torstai 30. syyskuuta 2010

eteenpäin


TALVELLE TiETÄ


TALVELLE TiETÄ
 
Jossain kaukana Ultima Thulessa,
hyvän matkan päässä tuntureiden takana,
lietsoo äkeää tuultansa pohjoinen raivo;
uhkuu ja puhkuu.

Luode liehittelee sille - tekee kaiken minkä se tahtoo,
myllertää kuin esileikkinä vedet sekaisin humeetissa
ja järvien selillä.
Pienestä viitteestä käyttää lammikot riitteessä.

Riipii lehdet, tehden tilaa pohjoisen willikon tulla;
piiskaamaan maat ja mannut talvikuntoon.

Vielä se kiehuu kiukussaan jossakin loukossaan,
myreän nyreä, äreän äksy myrsky;
kerää ruoja voimia toimia.

Sitten jo läksyttää kaljanteella haarustavaa akkaa,
humpsauttaa hameet korviin,
lakaisee ketarat alta
saattaen muorin pässinpökkimilleen.

Eteenpäin, eteenpäin! Talvelle tietä!
  Kohta puhaltaa hirsien raoista permannolle
ja sivelee paljaita jalkoja.

Uuniin lisätään halkoja.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 29. syyskuuta 2010

LAKASTUVA MAA


LAKASTUVA MAA
 
Syys tulee lämpiminä pimeinä öinä,
saapuu viimeistelemään kesän hereät jäljet;
kahmien, ahmien,
haalien kosteaan syliinsä koko luomakunnan.

Huurut huuhtelevat liehitellen maata,
nousevat hetteistä, pursuavat kaltioista,
nuoleskelevat kallaita monimutkaisilla kielekkeillään,
lipuen jokitörmäin väleissä mystisenä virtana leijuen.

Kaikki todeksi muuttuneessa illuusiossa täsmää,
päsmäröimästä puuttuvat vain keijut, hiidet ja haltiat
yltäkylläisen kokonaisuuden yltä.

Virvatulten loimuissa harhakuvat
muuttuvat herkiksi haaveiksi;
ajatuksen karatessa haihatukseen,
viidennen ulottuvuuden sfääreihin häärimään:
lumeeksi, unikuviksi ja utopioiksi.

Sitten ensimmäinen puuska ravisuttaa lakkapäätä,
koko jyleää aihkia johon selkä nojaa.
Äkin rankka kuuro piiskaa vaatteet liiskaksi,
paluu takaisin maanpinnalle tapahtuu nopeammin
kuin ennättää sanoa: Rakastan.

Lakastuva maa höyryää huomisen ensisäteissä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 28. syyskuuta 2010

UUDELLE ELÄMÄLLE


UUDELLE ELÄMÄLLE
 
Maailma ruskenee silmissä;
päivät pääksyen riisuutuvat puut ja pensaat
alastomiksi toinen toisensa jälkeen.

Kollottavat kuin luurangot,
haapain rungot,
sulan maan tummuuteen vaaran kuvetta vasten.

Riipii wiimeisen lehden,
kiskaisee äreällä puuskalla koillisen puhuri,
sienen täplittämän keltaisen;
lieputtaa ja kieputtaa,
kallion koloon survoo
ja päälle kaataa romauttaa
tyvestään herkäksi käyneen kelon.

Oudot henkäykset kiertävät aihkimetsän,
pujahtelevat puiden lomitse.
Raastettuja puiden kylkiä,
verisiä nahan riekaleita hajallensa nakeltuna.

Tuoksuu kiimalle, myskille - uudelle elämälle,
alustavalle talvelle,
niin että puistattaa - nostaa karvoja pystyyn iholla,
viiltää kireää selkäpiitä.

Sarvet kalahtelevat morsiosta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 27. syyskuuta 2010

PASKALAKi


PASKALAKi
 

Jossakin kaukana, Saamenmeren takana, syrjäisessä kolkassa, en kerro, asusti tilaansa tilallinen, muudan Hermanni Mustakainen. Kalasteli päätöikseen, siitä sai helpoiten eineensä ilman suurempia pykälien rikkomisia. Otti lihan silloin kun liki sattui kulkemaan ja mustanlinnun tahi riekon kuin kohdalle sattui. Poroista oli kirjoittamaton sopimus. Ei erakko tämä Hermanni, muttei mikään kyläluuta.

Hermanni poikkesi maalikylään kerran kuussa - suurin piirtein tasan. Oli oppinut tavoille pitkän elämänsä aikana, osasi ostaa vähät kaupan tarvikkeensa kyllä niin oikein ettei koskaan varsinaisesti puuttunut mitään.
 

Käynnit olivat etupäässä itellareissuja sekä täydennysostoksia ja aina silloin tällöin kun joku kulkija sivuutti Hermannin asennon eeskahtaalle mennen; saattoi tämä toimitella tullessaan pienempiä täydennyksiä asianomaisen pyynnöstä.
 

Kesäaikaan matka taittui perätuupparilla, talvisin nimenomaan tätä käyttötarkoitusta varten muinoin hankitulla Lynxillä. Muuhun liikkumiseen sitä ei juurikaan käyttänyt, hiljaisuuteen mieltynyt hiljainen mies.
Kulki saalismatkansa ja eräpolkunsa mieluummin sivakoilla, oikein pahalla kelissä, hölsellä, oli sitten vielä lumikengät varattuna.

Elämä selkosissa sujui kaikin puolin hyvin. Joka päivä oli jotain luomua mitä käkättimeen laittaa, joka ilta pääsi sateelta ja pakkaselta suojaan lämpimään pirttiin ilman kahtapuhetta. Itseasiassa tilallinen oli luomussaan luomullisempi kuin koko vihreyteen hairahtunut huivikaulojen sakki kaikkine omituisine haihatuksineen ja inimiswihoineen.
 

Ei ollut isommin valittamista. Matkamiehiä pysähtyi parhaimpina aikoina kesällä tuon tuostakin huilille ja itseään vilvoittamaan hiekkaisen lahukan rannalle Hermannin kohdalla. 


~~~~~~~~~~~~

Eräällä kummalla tavalla tällä Hermannilla oli yhteys tietämättään kaupallisiin tutkimusyksiköihin. Ei nyt sentään nimellä ja hetulla, mutta että kuitenkin.
 

Hermanni oli nimittäin tuottamaton henkilö. Hyvin tuottamaton henkilö. Sellaisia harmillisia otuksia tutkittiin jatkuvasti ja isolla rahalla. Nämätten olivat niitä kaiken vaarallisimpia tihutyöläisiä markkinataloudelle jos niikseen; eivät tuottaneet juuri Lotnan kopeekkaa enempää, mutta ottivat kyllä kaiken hyödyn ilmaiseksi tuotekehittelystä.
 

Valitsisivat nämä pirut parhaat päältä humpuukin seasta ja käyttivät ne viimeiseen loppuun saakka, eivät juuri koskaan panneet puolikuntoista menemään.
Eivät kuluttaneet. 


Saattoivatpa sellaiset epelit yllyttää käyttäytymisellään muitakin täyspäisiä yltiöpäitä hurjapäisiin markkinoiden kynsistä karkaamissuunnitelmiin, saattamaan höpsöydessään tieten tahtoin yrityksiä hunningolle.

Semmonen vitutti tutkimusyksiköiden toimeksiantajia, Keskoa ja SOKkia, Itellaa ja sähkö- sekä teleyhtiöitä ja kaikkia muitakin tukku- ja hölynpölyfirmoja, jotka halusivat koukuttaa asiakkaansa ja tehdä tästä itselleen ikuisen lypsylehmän. 


~~~~~~~~~~~~

Joidenkin tilastojen valossa oli myös taannoin joku kiertävä pölyimurikauppias saavuttanut Hermannin syrjäisen asuinkentän. Ajellut oli Peksujeffin Iivanan kyydittämä veneellä lahden ahteelle. 

Kamunnut kamppeinensa Hermannin pirtille ja käynyt sisälle päästyään selittämään asiaansa. Kehunut oli maasta taivaaseen ihmeellisen vekottimensa Hermannin kuunnellessa vaiteliaana. 

Puhunut oli suuntäydeltä ammattilainen, pannen kaikkensa  peliin, että saisi jossakin kierossa sivulauseessa Hermannin sanomaan  ensimmäisen kerran kyllä.
Siitä olisi sitten helppo jatkaa vyörytystä. Myyntimiesten ikiwanha kikkahan oli, ettei asiakasta pitänyt päästää koskaan sanomaan ei, muuten homma kusi käteen. Se oli tutkittu juttu.

Kun Hermanni vain kuunteli pää kallellaan esitystä, myyntimies alkoi itsekkin kypsymään. Kysyi lopulta saako hän esittää oikein kongreettisen näytön imurinsa tehosta. Kun Hermanni ensimmäisen kerran nyökkäsi myöntävästi, myyntimies hyökkäsi pakaaseilleen ja kaivoi sieltä isohkon muovisäiliön täpötäynnäns' kaikenkarvasta ryönää ja näljää ja esitteli sitä ylpeänä Hermannille:
"Tämän minä kippaan tuohon matolle kokonaisuudessaan ja sitten näytän miten siitä jälleen tulee hetkessä puhdas."
 

Ja teki niin - ennen kuin kerkesi Hermanni sanoa edes kissaa, kippasi. Pyörähti ketaroillaan saman tein ja puki imurin täyteen kuosiinsa, ryhdistäytyi voiton ilme sisäisesti ja ulkoisesti loistaen. Katsoi sitten John Waynemäisesti, hieman huvittunut ilme silmänurkassaan,  töpseli kädessään Hermannia: "Pistoke?"

"Niin että mikä", kohottaa kulmakarvojaan Hermanni. 


Kun imurikauppias pitää lyhyen esitelmän asiasta, Hermanni ilmaisee sanallisesti ja viittoillen, ettei talossa ole ollut iänkuun päivänä pistokkeita, koskapa ei ole ollut sähköä mitä niistä juoksuttaa valtoimenaan milloin millekin taholle.
Että lähin linjakin kulkee Venättän puolta, noin 30 kilometrin päässä. 


Kaupustelijan päässä naksahtaa. Leukaperät louksuttavat tyhjää. Lopulta alaleuka valahtaa rennoksi ja moottoriturpa asettuu typertyneenä tolalleen.

Hermanni istahtaa rahin kulmalle, pistää käden poskelle turhautuneena ja toteaa:
"Se on nyt vain otettava kauppiaan matto tuosta völjyyn, mentävä ulos ja piiskattava matto siellä ihan vain perinteisellä mattopiiskalla.
Ja hyväksi sitten kerralla. Se ei tuo Peksujeffi lähde täältä ilman minun sanaani."


Eikä siinä sitten mikään auttanut muu, kuin kauppiaan nöyrtyä ja hoitaa homma pois.

Kun tekivät lähtöä, Hermanni lyöttäysi omalla veneellään samaan letkueeseen. Oli sellainen upetto lahden suulla. Se kuitenkin haaristui ja haihtui pois.
 

Maalikylässä Hermanni hoiteli vähäpätöiset ynnä mitättömät ostoksensa, pistäysi Itellassa ja palasi takaisin joenpartaalle ja veneelleen.
Latasi ja sytytti teljolla piippunsa, laavasi itellan, avasi kirjeen,  se oli kunnalta. Pykäliin vedoten siinä määrättiin Hermanni siihen ja siihen mennessä varustamaan tiluksensa paskalain mukaisilla laitteilla tahi muuten tulee sakko.

Rannalla savusi vielä jonkun turistin jättämä nuotion pohja. Hermanni tuikkasi ukaasin siihen, pukkasi veneen killumaan, nykäisi Jammun käyntiin ja ajoi pois.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

TABULA RASA


TABULA RASA
 
Aution rannan toisessa päässä on autio, tyhjä ranta;
aaltojen sileäksi huuhtoma tabula rasa.

Syksy on korjannut oman satonsa,
kirjava lehtimassa on ensimmäisten,
puhaltamaan harjoittelevien tuulien toimesta riivitty
ja puhallettu ties minne.

Siiat eivät enää ujostele tulla rantavesiin,
niiden juhlat on vasta alkamassa.
On ja on - samalla myös ihmisten kinkerit.

Syvällä rinta-alassa juilii,
kourasee koko pivollisen haikeutta,
pusertaa sen silmänurkista maailmaan.
Siinä se on.

Kukaan ei ole näkemässä kuinka koruton kauneus
muuttuu katsojansa väkevässä humeetissa tunteiksi,
jotka täyttävät mielen - irroittavat kielen kantimistaan
ja tulee kiiru merkitä kaikki purskaukset muistiin,
että niitä voi kertoa muille;
esimerkin lailla kuvata elämää kauneuden keskellä.

Kurkiauran meteli haihtuu yhtäkyytiä lentäjien myötä
kun pisteet sulautuvat äärettömyyteen.
Siihen suuntaan minne sielukin halajaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 25. syyskuuta 2010

AROMiPASiLLiT


AROMiPASiLLiT
 
Kiehtovat sävyt vaihtelevat koillisen taivaalla;
huomen tulee kuulaana - pilkistää alle silmäluomen.
Virkistää.

Tähdenlento piirtää viirun maalaukseen,
siirtää ajatuksen kipinään,
pistää näläntunteeseen vipinää.

Kahisevan pussin sisuksista kammertaa köriläs,
silmät sikkuralla tonkii vetimen paksuisilla
pölkkysormillaan unihiekkaa kasan permannolle,
virkoaa vähitellen ja kerää sinniä.
Vatsa herää, perää einestä mouruten.

Tuli.
Tuohen sipru, kiehiset, kipene hiipuvaa tulta tuhkasta.
Hintelä savun kiehkura, heiveröinen liekki.
Lehahdus ja elämä.
Nälkäinen vaatii purtavaa
ja ahnaasti se iskee kiinni tarjottuun tervakseen.

Musta kana istahtaa hautomaan punaisille munille;
viereen pannullinen siankylkeä tirisemään.
Aromipasillit leviävät pyryparvena täyttäen tilan.

Terviisiä vaan sinne vatsan perälle!
Tulossa on kuni suu malttaa päästää.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 24. syyskuuta 2010

LUMiKENTTiEN KUTSU


LUMiKENTTiEN KUTSU

Talvivaara liikuttaa inimisiä muuallakin kuin Nälkämaassa, liikuttaa ihan kyyneliin saakka.  Toisia ilosta - osakekurssit nousussa, toisia surusta - turhaantuminen ja harmitus siitä että jälkikäteen katsellen uraaninäytelmän juoni on selvä kuin pläkki aika usealle omin päinsä ajattelevalle. Mutta mitään ei ole tehtävissä. Kuoppa maahan kaivettu. Suuri ja mahtava. Siinä on ja pysyy. Tehty mikä tehty. 
Se on hyvä peruste olla pysäyttämättä alkanutta prosessia. Yhteiskunnan rahaakin on pistetty likoon 50-60 miljoonaa ja monttu ei kun syvenee.

Tämän sulfidista nikkeliä, mutta myös myös kuparia, sinkkiä, kobolttia ja URAANIA sisältävän esiintymän löysi alun perin Geologian tutkimuskeskus (Valtion virasto) tutkimuksissaan 70- ja 80-luvun vaihteessa. Jo tällöin esiintymä havaittiin suureksi.

Tuolloin elettiin YYA-sopimuksen aikaa, uraanista ei kannattanut nostaa hälyä, mieluummin villoja koko löydöksen päälle. Entinenkin uraanikaivos Enon Paukkajanvaarassa oli jouduttu sulkemaan monenkirjavista syistä.
Sieltä ehdittiin louhia 50–60 -lukujen vaihteessa vain runsaat 30 tonnia uraania kunnes homma yllättäin tyssäsi. (Talvivaaran vuosituotannoksi on arveltu peräti 350 tonnia).
 
Uraanin alkurikastus tapahtui Enossakin, samoin kuin uudessa suunnitellussa, omalla rikastamolla. Uraanirikaste toimitettiin tynnyreissä länsimaihin, pääosin Ruotsiin. Sitten louhinta- ja rikastustoiminta lopetettiin ja kaivos suljettiin jo kesällä 1961. Kaivos rakennuksineen jätettiin seisomaan käyttökelpoisena.
Rakennukset purettiin vasta 1970-luvun loppupuolella. 

Huhuttiin hyvin runsaasti että tynnöreillä oli ollut väärä ilmansuunta. Piste

~~~~~~~~~~~~

Talvivaaran kaivosoikeudet kuitenkin jäivät tuolloin 70- ja 80-luvun vaihteessa silloisen Outokumpu Oy:n haltuun, joka myi ne vuonna 2003 entiselle työntekijälleen, kaivosinsinööri Pekka Perälle yhden €uron hintaan.
 
Vastineeksi Outokumpu sai oikeuden lunastaa 20% Talvivaaran projektiyhtiön osakkeista, joten valtiolla on sittenkin näppinsä pelissä taustalla tässä uraanin ympärille kiehiytyvässä näytelmässä.
Sittemmin Talvivaaran kaivososakeyhtiö (Talvivaara Mining Company plc) keräsi listautuessaan Lontoon pörssiin yli kolmesataa miljoonaa €uroa ja pani töpinäksi kaikkien taputtaessa. 

Uhrautuvalla työllistämisellä on aina saatu Absurdistanissa merkittäviä kunnianosoituksia kuin mainettakin sekä kaupan päälle vielä  sankarin rooli, niin että työllistämisen varjoon usein hukkuvat varsinaisten liiketoimien tarkoitusperät ja seuraukset pitkällä tulevaisuudessa.

Tämä
seinäjokelainen kaivosinsinööri Pekka Perä, Nälkämaan pelastajan titteliä kantava sankari on siitä mainio menestyjä että hänestä näyttää löytyvän Googlella vain pelkkää ylistystä.
Vain Metalliliiton jäsenlehti Ahjo No: 6/2010 mainitsee tämän kaivos- ja ympäristöystävällisen
kaivosinsinööri Pekka Perän olevan vähemmän työväen järjestäytymisystävällisen
 
Vaikuttaa hyvin runsaasti siltä, että se todellinen lopputulema  tässä kaivosseikkailussa on uraani, uraani, uraani ja sen hajun on ympäristöministeri Lehtomäki-Talvivaarakin haistanut, ministerin virkaa hoitaessaan ja Talvivaara Mining Companylle ympäristön tuhoamislupia käsitellessään. 

Julki on sittemmin saatettu ja ministerin mieltä pahoitettu kertomalla, että ministeri on bulvaaniensa kautta; ukkonsa, penikat ja aina omaa äitimuoria myöten, orientoitunut henkilökohtaisen ministerituloksen tekoon. 

Rekisterimerkinnän mukaan ympäristöministerin perheen osakkeista jättiosa on hankittu tammikuussa,  ennen yhtiön yleistä ilmoitusta, lapsosille vielä helmikuussa tukku lisää. Vasta helmikuussa 2010 yhtiö näet ilmoitti suunnittelevansa uraanin talteenottoa sivutuotteena Talvivaaran kaivoksella.
 
Jos kyseessä olisi Lumikenttien hutsu, asiaa voisi kuvitella likaisilla ajatuksilla jonkin sortin kähminnäksi, mutta kun kyseessä on omaa säkkiään täyttävä, lastensa tulevaisuutta ja parasta ajatteleva  ministeri, kansalaisten edustaja, on syytä pitää suuta soukemmalla.
Vaikka minnekkäs se totuus leivättömänkään pöydän ääressä katoaisi, vaikka se vääräksi tuomittaisiin.

En pitäisi mitenkään ruudinkeksijänä sitä henkilöä joka äkkäisi yhen äkin tiedustella Lehtomäki-Talvivaaran lisäksi myös elinkeinoministeri Mauri Pekkarisen, työministeri Anni Sinnemäen, liikenneministeri Anu Vehviläisen, silloisen pääministerin Matti Vanhasen sekä valtiovarainministeri Jyrki Kataisen puolisoiden, lapsien ja lähisuvun osakeomistuksia Suomen Arvopaperikeskuksen osakerekisteristä.


~~~~~~~~~~~~

Niin että siihen alussa mainitsemani näytelmän juoneen: 

SYNOPSIS:
Uraania löydetään, mutta siitä ollaan tietyistä visseistä syistä vaiti. Suuret voitot haistanut klikki asettuu pohtimaan operaatiota. Sitten keksitään kepponen millä, miten ja kuinka aikuisten oikeesti pääroolissa oleva uraani saadaan päällepäin viattomassa sivuroolissa tuotua esiin ja muutettua viattomaksi rahaksi ja lailliseksi voitoksi.
 
Tässä vaiheessa politikkojen sisäpiirieliitille jo raotetaan sen verran kaivoksen aukkoa, että ne vainuavat saaliin.
Hyvä Veli sijoitusvinkkejä vastaan saadaan oikeita päätöksiä aikaiseksi, eikä  kenelläkään ole nokan koputtamista. Kaikki näyttää lailliselta ja on myös, sitä ei voi kieltää Isä-Erkkikään.
 
No moraali hieman ontuu, mutta sen rooliin kuuluukin hävitä silloin kun kyseessä on henkilökohtainen vallanhimo ja ahneus.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

Sama ruåtsiksi. Tervetuloa Absurdistaniin!.

torstai 23. syyskuuta 2010

taivas on kirkas ja napakka


HiUTUU HEiNÄ


HiUTUU HEiNÄ
 
On syyspäivän tasaus,
aika kesäisen päivän taipua ja myöntyä
kun alkaa yö niskan päälle työntyä,
talven mieli sieluihin syvälle syöntyä
ja pimeys mataa tasaista rataa mantujen ylle.

Väistyy ruska - toisille toivo, toisille tuska.
Uupuu viimeinen kukka, hiutuu heinä, lakastuu maa.
Vain peura rakastuu.

Haikailut kesäheinän tuoksusta käpristyvät
samaan tahtiin puiden viimeisten lehvien kera.

Autio, onean kolea tuuli vaeltelee levottomana,
lehahtelee eeskahtaalle,
ikään kuin puhalluspaikkaa etsien
metsien hakatuista aukoista.

Muistot vihreästä huumasta hapristuvat,
valmistuvat sikeään talviuneen lumipeitteen alla.

Yhä taivas on kirkas ja napakka,
suorastaan kuulaan puuntava,
vaikka harmahtava vyö reunustaakin koin taivaanpiiriä.

Vielä on hetki, muutama tovi,
avata ovi lämpimän pehmeään syksyyn.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

OJENTAA SiTÄ PiTÄiSi


OJENTAA SiTÄ PiTÄiSi
 
Sammal rahisee anivarhaisen askeleen alla,
vaikka kuin astut keijun askelin
Joutsenlammen jäällä.

Tuoksuu pohjoiselta, vaikkei tuule,
tai ei sitä oikein kunnolla kuule.
Päällyvaate kahisee.
pitää sellaista sietämätöntä melua,
ettei paremmasta enää väliä.

Kaikki otukset kaikkoavat:
Linnut lennähtävät tiehensä,
mesikämmen puikkii pakoon
ja hukka luikkii revon kera perä kanaa samaa vanaa.

Sopulit ja kontiaiset kaivavat itsensä maahan,
niin niitä kahina ahistaa ja vaivaa.
Pelastukoon ken voi

Ojentaa sitä pitäisi - pukua,
muutaman päivän pyykkikonekuurilla,
ilman vettä.
Pyörittää pehmoiseksi, säyseäksi

Hyvällä tuurilla saattaisi nöyrtyä,
löystyisi saumat, joustuisi vekit,
tekisi itsensä säveäksi päällä pitää.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 21. syyskuuta 2010

HUOJAHTELEE PiHLAiN LATVAT


HUOJAHTELEE PiHLAiN LATVAT
 
Tilhien hilpeä helinä harmaalla taivaalla;
ne saapuvat pieninä erinä - lintumerinä,
jouhilinnut, tukkarastaat.

Pyrähtäin myräköissä,
jostain luojan melkosista selkosista,
kunnes rauni täynnäns' näitä,
töyhtöpäitä lystikkäitä;
liikkumassa, marjain perään kiikkumassa.
Kaukaisia kuukaisia laajain outametsäin takaa.

Notkuu oksat tupsuniskain alla,
huojahtelee pihlan latvat, taipuu ritvat.

Helisevä ääni kiirii,
pitkin autiota pihan piirii,
herätellen nuokkuvaista tuuliviirii,
tanssitellen metsähiirii.

On tyhjennetty nopsaan puu, napsaa suu,
nälkä ikuinen vain kaihertavi vatsaa.
Lennähtävät vilisterit matkaan;
ne jossain muussa puussa tässä kuussa ruokailua jatkaa,

Haipuu kesän kaipuu,
syksyn alle uupuneena vaipuu.
Vain pihlalintuin ääni ruskan yllä kaikuu.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 20. syyskuuta 2010

LiNNUSTAJA


LiNNUSTAJA

Naska sadatteli astuessaan harvakseltaan mutkaa tekevää palasta myöten joka seuraili puoldsaa ja sen kupeella lirisevää puronuomaa.
Ei kyllä miesten kera pitäisi lähtä metsään, ne on kaljoineen ja viinoineen sitten aamulla hengettömiä kun pitäisi olla varhan mustain lintuin perässä kiikkumassa.
Tai jos sattuvatkin virkoamaan, niin haisevat kuin rankkitynnyri, matkojen päähän, niin että kaikki elikot haistavat ja kaikkoavat sellaisen retkueen tieltä tiehensä.

Tämä oli niin moneen kertaan nähty. Herrat ajaa luikauttavat maastureillaan tänne takamaille, auto täynnään kaikenmaailman hilisvitkuttimia ja muita tyhjänpäiväisiä keksintöjä joita jotkut neropatit työkseen keksivät kaupustelijoiden yllytyksestä näiden herrain rahojen surmaksi. 
Ei sunkhan lintujen, niiden metsästettävien - muuten kun muodollisesti.

Kun ne tulevat majalleen, kaiken pitää olla tip-top. Lämmintä ja siistiä, opas tyhjäkäynnillä hyrräämässä, eineet, voileivät ja muut antimet valmiina, saunassa pesällinen kytemässä valmiiksi.
 
Sitten ne purkavat hevoskuormallisen rensseleitä verannalle, jokaista vekotinta sairaalloinen kiilto silmissä loistaen ja toinen toisilleen esitellen ja kehuen sen oivallisuutta, keveyttä ja ennen kaikkea hintaa.
Mitä kalliimpi - sitä parempi ja varmempi saanto.

Säälittävästi ne silmäilevät opasreppanaa joka on pukenut armeijan malliseen iänikuiseen ja haalistuneeseen maastopukuun ja nokialaisiin.
Ei niinkään näkymättömissä pysyäkseen vaan siksi että pehmeäksi muokkautuneet vaatteet eivät kahise, imevät vettä kuin pesusieni, mutta kuivavat myös, eivätkä hiosta muuton.
 
Kukaan ei ole nähtävästi kertonut sankarpojille että luonnoneläin on hyvä havaitsemaan pienimmänkin liikkeen, mutta jättää enimmäkseen noteeraamatta vaikka millaisessa hälytysvärillä maalatun viitassa olet, jos et liiku.

Tänä aamuna oli käynyt niin. Porukka ei ollut lähtökunnossa, kalpeanaamat olivat litkineet tulilientään, ampuneet ja syöneet etukäteen saaliinsa tai entiset jättimäisistä pakastimista.
Kun Naska raotti pirtin ovea, wiinapiru luikahti ensimmäisenä raitista ilmaa haukkomaan, niin oli sinkeä wanhan wiinan tuoksu sisällä. 
Tässä erityisessä tapauksessa wanhan, eilisillalla juodun. Samaan yhtälöön sekoittui krapulahikeä, sikarin savua ja anuskaasuja.

Joku parahti suu napsuttaen, anoi vettä kiikuttamaan ja kun sai, ilmoitti jotta josko iltapäivällä kyvettäisiin yrittämään jotakin tahi sitten lämmättäisiin sauna ja katsottaisiin vasta huomiskoissa sitä jahtia.
Että tämä nyt meni tälleensä. Mutta että päiväpalkka tällekin päivälle kyllä Naskalle maksetaan, ei huolta. 


~~~~~~~~~~~~

Naska painoi uksen kamanoihinsa ja käänsi porstuaan ja ulos. Otti nurkasta niestasäkin ja aseensa, wanhan päällekkäispiippuisen Tozin, 12 kaliiberisen ruiskun jolla kyllä otukset tokenee, sikäli mikäli sattuvat tulemaan kantomatkan päähän.
Rauhoitusaika loppuu siihen kun Naska varmistimen löysää pois. Näin se on. Saamamiehet on erikseen ja -naiset sekä muut pyytäjät.

Sillä tiellä siis oli, neljän tuulen tiellä, sillä oli tyven, puolikuulas ilma, lehti vielä osittain puussa ja linnut yleensä tähän aikaan aamua maassa.
Rauhallisesti, lähes äänettä liikkui tämä metsästäjä, määrätietoisesti, ei tuijotellut eikä vilkuillut alvariinsa GPS-kapulaan. Sellaista ei ollut, eikä tarvittu. Sitä jos iniminen näillä selkosilla öksyy, on lähettävä hopulla kotia, etteivät hätäilemään ala.

Äkin pysähtyi, melutta, hosumatta. Tarkka korva oli erottanut äänen. Vain pää liikkui haarukoiden äänen lähteen suuntaa jotta silmät voisi myös sijoittaa sinne.
Nyt kuului jo selvästi, varovainen, epäluuloinen kot-kot. Naskan keho pysyi liikahtamatta vain pää kaulan varassa jatkoi hidasta liukuvaa liikettään puolelta toiselle.

Lopulta hoksasi linnun. Oli pahkeinen noussut jo puuhun kuivattelemaan aamukasteen kostuttamia siipispankkojaan.
Tuttuun tapaansa oli ihan puunrungon liki, kuin pahkana petäjässä. Vain terävästi liikahteleva kaula ja pää paljastivat sen koppeloksi. Parahultaisesti oli lempolainen kantomatkan yli.

Naska pohdiskeli hetken aikaa alkaakko milleenkään tämä kera vaiko eikö. Päätti sitten että olkoon - emolintu kun on, mutta läksi kuitenkin kiertämään sen ohi yrittäen välttää säikyttämästä sitä.
 
Kun laski tievan kuvetta puron varteen ja lähti siitä ohittamaan koppeloa, huomasi kohta vähän matkan päässä pari metonpoikaa jotka haaristelivat koppelon suuntaan. Kummallakin oli hieman pyrstö levällään. Ei nyt täysin pörhöllään, mutta kuitenkin syys lempeä oli ilmassa selvästi.

Koppelo hermostui johonkin ja vaihtoi paikkaa. Sen turvin Naska sai pujotettua aseen selästään ja naksautettua varmistimen pois. Nyt oli vielä keksittävä uudelleen ne sulhaskokelaat. Muutaman varovaisen askeleen jälkeen hän hokasi ne pounikosta. Toisesta näkyi kaula ja pyrstö, toinen oli pounun päällä kuikistellen morsiamen suuntaan.
 
Laukaus kajahti, vaimeni sukkelaan utua pukkaavaan jänkään. Metso kellahti niille sijoilleen, toinen pyrähti lentoon, ryski siivillään vitelikön läpi turvaan ja johonkin kaikkosi myös koppelo. Miksi sitä suotta henkeään alttiiksi surisevalle hauliryöpylle panisi?

Naska harppoi saaliin luo, tempaisi niibin vyöltä ja suolisti linnun, leikkasi pari havua ja tunki ne rintaonteloon ja ripusti sitten niestasäkkinsä hihnaan roikkumaan.
Pitemmittä puheitta. Sillä siisti.

Läksi niiltä seisoviltaan harppomaan tuvalleen. Edessä olisi lounaan teko ja sitten nokkaunet, illemmalla jotakin jos sattuu keksimään.
Aamulla sitten taas, niiden lemmon herrojen kera. Uusi yritys.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

UNEN VALTAKUNTA


UNEN VALTAKUNTA
 
Valjun harmaa utuhuntu kattaa mannun,
syksyn värin ylleen pannun.

Tyven tovin paikallansa viipyy,
vesi hyytyy, pinta riityy,
kylmä alanteisiin valuu,
tilanteisiin sopeuttaa ja talven tuloo nopeuttaa.
Lievittelee alakuloo.

Hiljaa hiipii halla, korsii kaluu alavalla,
kopistelee tuvan orsii,
puiden ehjät lehvät riipii;
on eessä talven paluu
ja sitä moni otus haluu.

On mesikämmen unta nähnyt - sataa pian lunta,
se suota rämpii, keho lämpii, hikee pukkaa;
pysähtyy ja hetken empii,
lempeästi ihastelee jäätynyttä kukkaa.

Muistelee, mut' kohta päätään puistelee,
kun kekkaa konton alta pesän,
saman tien jo unhoittaen naaraat - huuman willin kesän.

Se sisään kömpii Höyhensaareen,
unen valtakuntaan - huomaan talviunen,
suojaan alle lumen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 18. syyskuuta 2010

KESÄ NÄÄNTYY

 
KESÄ NÄÄNTYY
 
Kepein, leppoisin askelin harppoo syys;
kuin ystävyys,
äkkiliikkeitä välttää, häiriöitä karttaa.

Laheasti valuu kalenterin myötä yötä päivää,
sävyisästi lisäellen hämyn häivää molemmista päistä.
Huolehtien sarvipäiden häistä.

Saapuu kekri - kesä nääntyy,
yö päivän päälle pitemmäksi kääntyy
syksy päälle vääntyy, kukkaloisto rääntyy.

Hiipii ensiaskel talven, testailevat linnut siipii,
puuska ruskan puiden yltä riipii - tuopi joillein tuskan,
vilu luiden ytimihin kiipii.

Sataa kahtasataa, maata kastaa,
talven kutsuun vastaa - kopisee jo aamuin kirsi;
riite viitteen tulevasta antaa.

Raikuu aamun pakkasvirsi, nurkas' paukkuu hirsi,
mut' päivän päälle yhä sulaa routa;
jos on aurinkoinen pouta.

Tätä rataa, kohti kuolemaansa etenee nyt vuodenaika,
oottamassa eessäpäin,
on jossain talven taika.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 17. syyskuuta 2010

iKKE €U


iKKE €U

Olen antanut ja sallinut itselleni kerrottavan, että humeettini iloksi kuin myös päiväni piristykseksi Norjan kansalaisten €U-jäsenyyden vastustus on kuulemma mukavassa nousussa - suorastaan myötätuulessa.
Nimittäin melko vereksen utelun mukaan pyöreät 65% norskeista vastaa nyt IKKE - €U:n kuoleman syleilyyn. 
Se on tilastonikkareiden mukaan 3 prosenttiyksikköä enemmän kuin elokuussa.

Ainoastaan vaivaiset vajaat 25% kyselyyn osallistuneista kannattaa enää Norjan liittymistä €U:hun - 10 prosenttia ei ota kantaa €U-hömpötykseen lain.

Norjalaiset ovat torjuneet maan €U-jäsenyyden jo kahdessa kansanäänestyksessä  - viisas kansa, yhä enemmän on hatunreuhkaa nostettava norjalaiselle rahvaalle.

Vaikuttaa hyvin runsaasti siltä että Norjasta tulenee Skandinavian viimeinen täyspäisten reservaatti, pakopaikka ja suojasatama.
Tämä ilouutinen vahvisti toisaalta myös päätöstä aloittaa norjankielen opiskelu hetimmiten.

Akkurat - IKKE  €U!

Kyselyn julkaisivat norjalaislehdet Klassekampen ja Nationen ja Suomessakin joku peesasi samaa tutkimusta. 
Mitä yllämainittuun ilouutiseen vielä tulee, niin kanssakäymieni kurkistuskeskustelujen pohjalta vaikuttaa hyvin runsaasti siltä että Norjassa juuri rupusakki seuraa €U:n edesottamuksia tarkemmalla seulalla kuin monessa muussa maassa.
Muutenhan nomenklatuuran manipulaatiokoneisto olisi jo saanut yliotteeen ja niskalenkillään pakottanut wiikinkikansan polvilleen ja nuoleskelemaan Oton saappaita suomalaisten ja muiden alistuneiden  urooppalaiskansojen tapaan.

Tässä €U:n tapauksessa norskeilla on onnekseen kovin karvaat muistot taannoisesta Manner-€urooppalaisesta Kamerad-ystävyydestä ja ne yhäti vaikuttavat pitävän kansakunnan loitolla ahnaiden käsien hamuavalta syleilyltä.

~~~~~~~~~~~~

Sen sijaan meillä Absurdistanissa koko suomalais-ugrilainen heimo on saatettu tätä nykyä €U:n maksumieheksi. Kansakunnan selkään on sälytetty toinen toistaan raskaampia yleisliittolaisia ikeitä jotka hiertävät yhä enenevissä määrin kansalaisten sieluja.

Voimassa olevan hallituskoplan pyramidi-peli on tuonut jo tavalliselle rupusakille tyystin käsittämättömät 70 miljardin velat niskoilleen.
Uuden Suomen saaman tiedon mukaan Suomen valtion velka nousee jo lähiaikoina suuremmaksi kuin koskaan aiemmin. 1990-luvun laman jälkeinen ennätys rikkoutuu lähikuukausina, tietää sanoa kuulemma Valtiokonttori.

Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n mukaan valtion velka kasvaa vain muutamassa vuodessa ennätyksellisen suureksi myös BKT:n suhteutettuna.

Valtion velka nousi elokuun lopussa 70 miljardiin €uroon, joten jokaista suomalaista kohti lainaa oli tuolloin 13 006 €uroa.
Ulkomuistista rohkenen ladata tuohon vielä päälle samanmoisen mokoman yksityistä ynnä yritysten velkaa maailmalle; sellainenkin tilastotieto pisti tässä taannoin silmään. Joten elä tässä sitten jumalisesti.

Jotain liikehdintää tuntuu olevan rupusakin keskuudessa. Paljastunut korruptio, oikeastaan sen yleisyys, runsaus - on ilokseni muuttamassa perussuhtautumista koko asiaan.
Se mikä tiedettiin rupusakin piirissä jo 60-luvulla, eli politikat ja virkakunta on lahjottavissa, on muutaman viimeisen vuoden aikana kongretisoitunut todeksi. Ääneen lausuttavaksi todeksi.
On riemastuttavaa kun oikeidenmukaisuuden perusolettama on muuttunut kansakunnan henkisessä ajattelussa myönteiseen suuntaan, päinvastaiseksi. Nyt perusolettama on, että nykyinen lumedemokratia ja sen harrastajat, politikat, on AINA lähtökohtaisesti ostettu ajamaan jonkun klikin asiaa ja vasta todistamalla toisin nämä ns. kansanedustajat on varsinaisen kansan edustajia.

Vipi-viimeisimpien tietojen mukaan akuuteilla muistihäiriöillä pelaava, niillä yllättelevä (joskus se vaikuttaa suorastaan krooniseltakin) yltiö- ja huimapää Vanhalainen on kulkemassa lavean tiensä päähän. Kepulit ovat hylkäämässä ylistetyn johtajansa,  suurmiehen, kakkoskekkosen kuin koira paskansa.
Korruption suuri mies - Kalli, sanoutuu Kepuliryhmineen  julkisesti kokonaan irti asiasta.
Onko se nyt mitään uutta. Rotat jättävät uppoavan laivan ensimmäisinä.

Tämän päälle sopii mainiosti Café Brutál. Laadin kuksallisen sitä ynnä maustan sen palalla imeläkiveä. Kuriositeettina  perinteinen, wahvahko viipale erinomaisen oiwallista Metsästäjän makkaraa sekä oikeastaan kaikesta em. santsaus. Sitten.




Oh-show-tah hoi-ne-ne

Kävelevä Kataistrofi nuoleskelee yhä vaan markkinavoimia. Enää puuttuu, että entinen pääministeri paljastuu transuksi. Tervetuloa Absurdistaniin!.

torstai 16. syyskuuta 2010

kellastuvaa


KELLASTUVAA


KELLASTUVAA
 
Alakuloisena huutaa lintu,
yli järven selän kantaa ääni äärimmilleen,
kouraisee,
koskettaa sisältä päin;
ei jätä rauhaan,
vaan jää korvamadoksi padotun mielen sisään.

Tuuli kahauttaa kuolevaa korsikkoa, kohentaa otetta,
vihreys on liukuvärjäytymässä ruskeaan,
sopeutumassa syksyn kuvaan.

Oneana lyö märkä aalto apean vesikiven kylkeen,
usva lipuu laveeraten harmaan päälle hävittäen värit,
syksy ainoana saa kaiken,
kietoo kosteaan syleilyynsä ja pitää.

Rannan ahteella sumun pälvestä pilkottaa
koivujen moninkertainen rivi,
peilaa asettuneesta pinnasta itseään.

Tilhet parveutuvat, se on enne;
pyrähtävät pihlajaan,
lavertelevat, moittivat syksyn satoa huonoksi.

Sade roikkuu ilmassa.
Säätiedotus lupaa: Kellastuvaa;
mieli, ruoho, lehdet, koko luonto. Yhtäkaikki.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

KRiiiiiK!


KRiiiiiK!
 
Hämärä valuu hiljalleen koin tieltä;
huomenen harmaa, valju maailma
paljastuu utuisten pöllähdysten lomasta,
jotka yhtäkaikki etsivät sijaansa,
viimehetken pako- ja suojapaikkaa tuokioksi,
ennen kuin aurinko haihduttaa ne tiehensä.

Ne ovat yön yli eläjiä,
kuin päivänkorennot ikään;
niiden elämä syntyy illan autereena,
ehtyy aamun kultaisen kehrän kuoleman syleilyyn.

Puut valmistautuvat jatkamaan lehtien värjäystä.
Hätäisimmät ovat jo alkaneet ripottelemaan,
kutovat kirjavaa mattoa maaruskan lomaan.

Kurkien haikeat huudot melankolisina kajahduksina
puhkovat ilmaan linnun lennettäviä aukkoja.
Rakkaus synnyinmaahansa on niillä suurempi
kuin useimmilla ihmisillä.

Laheaan äänivaippaan kietoutuneen huomenkoin
rikkoo, pilkkoo ja viipaloi palokärjen KRiiiiiK!

Selkäpiitä riipivä kirku varisuttaa viimeisetkin
unihiekan rippeet ja paluu Höyhensaarilta vaihtuu
kiehisten vuolemiseen ja tulen tekoon.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 14. syyskuuta 2010

AUROJEN HALKOMA TAiVAS


AUROJEN HALKOMA TAiVAS
 
Raikasta ja kuulasta, hivenen tuulista;
kurkien tuskaa keskellä ruskaa.
Lehdet riivitään kaikista puista, kukaan ei fuskaa,
jää jäljelle rankoin musta viidakko sumun keskellä,
sateen hämärässä.

Harhautuneen keltaisen lehden kuoleman tanssi
puuskan kieputtamina piruetteina,
kaleidoskoopiksi muuttuneen maanpohjan yllä;
vaihtuu haikeudeksi
ja kuihtuu sen leijaillessa viimeiset kiepautukset
ennen Äiti Maan syleilyä.

Lehdettömien puiden melankolinen syyslaulu
taipuu tuulessa, tyventen välissä,
vaipuen ja nousten intervalleina mantujen mukaan,
vieden kaipuun menneestä kesästä mennessään.

Samassa laulussa,
samassa kyydissä matkaavat linnut,
jatkavat etelän maille pohtimaan kannattaako tulla.

Aurojen halkoma taivas siivuttuu
erilaisten äänien viiruiksi.

Hyvästejä tippuu ensimmäisten pisaroiden mukana niin,
että sateensuojat puhkeavat syksyiseen aamuun.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 13. syyskuuta 2010

HANHiMiEHET


HANHiMiEHET

Neliveto möyrii hitaasti mutta päättävästi ylös  mäkeä, metsäkoneen joskus ammoisina aikoina raivaamaa ja jättämää jo sammaloitunutta, möykkyistä uraa.
Tiisseli ei juurikaan karju, sitkeävääntöinen kone kiskoo maastovärjättyä koria pikkuykkösellä lähes tyhjäkäynnillä. Se on vain silleen. Tekniikan miehet tietävät. Ja naiset - pensakone ärjyisi tässä tilanteessa kuin vihainen kouvo ouvossa jamassa.

Samassa auton tötterö kamuaa jo mäen luusualle ja palaa verkalleen mönkiessään vaakasuoran perusasentoon, tosin kivien yli kulkiessaan on sitten aina vinksallaan joku nurkka johonkin epämääräiseen suuntaan muinaisen stereotestin tapaan aina kun joku pyöristä kipuaa kivenmötikän päältä.

Ilma on kuulaan raikas, ihanainen. Viimeiset autereen rippeet olivat purjehtimassa viereistä kurunuomaa myöten joelle päin koneen uraa noustessa
 
Erikoinen, punaiseksi värjäytynyt koivu heloittaa vasemmalla silmään pistäen. Osassa lajitovereita on ruostesienitäpliä, joten niissä keltainen pohjaväri näyttää rusettavan niitä. Murtavan keltaisen oudoksi hehkumattomaksi.

Maaruska nyt sentään toimii, mustikan oranssi sekoittuu juolukan viininpunaiseen, joissakin paikoin lähes retliiniin. Ja muutamissa paikoin sianpuolukan liki karmiininpunaa mallaava väri saa vallan katseelle. Sammalen vihreä vastaväri pistää koko koreuden hehkumaan.
 
Mitään liikennettä ei luonnon toimesta ole osoitettavissa. Maastokuvioitu auto mönkii verkkaan vaaran päällystän uralla. Kyydissä näyttää olevan neljä miestä, kolme röhnöttää, kuski  vain jäntevänä ratissa. Lienevät olevan menossa hanhijahtiin.

Loivassa viettävässä eteen tulee lantto, kuski löysää kaasujalkaa, epäröi, mutta nähtävästi muiden yllytyksestä nojaa polkimeen ja ohjaa uraa myöten kosteikkoon. Alku menee hyvin mutta sitten etupyörä nousee kivelle ja reuhahtaa alas, samalla helma kopsahtaa kiveen. Ei pahasti mutta säikyttää kuskin joka pysäyttää.
Se käy vilkaisemassa vammaa ja päättää jatkaa eteenpäin. Kamuaa pukille ja lähtee, pyörät kaapaisevat tyhjää kosteassa lantossa ja kaivavat itseään syvemmälle.
Maasturi istahtaa siihen.

Apumiehen puolen ovi avautuu. Ulos purkautuu maastorensseleihin pukenut ukonkäppyrä, kaljupäinen viiksiniekka nasaalilla:
"Saatana, jäätiinkö me kiinni?"

Takaovi avautuu. Lantolle kamuaa satakolkytkiloinen sänkitukkainen ja -naamainen järkäle. Camovarustuksessa. Ja puolisääreen myöten tahmaiseen lantoon ja jää siihen. Römeällä äänellä:
"Saatana, jäätiinkö me kiinni?"

Toinen takaovi aukeaa, mäelle kamuaa läpipaskon oloinen hontelo pitkä riuku, maastopuvussa hänkin. Uudet nupukkipintaiset maastokengät saavat luontoaiheisen kuorrutuksen lanton liejusta:
"Saatana, jäätiinkö me kiinni?"

Kuski nousee viimeisenä. Sytyttää tupakin. Kiertää maasturin. Nousee kuivemmalle maalle kuselle ja kun saa sen tehtyä, palaa auton liki ja sanoo:
"Siltä se näyttää - Saatana! Kuka vie vaijerin tuonne paksuun petäjään?"

Kaljupäinen ottaa vaijerinpään ja lähtee taiteilemaan männylle. Kun pääsee liki, kiepauttaa vaijerin rungon ympäri ja koukun vaijeriin. Roikottaa kädessään sen aikaa kun kuski saa retelit paikoilleen ja kytkee vinssin pyörimään.
 
Vaijeri kiristyy ja hetkeksi veto pysähtyy - odottamaan että kaljupäinen ennättää rientää syrjemmälle. Katkennut vaijeri kun saattaa sivaltaa inimisen kahtia tai ainakin tehdä pahaa jälkeä.
Lopulta maasturi kamuaa kuivalle maalle ja jatkaa matkaansa syvemmällä selkoseen.
 
Korppiparvi lehahtaa syrjemmällä kouvon tappamalta poronraadolta toviksi ilmaan, mutta asettuu sitten jälleen paikoillensa. Metsähanhiparvia auraa toinen toisensa jälkeen vaaran yli lounaaseen.

Pian ei auton ääni enää kuulu, hiljaisuus valtaa exteriöörin. Esirippu laskeutuu ja esitys päättyy ilman aploodeja.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
On se vaan surkeaa kun haavasta tulee leppä eikä kukaan hoksaa rientää auttamaan.

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

SATAA ROPiSEE

SATAA ROPiSEE
 
Arvostelua paheksuvaa - lähes väheksyvää,
käheällä äänellä;
luulen kuulleeni
kun nuotiolla istun kastuneena valmiiksi,
pitkän tovin astuneena.
Sentään jo laavun liepeen alla.
Kuitenkin.

Kaarneet - nepä ne, tunnistan.
Tuttu pariskunta - hoitaa tätä paliskuntaa.

Hytisten kurkin niestasäkkiin,
äkkään herkun, kahmin sikapurkin,
kääreen viskon, kiskon kannen,
tylysti koko purnukan sisällön niibin kärjellä ahmin.
Jää korpit norkoilemaan nälkäisinä aihkin latvaan.

Ja kohta sataa kahtasataa - näyttää siltä pilvet;
ne roikkuu lakkapäistä puolet peittäin,
lonka lähes maata viiltäin,
kaarnein silmät harsohunnun läpi kiiltäin.

Liekit popsii kelo-oksii, ahneesti ne hotkii,
niin että pahta ääntä kaltion takaa potkii.
Raikuu - kaiku äänen osaa kahden taittaa.

Sataa ropisee.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 11. syyskuuta 2010

AiHKiRUNKOiN LOMASTA


AiHKiRUNKOiN LOMASTA
 
Sitä vain näkee miehen menevän metsään.
Tunkevan pistämättömän vitelikön läpi
ja sitten yhen äkin humahtavan näkymättömiin;
aihkirunkoin lomasta pujahtain sisään.

Ketään ei tule koskaan pois.

Korpit lehahtavat siivilleen kuostuneesta lakkapäästä,
ronkkuvat oneasti,
siinä yhtä kaikki tyystin - muuta havaintoa ei ole.

Oliko tuolla niestasäkki vai ei?
Ei pistänyt silmään.
En pidä listaa siitä mitä kullakin on.

Omat on eväänsä,
sitä paitsi metsä vilisee kuulemma huiskahäntiä ja oksia,
tiedetään Lannanmaassa harva se päivä.
Ei siihen parane vastaan panna.

Metsässä on hyvä olla,
jos ei tule syödyksi
tai on itsellä säkillinen einestä völjyssä.

Aikansa kun oijustaa,
tekee mieli levolle
ja sillon on säkille käyttöä.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 10. syyskuuta 2010

SUMEA KUKKO


SUMEA KUKKO

Tänään Kalevan päivänä joutuu taas kerran miettimään mihin sitä on tultu tässä nosteen hullussa huumassa. Yhä useammin humeetti pysähtyy tyhjäkäynnille; käsittelemään Tavarataivaan julistamaa ikuista onnea, jossa rupusakille kipataan kaupustelijoiden toimesta kaikki ylimääräinen paska kermavaahdolla ja mansikkahillolla kuorrutettuna.

Turkkulaisten Sanomisien mukaan ynnä Eviran kertomana elintarvikkeiden takaisinvedot ovat yleistyneet. Niitä on ollut tänä vuonna jo noin 40 eli neljännes enemmän kuin koko viime vuonna.
Takaisin on vedetty muun muassa vokkivihanneksia, joista löytyi hiiri, mannasuurimoita joiden joukossa oli metallipalasia ja makkaraa josta löytyi muovia.
Että sillä lailla.

~~~~~~~~~~~~

Kun minä pääsen elintarvikeministeriksi Sika-Anttilan sijalle, kiellän kauttaaltaan ja vedätän marketeista pois kaikki kevyt-tuotteet, luontaisen kaltaiset aromit ja -aromivahventeet, ynnä muutkin keinotekoiset ruumiin säilöntäaineet ja hilisvitkut- ja ketkuttimet. 

Sekä lisäksi kaikki valmisateriat, jotka on nyt tieteellisesti todistettu täydeksi humbuugiksi muuaassa erä-, metsästys- ja kalastusasian konferenssissa kaukana kaukana, hyvin kaukana sivistyksen kyllästämästä Lannanmaasta.   
Iltanuotiolla maisteltiin useampia laatuja em. tavaraa ja havaittiin tyystin inimis- ja koiranravinnoksi kelpaamattomaksi. Hyvä emäntä ei syöttäisi moista moskaa edes sioilleenkaan.

Kaupoille jätän oikeuden myydä vain ruuan raaka-aineita ja jonkin verran säilykkeitä, jotka nekin on oltava todistetusti kamarasta vapaita. Makkaroiden ja vastaavien muovituubien lihaprosentin täytyy olla vähintään 85%. Tosin harkitsen vielä sallinko makkaran muovittamistakaan.

Tehköön jokainen singeli ja ruokakunta oman ruokansa itse, varakkaimmat teettäköön kokeilla, keskiluokka piioilla.  
Kyllä se siitä taas pikkuhiljaa käynnistyy, rupusakillakin, ruuanlaittotaito - nälkä tekee nöyräksi. Sitä joutuu iniminen noloon asemaan jos ei ruuan valmistusta hallitse - joutaa kuolla pois muiden niskoilta harmittamasta.

~~~~~~~~~~~~

Iniminen se kummasti tervehtyy melki heti humeetiltaan kun pääsee ensin totuteltuaan joltisenkin ajan mättämään kotiruokaa säännöllisesti käkättimeensä. 
Parissa viikossa täydellä kotiruokakuurilla jo oppii inhoamaan markettien länsimaista hapatusta, valmisruokaosastoja ja kokee oksettavaa tunnetta jos edes huvinkaan vuoksi horjahtaa lukemaan niiden tuoteselosteita.

Takaisin aitoon kotona valmistettuun ruokaan tottuneet inimiset käyttäytyvät samoin kuin Pavlovin koirat - oksentavat marketin valmisruokahyllyille harhautuessaan jo kolmannella (3) kerralla. Eikä kyse ole muotitauti bulimiasta tai anorakista vaan silkasta inhosta huijausta kohtaan.

Kotihygienia ynnä laitteisto on kehittynyt vuosien saatossa huippuunsa moniin Ambomaihin verrattuna ja sitä myöten kylmäketjuista on tullut oikeastaan lähes katkeamattomia. Kuin että myös jää-, viileä- ja pakastekaapit ovat sitä luokkaa, jotta varsinaisten ruuan raaka-aineiden säilytyksessä ei ole juuri kellään isompia ongelmia. Pikemmin jollakin kansanosalla on ongelmia hankkia tulojensa perusteella ylipäänsä mitään ruokaa.

Kovin yleistyneet puheet siitä, että ruoanlaittotaito on mukamaste hukkumassa muun urbaanin taidon selättäessä sen, näyttää olevan kyllä jo osittain totta. Rankka, manipuloiva mainonta saastuttaa mielen.

Vedotaan kiireeseen, mukavuudenhaluun jne. ja ostetaan kaapit täyteen muovilla, säilöntä- ja lisäaineilla dumpattua ruoan kaltaista massaa (moskaa). 

Kaikkein onnettominta tässä fyysisessä, mutta yhtäkaikki henkisessä itsensäsaastutusprosessissa on se, että sama meininki opetetaan myös vastaanpanemiseen kykenemättömille lapsukaisille. Se on rikos ihmisyyttä vastaan.

~~~~~~~~~~~~

Kysymyshän on kuitenkin lopulta ja wiime kädessä maalaisjärjestä niinkin tärkeässä asiassa kuin eine, jota jokaisen on säännölliseen nakeltava käkättimeen mahdollistaakseen wanhenemisensa ja sitä myötä elämän. 

Olen pannut hyvin runsaasti merkille, että täyspäiset eivät osta valmisruokia, ellei kyseessä ole sitten joku veto, testaus tai muu jekku. Täyspäiset ovat hokanneet että sitä kuuluisaa laatuaikaa voi viettää kernaasti mieluummin keittiössä kokaten ja hääräten kuin lukitun laatuajantemppelin yksinäisyydessä ähkien.

Tänään, edelleen Kalevan päivänä, nostan kateederille täydellisen,  kuitenkin inimisen valmistaman luontokappaleen; lanttukukon.

Sydämeni pamppailee niille karjalais-savakkolaista juurta oleville ammoisien aikojen naisille ja äideille, jotka muinoin kehittelivät päätöikseen elämyksiä, täydellisiä ruokia - tosin muitakin kuin em. lanttukukon. 

Joku muukin on ohellani sanonut, että yksinkertainen on kaunista. Mutta on se myös pihkuran hyvää, maailman 2. parasta - Lanttukukko.

Lanttukukko - Alfa ja Omega, silkkaa ruista, vettä ja suolaa, muodon vuoksi kipene lanttua ja sikaa (yksi/yksi). Voidaan avata lämpimänä tai syödä kylmänä. Estää nälän. Kestää pakastuksen eheänä sekä viipaloituna. 

Wuotamaton, avaamaton lanttukukko voidaan jättää lukittavan keittiön pöydälle viikoksi huoneenlämpöön. Toimii avattaessa oiwallisesti. Ja on niin vietävän hyvää, terveellistä ja ravitsevaa "miehen tiellä pitävää" voin kera. Orastavat kalkkikset tosin mainitsevat myös maidon sen lisukkeena. 

Säilytyksessä on yksi ainoa ongelma - pieni. Joku väärä- ja asiaankuulumaton henkilö voi hokata vartioimattoman kukon ja hotkia sen napaansa, jättämättä muille mitään.

Siinä kaikki - täydellinen sumeanlogiikan lopputulema, jonka kehittivät kalevalaista sukua olevat muinaiset naiset ennen €U:n keksimistä, reilut tuhat vuotta ennen ruuanjalostustehtaita.
Heille hatunnosto ja tunteikkaat, suolaisen kosteat kyyneleet valumassa poskieni ahavoituneita ryppyisiä uomia myöten permannolle makuelämystä muistellesani.

Aina ei kaikkea wanhaa voi kehua hyväksi, on kuitenkin asioita jotka voisi kääntää ylösalaisin, takaisin oikeille paikoilleen.

Kotiruoan valmistuksesta sitä soisi tulevan normaalitilan että tolan ja valmisruuista vain pelkän harrastuksen, jos sitäkään. 




Oh-show-tah hoi-ne-ne

Käytävällä eteenpäin ja sama ruåtsiksi.

torstai 9. syyskuuta 2010

kaiku


KAiKU (Tunturi tankaa № 7)


KAiKU  (Tunturi tankaa № 7)
 
Seista ahteella
kun sade on lakannut
kaatamasta jo.
Hiljaisuus valtaa tilaa
ja sen alkaa kuulemaan.

Kokeileva säe,
wäkevä kirku ilmaan.
Kaiku kertaa sen,
ihastuminen syttyy,
pian oma teos kiirii yli.

Lämpenee syli,
huokuu rinta innosta.
Humeetti on sees,
lisää ääntä kiiruhtaa
vuon poikki kaiun suuntaan.

Kaiku innostuu,
vääntää ääntä - kerrostaa,
sekoittaa hälyn.
Kakofonia ryntää päin,
varistaa syksyn puista.

Jos käännähdät pois
kaiku palauttaa äänet.
Aika pysähtää,
hiljaisuus valuu tolaan,
kuulee kun se hiljentyy.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

HEiTTiÖN REiTTi

 
HEiTTiÖN REiTTi
 
Alvariinsa, tämän tästä, aika usein, melkein aina,
tulee lausuttua elämästä jotain mielen kuvaa uutta.

No huojuvaa ja heiluvaa kai,
tai haipuvaa ja haihtuvaa,
mut' näkemystä vähän tähän näiden auvoisien äärten.

Säiden vaihtuvuutta, ihanuutta lintuparin häiden,
karuisuutta hyisten virtain jäiden.
Kauttaaltansa luojan käden taituruutta.

Tulee surtua luonnon herkkää haavoittuvuutta
kun joku jalkapatikassa tallonut jäkälässä,
kera pakottavain säärten;
murskaten joka askeleella vuosikymmeniä
työstetyn taideteoksen.

Herein mielin, kitaan takertuvin kielin,
sitä nieleskelee tyhjää.

Kyynelsilmin miettii outoo viettii;
mokoman heittiön reittii,
kas onpas tyhmää astuu tuosta
kun voisi ympärikin juosta.

Ja säästää maton ehjän,
kauneuttaan esittämään päästää.
Oh-show-tah hoi-ne-ne