimeiset säteet kultaavat huurteisia latvoja.
Pian valtaisan laaja, vaarojen yllä leijuva lahea utu, siilaa rusotuksen vaaleanpunaiseksi esiripuksi. Se ulottuu vaaran laesta jonnekin avaruuden puoliväliin kuni vihdoin saa sinertävän värinsä ja syvenee siitä tummansiniseksi.
Ensimmäiset tähdet erottuvat.
Mikä tuskainen olo. Kaikkea tätä pitäisi ennättää kuvata. Toisaalta, jos antaa mielihaluilleen periksi, matka ei joudu yhtään. Joka hetki on silmää hivelevän kaunis, syvälle sisimpään ulottuva kouraisu.
Valitsen kuvaamisen. Teen tästä itselleni pyhää hipaisevan riitin.
Kieltämättä tähän mystisen tolan sekaan tunkee ajatus, vaihtoehtojen punniskelu; tällaisessa Onnenmaassako mieluummin vaiko urbaanissa harmaudessa. Kauaa ei tarvitse sillä päätään vaivata.
Otsalle pukkaava hiki uhkaa norota kaulalle koskematonta lumenpintaa suksiessa. Upottaa puolisääreen ja toisin paikoin eteneminen on pikemminkin paarustamista, askeltamista kuin hiihtoa. Sauvatyöskentely on silloin a ja o.
Suorastaan lykkynä voi pitää, että sattui "liian" pitkät porkat mukaan.
Puuskututtaa. Kehon lämpö tunkee kaula-aukosta vapauteen. Tuhina kuulunee hyvän matkaa ja karkottaa ristiturvat toiseen kinkerpiiriin. Saa ne ainakin painumaan visumpaan kyyryyn.
Riekon tepastelun jäljet pysäyttävät. Siinä se on kierrellyt ja kaarrellut ritvalta toiselle, napannut silmun siitä mihen lyhyehkö kaula antaa myöten. Yhyttänyt toisen vellosen ja "sukset " menneet ristiin. Selvästi erkanevat jäljet juoruavat vähäpätöisestä episodista niiden kesken.
Tuskin se vielä tammikuussa on morsmaikkuihin liittyvää.
Harvakseltaan näkyy sopuleiden viipottelun jälkiä hangen vitillä, ylipäänsä kontiaisten ripellystä on selvästikin runsaammin, harmaakuvetta enemmän kuin lapinmyyrää.
Niiden vanan yli monin paikoin tappajan jäljet. Lumikko siinä käynyt satoa korjaamassa ja kärppäkin näkyy liikkuneen.
Vain pöllöjä ei näy tässä tunturikoivikossa. Ei siiven jälkiä lumen pinnassa, että siitä olisi koukannut aterian itselleen. Jostain lounaan puolesta kuuluu korpin kronkku. Varmaan poroja siellä suunnassa. Lapin tiainen pyrähtää kalvosimelle ja pois lähimmälle oksalle päivittelemään outoa ähisevää turaukkoa.
Repolaisen helminauha vasemmalla kiemurtelee äkikseltään täysin päämäärättä. Se erehdyttää humeetin harhailemaan samaa rataa kun huurretta helisee tuulen lekuttamasta oksasta auringon säteitä vasten hopeisena taikapölynä rikkumatta pintaa - riipaisee, keijupöly yhtyy vitiin ajatuksen kyvyenä hairahduksena.
Äänettömyys tuntuu neitseellisen koskemattomana nyt kun hengitys on laantunut, sydän asettunut lepokierroksille ja jumputus ei yllä enää korviin.
Hiljaisuuden kuulee erinomaisesti tässä absorvoivassa pastellissa. Mikä ihanainen hentojen sävyjen ääretön summa - liukumassa toinen toistensa lomitse, sekoittuen yhtenäiseksi taikamaailmaksi.
Tyhjää eivät ole sanoillaan ylistäneet tätä ihmemaata ne pastellin hereään keveyteen rakastuneet sanasepät jotka ovat itse tämän käyneet kokemassa.
Maiseman mykkyys sipaisee sielua tievan kylkiä hivelevän terhenen liukuessa ikään kuin linnikoksi laskevaa aurinkoa vasten.
Laskevaa - juurihan se kipusi, vajaa tunti sitten sijalleen ja nyt jo viimeiset säteet kultaavat huurteisia latvoja.
Pian valtaisan laaja, vaarojen yllä leijuva lahea utu, siilaa rusotuksen vaaleanpunaiseksi esiripuksi. Se ulottuu vaaran laesta jonnekin avaruuden puoliväliin kuni vihdoin saa sinertävän värinsä ja syvenee siitä tummansiniseksi.
Ensimmäiset tähdet erottuvat.
Mikä tuskainen olo. Kaikkea tätä pitäisi ennättää kuvata. Toisaalta, jos antaa mielihaluilleen periksi, matka ei joudu yhtään. Joka hetki on silmää hivelevän kaunis, syvälle sisimpään ulottuva kouraisu.
Valitsen kuvaamisen. Teen tästä itselleni pyhää hipaisevan riitin.
Kieltämättä tähän mystisen tolan sekaan tunkee ajatus, vaihtoehtojen punniskelu; tällaisessa Onnenmaassako mieluummin vaiko urbaanissa harmaudessa. Kauaa ei tarvitse sillä päätään vaivata.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
....
....
....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi