OLEVAiSUUDEN TAiTSE
Jok'ikisen kerran;
sen verran toki myöntää täytyy,
saa tulet luonnon suuren herran
täyteen liekkiin puhjettuaan sielun oivaan williin,
usein mystiseen ja sangen kummaan tolaan.
Roihuamaan mielen samoin vallatonna tyyten,
rynnien pitkin taivaankaarta avaruuden rajoilla,
kuin karkuutettu ajoporo,
joka vapautensa riemuksi laukkaa päättömänä
tunturien kupeita upeassa sinisessä hetkessä,
liueten viimein auringonlaskuun.
Korviksi yllättäin muuntuneet silmät
erottavat huikentelevassa vallattomuudessaan
laukkaavan tuliketun hännän kosketuksen äänenä
kun se sipaisee linnunrataan;
poukkoillessaan taivaan kantta suuna päänä ilosta.
Ja sehän se näkymä humeettiin matkatessaan,
se joka muuntuukin näystä äkin ääneksi,
saa sielun hypähtämään kaksi tai sata nytkähdystä
viidennen ulottuvuuden suuntaan.
Kaiken olevaisuuden taitse.
Sinne minne kaikilla on matka, hillitön halu ja wimma,
mutta minne ei kukaan pääse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi