MUSTA PEKKA
Miten kaunis onkaan pysähtynyt,
hopeahipleinen alkukevään pakkasmetsä
auringon räköttäessä täydellä terää;
ehätän itse vastaamaan,
olin paikalla,
poimimassa jäniksen jälkiä.
Ne näkyvät varjoina lumessa vastavaloon;
wemmelsäären lähes koko hilpeä sielunelämä,
taitajan tulkittavissa harvahkossa vitelikössä
kuin sarjakuva-albumin aukeama ikään.
Jälkitarha jota lukemalla pääsee perille;
entisinä aikoina usein kuolettavan liki.
Nykyihmisestä sentään laiskuus
ja lyhytjänteisyys ottanut niskalenkin.
Jänisten onneksi.
Hiljainen tieto on katoamassa.
Järjen sijaan on otettava tekniikka apuun,
se ei nää kiven tai kannon läpi
ja siksi ristiturvilla on aina heittää Musta Pekka peliin.
Yllätys,
äkillinen loikka wiime tingassa antaa useimmiten
sen ratkaisevan etumatkan, sekunnit, metrit,
muuta ei tarvita - viimeinen kerää jäljet vasuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi