tiistai 7. syyskuuta 2010

SOiDiNTANSSi (runo № 800.)


SOiDiNTANSSi (runo № 800.)

Syyskuu mataa hiljalleen,
hämärissä äijä laskee verkkojataa.
väliin seuraa kurkiaurain lentorataa.

Sataa;
kurjet tuolla suolla lataa ruokaa vatsaan,
että kauas lentää jaksaa.
Sammakoita, voita - perunoita, muita elukoita;
ovat keskenänsä hyvää pataa,

Väliin muuan ääneen huokaa:
Mulle vielä tovin lepo suokaa;
ahdan yhä kovin ruokaa,
niin kuin virtahepo maassa matkan toissa päässä,
kun tääl' jo suot on riitejäässä.

Muut vain nyökkää, rimpee nokkii,
kiittelevät luojan kokkii.
Yksi hyökkää soidintanssiin vanhaan pöllilanssiin,
rouvallensa kaaret näppää - piruetit, ojennukset,
koukistukset, kyykistykset, kumarrukset, punallukset;
siivet selän päällä yhteen läppää.

Rouva lämpee hempee,
hypistelee pyrtöänsä, punastelee,
sivummalle vinkkaa, pöyhiskelee heinäpinkkaa;
iskee silmää - no tässä sitä lempee...

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 6. syyskuuta 2010

KOLTTA JERMAK SEMENOFFiN PAREMPi ELÄMÄ


KOLTTA JERMAK SEMENOFFiN PAREMPi ELÄMÄ

Jermak souteli kiireemmittä hopuitta, tai meloskeli - samapa tuolle, maailma oli valmis. No siirtyi veneellä kivisen niemennokkaan päin.
Siinä kaikki, ilman hoppua.

Ilma oli tyven, hyytynyt sijoilleen kun oli ensin puhaltanut itsensä puhki lounaasta, pitkin vuonoa, hypähtänyt kannaksen yli taivuttaen puiden latvoja myötäsukaan niin että lehdet olivat melkein kaikonneet puun tuppuroista.

Sitten oli jämähtänyt hiljaisuus. Kun tuuli oli pysähtynyt niille sijoilleen. Hiiskumaton hiljaisuus oli havahduttanut Jermakin tuvassaan. Oli kalppinut permannon yli ukselle. Pukannut auki ja siristellyt silmiään kuulaassa säässä.

Bisnesmiehet matkasivat 10 kilometrin päässä Jaappanista Lontooseen, ääntä ei kuulunut, mutta oheneva sumujuova paljasti matkaajat. Ja saattoipa vain kyydissä olla muutama tyristikin - ihan huvin vuoksi, uteliaisuuttaan.

~~~~~~~~~~~~

Yhtä kaikki, olipa koneen asiat millä tolalla hyvinkin, Jermakin teki mieli tuoretta kalaa. Tarkemmin sanottuna riikasiikaa. Se oli järvikutuinen, isoksi kasvava peijooni, joka hiljalleen koivujen kuoriutuessa lehdistään uskaltautuu rannan tuntumaan. Siitä saisi kaksi herkkua kerralla.
Mädin ja ruhosta kalapotun ensihätään. Jos sattuisi useampikin, niin josko sitten toisen savuttaisi ja söisi sinämoisenaan.

Souteli koltta verkalleen, tyytyväiseltä näytti kovin ulkoa käsin ja tyyneltä ilme. Levolliset, kuin harkiten suoritetut säännölliset liikkeet.

Levollinen oli idylli vedenkalvolla, iniminen, venho ja airot peilikuvana kuvastimessa lipumassa, seuranaan vain pieni liplatus puuveneen keulassa.

Se oli elämää. Aurinko sirotteli pilkistyksiään lännen puolesta pilvien lomasta. Somasti osui joskus itärannan harvenevaan lehvästöön, värjäten sen kirkkaan keltaiseksi läikäksi.

Lämpimän aaltoon saattoi hyvinkin tuntea paksummankin tikkurin alle saakka, kenties se puikahti sisään avoimen kalvosimen kautta kun koput ojentautuivat vetoasentoon aironpäät pivoissa.

Jermakin mieli hairahtui tuokioksi muistelemaan mennyttä, mutta palasi hopulla takaisin nykytolalle. Hymähti kuitenkin ääneen: "Vittumainen elämä!"
Ja jatkoi sitten liikesarjaansa niemennokan suuntaan.

Kun kokka oli tarpeeksi liki - matalan ja jyrkän välillä, sen näki - niin kirkas oli vesi, Jermak otti jykevän kivenmurikan veneen pohjalta, nosti laitan yli ja sojutti köydellä pohjaan, veneessä kun ei liiemmalti naruja kaivata, ellei nyt joku ehdoin ja tahdoin pyykkinaruja sinne tuo.

Mittasi samalla syvyyttä wanhasta muistista, vaikka tiesi kyllä paikan. Mutta mistäs sen tiesi jos €U-herrat olisivat yöllä ehättäneet taas syvyyttä muuttelemaan. Sellaista harrastivat, ne ketaleet, vedellä toimivat tuulimyllyt. Saatana.
Paras oli vain warmistaa.

Köysilenkki pikkirillin koukussa nosti sitten sammiosta verkon, 12o senttisen, mustaa nailonia, kolmisäikeinen 5o millinen. Kiinnitti yläpaulanpään tupuriköyteen ja tyrkkäsi sauvoimella, sojutti samalla jo rannalla setvimäänsä verkkoa Ahtolaan, Cáhceravgan äimisteltäväksi. 

Tyrkki ja sojutti verkkoa kuni loppui, kurotti sitten toisen, 5o millisen riimuverkon, parimetriä korkean. Taiteili sen helman veteen, solmi päät ja jatkoi sojuttamista kunnes mitta täyttyi.
Hellitti sitten ja nakkasi toisen kivenmurikan veteen ja sitaisi köyden alapaulaan sekä hylkäsi verkonpään veden huomaan.

Katseli vielä lähtöpaikkansa suuntaan ja päätteli asiat kohdaltaan kohdalleen. Tarttui soutimiin, käänsi kokan mökkirantaan ja alkoi kiskomaan kiireettömästi.
Siinä kaikki.

~~~~~~~~~~~~

Saapui sitten poukamaan, kiskaisi keulan maille, järjesteli tavarat ja kiepsahti tupaan. Pian jo palasi porstuan rappuselle, puolillaan pullo Talvisota-wiinaa, tupakkavehkeet sekä syylingit.
Jermak harrasti vapaa-aikanaan syylinkien pitoa.

Otti sitten sätkävehkeet, istahti ja kääräisi sätkän, sytytti, sitten putelin, siitä pitkän huikan ja ähkäisi.
Nyt oli kaikki kunnossa, ex-vaimo ties missä hummaamassa erorahoja, penikat opiskelemassa itsensä työttömiksi kulttuurihenkilöiksi ja hän itse, entinen kunnanjohtaja, ainoana koko sakista onnellisena, vapaana ja velattomana kuin taivaan lintu; hiljaisuudessa, rauhassa, luonnonantimiltaan yltäkylläisyydessä, oikeastaan paratiisissa.

Elävältä Helvetin tulessa käristymiseltä pelastuneena. Parempaakin paremmassa elämässä.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

KAHDESTi PAiSTETTUA HARRiA


KAHDESTi PAiSTETTUA HARRiA
 
Kelvollisesti nousee kala,
pysähtyy toviksi,
ikään kuin miettimään kannattaisiko tästä mennä,
menee sitten ja loikkaa syöjän kädestä suuhun,
mutusteltavaksi, arvioitavaksi onko siitä mihenkään.

Ja  onhan siitä - mikä ettei,
ei parane vaikka toiseen kertaan voissa paistaisi,
vain on sitä kuulemma niinkin tehty joskus,
vedon päälle, veden päällä,
pitkän taipaleen jälkeen taukoa pidettäessä,
tahi joutessaan luppoa,
tyyntymistä odotellessa.

Kummallinen on ihmisen humeetti,
hyvin kummallinen,
kaikenlaista tyhjänpäiväistäkin teettää;
kahdesti paistettua harria.
Vain saattaapa vain ollakkin niin,
höyrytetäänhän kalaa ensinnä
jossakin hienossa ruokalassa
ja sitten vielä paneerataan ja paistetaan.

Miksei siis harri-vainaalleekkin
voisi tehdä samanlaisen viimeisen matkan.
Ihan kokeeksi - ties millaisen elämyksen tuottaa,
kaksinkertainen voi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 4. syyskuuta 2010

PUNTARi


PUNTARi
 
Pimeä ei lyö leiville,
vain kapeneva kuunsirppi häämöttää,
kun paluu kairasta sujuu tunnustellen,
hämärän rajamailla,
aihkipuiden välissä mutkittelevaa ranniota myöten.

Rannio on kuin runo,
pikemminkin noro - polveileva puro;
väliin sik-sakkia, taapäin, eespäin.
Tuntuu että pysähtyy,
mutta edessä onkin vain rakka tai viltto rova,
pirunpelto jonka yli sanat - askeleet,
on keksittävä taiten,
muuten matka tyssää.

Ja on nilkutettava loppumatka,
kipua sietäen,
tietäen - varottava kaikenlaista nilkan mutjauttelua

On siinä ja siinä viitsiikö pysähtyä,
höllentää rensseleitä sen verta
että kaivaa otsalampun jostakin liki samasta paikkaa
(ja muuttuu loppumatkan ajaksi kykloopilksi)
kuin sen kuuluisan puntarinkin,
aina mesikämmenen kohdatessaan.

Sitten häämöttää jo harmahtava harmaata vasten.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 3. syyskuuta 2010

HiEKKALAATiKON AARRE


HiEKKALAATiKON AARRE

Jostain kumman syystä menossa on mitä eriskummallisin hölmöilykilpailu jota tavallinen rupusakki ihmettelee pöksyt lökässä, räkä nokassa ja sormi suussa H-moilasena. On sentään vaalit tulossa.
Venäjä, Venäjä ja Venäjä asiasta on riittänyt jaakaamista pian pariksi viikoksi ja maa makaa yhä nousukautta odottamassa; osin reporankana vielä ja kovin toimintakyvyttömänä.

Yhteiskunnan jäsenetuna mummot saavat edelleen kusta tuttavallisesti samoihin vaippoihinsa useamman kerran ja vaarit bonuksena paskoa housuihinsa; kunnalliskodin matot kyllä ulkoilutetaan siivousohjeistuksen mukaan 2 kertaa viikossa työelämääntutustujien toimesta, a' €8/päivä.
Kunnanjohtajien, - sihteerien ja -kamreerien palkanmaksu jatkuu normaalisesti, keskeytymättä, sillä momentilla ei ole koskaan rahavajetta.

Kokomustan hiekkalaatikkovesselit yrittävät kurkottaa NATO- ja vaalikiiman kuuta taivaalta vaikka jo Sokea Reetta tiesi että katajaan siinä kapsahtaa - kyllä korruptio syö miestä.
Kun sormi osoittaa kuuhun, ei pidä katsoa sormeen; se tässä parodiaksi vääntyneessä Kataisen taannoisesta sammakosta tulee mieleen. Onko enää ihmeteltävä miksi hän on riemastuttavasti ansainnut sisäpiireissä käytetyn hellittelynimensä "Kävelevä Kataistrofi".
On ilmeisesti niin että tällä vesselisakilla ei koskaan ole aikaa tehdä asioita kunnolla, mutta aina on aikaa tehdä uudelleen. Vettä on jo toisessa polvessa koko koplalla.
Tunsin muuten Lieksan Inarista muinoin yhden leveäsuisen sammakon. Ihan kiva tyyppi. Kun se kerran kohtasi reissullaan kurjen, joka tiedusteli leveäsuista sammakkoa, niin tämä viisaasti suipisti suutaan ja söpötti: "Eipä oo näkynnä, eipä oo näkynnä. Aikoihin enää."

~~~~~~~~~~~~
Toistaiseksi Hiekkalaatikon vesseleiden tulokset ovat melko laihoja;  yksi erotettu laaksolainen toimittajan planttu ja paljon sekavaa puhetta ynnä Kävelevän Kataistrofin imagon muuttuminen yhä enemmän naurettavammaksi.
Demareissa on asian suhteen ryiskelty nyrkkiin, Vasurit eivät ole osanneet sanoa edes kunniallista paheksuntaansa ja Virheillä on puinti kesken. Kepulien mielestä asia ei ole hallituksen kanta.
Muista ei niin väliä koska Persujen kannatus nousee muiden hölmöillessä. Ja ehtyy heti kun pääsevät hallitukseen.

Ihme ja kumma, Häkämies, Häkämies ja Häkämies on tällä erää ollut eräs niistä vaisuimmista ääntelijöistä. Liekö oppi kaatanut ojaan? Ja kyllä joo-miehenäkin pärjää.
Stubb sen sijaan pitää saavutetun sijansa, hölkyilee sinne tänne kuin ajokoiran motlake ja hymyilee kuin pieni lapsi: "Ai mä vai?"

Iloisena jään odottamaan mitä kaikkea vaalikiima saa aikaan näissä yltiöpäisissä sankarpojissa. Pitäisikö vaalituloksen varmistamiseksi julistaa pieni sota Venättää vastaan. Semmoinen aiheuttaisi keskustelun sorinaa rupusakinkin keskuudessa, sieltähän sitä kuitenkin lähdettäisiin etulinjaan suojelemaan takalinjan sankareita.

Erityisesti kiinnostaa mitä Kepuliveljet paljastavat Kokomustan ja muiden vaalirahakorruptiosta. Kaiken jären ja maalaisjären mukaan sellainen paukku on odotettavissa. Niin joviaaleja ei sentään olla Kepulienkaan korppilaumassa etteikö nokittaisi kilpailevan korppilauman silmiä, mikäli mahdollista. 




Oh-show-tah hoi-ne-ne

On surkeaa kun haavasta tulee leppä eivätkä rupusakkilaiset ymmärrä rientää avuksi.

torstai 2. syyskuuta 2010

mimosan hipiä


iLO


iLO
 
Ilo tuli ensin taloon
ja taloa alettiin sittemmin kutsua ilotaloksi.
Riettaus ja Hekuma istuivat usein ehtoolla
puutarhakeinussa silmät luupollaan, maalatuin huulin;
tähyten aavan meren takaa siintävää Satumaata.

Vieraita piisasi - kaikenmaailman ammattimiehiä,
parempaa väkeä, kansaedustajista ministereihin
ravasi esittämässä osaamistaan
ja antamassa tyhjentäviä vastauksia.
Poistuivat kalvakkoina kulvakkoina.

Talo vöyristyi ja kuinka ollakkaan,
päänsärky kaikkosi kokonaan niiltä seuduilta.
Pikku hiljaa apteekki suljettiin,
apteekkari keräsi loputkin kimpsunsa ja kampsunsa;
ilmaisi muuttavansa Madagaskarille
ja menevänsä vaikka pippuripuun kera avioon,
jos Timbuktussa ei ala kauppa käydä.

No hauskaa kesti aikansa,
kuni saapui suru - Kissalasta vieraita,
portot saivat kyydin, samoin kortot.

Sillä selvä - paikalliset vaihtoivat nimen surutaloksi.
Elämä jatkui arkisena ja sateisen harmaana,
vailla toivoa tulevasta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

ČAKČAMÁNNU


ČAKČAMÁNNU
 
Syyskuu käy kimppuun hehkein, pehmein värein,
ensimmäiset vihaiset tuulet äreinä,
teroittavat järeitä kynsiään kirkuäänien lomassa.

Hiovat tekniikkaansa saadakseen pitävän otteen,
jolla tunkeudutaan satunnaisen ulos erehtyneen
niskavillojaan kautta luihin ja ytimiin,
elämän nesteitä ryytämään.

Semmoinen on alkava syys;
muuttokuorma toisensa jälkeen - päivin ja öin,
katkeamattomana jonona sojuu etelään.
Kaihoisten huutojen säestyksellä.

Raskain vatsoin,
keho täydessä latingissa - uudistetuin sulin,
suunnistavat nämä yltiöpäiset sankar'siipiniekat
kohden parempia aikoja pian hyiseksi muuttuvalta
pohjan perältä.

Tämän vuoden konsertit alkavat olla piakkoin ohi,
vain muutama höynähtänyt kurki
ja tietysti joka paikassa mahtiaan osoittavat,
päällepäsmäreinä toimivat joukaiset kailottavat
trumpeteillaan pitäen kylän väen hereillä öisin.

Kun niiden lähtö valkenee,
valuu hiljaisuus tuntureiden kurujen myötä jängille.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 31. elokuuta 2010

YLi KOKO LAAJAN AAMUNKOiN

 
YLi KOKO LAAJAN AAMUNKOiN
 
Näin veden juoksevan vilkkaasti,
sillä näytti olevan tosiaan hoppu
kuin jokin episodi olisi ohitse ja loppu.

Vilkkaasti solisten se paineli editseni,
malttoi tuskin tervehtiä; hiinä ja hiinä.
Epäilen että sillä oli jano.
Janosi suurempaa vettä, halusi isota;
muuttua wäkeväksi uomaksi, vuolaaksi kuomaksi,
kurkkioksi ennen ryntäämistään meren laheaan syliin.

Kypsyäkseen emässä sateen siemeniksi, köykästyen,
nousten virtausten mukana taivaanpiirille odottamaan
sopivan tummia sadepilviä;
valuakseen niiden kumpuilevia rinteitä yhä uudelleen
taas maahan vilttoina sateina noroiksi ja puroiksi.

Mutta kyllä taivaanpiiri punoittikin kuin tulessa,
oli hätä, ruso loimusi yli koko laajan aamunkoin
ja sama kuvio toistui kirmaavassa vedessä.

Edessä olisi kiinnostava päivä,
edellinen juuri hät'hätää loppunut
kun uusi jo koittamassa huomenen suunnasta.
Näyttäisi tulevan hyvänlainen.
Toisaalta, niinhän se on täällä Satumaassa aina;
jokainen toistaan kiinnostavampi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 30. elokuuta 2010

SiTÄ ON ViELÄ KAiKENLAiSTA. OLEMASSA.


SiTÄ ON ViELÄ KAiKENLAiSTA. OLEMASSA.

Jossakin ylen ja sangen hemmetin kaukana kaikesta muusta olevaisesta. Syrjäseudulla, lähes eristyksissä. Absurdistanin niemimaalla asuu melko tyytyväinen ja napisematon kansa. Melkein kaikki, oikeastaan lähes kaikki on tuolla onnen tyyssijassa hyvin. 
Ei ole edes sunnuntaikaupan aukiolo-ongelmaa.
 
On jokaisella heistä oma pieni soppensa, huone tahi pari, - ehken useampikin, kenties. Hyvälaatuinen katto päänsä päälle, viihtyisän levollista asua ja olla, ynnä harrastaa monipuolisia ja kehittyneitä itsensä kera sovussa olevia harrasteita; shakkia, mietiskelyä, lukemista jne. 
Sekä tietty lämmin liesi ulkosalta kotio tultuaan.

Kalapaikatkin ovat niin liki onnen tyyssijaa ja kalaa niissä niin runsaasti, ettei edes kateellisia kalamiehiä ole ollut mailla eikä halmeilla vuosisatoihin. Mitä nyt nykyisin jokunen hassu turisti sattuu joskus ihan täysin sattumalta eksymään sinne.
 
No sehän onkin toisaalta jotensakin ymmärrettävää. Kun suuren maailman elkeistä tullaan johonkin jumalan selän taakse olemaan suurta ja kaunista ja sitten huomataankin että moinen on täysin tarpeetonta, hukkaan heitettyä panostusta.
 
Siellä takamailla kun pahaisinkin räkänokka päihittää ammattitaidossa kaikessa kalaan liittyvässä turistin, olipa tällä ties minkälainen osakesalkku, setelipinkka, titteli tai oppiarvo.
Sikäläisten paremmuus siinä asiassa on syntymälahjana imetty jo äidinmaidosta ja sitä kunnialla yhä vaalitaan. Sikäläiset ovat merenlapsia, kaikki tyynni.

Edellä mainittu paremmuustekijä selittääkin sen, että siellä vierailleiden turistien saaliskalat kasvattavat pituus- ja painomittojaan niin kauan kuni saaja vihdoin kuolee. 
 
On niemimaalla jotain huonoakin. Muodon vuoksi. Nimittäin jos alat vaikka lämmittämään äkkiseltään, yltiöpäissäsi saunaa sellaisella ihan tavallisella perinteisellä menetelmällä, että ensin otat pölkyn,  kirveen ja teet pilkeitä, veistelet lastuja ja kiikutat ne liiteristä saunan puulaatikolle jne. Asettelet ne asiaankuuluville paikoille tulipesiinsä ja lataat kiehisillä valmiiksi.  
 
Sitten otat pari ämpäriä ja astelet hytkyvää laakonkia pitkin kelluvalle laiturille sekä kurotat vettä ämpärit täyteen kiikuttaaksesi ne pataan, täyttääksesi kylmävesikorvon - siis siinä tutussa perinteisessä saunamallissa.
Siinä jossa ei ole näitä nykyajan kot-kot-kot-kotuksia; hanasta juoksevaa vettä, suikutinta ja muuta vastaavaa.
 
No eihän siitä mitään tule - veden kannosta pesuvedeksi pataan. Tai tulee kannosta kylläkin, mutta saat lopputulemana nimittäin kalakeittoa. Eikä sillä ole kovin mukava itseänsä pestä. Jos hoksaa pestessään jotta haisee liikaa kalalle vielä saunareissun jälkeenkin.

Asian on nimittäin niin että kyllä tuolla muuten niin onnellisella niemimaalla joudutaan joka helkkarin kerta saunavedet siilaamaan jottei kaloja vaan livahda kuumavesipataan - niin on kalaiset siellä jo rantavedetkin.
 
Onko tuo nyt sitten edes tilastokelpoinen uutinen - sen jokainen päättäköön itse. Kyllä jokaisessa paratiisissa kärmeelle sijansa löytyy. Ainakin pienelle, joka voi pujahtaa pieneen koloon piileksimään ja sieltä sitten harmituksia tuottamaan.

Näin on pihlajassa marjat, jota muuten pidetään ihmeenä tuolla perällä. Perällä jossa elo-syyskuun vaihteessa ovat jo kissankellot ja puna-ailakitkin alkaneet kukkimaan. 
Yhdessä oranssiksi muuttuneiden hillanlehtien kera.
 
Lyhyestä virsi kaunis. Hyvää vaan matkaa. Jos sinne päin satutte menemään.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Maailmassa on vielä paikkoja joissa elämäntapa takaa laadukkaan elämän.

sunnuntai 29. elokuuta 2010

SELVÄ PYY


SELVÄ PYY
 
Se hetki tulee,
eikä löydy voittajaa,
ei koittajaa,
joka suoriutuisi siitä kovin hyvin tovin.
Aina. Jokaiselle. Muutaman kerran elämässä.
Joillekkin ihan kuormaksi asti.

Metso.
Selvä pyy, se on ukkometso.

Kärsimättömyys vie vallan;
ottaa itsehillinnän kursailematta,
kynsin hampain kiinnipitävältä järjeltä väkivalloin
ja pitää ensin hyvänään - omanaan.

Löysää sitten,
karkuuttaa sen tolvaamaan suin päin
sinne tänne holtittomasti.

LAUKAUS!

Ja jälkeä tulee,
perästä kuuluu, joskus myös edestä,
maine kiirii kuin kaiku, lyö jalat alta vastaantullessaan.

Metso lentää tiehensä,
ampuja pahoittaa mielensä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 28. elokuuta 2010

ENSiMMÄiNEN MELANKOLiA

 
ENSiMMÄiNEN MELANKOLiA
 
Vakaina liikkuvat hiljaiset veet eeskahtaalle
kaukaisten rantojen välissä;
huuhtovat vuoroin rannan santaa,
väliin loiskuvat jyleälle kalliopahtaalle.

Tuulenviri viiruttaa pinnan ryppyiseksi,
vielä ei tiedä tuleeko suuri puhallus,
vesi kuoppia täyteen niin,
että harjat kuohuen kaatuvat toistensa lomaan.

Ja korvissa soi jo Vuorenpeikkojen tanssi - ennakkoon,
yltyen crescendoon;
repien ja riipien sinne ja tänne
kun yrität katsoa säällisesti säätä
alastomaksi tyhjätyn laiturin nokalta.

Jostakin jängän takaa raikuva kurkilauman mekastus
muuttosuunnitelmien kariutumisesta kai;
palauttaa tempoilevat mielen kuvat tolalleen.

Tasaiseen liikkuvat hiljaiset veet eeskahtaalle jälleen
kaukaisten rantojen välissä;
huljuttavat vuoroin rannan santaa
väliin läikkyvät ahtaalle kalliopahtaalle.

Syksyn ensimmäinen melankolia lipuu verkalleen,
täyttäen atmosfäärin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 27. elokuuta 2010

KiLOMETREiTTÄiN PUiKULAA

 
KiLOMETREiTTÄiN PUiKULAA

Naapuri toljotti uteliaana kurkkien aidan takaa.  Yritti pysytellä piilossa - vältellä näkymistä. Itse olin jänteränä pottupellolla kaivamassa Lapin puikulaa. Sato vaikutti lupaavalta. Ei jälkeäkään rutosta, vaikka Lannanmaassa kaiken maailman, sika-, lintu- ja pernarutot olivat hankaloittaneet pottuviljelijäin elämää.
 
Meillä siis ei. Päinvastoin - näyttää siltä että joudumma hinnoittelemaan puikulat pituuden eikä painon mukaan - niin on nyt näkymät ja kovin lupaavalta sato vaikuttaa. Pitkää tulee kuin nälkävuosi.
 
Nähtävästi täytyy kai jatkaa kellarissa laarin peräseinää, että mahtuvat potut pinoon. Se on nyt myös jo selvää että pussit menee uusiksi, itseasiassa joudumme uusimaan koko pussikannan. Saakohan siihen maatalouden vahingonkorvaustustukea jos on liian pitkä potut?

Toinen, vaihtoehtoinen tapa lienee latoa ne ristikolleen, kuten pöllit muinoin ja halkopinon päät.

 
Nooh, ehken tämä mainio naapurimme olisikin vielä meidän jättiläissadon kestänyt omassa kinkerpiirissään pysyen, jos ja kun.  
 
Mutta kun minä kävin puikuloiden päät esiin saatuani raahamaan vajasta pottumaalle Esabin tasasuuntajaa, niin silloin se tuli jo ulos saakka. 
 
Katseli äänetönnä puuhastelua. Kädet pakoputken päällä siistin asiallisesti, minkä nyt väliin toisella sormella nokkaansa tönkäsi. Jotain tehdäkseen. Ettei olisi niin joutilaan näköinen.

Aloin antamaan puikuloillemme sähköshokkeja. Piuhat vaan kiinni päähän sekä toiseen. Wirtaa semmoiset 10 amppeeria per minuutin annos kullekkin pötkylälle. Uutta tietoa. 
 
Sillä konstin saamma lisättyä antioksidantteja semmosen rapiat 50%. Se on kuulemmaa sitä terveellisempää mitä antioksidanttisempaa on pottu. Sitä paitsi se lisää potun hintaa.
 
Joten jos on omavaraistaloudessa kalliimpia pottuja, niin sitä enemmän se on kaupustelijoilta ja maataloustuista pois.
Kyllä siis kannattaa sähköistää pottupelto jos vain on valmiiksi itsekellään kyntömaa sähkön äärellä.  

Ensi vuonna ajattelimma vaimon kera kokeilla samaa hommaa myös
kesämökin pottumaalla sikäli mikäli saamma jostakin hankittua edullisen agregaatin.
Sillä tujautamma ötyä myös mökkipottuihin.

Tulinpa tässä miettineeksi vielä pitempääkin kehitysprosessia. Joskohan suuremmalla ja pitemmällä virralla saisi ne potun riähkät ihan kypsiksi asti. 
Eipähän tarvitsisi enää keskittyä nykyinimisten potunkeiton opetteluun. Senkin ajan voisi käyttää vaikka harjoittelemalla olemaan taiđiš.

HEI PRKL! Päätänkin lähetykseni tähän. 
 
Naapuri on tulossa poliisipartion ja valkotakkisten kera meidän tontille. Harppoo juuri riihiaidan yli.
Toisella valkotakkisista on joku valkea paita jossa on paljon hihnoja. Toisella pahkeisella taitaa olla ruisku. Ei sunkaan ne tule meidän pottuja myrkyttämään.
Saakeli, miehän panen semmosta vastaan.




Oh-show-tah hoi-ne-ne

Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

torstai 26. elokuuta 2010

mustikka


SELKOSiLLA

 
SELKOSiLLA
 
Tyytyneen pinnan läpi tuijotan toiseen maailmaan.
Viimeisinkin viri on laantunut;
taantunut metsän reunan tummaan syliin,
laimentunut kuiskaukseksi
ja liittynyt yhteen keijuin kera.

Vaimentunut on tuuli illan kuiskaukseksi
valon ehtyessä hämärän rajamaille.

Polveileva joki sojuu omaa iänikuista tahtiaan,
alkaen jostakin matkalla johonkin.

Kuulen kypsyneiden hillain hiljaisen virren,
istun luona savuntuoksuisen hirren
johon nojaan väsynyttä varttani.
Karttani lojuu levähtäneenä vieressä,
uksen pielessä.

Kohotan ja katsahdan ympärille;
näille tanhuville sitä palaa aina,
vaikka joka kerran lähtee viimeisen kerran.

Tulin nytkin uudesta suunnasta,
tunturin yli astuen - hetteensilmässä kastuen;
muttei sillä väliä,
näen kuvastimesta saman maiseman
kuin ennen ensimmäistä lähtöäni.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 25. elokuuta 2010

KAUNEUDEN SiSiN


KAUNEUDEN SiSiN 

Syksyn laheat merkit ovat herkästi aistittavissa
kun anivarhan,
vaikkapa suden hetkellä havahtuu siljolle.

Pysäytyskuva.
Seisahtunut hiljaisuus,
oleksiva, hiipuva hämärä löysää otettaan,
kultainen juova syöntyy taivaankaarelle,
syvä sininen hailakoituu aamun kajeeksi.

Yöpakkanen kirjoo pitsiä rapakoiden ja lasien päälle
aamukaste puolestaan juoruaan kaiken yöllisen
sellaiselle näkijälle joka herää vasta huomenen koissa.

Kun astuu ulos ja haistaa suon viipyilevän tuoksun,
aistii samalla elämän hidastuneen juoksun;
vain niillä on enää hoppu,
joille tulisi loppu - kerrassaan oikenisi koppu,
jos tänne äärimmäiseen pohjoiseen jäisivät.
Tämä on aikuisten sylilasten paikka.

Katsoopa itään tai länteen,
maankamara on kirjavoitunut;
on muutamista päivistä kiinni
ja varvikko lähtee mukaan yhtyen väriloistoon.

Maa on niin kaunis.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 24. elokuuta 2010

KOSKEN AJO


KOSKEN AJO
 
Pientä kihelmöintiä niskavilloissa.
Ajatukset poukkoilevat humeetissa kuin
ahnas taimen saatuaan koukun kitaansa.
Mielikuvat laukkovat taivaanääriä,
matkaavat mittaamattomia määriä kosmoksessa
palatakseen tähän ja nyt;
suvannon laiskaan päähän.

Moottori tyhjäkäynnillä pari piruettia,
harkiten, laskeskellen eri vaihtoehtoja - ajolinjoja.
Väylän suulle päästäkseen on vielä kierrettävä kivet,
lisättävä kierroksia vuon kavetessa kurimukseksi.

Kriittinen piste; nyt ei voi enää kääntyä,
onnistuu tai ei - mentävä on.

Keula väylään keskelle,
lisää kierroksia virran voittamiseksi.
Tehot puolelle eteen ja nousu alkaa,
adrenaliini kohisee suoniin;
viisikymmentä metriä pituussuuntaan,
parimetriä korkeussuuntaan ja niskalla ollaan.

Myrkyt poistuvat hiljalleen suonista,
helpottunut olo,
ylähuuleen herahtanut hikipisara kuivahtaa
ja matka jatkuu.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 23. elokuuta 2010

KOLME KONNAA


KOLME KONNAA

Tarina on pitkä kuin nälkävuosi joten lyhentelen sitä omavaltaisesti niin kuin näennäisdemokratiassa kuuluukin tehdä, kerran olen itse itseni tähän tehtävään itse valituttanut ja sittemmin päässyt.

Niinpä - kaikella on hintansa. Kun antaa tai jättää päätökset joko laiskuuttaan tahi muka osaamattomuuttaan toisille, on syytä enää puristella muniaan tai jotain muuta vastaavaa.
Sehän on vain silkkaa omaa hölmöyttä, jos niin päästää tekemään.

Tämä on tarina Absurdistanin presidentistä joka oli mieltynyt liemiruokiin. Sellaiselta ajalta jolloin Korruptio-peikko uinui vielä tuhatvuotista untaan lapsenkengissä syvällä Äiti Markkinatalouden kohdun uumenissa.
Tämän presidentin luokse oli saapumassa vieras jostakin eteläisestä, kaukaisesta maasta - kuningas, joka joutui pitämään talvella "ruunun kera korvalääppiä", koska oli niin kylmää.

Presidentinlinnan keittiössä vallitsi vipinä ja kävi kuhina. Suoraan sanottuna täysi tohina. Presidentti oli henkilökohtaisesti ilmoittanut aamupalalla sihteerinsä välityksellä että kunkulle on tarjottava kilpikonnanlientä; maksoi mitä maksoi. 
Ja tottahan lumedemokratiassa varat sellaiseen löytyvät; kilpikonnan suojelumomentilta. Asia oli siis hallussa.
Kokkipoika vaan heti aamusta kaupunkiin ja kauppahallille, mereneläväkauppiaalle, valitsemaan päivällisen kolmatta konnaa. Ei löytynyt sillä erää siitä hallista, joten tie sonnalla, sivuryöppyä paineli kisälli eläinkauppaan josta konna sittemmin löytyi. 
Oli omistajansa hylkäämä. Nooh - tässä tapauksessa omistaja oli kuollut ihan silkkaan tavalliseen wanhuuteen ja ajallaan, syötyään ensin koko ikänsä voita ja sianlihaa, vältellen parhaansa mukaan kaikkia kevyttuotteita. Kiertäen kaikki terveysvaikutteiset, ruoaksi väitetyt, höpötuotteet sangen kaukaa.
Ja hyvän oli ja yltäkylläisen elämän elänytkin.
Mutta vainajalta tämänpuoleiseen jäänyt kilpikonnapa sinnitteli jo sadattaviidettäkymmenettä vuotta ja oli yhä vain terve kuin pukki.
Tämän vallankumoukset, I- ja II-maailmansodan ynnä kylmänkin sodan nähneen otuksen kokkipoika osti Absurdistanin kansalaisten piikkiin ja raijasi presidentinlinnan kyökkiin.

Kiireen oli sillä välin lykännyt keittolassa, niinpä pääkokki paiskasi konnan muitta mutkitta, oikopäätä ja tylysti lihanpaloittelupölkylle, antoi viimeisen voitelun, mumisi loitsun ynnä kohotti kirvestään antaakseen tuomion käydä.
Ei se niin vain onstunutkaan. Wanha ja wiisas konna tahtoi yhä vaan säilyttää henkensä joten se kiskaisi heti sukkelaan päänpollukkansa kilven uumeniin kun kokin ote hieman heltisi.
Murhaoperaatiota yritettiin useampaan otteeseen, useampien mestaajien toimesta, aina konna veti pitemmän korren ja henkiriepu säilyi.

Adjutantti tuli tarkistamaan että kaikki on kunnossa, sillä kunkun kone laskeutuisi parahultaisesti, eikä lentoasemalta ollut pitkäkään matka linnaan sen jälkeen kun tulliselvityskaavakkeet oli täytetty ja hyväksytty.
Pääkokki Adjugai Kudjmuvai N'Gomo n'gomo, itse keittiömestari, herrojen herra, ilmaisi hyvin runsaan huolensa konnien suhteen. Nuo herra adjutantin nimeltä mainitsemat konnat jäisivät ilman kolmatta, ainakin ilman sen lientä, ellei joku hopusti keksisi jotain näppärää murhakonstia, millä tätä wanhaa hengestään pihistelevää itaraa ei saataisi pian hengiltä.

Kun herra adjutantille oli kerrottu lähes likimain kaikki ne konstit joilla henkeä oli konnalta tivattu, tämä vain tyynesti otti konnan syliinsä, kiikutti pölkylle vatsalleen ja tökkäsi peukalonsa konnan hännän juureen. 
Konnasta moinen ei tuntunut  kivalta joten se kurotti kaulansa pitkälle ulos kuorestaan huutaakseen: "VOI SAATPERKWITT!" mutta eihän konnat osaa äännellä, joten se pysyi vaiti ja yritti vain pantomiimin keinoin kuvata rakkauttaan henkeään kohtaan.
Kokki vähät välitti toisten elämästä, huitaisi laserteroitetulla kirveellä pään eroon kaulasta ja siinä rytäkässä meni konnan sataviisikymmentä vuotta elettyä elämää ihan hukkaan.

Keittiömestari hämmästeli yhä kirves kädessään tovin adjutantin osaamista, kuni vihdoin tokeni kysymään kaluunaherralta:
"No mistae sinae tietae, ettae kun sinae tyoentae peukalo konnan persieen, se tyoentaeae kaula ulos jotta voin minae lyoedae paeaen pois?

Adjutantti vastasi: 
"No kuinkas sie arvelet miun muuten saavan pomolle aamusin kaikessa hötäkässä ravatin kaulaan?"

Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Tämän tarinan "parasta ennen" käyttöpäivämäärä oli joskus 2000-luvun alkupuolella.

sunnuntai 22. elokuuta 2010

PÖTY- JA MUiTA PUHEiTA


PÖTY- JA MUiTA PUHEiTA
 
Ensin tulee kolme möllöttävää,
keltaista kuuta vastaan rinnan,
sitten tuhat puhuvaa puuta peräkanaa jonossa;
kaikilla sama ääni huojuessaan.
Että puilla muka jalat - se on vale.

Huudahdan siihen suuntaan jotain vahingossa,
oikeastaan älähdän äkkäämisestä.
Metsä vastaa - huutamalla takaisin.

Poikki loikin joen, se on wanha tuttu,
koikkelehdin,
poikkean oikealle,
tolkku pakenee humeetista juoksujalkaa
etenee jäneksen lailla puikkien vitelikön seassa.

Kerran tavoitan sen vilahdukselta,
kaikki on hetkessä ohi,
tyhjyyteen laskeutuu hiljaisuus,
äänettömyyden linnikko ripustuu kokonaisuuden ylle
ja sitten kaikki vain on.

Säännöt on kirjoitettu ulos,
ei voi olla varma enää - korkeintaan epävarma;
pitääkö kaatuva puu ääntä sittenkään,
vai onko rytinä vain pölästyneen ihmisen
korvan valetta humeettivedelle.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 21. elokuuta 2010

VÄRiSEN


VÄRiSEN
 
Tuntuu että minun on tehtävä pian jotakin;
sellaista jota en osannut kuvitella rohkeissa unissa,
muuten luulen että palkeeni halkeavat innosta
puuskan lepattaessa lahkeissa,
nostaen karvat pystyyn pohkeissa.

Tohkeissani lohkotut ajatusten siivut limittyvät
suomuksi, hopeiseksi juomuksi taivaanpiirille,
teräksenharmaan sekaan.

Taipuvat nöyrästi, joustavat soukat metsän larvat,
vaipuvat syvään kumartaen tuulta ja tuulta.

Pomppivat eetosten arvat,
sen kiihkon saa tuta vain harvat wiimassa viihtyvät;
oudon viehtymyksen joka tempaa aatoksen mukaansa,
lennättää pitkin maita ja mantuja
vihreitä, sinisiä, ruskeita rantuja myöten,
lyöden ällikällä totutut tavat nähdä ja kuulla.
Antaen luulla että tämä on tässä,
maailma nähty - vaikka peiliin on yhä kurkistamatta.

Ja virta vie, huojuttaa,
juovuttaa kelluvaan tunteeseen;
ei vain voi luovuttaa,
tarttua äyräistä kiinni ja tyssätä.
Niin riemusta värisen ja märisen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne