sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

RUNOLAPSiA


RUNOLAPSiA

Eneneväin aamujen kaunaton kirkkaus,
rusotus pilven paltahella juuri ennen huomenta;
puunnot kajeen rikastuessa sarastukseksi.
Se on aamun hentojen värien runo;
sisäinen käsky sielulle:
Puno!

Mustaksi huvenneiden metsien tumma kajo
taivaan värjäämää hankea vasten,
puhtoisen tuoreen surman valkeilla kasvoilla;
heijastusten ihana kirjo,
haileiden mystisten värien kalvakka tanssi.

Noihin seikkoihin näkimien naulaaminen
saa miettimään salaperäisyyden kiehtovaa voimaa,
olevaisen hetken sisässä olemisen tenhoa;
ihastelemaan sanoista mykkänä
arktisen seudun suurinta ihmettä - valoa
ja sen pään lähes sekaisin saavaa ankaraa voimaa.

Synnytyksen tuskasta vapisevat maat ja mannut,
huiskivat tulikettujen hännät - taivaalle pannut,
hiljaisuus tiinehtyy niin vähistä sanoista,
että on pantava uudelleen moneen otteeseen.

Riettaaksi kiihtyvä siitto synnyttää uusia runolapsia;
pian orastaa jo kevään hereä sanaävär.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 30. maaliskuuta 2013

MAKKARA-ÄÄNiÄ


MAKKARA-ÄÄNiÄ

Se että jostain tuulee oudosti,
että hiukankin ympäriinsä haistelemalla;
pällistellessään kevään aurinkoisella rantteella,
äkkiä humeetissa kiertää iän wanha takauma
savuisessa kodassa räiskyvästä nuotiosta
kaikkine ihanine tuoksuineen.

Se miljöö joka niin somasti palauttaa
wanhat upeat muistumat suussa maistuvaksi herkuksi;
sellaiseksi,
että on suorastaan oitis pakko panna töpinäksi;
ottaa ensimmäinen käsille sattuva kirves kouraan
ja suoria tervaksisen pölkkypinon tykö
valitsemaan niistä asiaan sopivin kirveellä hutkittavaksi.

Ai-ai kuinka lystiä onkaan suorasyisen
tervaisen honkapölkyn pieksäminen siivuiksi;
siinä sitä jo ennättää ajatella tulen syntyä
ja nähdä herkullisten Huilun tuhtien värjöttelevän
syntymässä olevan nuotion liepeillä viluissaan.
Odottamassa pääsyä tulisille lauteille.

Ja sitten kun on vihdoin kiehisten vuolun vuoro,
kuunnella willinä poukkoilevan mielikuvituksen luomia
makkara-ääniä - päästä ensimmäisten joukossa
käristymään tervaskaisessa helvetissä.

Se se vasta on jotakin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 29. maaliskuuta 2013

KERTAKAiKKiSEEN


KERTAKAiKKiSEEN

Nämä hetket suurten selkosten äärellä;
harkitut tovit harkituissa paikoissa harkittuina aikoina,
niin että aurinko,
sen valon voima ja kulma ovat liki tismalleen samoin
kuin sitten wiime näkemältä.

Mikähän kumma wimma se on,
tulla nyt ehdoin tahdoin juuri niille jalansijoilleen?
Ei mitään täydellisyyden tavoittelua, ei pilkuttelua.

Kaipa se on vain kaipausta kaihoon;
niihin tuntemuksiin jotka joskus muinoin sykähdyttivät,
koskettivat syvältä.
Sielua riipaisten.

Hiljaisuuden sisään pääseminen,
tyhjän tilan hyödyllisyyden käsittäminen
ja sen että miten vähäpätöinen yksikkö ihminen onkaan
tunturiin nähden - ei kovin hääppönen;
ei vaikka kuin suuren sankarin elein kiirelle kamuaisi,
humeetti vuolaasti vettä tihkuen.

Siinä sitä on kertakaikkiseen omaksumista;
kuinka monta ijahis idjaa onkaan kulunut
tunturin rinteessä lojuen - tekemätöntä tehden,
sitten havahtuen toteamaan jonkin asian olevan niin
ja toisen näin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 28. maaliskuuta 2013

SARVASTA SARViSTA


SARVASTA SARViSTA

Äkin pyryn keskeltä,
oikeammin kyllä vasta sateen lakattua,
paljastuvat tämän kumman maan koskettavat,
mieltä riipaisevat kasvot;
tunturien kiiret kylpevät hohtavassa valossa,
kupeilla hieman sinervämmässä,
lanteet tummaan sävytettynä.

Koko mykistävän koreuden kruunaa pilven varjot;
alituiseen paikkaansa muuttavat levottomat häivät,
kuin vapaiden ajatusten lainehtiva meri,
itsellisten sielujen temmellyskenttä.

Tuta tämä suuremmoinen kokonaisuus,
pitkän jälleennäkemisen ihme tuiman myrskyn jälkeen
kun se on huuhdellut kuolleiden jäljet mannulta
ja vapauttanut heidät toiseen elämään.
Sellainen kokeilee miestä.

On vain rohkeasti otettava sarvasta sarvista,
väännettävä riehaantuneen innon väkivahvalla otteella
raiteet sille tolalle, että niissä pysyy.

Muulla tuskin väliä on,
piipahdamme kukin tovin elämässä omaa aikaamme
ja palaamma sitten kuolemaan.
Ei se kovin vakavaa voi olla.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

TANSSi № 13 (riettaasti)


TANSSi № 13 (riettaasti)

Makarios bios,
mikä onnellinen elämä, autuuden kepeä tunne,
suorastaan ataraksia,
lähes myrtyneen eetoksen ensimmäinen toipumispäivä,
ilon huomen,
luminen arpi tunturin kupeessa.

Tässä on yhtä kaikki.
Takaumineen tutussa paketissa,
kuin tähän outoon maahan syntyneellä,
nyt myös tällä utralla jälleen taas.
Uudestisyntymisen uudestisyntyminen.

Apskeetti Urbanistanista; vih-doin-kin,
riettaan willi tunne alastaa itsensä,
suorittaa vihkiytymisen suuri riitti uudestaan tanssien,
ikään kuin varmistukseksi
kun on ensi alkuun herännyt
ja nipistänyt itseään poskesta olemisen merkiksi.

Ylistykseksi menee,
vaikka suosiolla yritän hurskastella,
pidättää ilman pakkoa sanojen hillitöntä pursuamista.

On sielun vapaa tila lentää - karatkoon mokoma,
entänee haihattelun vapaille selkosille hulluttelemaan;
tulkoon takaisin jos tullakseen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 26. maaliskuuta 2013

KiHLAUS


KiHLAUS

Ensin purkuaa niin, että pirukin ryhtyisi siunailemaan,
jos mokomassa joutuisi taivalta tekemään,
sitten jo lauhkean lenseä lounas
ja aurinkoinen hereästi räköttää.

Ihan summanmutikkaan hortoilee katse,
joutavanoloinen tunne sahailee horisonttia;
pilven paltehella muutama tummempi kohta - lunta,
ei sen kummempaa.

Penseys koettaa tehdä pesää kasvoille,
mutta pilvet perääntyvät,
pian helottaa taivas täydeltä terältä,
ahavan patinoimalla naamalla hymyntapainen virnistys;
kaakon jälkeen jo kovaa valoa pitkälle iltapäivään.

Tämä on niitä hetkiä,
viipyilevää sielunmaisemaa Taivaallisen rauhan aukiolla,
niitä pysähtymisen wäkeviä tiloja,
jolloin lajitoveria ei kaipaa ensimmäiseksi
vaikka rakkaus kyllä ulottuu jängän yli
muutaman poronkuseman päähän pirttiin
ja on mukana hetkessä.

Lumotun maan sielujen kihlaus.
Ankara horna ärjyy sisimmässä, riepottaa
ja minä väräjän riettaasti.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 25. maaliskuuta 2013

TAKAiSiN


TAKAiSiN

Näyttää paremmalta kuin hyvältä,
auvoiset kalaveet siintelevät jossain matkojen päässä;
mieltä vavahduttavat,
sielua hipovat konnut tuhansine silmän ihmeineen
odottavat näkijäänsä.

Sen tässä on kuitenkin oppinut - pitkässä juoksussa,
ikuisuuden kestävältä tuntuvasta;
paras matka sittenkin on mennä puolitiehen vastaan,
siis vaikka sitten mitä.
Ei tarvitse harmitella jälkikäteen sortumista
mustaan tai valkoiseen, oikeaan tai väärään.
Näin on paras.

Kaikki on reilassa kurssia myöten,
hyvä tuuli puhaltamassa purjeen täyteen,
joten laitamyötäsessä seilataan loppumatka
ja se on sitten siinä.

Autio saari;
tulipahan nähtyä, koettua ne tunnot,
joista jo kerran itsensä ulos saattanut;
sitä se rakkaus teettää - hyvää,
äkkiväärän äijänkääkän mutkien suoristumista.

Hyvään maahan lankesi oppi,
on syytä palata takaisin outoon maahan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

SiVAKOiNTiA


SiVAKOiNTiA

Kiukkuinen tuuli sivaltelee ilkeästi loimeen,
kiskaisee oksankarahkasta karkeaa lunta hyppysiinsä,
ruilauttaa vasten naamaa niin että kirvelee
ja punoitus jää voimaan pitkäksi toviksi.

Onni on lumen painosta vapautunut keikkuva oksa;
sille pölähtynyt tirpunen saa keinukyydin
ja äkin on takauma lapsuuden keinuhevosta mielessä;
jalkapoikkisesta - ruskeasta liinakosta.
Kaikkea höpsää sitä tuleekin tukittua muistiin.

Muuten metsä alkaa olla puhdas,
karistajainen on putsannut läpikotaisin karhakiston,
roskat lojuvat sikin sokin iltapäivän loskassa;
sivakointi lakkaa pian sujumasta - hyytyy haihatteluksi,
jollei uutta vitiä enää varise.
Paitsi tietty se wanhan lumen surma.

Toisaalta vitivalkoisen vitilumen aika alkaa olla ohi,
lukuunottamatta laajoja kokonaisuuksia
kuten nuot jängät ja tunturien lanteet;
nehän näkyvät ohikulkijain silmiin
hohtavan valkoisena puhtaana yhä.
Nokilasien paikka - ellei halua hiekkaa näkimiinsä.

Ja nyt tulille - lihan himo värisyttää, suoli kurnii;
tuon mäentyppyrän yli vielä rivakasti sivakoitava.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 23. maaliskuuta 2013

RUNOiLiJA


RUNOiLiJA

Loputon hyvien hetkien katkeamaton jono
lipuu kevääseen valmistautuvan rantteen yli ja ohi
vielä näkymättömien, kuulumattomien aurojen tapaan;
mutta hyvää sopii odottaa.

Vain varma tieto niiden tulosta on olemassa;
monituhatvuotinen, kokemukseen perustuva,
polvelta polvelle siirtyvä.
Siihen vankkaan pylvääseen nojataan.

Hassut odotukset - haihattelevat ajatukset,
hipaisevat mielen pintaa, kipristävät somasti rintaa,
kuin yöpakkaset ikään pihamaan karsteikkoa;
sulaen kuitenkin iltapäivän puolella muheaksi.

Tuollaista taustaa vasten on mukava asettua verannalle,
istahtaa vuorattuun korituoliin
ja antaa auringon ottaa omansa sillä aikaa
kun maailma yrittää pelastua omasta typeryydestään.

Oivallisesti siitä näkee sen rimpuilun paniikissa
ahneuden tahmeassa verkossa;
silmiä siristämällä kuolinkamppailu siirtyy tuonnemma,
sulkemalla poistuu kokonaan pihapiiristä.

Mieltä lämmittää runoilija Simonides,
jonka kaikki omaisuutensa oli humeetissaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 22. maaliskuuta 2013

HOLLiLLA


HOLLiLLA

Päivät sen kun vaan koristuvat - komistuvat vallan,
valo harppoo suurin askelin kohti pohjoisia periä,
lisää etumatkaa;
yö jää yhä taaemmaksi,
kunnes siitä lopulta tulee niin epävarma hämärä,
että kuihtuu mokoma kokonaan pois.

Kevät on yhtä talven loppumisen odottelua;
no ei aivan, hanget saavat tulla - hankikelit, kantohanki;
pääsee kaikkialle minne sielu halajaa.
Karstannetta pitkin sopii sivakoida,
tallustella omia teitään malporomiesten tavoin
tahi oijustaa peltipailakalla huitsin hiiteen.

Laitimmaisetkin erämaan helmet
ovat muutaman tuokion verran hollilla,
tavoitettavissa ilman siipiä tai roottorin lapoja;
pilkkimiselle omistautuneen inehmon Onnenmaa
raottaa paratiisin oviaan niin viekottelevasti,
että ankaraan wimmaan yltyy tasaisinkin otus.

Kyltymätön on saaliin himo;
unet jättiahvenista, -taimenista, -harreista
täyttävät humeetin eikä muulla niin väliä.

Avion makeimmatkin velvollisuudet jäävät taka-alalle
kun edelliskevään jättisaaliit lisäävät yhä painoaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 21. maaliskuuta 2013

NARAHDUS


NARAHDUS

Olemisen yksinkertainen kauneus;
kuinka useasti pitääkään kulkea saman,
toista vasten kallistuneen kelon ohi
ennen kuin hoksaa niiden pyhän liiton.

Kymmeniä kertoja sitä omissa eetoksissaan
tulee kuljettua näiden tavallisten, arkisten ohi:
huomaamatta - reagoimatta mitenkään,
koska ei vain ole sillä tuulella,
tarkkailu ja havannointi ei ole kytketty päälle.

Sitten pienen puuskan aiheuttama narahdus;
tai parahdus - kuulimet kuulevat,
herättävät näkimet näkemään
ja se on siinä.

Ensimmäistä kertaa anturat janhuavat vastaan,
tahtovat pysähtyä niille sijoilleen.
Tästä uudesta näkökulmasta - äänen näkulmasta;
siitä katsoen näkimien edessä onkin pariskunta.

Lakkapäistään toisiinsa takertuneet rakastuneet
narisevat elämän pituisessa liitossa
kuni rajumyrsky ne wiimein erottaa kuolemaan.

Se on kaunista.
Niin somaa, että se pitää pysähtyä kertomaan muille.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

KÖNTTÄ


KÖNTTÄ

Kunnon lunta on vaikea saada,
on vain pilvitolkulla haaruksiin saakka ulottuvaa höttöä,
ei oikein ensimmäistäkään kerrosta sellaista
mistä sen juuri oikean,
aidon perinteisen kohvearomin saisi aikaiseksi.

Nooh - tietty tunturissa sitä saattaisi jo tällä erää olla,
mutta läheppä nyt sille töin joka kerta
kun kohvetekohammasta kolottaa.

Oikeaan pitää näet olla juossutta lunta,
sellaista joka on kinostunut kovaksi,
semmoiseksi josta voi isolla leukulla leikata
mojovan köntän tikun nokkaan
ja asetella sitten tulen loimuun yksi kulma alaskäsin.
Kolhiintunut ja lommoinen musta kana tipun alle.

Siitä syntyy se aito ja paljon puhuttu - kaihoisa,
sielua hykertäen kutittava aromi.

Kun aikansa tippuu niin täyttyy lopulta
ja kiireetön riitti jatkuu hartaana tuleen tuijottaen.
Seuraa mystisen tenhoava pysähtynyt hetki
kun kiehahtamisen jälkeen varistetut porot tekeytyvät,
purkavat nuotion armosfääriin lisämausteen.

Vesihän siinä kielelle herahtaa - mokomassa taiassa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 19. maaliskuuta 2013

AKKUNASTA


AKKUNASTA

Kuusi boforia koluuttaa kattopeltiä,
hyvin soittaakin,
asiaan tulee kiinittäneeksi silloin tällöin huomiota
päivää puuhastellessa.

Mittatulos on pelkkä arvio - akkunasta vilkaistu;
suuret oksat heiluvat,
langat pylväiden välissä suhisevat;
nuo lajinsa kenties wiimeiset.

Niin ja sateenvarjoa vaikea pidellä wanhan frouan;
eikä mitään selitystä sille miksi koko vekotin
on muassa kevään ensimmäisessä varistajaisessa
tässä pakkasen rapeassa aamupäivässä.

Puhtonen hanki roskaantuu,
neulasia, karahkoita, kuivan rapeita oksan pätkiä,
harottavia käpyjä kirjavanaan.
Puhdistus.

Likaisesta aurausvallista alkaa erottua kulveita;
sen verran juoksuttaa,
vaikkei tässä oikeesti minnekkään kiire ole,
ehtii kevät tulla vielä astumalla.
Ylihuomenna vasta on päivän ja yön tasaus.

Kyllä tästä kuonnutaan kun tuo tokenee.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 18. maaliskuuta 2013

VALOJA


VALOJA

Kolme yötä,
kolme syvän sinistä kuulasta yötä
ja päivä pääsee niskan päälle;
tämä pimeän mörkö on kärsitty.

Jäljellä arktisen seudun upeat talven rippeet,
kaunein osa valkoisen kuorrutuksen kera
uhkumassa ankaraa uudestisyntymisen henkeä;
mystinen hysteria nujerrettu.

Jokaisen päivän harppaus tekee pesäeroa pimeään,
se näyttää ja tunnostaa niin lupaavalta,
että ihan tässä hykeryttää jo ennalta
päivä päivältä enenevä äärimmäisen valon kauneus.

Se on taianomainen riitti sinällään,
hyppyyttää sielu oitis ihanan valon selkään,
antaa sen viedä niihin ääriin,
joihin lupaa ei voi myöntää yksikään viranomainen,
eikä myöskään tivata.
Se on itsellisen ihmisen portti utopiaan,
häivähdys totaalisesta vapaudesta.

Kauneuden näkemiseen, sisäistämiseen,
sielunsa valaistumiseen;
siihen piisaa kun sallii humeettinsa nähdä
saman minkä silmät näkevät - olemalla wu wei.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

TULiREKi


TULiREKi

Silloin kun se rietas iskee,
ei sitä mikään pidättele;
sitä saattaa ihan muina miehinäkin
mennä päivä tahi pari,
juurikaan että lempohinen kävisi mielessä,
mutta sitten se lyö kun halolla päähän.

Mistä pirusta osaa mokoma
juuri meikäläisen päähän mosauttaa,
niin jotta älli on pörröllään kuin taianomaisen,
mystisen käskyn jostain saanut
ja kuulimien rei'istä humeetin sisälle imaissut.

Siitä sitten alkaa möyrintä;
sähkösanomat sinkoilevat mahalaukun ja pään väliä
sen sortin kiivaaseen tahtiin,
että tovin kuluttua sillä perällä epäillään
jo kurkun leikatun poikki
kun ei ole muutamaan aikaan savulle tuoksuvaa,
karrelle hiilostunutta Huilun tuhtia kuulunut
suolen mutkaan.

Wiimeistään siinä vaiheessa
sitä tulee jo vilkaiseeksi siljolle - onko edes tulireki?
Ja millä mallilla?
Ei muuta kuin syttöjä, tuli nuolemaan tervaskaisia
ja pian on valmiina hiillos vaikka mille.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 16. maaliskuuta 2013

PAKKASEN SiEMENiÄ


PAKKASEN SiEMENiÄ

Jäähdytellään nyt,
on tässä märästä syksystä
ja nuoskaisesta talvesta kärsittykin.

Nyt on kuulasta,
kepeitä pakkasen siemeniä leijailee maan suuntaan,
tanssahtelee ja piruetteilee mikä mistäkin oikusta;
rohkeneepa joku yltiöpää hurjapäisesti
laskeutua kuononpäähän,
sikäli mikäli tarjokkaita on.

Sulaakseen siinä hengityksen lämmössä,
päästäkseen takaisin kiertokulkuun
uudestisyntyneenä.

Että sellainen osaakin sitten olla
somaa katseltavaa pirtin akkunasta;
takkatulen lämpimän hivellessä selkäpiitä,
frouan harjoittaessa uneliasta Venusta
reisi paksun valkoisen lammaswällyn alta pilkottaen.
Aquluk - karkaa kuiskaus huulilta.

Pakkanen,
kyllä siitä sittenkin loppupeleissä tykkää,
vaikka onhan siitä hieman vaivaakin,
jos joku on herkkä vaivautumaan,
mutta muuten se ikään kuin raikastaa ilmapiiriä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 15. maaliskuuta 2013

iSKU


iSKU

Pyhä hetki  - tuuli pysähtynyt tauolle,
häikäisevänä hohtava laakea aava jään päällä,
tunturikoivujen marastoja siellä täällä jängällä;
satunnaisia kierin latvoja pistää hangen läpi,
kevään ensioireita nekin.
Huikkima esittelee parhaat puolensa.

Ura johtaa järven halki koillisen suuntaan,
jäljet juoruavat;
toinenkin kulkija on pysähtynyt osingolle,
puron suun juumaan on kairattu muutama musta silmä.

Suorastaan oiwallinen paikka,
jos osaa vähänkään lukea luonnon merkkejä
ja on kyllä osannut tämä.
Hurmeinen lumikenttä yhden reiän kohdalla,
teurastamo,
heleää verta laajalla alalla.

Asia on kiinnostanut kuukkeleita, kaarneita ja kettua,
onpa kätkäkin saanut vainun;
käynyt jäljistä päätellen
ikuista nälkäänsä lohduttamassa

Seniori valmiiseen mustaan sulaan;
ISKU on riipaista vavan kädestä;
kiskaisu ja ensimmäinen toistakiloinen sätkii hangella.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 14. maaliskuuta 2013

WU WEi (Tao)


WU WEi (Tao)

Väistämätön muuttuu väistelyksi,
aamuyön pakkasten karttamisesta tulee tapa
hetkeksi hereän orastavassa keväässä;
syy ähöttää sisäpiirin lämpimässä
huomenen lahean valon sijaan.


Ja koirulainen - se katsoo pää kallellaan
mikä piru tuohon eläjään on mennyt;
rakko täynnä,
oivallista merkattavaa penkkaa kilometritolkulla.

Vaan laiskuus - laiskuuden armelias synti,
humeettia alvariinsa kalvava mukavuusmato
joka väittää itse itseään järjenvaloksi, 
se se saa välttelemään tyhjää elinvaatteiden
päälle kiskomista muutaman aamupakkasen ajaksi
kun sitten kuitenkin jo puolennettava;
usein paluumatkalla,
vaikka ulos astuessa aluksi tuntuvat
kaikki kylmät vaatteet koskettavan ihoa yht'aikaa.

Sellainen tyhjä häslääminen
maksaa itsensä takaisin ärhäkkyytenä,
jota on sitten palattuaan loivennettava
kiikkustoolissa nyökytellen.

Elämää on wu wei - tekemätön tekeminen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

HASBARA


HASBARA

Ei siinä mikään auta,
paisuttaa rintaa kun kapuaa mäelle
näkemään maanpiirin olevan samoilla sijoin;
ihan kuten muinoin,
silloin kun se on paikoilleen asetettu.
Mihin se siitä millekkään alkaisi
tai muuttaisi taivaanrantaa maalaamalla?

Metsän pöpeliköstä samaa ei nää,
siellä tyydyttävä on puun suloiseen huokailuun,
paitsi tietenkin tyvenellä,
jolloin kuulee kivien kasvavan.
Umpihangenkin läpi.

Jos ei kuule,
paranee tarkistaa missä kinkerpiirissä henkikirjat.
Urbanistanin harmaissa arkistoissa lojuvien suhteen
ei juuri ole toivoa;
peli on siltä osin menetetty.
Jos on vasta jälkikäteen hokannut valinneensa väärin,
vaatii todella ankaraa luontoa tehdä korjausliike;
useimmissa tapauksissa tekemättä jää.

Mutta ne auvoiset,
ne joilla kaihoaa väkevänä onnellinen elämä, autuus,
näille yltiöpäisille hurjapäille mikään ei ole ylivoimaista.
Ataraksian puolesta vaikka kaikki likoon.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 12. maaliskuuta 2013

PERUUTUS!


PERUUTUS!

Sielut hoilaavat autiossa selkosessa,
vain kaksi vanaa seuraa uskollisena perässä,
toinen kauempana silmänkantamalla.
Kaikki wiisaus tapahtuu kailottamalla
ja kaiku jostain sadan vuoden päästä vahvistaa
että sanottu mikä sanottu.

Riekkojen kiima on peruttu;
jäljistä päätellen paikalla ei ole ketään asiaan kuuluvaa.
Kokoontumisajo ja reviirien jakaminen suoritettaneen
sitten jos asianosaisia osuu paikalle;
tänä keväänä ei,
eikä hartaasti taapäin katsomallakaan
osaa nyt sanoa tulevaisuudestakaan muuta
kuin että saapas näkee mitä kenkä tekee.

Haikailuja on ollut havaitavissa useana talvena,
parina jopa orastavia toiveita jälkitarhojen
ja silminnäkijäin havaintojen mukaan,
sitten taas,
kuten tänä - hiipuen näkymättömiin elonmerkittömäksi.

Syntipukeiksi on leimattu kaikki mikä on keksitty,
syvän wiisauden pöhöttämät neropatit jakavat tosia.

Esteitä on kiehitetty sellainen keko,
ettei niiden yli riekko-riepu enää pääse.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 11. maaliskuuta 2013

iUS PROVOCATiONiS


iUS PROVOCATiONiS

Mitä korkeammalle nousee,
sitä loitomma huomaa;
tunturin kiireltä näkee edessään loistavan historian,
menneisyytensä kirjavan kertomuksen;
juuri niissä väreissä kun karkaistu sielu antaa myöten.

Tulevaisuus on takana - näkymättömissä;
edes pienen pientä hetkeä,
vaikkapa kymmenen minuutin päähän edeskäsin
ei ole olemassa ennen kuin se on eletty.
Tämä on tosi,
joka joskus itku kurkussa myönnetään;
eikä rujossa totuudessa ole juuri kellään halua elää.

Kiva on paljon mukavampaa,
haaveita, haihatteluja, saippuadraamaa;
ikävien asioiden farssiksi muokkaamista
anarkistisen mielipuolisuuden keinoin.
Ja kaikilla on hauskaa.

Draaman seuraaminen syrjäyttää tosiasiat,
ne, jotka näkyvät heille jotka viitsivät katsoa,
niille jotka kapuavat tunturilleen - elävät draamassa
ja sallivat päänsä nähdä saman minkä silmätkin.

Vaan mistäpä sen tunturin löytää
tasapaksun elämän siloitellulta alavalta?

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

MUSTA PEKKA


MUSTA PEKKA

Miten kaunis onkaan pysähtynyt,
hopeahipleinen alkukevään pakkasmetsä
auringon räköttäessä täydellä terää;
ehätän itse vastaamaan,
olin paikalla,
poimimassa jäniksen jälkiä.

Ne näkyvät varjoina lumessa vastavaloon;
wemmelsäären lähes koko hilpeä sielunelämä,
taitajan tulkittavissa harvahkossa vitelikössä
kuin sarjakuva-albumin aukeama ikään.

Jälkitarha jota lukemalla pääsee perille;
entisinä aikoina usein kuolettavan liki.
Nykyihmisestä sentään laiskuus
ja lyhytjänteisyys ottanut niskalenkin.
Jänisten onneksi.

Hiljainen tieto on katoamassa.
Järjen sijaan on otettava tekniikka apuun,
se ei nää kiven tai kannon läpi
ja siksi ristiturvilla on aina heittää Musta Pekka peliin.

Yllätys,
äkillinen loikka wiime tingassa antaa useimmiten
sen ratkaisevan etumatkan, sekunnit, metrit,
muuta ei tarvita - viimeinen kerää jäljet vasuun.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 9. maaliskuuta 2013

KAAPPAUS SELKOSESSA


KAAPPAUS SELKOSESSA

Valo tulee jostain pilviröykkiön lomasta,
pungertuu väenväkisin esiin tumannon yli
ja ottaa niskalenkin möröstä.

Oikeastaan päivä on jo pitkällä,
varsinainen puunto ja ruso paltehella tipotiessään,
jäljellä vain väkevä rusko,
kaikkien ruskojen sykähdyttävän pysähdyttävä äiti.

Niin väkevä,
että matkaamista on höllennettävä toviksi,
otettava väliaika;
orastava penseys kaikkoaa saman tien
kun vähäinen järkikulta käy ihastelemaan.

Näkymä metsän takaa järven yllä vangitsee;
kaappaa ajatukset,
sielunkin se lennättää kummaan wimmaan
ja ne suuret jättiläiset saavat nyt hetken odottaa.

Ainakin siihen saakka,
kuni herkimmistä herkin maailman paras asetetaan
hyisen avannon reunalle kököttämään tehtäväänsä.

Tuolloin se vasta osaa mokoma näyttää
ne vihonviimeiset temppunsa Ahtolan sakille.
Minun tehtäväkseni jää vain laskutoimitukset.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 8. maaliskuuta 2013

PYHÄ HETKi


PYHÄ HETKi

Puolituntisen tai vähintään vartin,
käytin tuota omaa vähäpätöistä aikaa sivakoimiseen
tänne laavun suojaiseen,
savulta tuoksuvaan kohtuun; ei keltään pois.

Kiiru katoaa heti oitis,
takaumat kavahtavat liikkeelle ensimmäisen
tuohenkäppyrän päästämästä tuoksusta;
alitajunnan vainu saa otteen,
mielikuvat kypsyvästä lihasta, makkarasta, kohvesta,
leijailevat filminauhana horisontin laajakankaalla.

Aika hukkuu,
sisäinen kello nukkuu - lankeaa hyvään maahan
ja mieli elää jossakin aavistuksen välitilassa,
unen ja hereilläolon rajamailla.
Tulen kiehtova, mystinen vetovoima - tenho,
viettelee pentele jokaisen joka antautuu sen kynsiin.

Liekkien tanssi punoo sieluun sellaisen kierteen,
sellaisen huuman,
että esi-isien muinaisina aikoina geeneihin tallentuneet
kokemukset palautuvat kielen päälle
kuudennen aistin tavoin vaiston tuomina intuitioina.

Ääneen lausuttavia sanoja on pidäteltävä - vaiettava,
niin pyhä hetki.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 7. maaliskuuta 2013

NARiNA


NARiNA

Niin kuin vain perkeleellisen myräkän
ja tuulen haipakan jälkeen,
aurinko sitten ihan muina miehinä asettuu paikalleen
ja käy räköttämään.
Niin samoin sielu,
joka moisesta paikoilleen juuttumisesta kiihtyneenä
on töytäillyt omien sokkeloidensa äkkivääriin mutkiin
potiessaan ahtaan tunnetta,
se lopulta tyvenen äkättyään lauhtuu;
käy arvioimaan uutta tolaa,
ylipäänsä sitä mille nyt alkaisi
kun karonkka Ukko Ylijumalan kanssa
on saatu taas kerran selväksi.

Tie on aurattu taivasta myöten,
taivaanpiiri hohtaa auvoisena sinisen sävyissä
houkutellen kutsuvasti haihattelemaan
uusia ajatusten juoksuja ilman ensimmäistäkään eitä.

Johan tuosta herranen aika kuka tahansa innostuu;
eläma maistuu ankarasti keväälle
ja kuuluu - puut narisevat,
ei enää lumikuorman painosta vaan rakkaudesta.
Ovat kiertyneet toistensa ympäri syleilyyn;
lounas niitä heiluttaa.

Se narina - niin somasti sielua keinuttaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne