perjantai 30. huhtikuuta 2010

KALASTELUA


KALASTELUA

Vaikka täällä Ultima Thulessa on vielä täysi talvi, silti täällä jo joillakin seutukunnilla on alettu osoittaa kiinnostusta myös kalastukseen. Etenkin pilkkimiseen, sen sijaan että pidättäydyttäisiin vain siinä historiallisen kuuluisassa perinteisessä talviharrastuksessa.

Saattaahan toki olla, että se "perinteinen" alkaa jo maistua puulle pitkän talven jälkeen. Varsinkin kun hämärämpienkin kömmänöiden sisään pakkaa tukkimaan auringon valoa siinä määrin runsaasti, että tunnistaa kumppaninsa samaksi jonka kanssa ruskan jälkeen sisälle asettui. Jo vain se killa ossaa olla niinki.

Kevätpilkkimisessä kivointa on kun voi pilkkiä vain suuria kaloja. Ja suuria saaliita. Mikäli harrit ja raudut ovat kyllin pieniä, ne voi vain kylmästi palauttaa takaisin kasvamaan ja todeta koto- ja muulle väelle olleensa aamupäivät pääksytysten vain itseasiassa tekemässä kalastuksenhoitotyötä sen kasvatuksellisessa merkityksessä ja näkökulmasta.

Suuremmat saaliit kannattaa kyllä mainita ja niistä ylläpitää laajempaakin huhua saantipaikkaa ja painoja vaihtelevasti muokaten. 
Ei mikään tunnu mies-inimisen rinnassa mukavammalta kuin se että kaverit juoksee silmät nurin saaliin perässä ihan toisella suunnalla kuin missä ne varsinaiset suuret kalat kutevat. 
Nooo, ehken sentään kuuma rommitoti nyt kuitenkin samaan yltää.

Pilkkimistä puoltaa myös se, että kenellä tahansa suomalais-ugrilais-saamelaisella ja muunkin värisillä on tasapuolinen mahdollisuus nousta aikaisin, jo ennen sianpierasua ja hyvissä ajoin ennen suden hetkeä. Ja sitten aamukahvin jälkeen kytkeä kelkkakärry veturin perään sekä köröttää jollekin Tunturi-Lapin willien jokien harrisuvannolle tahi tunturien kainaloissa piileskeleville rautujärville ja lompoloille.

Se on enää niittä harvoja kansanhuveja johon kaikilla on mahdollisuus, saaliiden määrät toki vaihtelevat, mutta enää vain oman ammattitaidon mukaan. Jokainen saa kyllä tismalleen osuutensa. Herratkin - joilla on liero yleensä molemmissa päissä onkea.

~~~~~~~~~~~~

Kun aamunkajeessa köröttelee vaikkapa harripilkille, sitä väkisinkin tulee miettineeksi monelaisia asiota. Tavallaan sitä huomaa valmistelevansa ja yhdistelevänsä viikon sattumia tiettyihin järjestyksiin ja arvoihin joita on sitten oiwallisen mukava eritellä suuriin ja pieniin kasoihin mielessään kun istuu perillä avannon ylhäisyydessä odottelemassa sitä ensimmäistä nykäisyä.
Sitä joka pistää veren kiehumaan. 

Sitä joka saa jytisemään suonistossa höyryjunan tavoin ja kuljettamaan aivolohkoille korkeapainesuuttimista tupruttavaa adrenaliinia. Roppia joka tuottaa humeettiin sähköisen mukavan olon, hieman sellaisen kuin minkä saattaa joskus saada naisenkin vieressä maatessaan.

Ensinykäisyä odotellessa saattaa hyvinkin äkätä ja tulla jopa sellaisiinkin johtopäätelniin että oman isäinmaamme eliitin ja älymystön raskas ja jatkuva uutera työ näyttää tähtäävän ensisijaisesti siihen, että kansalaiset eivät saa tietää mitä kinkerpiirissä todellisuudessa tapahtuu, mitä on meneillään ja missä mennään.
Niin kuin esimerkiksi tässä kreikkalaisten tapauksessa oikeasti.

Hyvin runsaasti näyttää nyt siltä, että hyvin menetyvä Suomi hirttäytyy ateenalaiseen laakeripuunoksaan tieten tahtoen muutaman tumpelon, orjallisesti suurempiensa peräaukkoja nuoleskelevien ministerien toimesta.
Ja että tämän nuoleskelun seuraukset tulee maksamaan koko suomalais-ugrilainen heimo persnahallaan.

Nooh - Suomi on omana omanlaatuisine parlamentarismeineen edustuksellinen byrokratia, ei demokratia. Siksi sellainen mikä on tulossa, eli taloudellinen kataistrofi - on juuri mahdollista.
 

~~~~~~~~~~~~

Onneksi muutama älymystön edustaja on huomannut asioiden tolan olevan siinä pisteessä esim. vaikkapa ydinvoimapäätösten suhteen että nyt on hyvinkin perusteltua syytä katsoa, että kansakunnan luottamus hallituksen kepulien ja kokomustalaisten ministerien puolueettomuuteen on vaarantunut siten, että he ovat esteellisiä käsittelemään esillä olevia ydinvoimalalupahakemuksia.

Siksi 20 suomalaisen joukko: muun muassa neljä professoria sekä insinöörejä, ekonomeja ja tohtoreita on eilen, 29.4. jättänyt oikeuskanslerille selvityspyynnön keskustan ja kokoomuksen ministerien esteellisyydestä ydinvoimaloiden lupahakemusten käsittelyssä.

Syynä on tietenkin vaalirahakohu. Ydinvoimalupaesityksen hallitukselta saaneet Teollisuuden Voima ja Fennovoima ovat myöntäneet tukeneensa muun muassa keskustaa ja kokoomusta.
Siis on harrastettu maksettua arvovalintavaikuttamista.

Ajast'aikaa, hyvinkin yks'totisesti näitä em. kaltaisia asioita on pilkkireissuilla, avantojen äärillä kautta maan mietiskelty ja pähkäilty. Tulipa saalista tai ei.
Ja monen monta kertaa on avaran taivaan alla, kukin oman henkilökohtaisen jumalansa varjeluksessa ja silmäteränä tullut siihen tulokseen että hölynpöly on hölynpölyä, vaikka tuhannet ja taas tuhannet siihen uskoisivat.

Elämä kun on sen verran kovaa leikkiä, ettei siitä selviä pehmeitä puhumalla kuten poliittinen klikki yrittää uskotella.

~~~~~~~~~~~~

Aurinko nousee tänään 3:55 ja laskee 22:27. (radioaikaa). Päivän pituus on 18 h 22 min. Aikuisten oikeesti se nousee kuitenkin jo 5:09 ja laskee 23:41 (Ultima Thulen aikaa).

Vielä on 18 päivää ja aurinko jää taivaalle. Alkaa Ijahis idja, 65 vrk:n mittainen yötön yö. Vedi Ultima Thule e poi muori!

Nouskoon vaan laiskuri herrojen kellon mukaan, minä vyötän itseni, otan koirut ja lähden harripilkille ennen kuin se lemmon aurinko saa mitään aikaiseksi.

Tämä on nyt tässä.
Oh-show-tah hoi-ne-ne

Tervetuloa Absurdistaniin!

torstai 29. huhtikuuta 2010

kevät


ViiMEiNEN LUMi ELÄÄ


ViiMEiNEN LUMi ELÄÄ

Linnunlaulun täyttämä huomen avautuu kuin taulu.
Kevään tohina, oksiston kohina,
lakkapäiden lounaan pauhu on yöpakkasten kauhu;
vain paikoilleen ryytynyt ilma hyydyttää
kuohuvat kinokset toviksi koviksi kulkea.

Elämän mahtava vyöryvä voima, virtenä korvissa soiva,
virottaa kivijalan vieressä uinuvan voikukan.
Uusi aurinko syntyy aina kun silmä välttää.

Kirsillä lilluva vesi haihtuu muitta mutkitta tiehensä.
Rapaiset tassunjäljet ovat enää pian muisto;
olemattomiin hälvenevän hangen pinnalla.

Vain pohjoisen katveen varjojen huomassa,
suojassa - hämyisän siimeksen viileän sylissä,
viimeinen lumi elää tuomittuja elinpäiviään.
Kirkuu mykkää kauhuaan kynsin hampain,
pitäen kiinni viimeisten pakkasten rippeistä.

Vaikka tietääkin että se on menoa.
Kevät tulee väellä ja voimalla - rynnimällä,
kellistää kokonaisen pitkän talven niille sijoilleen.

Ja ikään kuin uudelle elämälle alttiin,
höyryävän, tuoksuvan mannun paljastaminen ei riitä,
muuttaa kaiken vihreäksi.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 28. huhtikuuta 2010

KOTAKOSKi


KOTAKOSKi
 
Kuren huuto kiirii,
kaukaa aavan takaa;
herättelee elinpiirii,
jok' vielä talviuntans' uinuu,
aloillansa hoputonna makaa.
On kirsi vielä hangen alla vakaa.

Niin se laulaa,
venyttelee kaulaa.
Lemmenpaulaa morsiollens' punoo,
sorvaa herkkää runoo,
sillä tanssin korvaa;
kuulutukset kelon kylkeen naulaa.

Virkoo uinahtanut koi,
aamun auer leijuu,
kannattelee päivän keijuu.
Sarastuksen reuna terii;
hieno huomen auki kerii,
kutittelee silmäluomen.

Virkoaa jo aikuisväki,
puuhastelee asennolla;
roikkuu pannu korennolla.
Kiehisiä joku vuolee
kylkee pian liekki nuolee.
Kukkuu jossain ensikäki.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 27. huhtikuuta 2010

PYSÄHTYNEiSYYDEN TiLA


PYSÄHTYNEiSYYDEN TiLA
 
Käännät päätäsi hitaasti eeskahtaalle pöllön tapaan.
Siinä se on;
koko maailma jalkojesi juuressa.

Pyhäpäivän huipentuma,
tuttu, mieluisa paikka yllättää tyyneydellään,
rikkumattomalla hiljaisuudellaan.
Kaikki lumen muunnelmat ovat saman kiiren päällä,
vain muutama kiven kulma kauneuspilkkuna pistää esiin.

Tuivertaneen tuulen valitus on imeytynyt
aaltoilevaan lumivaippaan levolle,
loikatakseen taas mukaan kun joku tuulista kutsuu.

Aurinko on ehättänyt toiseen valtakuntaan.
Tykky lentänyt tiehensä.

Tämä pysähtyneisyyden tila haltioittaa,
saa esiin sieluun konservoidun konservatiivin
joka ei tahtoisi lakkauttaa tolaa,
ei lähteä pois, ei lopettaa tähän näkymään,
vaan jatkaa huipulla yön syliin.

Niin on itseensä imevä kokemus,
että tällä paikalla raskii wanheta tyylikkäästi.
Kosketan huulilla huulia,
kapuan nietoksen päälle ja raapustan: AQULUK.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 26. huhtikuuta 2010

LUONTODOKUMENTARiSTi


LUONTODOKUMENTARiSTi
 
Elviira Sorkkonen sivakoi ja pysähteli vähän väliä kuvaamaan huhtikuun lopun auringon kilottamassa upeassa tunturimaisemassa. Oli siirtynyt muiden "Lapinhullujen" mukana dokumentaristiksi digikamerabuumin noustua niskanpäälle. Kyllä kaikki aloittelevat valokuvaajan plantut sen hyvin tietävät.

Kun on ensin muutaman vuoden katsellut muiden näpsyttelyä ja kuullut ylistäviä puheita ylivertaisista ominaisuuksista ja megapixeleistä, niin lopulta sitä taipuu, vakinormi-iniminenkin jonkunlaisen instant-pocketin laittamaan.

Niin oli Elviirankin käynyt. Pitkällisen estelyn ja omantunnon kera käydyn kamppailevan keskustelun jälkeen oli sitten päätynyt Uleåborgissa Verkkokauppa.comin myymälään ja sieltä camera obscuran hankkimaan.
No ei tietenkään sitä mainiota skottibändiä jolla on se mitä mainion kappale; The Sweetest Thing, mutta kohtalaisen hinnakkaan digikameran - omasta mielestään.

Tutuksi oli sitten sen kera itsensä tehnyt. Oli kuvaillut merta ja Nallikarin hiekkaa, Toppilaa ja Maikkulaa. Digi-kaupungin cityä ja sen digi-inimisiä siellä; Rotuaarilla astumassa digi-askelia eeskahtaalle. Hätäisimmät sivuryöppyä urbaanissa digi-paineessa.
 
Ensimmäisenä oli silmään pistänyt että kameran kanssa voi käyttäytyä  hyvinkin oudosti, kuten hän oli eräässä tilaisuudessa tehnyt kun oli sen ensin itsekin oiwaltanut.
Nimittäin kameran kanssa sitä saattoi mennä kuvaamaan juhlapuhujaa kesken esityksen ja sekös lempo vaan useinmiten innostuu elehtimään suureellisemmin, ikäänkuin lentoon lähtöä tavoitellen.
Mutta jos menetkin tyhmyyttäsi maleksimaan tai hötkyilemään tärkeän henkilön reviirin tuntumaankin ihan muutoin vain, niin kohta sinut vängätään väenväkisin syrjään tuulettumaan ja tekojasi hengessäsi puntaroimaan.

Niinpä Elviirakin, kuriton luonteeltaan kun on, oli mennyt ja testaillut milloin missäkin tilanteessa inimisten reaktioita. Ja todennut että jos kamera hyppysissä, asiantuntijan itsevarmoin, määrätietoisin elein patsastelee juhlakansan edessä, pyllistelee ja sommittelee kuvakulmia väännellen samalla kehoaan mitä kummallisimpiin asentoihin kaikessa rauhassa, niin kukaan ei kiinnitä siihen huomiota. Eikä kukaan yleisössä virka niin mitään.

Pelkäävät vissiin että tämä kuvaaja-akan motlake julmistuu ja näppää kuvan ja pian sitä reuhotetaan Seiska-lehden kannessa itsekukin - kokokansan silmätikkuna ja naureskeltavana. 
Huonoimmassa tapauksessa päätyy vielä jonkun syvälle korruptoituneen puolueen julkkisehdokkaaksi äänien kalastukseen. Siitä ei kyllä täyspäinen rehellinen maakansalainen selviä. Kusessa on loppuelämä.

~~~~~~~~~~~~

Aikansa kutakin. Kun Elviira Sorkkonen sitten lähti huhtikuun Walpurin puoleisella puolikkaalla Tunturi-Lappiin hiihdeskelemään, niin tällä kertaa mukana olikin uusi kapine - niiden muiden perinteisten, monissa vinkoissa ja tuiskuissa, tyvenissä ja puruissa karastuneiden joukossa.
Cänonin digipokkari pömpötti omassa lompakossaan anorakin etutaskussa valmiina käyttöön tempaistavaksi tuossa tuokiossa mikäli silmällistäkään aihetta ilmensi. Neljän gigan muistikortti syövereissään, ettei tule tungosta arkistossa.

Ja ilmenihän sitä, heti ensimmäisessä kohtauksessa kun Elviira oli jäänyt Eskelisen pikavuoron kyydistä Suttesjohkalla, Suttesgáldun eli saamelaisten pyhän lähteen, kaltion likellä. Siinä missä Kevonreitin lounaispää on ja alkaa.
 
Ilma oli kuin morsian. Enemmän kuin morsian oikeastaan. Aurinko räkötti. Pakkasta 6-7 pykälää. Kantohanki joka rohisi anturan alla. Tyven niin ettei ensimmäinenkään korsi tutissut kinoksen päällä.
Ja se hiljaisuus - heti kun Eskelisen kuski oli kaasutellut tiehensä, häipynyt Karasjohkan reissulleen - sen havaitsi, hiljaisuuden joka takertui kuin johkasta nouseva terhen kasvoja hyväilemään. Oli niin hiljaista että sen osaa kuolevainenkin kuulla.

Miten olikaan tuuli pistänyt muotoon räntänä sataneen lumen, jähmettänyt ja hyytänyt räystäkkeiksi. Siinä valojen ja varjojen leikki kisaili
sitten somasti.
 
Pakkohan se oli anorakkia vaivata ja kaivaa rintataskusta kamera, tähtäillä ja sommitella, näpsytellä kuvia eri kulmista valojen ja varjojen mukaan sopuisasti myötäeläen.
 
Eikähän siitä semmoisesta hevillä loppua tulekkaan, nykytekniikalla - kun filmikustannuksia ei tarvitse huomioida huono-osaisenkaan. Sitä vaan jatkaa näpsyttelyä. Aina tuntuu urkenevan uusi näkemys heti kun saa edellisen hädintuskin talteen korjattua.
 
Tarpeettomiksi käyvät sivakat tässä tolassa intohimoiselle dokumentoivalle nykykuvaajalle, entiselle Lapinkävijälle - ei pääse alkua pitemmälle. Eipä ole ennen malttanut pysähtyä yksityiskohtia humeettiinsa tallentamaan vaan kilometrit ne on olleet se pääasia etupäässä ja toisaalta vauhti. 

Elämykset ovat ennen keskittyneet kehon tuottamiin endorfiineihin sen sijaan että sielun olisi päästetty ahnehtimaan ja lohnimaan kauneutta ja yksityiskohtia, vielä talteen saakka - että niitä voi myöhemmässä elossaan muillekkin esittää.

Aika unohtui Elviiralta, hurahti hui-hai, kuni lopulta havahtui että Ruktajávrin autiotuvalle on reipas tovi sivakoitavaa, tosin hyvää maastoa tällä kelillä, mutta että kuitenkin.
 
Pitkin hampain hylkäsi siis dokumentoinnin ja ojenteli kamppeet järjestykseen, kiinnitti ahkion kupeille ja sivakat koipiinsa. Otti porkista tomerat otteet ja läksi sivakoimaan Luopmusjávrrien suuntaan, kohti Ruktajávrin autiotupaa. Matkaa oli pari poronkusemaa ja hilkkunen päälle eli Elviira Sorkkosen tapaiselta wanhalta konkarilta reilu pari tunteroista - sikäli mikäli nyt mitään dokumentoitavaa ei taipalella ilmenisi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Vedi Suttesgáldu e poi muori!

sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

SUHiSEE METSÄSSÄ


SUHiSEE METSÄSSÄ

Takatalvi nousee myrskyn ohessa
ja pakkaa muokkaamaan kevään sinisistä ajatuksista
tummanpuhuvia synkeitä parahduksia.
Mielen musta nostaa tuskan
jonka leppä kuskaa puudutusaineen tavoin koko kehoon.

Kun luoteinen hakkaa kaikkea höllän olevaa toisiinsa,
tahtoen heruttaa mukaansa näytteen Lannanmaahan,
saamattomuudesta tulee niin täydellistä,
ettei saamattomuudessaan kykene olemaan enempi.

Ilmassa lentelevät härän kokoiset lumipeitteet
pimentävät porottavan auringon, läikittävät maan
ja surmaavat wanhan - lähes edesmenneen,
ruskeista neulasista koostuvan lumen ilman seremoniaa.

Suhisee puissa, suhisee korvissa,
kiukku puhisee, mutta nämä päivät on elettävä.
Julma huhtikuu on raaka totuus, eikä muuksi muutu,
vaikka sen pukisi kuinka suloiseen untuvavaippaan.

Se mikä maanpiirin harmaassa orastaa on toivo;
kokemusperäinen tieto tulevasta,
kaiken Neiti Kevään oikuttelun jälkeenkin.

Kevät saa siis tulla ja mennä
Yöttömän yön ensimmäisellä hetkellä
kaikki muuttuu muuksi.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 24. huhtikuuta 2010

TALViKALASTAJA


TALViKALASTAJA
 
Pikivalkoinen jänes loikki palaksen poikki.
Se on yleispätevä suotuisa merkki Aningalta.
Se tietää hyvää saalisonnea;
sanokaa minun sanoneen.

Ja totta Mooses;
pysähdyin ja sanoin itsehilliten hiljaiselle kuolpunalle,
vaikka oli pysyttelemistä satulassa:
Tämä tietää hyvää saalisonnea.

Hillityn harkitut sanani levisivät pyyparven tapaan
kirkkaan valkealle karstanteelle.
Jopa niin sulautuen hankeen, että havaitakseni ne,
oli kaivettava ensitöikseen esiin nokilasit
tulivälineiden pussista.

Laajan aavan jäämatkan jälkeen nousin maalle
ja kuinka ollakkaan;
kaksi taistelevaa metsoa kuin suoraan taulusta,
hioo, näppäilee, kulauttelee miesten lailla.

Kulkevat ne molemmat; partahöyhenet pörhistettyinä,
pyrstö levitettynä, siivet riippuen
ja puoliavoin nokka yläviistossa.
Uhkauseleitä tehden. Väliin ilmahyppyjä.

Tämä se vasta tietääkin hyvää saalisonnea.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 23. huhtikuuta 2010

SiNNE MÄKi - TÄNNE MONTTU


SiNNE MÄKi - TÄNNE MONTTU
 
Soukkakaulainen, suippopyrstöinen kuren motlake lentää loihotti koipiaan roikottaen ympyrää pihan yllä. Lekutti se väliin siipiään, mutta pääasiassa näytti hyödyntävän auringon porottamasta asfalttikentästä nousevia termiikkejä. Taitava suoritus, kateeksi kävi katsoa.

Kyllä se sieltä yläkerrastosta jotain huuteli kavereilleen, tiedä häntä, vaikka lienevät jatisseet uudesta ydinvoimakaronkkasta. Sieltä ylhäältä kun näkee etupenkkiläisiäkin paremmin.
 
Noh, istu ja pala, mene ja tiedä?! Saattoi tuo pitkäkurkku lausua jotain kevätrunoakin, oli sillä sen verta haasteelliset äänenpainot. Käytti kirussaan modulaatiota ja intonaatiota kuin paraskin vihreiden heimoon kuuluva kverulantti.

Selvästi olin tunnistavani sinne mäen päälle laitetut sanat: "Emme petä äänestäjiemme luottamusta. Emme lähde hallituksesta koska emme ole niin luvanneetkaan."
 

Minustakin tuo oli niin hieno suoritus eilisessä ministerin argumentoinnissa, että se kuulunee joskus vielä Absurdistanin historiankirjoitukseen. Sitä paitsi näytti kurkisten sakillakin olevan hauskaa moisen lapsuksen takia ja johdosta. Sen huomasi horjahtelevasta, ajoittain epävarmasta lentokuviosta ilman tuhkaakin.

Epäilen että tuskinpa ydinvoimapäätöstä liihottelivat tänne saakka aivan pääksytysten kertomaan, pesimään niillä oli hoppua ja froualla munimaan. 

No tietysti siitä ennen herran on pidettävä normaalinen, jokakeväinen kelpo tanssiesitys frouan mieliksi jossakin suoniitulla, mieluummin  huivikaulaislta ornitoloogeilta katveessa, jos KMS-hallitus niin suo. 

Keekoiltava on kaula pystyssä siipispankkojaan läiskytellen,  tepastellen eeskahtaalle hurmaantuneena ja loveen langenneena aikansa ennen kuin froua päästää selkäänsä möyrimään. Se on kurjilla sen verran harvinaista herkkua köyriminen - kerta vuodessa,  että kyllä se vaan pistää totisemmankin miehenpuolen kenottelemaan. Nokkaa purren. Jotta sais. 
Ja vaikka olisi ne maastopukuiset pusikoissa pitkine silmineen vahtaamassa. 

Sillä erää ukko kuitenkin lensi vielä taajempaa kiekkaa, tarkasteli kai näkyisikö yhtään kontiaista tahi kohmeista sammakon lonttia verryttelemässä reisilihaksiaan auringossa. Se homma taitaa vielä onnistua perinteiseen tapaan ilman uutta ydinvoimaa. Ainakaan siitä en löytänyt mainintaa Kokomustan perusteluista.

~~~~~~~~~~~~

Jatkoin takatalven jälkien raivaamista, oli muutoin jo kolmas tälle viikolle, ja samalla sysin penkkoja muutoinkin matalammiksi, saa nääs sillä kurin hopummin rantteen kuivaksi. 
Wankkuri täytyy saada aurinkoon - porotuksen alle, että lähtee tuuletus käyntiin pakkoventiilien kautta. Kovasti jo on hinku päästä johonkin syrjemmälle leiriolosuhteisiin.

Koska yhteiskunnallisella rintamalla ei koko kevään aikana ole tapahtunut kummoistakaan tätä tuhkaepisodia lukuunottamatta, ei siis mitään merkittävää, niin jatkakoon KMS-hallitus vielä tovin, tai ainakin niin kauan kuin liikemiehillä rahat riittää. Ei se siittä enää kummene. Elämä opettaa näköjään huonosti.

Aamupakkanen näkyy kiristävän otettaan ilmanalasta, hipoo jo viittä pykälää joten nyt kirjoitan asian poikki, vyötän itseni ja käyn pukemaan asianmukaisiin vetimiin. Sitten hörpäsen kuksallisen Café Brutal'a, kiskasen Linksin pörisemään ja oiustan juomuksille ja nostan ne pois tyystin. Oli siellä kalaa tahi ei.

Toivotan itselleni lykkyä pyttyyyn, hipihiljaa, muut nääs nukkuvat, koirutkin. Nekin saa jäädä tällä erää asennolle.

Tässä kaikki pähkinän kuoressa.
Oh-show-tah hoi-ne-ne

Tervetuloa Absurdistaniin!

torstai 22. huhtikuuta 2010

mielikuva


PULLONKAULA


PULLONKAULA

Aarnimetsän reunasta näkee kuinka
nälkävuoden pituinen pullopatteri reunustaa seinäviertä.
Avonaiset suut janoovat vaativaan sävyyn lisää.

Sikinsokin levällään, huiskin haiskin sisällä huoneessa,
raajat rentoina Tapiovaara-nojatuolissa,
lojuu wiinamadon runtelema raunio.

Raollaan olevassa suupielessä kuivunut kina,
aivinainen paita rennosti kaulus auki reuhallaan,
kravatti löysättynä, seviottipuvun housut puolikintussa,
rojottaa tämä haamu - wiinapirun luoma ihmisen kuva.

Lattialla kumolleen kompastunut lasi lammikossa.
Tuhkakuppi niin täyteen tumpattuna,
että seuraava natsa upottaisi koko raadon
Delirium tremens-mereen.

Näkymässä on puolet ihmiskunnan sivistystä
ja puolet sitä vapautta jonka jokainen otus omaa
ja jota myös käyttää tuhotakseen elämänsä,
perheensä, ystävänsä,
Mutta hauskaa on, sitä ei ole kiistäminen.

Toisen puolen näkymästä muodostaa
muiden lajitovereiden tuska ja huoli,
itsehillinnän tukahduttama raivo.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 21. huhtikuuta 2010

OLEN UNELLE ALTiS


OLEN UNELLE ALTiS
 
Kovin näyttäisi - oikeastaan jo tovin,
että päivä on tällä erää valmis;
ehtoo seesteinen - voimme vaipua unten kehtoon,
liidellä leijuvaan utuiseen  lehtoon.

Lumen kihinä auringon sylissä vaimenee hiljalleen
sinisen hämyn vyöryessä yön airueena,
hyytäen hangen pinnan karkeaksi kuoreksi.

Päivän elämykset, ajatukset ja mielteet,
kasaantuvat vuoreksi unityötä varten,
kukin omaan parteensa;
ikään kuin humeetti olisi suuri ometta.

Kuulostelen viimeistä konetta joka möyrii
tunturin vilttoa kallasta ponnistellen ylös asennolle.
Myös taivaankannen palapeli on valmis,
osat niille kuuluvilla paikoillaan.
Olen unelle altis.

Luotan kasvoni untuvapussin laheaan poveen,
tuijotan tuleen ja lankean siniseen loveen,
lasken ajatukseni vapaalle jalalle.

Tuokiossa vaivun ja toivun - siinä, liki tunturikoivun;
riisun kaatiot, pukkaan haapion hopeiseen kuunsiltaan
ja soudan Höyhensaaren kultaiseen santaan.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 20. huhtikuuta 2010

Runo № 700. PÄiVÄ SARASTUU


Runo № 700. PÄiVÄ SARASTUU

Yön hiljaisuus hipaisee kasvoja,
hyppynen sipaisee olemattoman hahtuvan silmän yltä.
On varhainen aamunkoi tunturin suomassa huomassa.

Päivä sarastuu koillisen puolesta.
Sijallensa hiipuva nuotio - odotuksen aika,
vitkainen siirtyminen koiravahdista suden hetkeen.

Iho kuulee hiljaisuuden kosketuksen,
rumpukalvo havahtuu kuin olkipillin vienoon soittoon,
välinpitämätön vilkaisu sivulle uutimen raosta;
tintit kiimii - lemmen ortena koivun ritva.

Yksinäinen viaton hahtuva karkaa tiimellyksessä
tietymättömille teille.
Tuo untuvalle tuntuva leijuu keijun lailla,
tanssii tanssiaan päämäärää vailla.
Piirtää sydänpiruetteja orastavaan kajoon.

Tai ehken se on joku satunnainen koditon haiven;
muualta - kokonaan toisesta maailmasta.
Aistillinen huithapeli - haihatteleva hillitön haituva,
vaipumassa hangen huurteiseen syliin muuten vain.

Kuihtunut heinänkorsi nyökkää kohteliaasti
ottaessaan leijuvan taakan vastaan.
Äänettömän kohtaamisen jälkeen palaa hiljaisuus.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 19. huhtikuuta 2010

PALA KURKUSSA


PALA KURKUSSA
 
Nilla lisäsi vauhtia. Nainen hänen allaan voihki ja älähteli, huokaili, väliin hymyili, puhui sitä outoa kieltään. Hän istui kahareisin naisen päällä ja vauhdin kiihtymisestä johtuen keikkui yhä willimmin eeskahtaalle ja väliin sivullekkin.

Nilla sulki silmänsä ja mietti kuumeisesti. Kaikenmaailman kummallisia asioita, hävittömiäkin vilisi filminauhana ohitse. Kun hän silmänräpäyksen jälkeen avasi ne, nainen muljautti juuri silmänsä nurin päässä. Niin oli hyvä vauhti molemmilla. Kahdella tuntemattomalla, samaan pinhuusiin tahtomattaan joutuneella.

Mies yritti vyyhtää vuottoraippaa vauhdissa samalla kun huitoi pahlalla pitääkseen vauhdin yllä. Oli jotenkin sellainen tunne että nyt oli hätätapaus.  Nainen laukeaisi kohta sille sijalleen. Tämä peskin alla vähissä pukeissa oleva naaras oli saatava vikkelään tien varteen.

Tieroja lenteli rekeen kun Nilla parhaansa mukaan yritti hoputtaa jutoa parhaaseen kiitoon. Yksi poronkusema oli jo takana, nainen oli nyt taas väliin hiljaa, punotti. Näytti saaneen taas malttinsa takaisin. Ja tolkkunsa.

~~~~~~~~~~~~

Mies muisteli miten kaikki oli saanut alkunsa. Outo kieltä mongertava naiskatras oli piirittänyt hänet hotellin pihalla heti kun olivat purkautuneet linja-autosta reppuineen ja muine vermeineen. Kansainvälisellä merkkikielellä olivat ilmineeranneet tahtovansa johonkin eksoottiseen, syrjäisään paikkaan asustelemaan kahdeksi kevätviikoksi. 
Somia kun olivat, tummasilmäisiä, mustatukkaisia käkkäräpäitä, sileähipiäisiä nuoria, vereviä naaraita kaikki neljä, niin eipä kauaa tarvinnut Nillan tekemättömillä kevättöillään humeettiaan vaivata kun jo oli innokkaasti päätä nyökytellen lupamaassa mökkiä ja kyytiä ja huolenpitoa naisille.

Aslakin "pitkällä" ajaa hurauttivat Nillan asennolle, maksoivat kyydin ja purkasivat itsensä pois. Ja heti siltä tieltään varustautumaan. Nilla sovitti juton kevyen liistereen eteen, kytki vuottoraipan ja nakkasi pari kourallista jäkälää poron eteen.
Nosti haasian ululta muutaman porontaljan pehmikkeeksi pyllyjen alle. Nosteli rinkat ja rensselit pinoon reen takaosaan, kaaristi kuorman ja näytti kädellä että nyt kyytiin, lähtö koittaa.

Ei ollut jutolle kummonenkaan kuorma, neljä soukkaa, helisevää naarasta, itsekkin pikkuinen varreltaan Nilla, kun jotos oli moneen kertaan kevällä ajettu ja kovaksi tallaantunut. Kyllä siinä kelpasi poronkin mennä.

~~~~~~~~~~~~

Niin saapuivat tuvalle ja kävivät asuttamaan. Nilla opasti ja näytti selkosta ja sen tapoja. Kävelivät pitkiä lenkuroita hankikantoa pitkin. Kapusivatpa muuana päivänä läheisen tunturin kiirelle ja katselivat sieltä mailmaa joka suuntaan.
 
Vaikka olikin wanhan liiton miehiä Nilla, niin saunan oli sentään laittanut tuvan viereen koska niin sopivasti oli kaltion silmä siinä äärellä, pysyi talvellakin sulana, ei tarvinnut auki hakata vettä ottaissa.

Kylpivät porukalla, naisten vaatimuksesta, ensin Nilla vähän esteli, arveli kiusauksen käyvän liian suureksi, mutta huimapäissään lopulta suostui. Eikä katunut. Kyllä sitä monenlaista somaa on jo elämässään nähnyt, muttei koskaan näin somaa, tuumi kun valutti löylykiposta jääkylmää vettä haaroihinsa. Irvistytti, mutta oli pakko hymyillä muina miehinä.
 
Jokailtainen riesa siitä saunomisesta tuli ja eikös vaan yhtenä yönä herännyt siihen että joku lämmin ja pehmeä hilautui hänen viereensä. Hammasta purren antoi sen tapahtua mikä oli tapahtuva.
Aamulla heräsi lavitsaltaan yksin, erinomaisen tyytyväisenä. Katseli vällyjen alla nukkuvaa naarasparvea sillä silmällä, arvuutellen omassatunnossaan  onnentuojaa. 

Siitä koontui jokaöinen ja erityisen miellyttävä tapa ja muina miehinä Nilla ei eleelläänkään ilmaisut asioiden tolaa päiväsaikaan, vaikka merkittäviä silmäyksiä tuli yhdestä jos toisesta suunnasta.

Nilla oli koko ajan toiminut muonitusmestarina, ruokkinut parveaan perinteisillä erämaan eineillä. Tänään olisi vuorossa poronpotkapaisti ja tuppipotut lisukkeineen.
Hän käytti potkat kuumalla valuraudalla ja nakkeli sitten pataan, lorautti kuupallisen kaltion vettä, perään varttipivollisen karkeaa suolaa ja nosti kannen päälle. Ei siinä sen kummempia sörsseleitä sekaan lisätty. 

Neljän tunnin päästä kokeili niibin kärjellä lihoja, totesi kelvollisiksi ja pisti kuhmuisen ja nokisen alumiinikattilallisen tuppipottuja, no puikuloitapa hyvinkin, kiehumaan.
Naiset olivat sillä välin ulkoilemassa omin päinsä. Uskalsivat jo lähteä sen verta kauas kuni tupa näkyi.

Kun kamusivat reissultansa pirttiin, oli pöytä jo katettu. Ennakkoluulottomasti alkoivat kuorimaan pottuja ja sitten kurkkivat höyryvään, hyvältä tuoksuvaan pataan. Nostelivat innokkaasti potkia sievän rivin lautasen reunalle Nillan tapaan. Karpalosurvosta lisäksi. Raikautta antamaan.
 
Katsoivat sitten kysyvästi. Nilla päästeli lihan irti luusta, hotkaisi sen kitaansa ja nosti luun takaisin lautasen reunalle jäähtymään.
Kun lihat oli päästelty ja kiikutettu tuulen suojaan, hän otti hyppysiinsä luun pätkän, asetti sen huulilleen ja sitten imaisi. Luuydin plumssahti maiskahtaen ja katosi vatsan syövereihin. Toisti tempun ja naiset katselivat kiinnostuneena, alkoivat sitten toimittaa samaa asiaa.
 
Sitten se sattui, muudan Mireille niminen tummasuklaasilmä asetti täyteläisille huulilleen luunpätkän ja imaisi. Tapahtui vahinko. Ennalta-arvaamaton.
Jostakin lemmon syystä luuydin ei irronnutkaan, vaan koko luunkappale luiskahti huulilta tämän Mireillen käkättimeen. Alkoi anhiton rykiminen. Nainen muuttui sinertäväksi, liikkeet herpaantuivat. Vääräkielinen mekastus ja kälätys yltyi infernoon. Siinä kokeiltiin Heimlichin ote ja pari muutakin saksan- ja muun kielistä. Ilman tulosta. Mireille rötkötti reporankana.

Siinä silmänräpäyksessä Nilla paineli ulos, soitti jo mennessään Aslakille taksia tienvarteen. Sitoi juton reen eteen, kaappasi sylyksen taljoja ja kantoi Mireilleen yhdessä ravoille säikähtäneiden naisten kera reelle ja antoi karpan heilua.

~~~~~~~~~~~~

Sillä tiellä sitä nyt oltiin, henkeä pelastamassa täyttä häkää. Ryntäämässä suinpäin kohden tien poskessa odottavaa kyytiä.
Juto loikkasi tottunessti nikaman yli, reki ei, tärskäytti pahemman kerran niin, että Nilla oli karkuuttaa tekarinsa kairaan. Pysyi kyydissä kuitenkin. Kun katsahti naiseen, huomasi luunkappaleen luiskahtaneen kurkusta taljalle, naisen liikahtelevan. Vedet sillä oli silmissä, mutta hymyyn jo aukesivat huulet, supisi sitä omaa kieltään kun katsoi Nillaan.
Näytti Nillalle että pysäytä nyt hyvä mies se poro jo.

Kun poro oli saatu jurottamaan, kiskaisi miehen vällyjen alle. Hetkisen päästä sivustakatsojasta näytti ikään kuin Mireille olisi pyytänyt lisäämään vauhtia...

Taksikuski Aslak kyllästyi neljännen tunnin jälkeen odottamaan, pisti tunnit ylös konttakirjaan Nillan piikkiin ja lähti oiustamaan akkansa tykö odotteleamaan seuraavaa kyytiä. Sikäli mikäli akkansa ei sellaista järjestäisi - tulipahan vaan jostakin syystä mieleen. 
Oli nääs lukenut jonkun kyydittävän joskus takapenkille unohtamasta Me Naiset lehdestä että orgasmiherkät naiset kävelevät pitkin ripein askelin ja heidän lantionsa ja alaselkänsä pyörii voimakkaammin kävelyn tahdissa.
Ja sellainen kun juuri oli Aslakin oma Inka.

Nillasta tuumi Aslakki kun nakkasi kakkosta silmään:
"Kunnioitan tätä miestä ja tulen kunnioittamaan häntä jatkossakin. Eihän hyvää miestä voi yhden ainoan erehdyksen takia tuomita."

Tämä on nyt tässä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Vedi Ultima Thule e poi muori!

sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

HÖPÖ-HÖPÖ


HÖPÖ-HÖPÖ

Pyhäaamun rauha soljuu vitkaan,
samaan tahtiin kevään etenemisen kera.
Ei ole sillä kiirusta - ei hoppua,
silmään pistää ainoastaan tyyni määrätietoisuus.

Pehmeän kuulas valo siilautuu tunturin kiireen yli
ikäänkuin taivaanpiirin uudin olisi jäänyt puolitiehen.

Virran ahteen yllä kirkuva kurkipari houkuttaa
vilkaisemaan jokivarren venehaminaan;
maalle kiskotut valaat uinuvat vielä talviuntaan,
tosin muutaman tummemman kyljet väreilevät enteillen,
mutta saattavat hyvin olla nursujakin,
hylkeiden jättiläisserkkuja.

Kaikesta kun ei voi mennä takuuseen,
yösyömmen aikana ehtii tapahtua vaikka sun mitä.
Vielä eilen ehtoolla ränstynyt ruosteinen katiska
onkin luonut yön udun aikana nahkansa,
kiiltelee nyt väikkyvänä kultaisen kurran kilossa niin,
että kaivettava taskusta nokilasit on; mieli katsoa.

Vomeronasaalielimessä saattaa tuntua tervan tuoksu.
Todennäköisesti vain villiintyneen mielikuvituksen
valmistelema tepponen.

Höpö-höpö!


Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 17. huhtikuuta 2010

TUHKA UHKANA


TUHKA UHKANA

Kevät kaartuu päälle tuhka uhkana,
epävarmasti, tunnustellen - etsien sulia sijoja;
otollisia asettua atimaan.

Aloittelee puuhaa maahan ulottuvana apeana sateena,
oneana loskana, ankeina harmaina räntinä.
Rahisevina hankina, kahisevina korsina,
kaljuina orsina rannan talaksessa.
Virran pauhuna, linnun lauluna varhaisaamussa.

Sulavana routana, tuokion poutana.
Jäiden helinänä virran vuolteessa,
lounatuulen huminana huojuvan koivun ritvoissa.

Ja kuumina päivinä ihmiset äiminä päivittelee tulivuorta.

Julman raaka lämmin kevät heleine eleineen
antaa maistaa kaikki vuodenajat lyhyen tovin aikana,
lirinöineen, lorinoineen, solinoineen.
Yhä empien noustakko talven niskan päälle.

Kevään ensimmäisenä lämpimänä aamuna
voi kuulla vehreän odelman yllä leijuvan
riekaleisen autereen läpi - jos vain itse haluaa,
kuinka se vielä Hamletin tapaan arvuuttelee
jossakin sulalla kivellä huilien:
Tullakko - vaiko ei tulla? Kas siinä vasta pulma on.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 16. huhtikuuta 2010

TUHKA UHKA

TUHKA UHKA

Luottamuksen - ja uskottavuuden henkinen talo palaa  parast'aikaa poroksi, mutta meillä parahultaisesti maataan vaan - toistaiseksi. Hirveä on onni tässä onnettomuudessa. Ei sentään eduskuntatalo. Vielä. 
Tai Matti Vanhalaisen talo, se kai muistaakseni asuu nykyisin  itse hyyryläisenä kun ei muistanut niitä tupeeseen sahattuja lautoja sieltä kesämökiltään Laukaan Peuraniemestä.
Hämmästyttävää - on lähes tieteellinen sensaatio,  kuinka muistinsa menettänyt Vanhalainen voikaan muistaa kristallinkirkkaasti sen mitä ei muista.

No pääministeristä ei edes päivääkään, mutta sen sijaan että olisin huolissani politikkasten toimeentuloturvasta, vaikkapa esim. min. Hyssäläisen osalta, olen huolissani sen heidän työnsä selvästikin  aiheuttamasta hyvin kummallisesta ammattitaudista, muistamattomuudesta, huonomuistisuudesta. Ovatkohan muistaneet merkityttää sen ammattitautiluokitusten listalle? Vaikka takaoven kautta.

Muinainen kallonporaajatuttuni entisiltä hyviltä ajoilta, Psyg. sic. pac. tri. Olivier Kiimalainen oli jo taannoin, aikaa sitten, tutkimuksissaan edennyt niin pitkälle, että hänellä oli aineistoa muutama mapillinen siitä kuinka erinäiset tutkivan juurnalismin havainnot, poliisin kuulustelupöytäkirjat ja leivättömänpöydän ääressä tapahtuneet kurkistusneuvottelut politikkasten muistisyövereihin ovat nimenomaan sangen yhteneväisiä pikkunilkkien, huijareiden ja epämääräisten keplottelijoiden, parittajien ja sutenöörien kera.

Siis yks'yhteen, lähes identtiset, sekä amatöörien että ammattilaisten keskuudessa. Kukaan ei muista mitään. Tai ketään. Eikä tunne.

Mikä taas on merkittävää olennaisesti sille johtopäätökselle, että yhteiskunnallista luottamusta saavuttaakseen ja ylläpitääkseen on valehdeltava jatkuvasti kuin turkkilainen tosipaikan edessä ja olla muistamatta mitään - samaan tapaan kuin muut edellä mainitut ammattikunnat ja että näin ollen, sillä silmällä katsoen molemmat, sekä politikkaset että roistot kuuluvat siinä mielessä sille samalle listalle joiden kalloon on porattava reikä joko kuvainnollisesti tai siten perinteiseen muinais-epyktiläiseen tapaan.

Joka tapauksessa jotain on tehtävä ja hopulla, on Psyg. sic. pac. tri. Olivier Kiimalaisen vankka mielipide tässä asiassa. Ja se myös pitää. Ja jono sen kun vain kasvaa.

~~~~~~~~~~~~

Tuhka uhkaa Absurdistania nyt myös hyvin outoa ja sangen kummallista kieltä puhuvien islantilaisten takia. Vai mitä olette mieltä seuraavasta:
"Flóðið hefur náð hámarki. Talið er að hlaupið í Markarfljóti hafi náð hámarki um kl. 13 í dag. Gunnar Sigurðsson vatnamælingamaður segir flest benda til að hlaupið sé farið að minnka.
 
Gunnar hefur verið við mælingar í dag, en ekki er sjálfvirkur vatnamælir í Markarfljóti. Hann segir að skemmdir hafi orðið á þjóðveginum, en talið sé brúin sé óskemmd."

Eipä ole ihme jos ei tulivuorikaan pysty kiehumaan omissa nahoissaan kun tuollaista kuulee jatkuvalla syötöllä, alvariinsa, vaan pyrkii se lempolainen turskahtamaan riemunsa julki jään ja kiven läpi kuin mies sinisen.

Ei enää jaksa hämmästyttää miksi islandeerien pankit menivät tuhkaksi, islandeerien usko pankkeihin meni tuhkaksi kun nyt koko kinkerpiiri uhkaa sekin hajota tuhkaksi entisen, jo olemassa olevan tuhkan joukkoon.

Eikä tässä vielä läheskään kaikki, samaan syssyyn ennestäänkin jo kusessa olevat ne kansalliset lentoliikelaitokset - joissa lentäminen tapahtuu siis etupäässä lentokoneilla - kautta läntisen €uroopan joutuvat pidättämään henkeä ynnä koneensa maissa, samoin kuin matkustajat; tuon saman, vuoren purkautumisen palamisen jätteenä syntyneen lopputuotteen, kaikkialla leijuvan kuonan takia. Synkimmät mielet epäilevät tästä ainakin jonkinmoisen verotuskohteen kehkeytyvän. Parhaassa tapaauksessa sekä haitta- että hyötyveron. 

Kävelevän Kataistrofin oli nähty hymyilevän riettaasti, normaalisesti luotettavana pidettyjen lähteiden mukaan, uutisen tultua saatetuksi hänen korviensa ulottuville.

~~~~~~~~~~~~

Mutta tuo kaikki edellä mainittuhan on vielä mitätöntä pientä eimitään, suorastaan lastenleikkiä sen rinnalla että suomalais-ugrilaisen heimon luottamus arkaistisiin maantapoihin nojaavan Arkadianmäen, kreikkalaisen maakunnan mukaan nimetyn kahdensadan täydellisen nollan päivä- ja yökerhon syytinkiläisiin on haihtunut kuin tuhka tuuleen.

Sen minkä isovanhempamme vanhemmillemme opettivat jo ennen ja jälkeen Lumisodan ja he sitten meille vunukoille 60-luvulla, on nyt todistettavasti toteen näytetty:
"Politikat ovat konnia ja edustuksellinen demokratia eli lumedemokratia on hienosti sanottuna sontaläjä jota ei parane tonkia - alkaa haisemaan."

AH! Kuinka niin oikeassa he olivatkaan tuolloin, vuosikymmeniä sitten!? Nyt haisee, kaikki luottamus on palanut tuhkaksi ja lehahtanut ilmaan. Se uhkaa laskeutuessaan tukahduttaa kaiken yhteisen tekemisen kipinän, koska yleinen hyvä näyttää kertyvän valikoidusti - ei kaikkien hyväksi.

Yhteisöllisyys on palanut ohessa pöllyäväksi tuhkaksi jota vallitsevat tuulet kuljettelevat sinne ja tänne vailla minkäänlaista kiinnekohtaa, kotisatamaa. Yhteisön hyödyn tilalla on tullut ahneuden hyötö joka syö kuormasta.
Enää vain totuus on jäljellä, se ei pala tuhkaksi, mutta se kuopataan syvälle ja päälle rakennetaan ostoshelvetti.

Tyhmät ovat vain tyhmiä ja pysyvät sellaisina, ahneet ahneita. Ei sille mahda jumalatkaan mitään. Isäinmaamme kytee jo, odottaa vain sopivaa puhuria leimahtaakseen ilmiliekkiin.
Oh-show-tah hoi-ne-ne

Tervetuloa Absurdistaniin!

torstai 15. huhtikuuta 2010

hyppy


HYPPY


HYPPY

Kun saavut oudon kauniin tievan luo,
kummun joka muistuttaa neidon rintaa,
ihaile hetki sen hereää pintaa.

Juo pohjaan se ruskea litteä pullo,
jonka mukaan tahdoit, reppuusi ahdoit;
ei siellä nää kukaan.

Sitten takaisin sullo;
juoma oikean kelon luo kuoman ohjaa - poistaa pelon.

Riivi vaatteesi yltä, on siellä lämmintä kyltä,
ne pusikkoon heitä, oksilla peitä ja hiivi.
Näet edessäs' harmajan kierteisen puun;
latvassa keltaisen kuun.

Kiedo kätesi runkoon kuin itsetuntoon,
muutu puuksi puuhun,
ei enää mitään puutu;
kapuat vain nirkkoon, latvuksen kirkkoon.

Äännä pitkään HUU - katseesi sfääreihin käännä
ja hyppy tyhjään onnistuu,
tunne voimistuu, mieli rauhoittuu,
keho vapautuu.

Pöllöksi muutut ja lennät.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 14. huhtikuuta 2010

Ei YHTÄÄN HÄPEE


Ei YHTÄÄN HÄPEE
 
Kelopuussa huhtikuussa,
kiikkuu fiini likka;
hänet kekkaa hulivili käpytikka.

Hulluks' tulee,
päätä hakkaa,
lastuu vuolee, toukkaa kuolee.
Maahan saakka tävyks' nakkaa.

Kävyl' kihlaa, sohjos' kahlaa,
päristelee pöntön pohjaa,
huutaa hihkaa niin,
et' syöntä muilla vihlaa.

Ympär' ämpär' neitoo häärii,
sätkää käärii, kehuu säärii, untuvaisten suurii määrii.
Jakaa todistuksii väärii pitkin kairan äärii.

Varpaat täynnään ihkaa pihkaa,
immen seuraan viimein liftaa - tahtoo ehtaa.
Eikä tämä enää pihtaa - kehtaa.

Alkaa riitti - tikkaruoja ketään pelkää,
hyppää äkin mimmin selkään.
Eik' yhtään häpee - jos joku sattumoisin näkee.

On sillä silmät onnest' kiinni.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 13. huhtikuuta 2010

JOUKHAiSPARi


JOUKHAiSPARi
 
Nuo kookkaat valkolinnut takaa suuren veen
on jälleen tänne palanneet;
ne päiden yllä lentelee ja laulaa,
kurkottaen taipuisasti sorjaa kaulaa.

Töräyttävät fanfaarin trumpeteillaan,
niin että nimetön selkosen kulkija hätkähtää,
kasaa hartiat lysyyn - varoo putoavaa taivasta.
Ja nämä kun laulavat valkoista kevään laulua;
etsivät uveavannon tummaa väikkyvää silmää,
virran sulaa vuolasta vuota,
tai jängän sulavaa hetettä levon paikaksi.

Siipispankot suhisten soutavat ilmamerta
kunnes liidossa kaartavat,
kiertävät joenpolven sulaan.

Vettä räiskyttäen istahtavat aallon harjalle keinumaan.
Ja se on siinä. Päätepiste ja etappi.

Oi'istavat kaulansa jumalansa suuntaan
ja kailottavat luomakunnalle:

Olemme tulleet taas,
terveisiä tuoden kaukaa aavan maan ylitse,
valkoisen veden takaa - me kaksi ikuista wanhaa,
luodaksemme suven aikana uutta tulevaisuutta.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 12. huhtikuuta 2010

LiUKASTA


LiUKASTA
 
Ensin kaatui ukko, tuiskahti persielleen vaikka oli sen tuhannen kertaa kulkenut samaa jalasten jättämää ja tierojen täyttämää polanneuraa. Mikä vain lie  sattuma osunut tallukkaan nokkaan kun sieppasi siitä jalan alta ja lähätti pää tulosuuntaan kyljelleen kontin kera. 
Hyvä ettei päätään sentään kolauttanut jäiseen tantereseen tahi luita mennyt poikki. Vai kolauttiko? Alunpitäin Nikitaa imitoinut karvareuka lennähtää omille teilleen.
Sen verran äimänä näkyy istuvan nyt ukko maassa ja puhisevan. Pitelee kinnaskäissään jäätynyttä hevoisen paskaa ja juttelee sille.

Toisessa kädessä koukku, vanha piipun korsteeni, imaisee välillä sitä - ei toimi, nakkaa hevonpaskan uran syrjään, ottaa piipun toiseen ja toisella kädellä hamuaa sarkalyyssin taskusta tupakkivehkeitä, massia ynnä tikkuaskia. 
Pikkirillin ja nimettömän hankaseen ilmestyy jostakin piipputyökalu kuin taikaiskusta - näkymättömän käden laittamana. Perkele, kaikki wiisaus ei asu vieläkään helsinkissä.

Vaikka on keväkoleaa, ryppyiset koukkuiset sormet osaavat kyllä tämän operaation vaikka säkkipimessä, ilman Pekka Puskaa ja THL:n ohjetta. 
Näppärästi aukeaa hökemassi, hyppyset noukkivat juuri oikean määrän leikettä ja siirtävät sen nopsaan mustuneeseen piipun pesään, sullovat, tasoittelevat sen tiiviiksi tasaiseksi, yhtäläiseksi reunojen tasalle.
Massi roikkuu sormikoukassa kurelangastaan eeskahtaalle, mutta pysyy juonessa mukana riitin ajan.

Nyt ollaan jo voiton puolella, olo kohentuu, selkä oikenee sen minkä on varaa ja piippu hiissataan huulien väliin. Tulitikkurasia, joka etupäässä toimittelee tulusten virkaa, avataan ja sieltä poimitaan tikku ja siihen kyljestä tuli. Pesän päällä ensimmäiset savukiehkurat pöllähtävät, kuuluu vahvaa imemisen ääntä ja pian jo varsi antaa oiwallisen annoksen väkevää savua suuhun ja keuhkoihin arvioitavaksi.
Joltisenkin makustelun jälkeen ensimmäiset sinertävät savut pöllähtävät kevääseen suun ja osa nokanreikien kautta valuen. Hyväksytty.

Ilme lauhtuu, lempeys kihoaa ahavoituneille, kuluneille kasvoille sen myötä minkä savu lisää vaikutustaan keuhkoissa. On sinisen hetken aika, kaikki kaatumisesta oireillut vitutus on poissa, tilalla auvoisuus, uuden näkemiseen, kokemiseen ja suunnitteluun altis mieli. Hymyssä suin.
~~~~~~~~~~~~

Sitten kaatuu akka jonkun matkan päässä, sen kuulee vaikkei nääkkään. Sen verta kova posmitus ja sadattelu alkaa, että arimmat männyt pudottavat neulasiaan ja kävyt siementävät kuin sulhaspoika hääyönä. Vitelikössä piillyt jänes kusee housuunsa ja pötkii pakoon sen siliän tien. Kaikki kuuluu olevan ukon syytä. Sitä korostetaan. Se ei jää epäselväksi koko luomakunnalle.

Kun ukko vihdoin kääntyy akkaansa päin ja katsoo, niin akka on niin surkean näköinen että sen taakse alkaa muodostua jo leipäjonoa.

Ukko kaivaa kontistansa nokisen kanan, pivollisen valmiiksi vuoltuja kiehisiä sekä muutaman honkaklapin. Tekaisee kynsitulen, valuttaa hanasta raikasta vettä ja lykkää laitoksen tulen syliin. Sillä aikaa kun vesi ehtii kiehahtaa, ilmestyvät polanteelle kuksat, sokerikukkaro sekä erinomaista saksalaista kahvimurua. Kukallisella liinalla. Lisäksi nippu punaisia tulppaaneja vihreässä Pentik-vaassissa ynnä litteä palowiinapullo.

Kun vesi on valmista, se valutetaan murutettuihin kuksiin, piippu tukevasti hampaissa pöllähdellen. Sitten ukko katsahtaa akkaansa.
- Tulisit jo, täällä olisi ehdolla kuksallinen Café Brutal'ia.

Obladii obladaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Vedi Ultima Thule e poi muori!

sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

PUNATÄPLÄiNEN


PUNATÄPLÄiNEN

Kirpeä, hanakka aamupakkanen,
karhea, tanakka hanki,
kaukana järven aavan takana - jänkien yli,
koillisen sylissä kultainen juova.

Luonto on heräämässä,
kajo erottuu;
hämärä on vetäytymässä konnuilleen,
ensimmäisiä eläviä huomenen ääniä erottuu
pysähtyneen tuulen tyvenessä silmässä - tintit.

Karstanne rahisee sivakoiden alla kantohangella;
kas kun ei kirsku, huomaan ajattelevani
lykkiessäni tasaisen verkalleen aukeavaa valoa kohti
hangella törröttäviä kuivuneita ranstakoita väistellen.

Tämä on ylettömän pieni ja mitätön hetki niille,
jotka vasta palailevat konnuilleen suurina sankareina
nakkikojun kautta yö- ja päiväkerhoistaan,
huuruinen humeetti palowiinan sumentamana.

Minun suoritukseni on yksi pieni vaatimaton
tähdenlennon kaltainen välähdys vaipuvassa yössä.

Saavun jäälle, kairaan ja lasken siiman;
yksi isku ja ensimmäinen punatäpläinen sätkii hangella.
Oi ihana huhtikuu.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 10. huhtikuuta 2010

KUMMALLiNEN KUUME


KUMMALLiNEN KUUME
 
Se tapahtui muistaakseni,
jos nyt suinkin vain oikein muistan;
heti saatuani maailman luoduksi.
Taisi olla jotain wiime vuosisadan loppupuolta.

Heti perään iski kummallinen kuume
ja kiinnostuin runoudesta,
parhaiden sanojen sommittelusta
parhaaseen järjestykseen.

Oitis aloitin haihattelun,
riisuin mielikuvitukseni kahleista ja lykkäsin lentoon.

Kotkaksi taivaanpiirille,
kuin aaluvana saadun koottavan liidokin;
paperikaupasta ostetun balsapuisen Mosquiton...
...minä sysäsin liikkeelle.

Kahleet poltin ikuisessa tulessa,
nakaten tuhkat syöveriin.

Tuosta vähäpätöisen mitättömästä episodista saakka,
olen harkinnut sanoja, suuria sanoja, pieniä sanoja,
peräkanaa tanaan, limittäin ja lomittain;
rakennellut niistä pitkiä sanajanoja.

Sanavanoja.
Jotka johtavat horisonttiin haihtuvan purren ahteriin.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 9. huhtikuuta 2010

SYÖDÄÄN ULKONA


SYÖDÄÄN ULKONA
 

Kuulin tässä eräänä päivänä radiosta että on kuulemma sangen trendikästä käydä ulkona syömässä. Se on sitä oikeaa urooppalaisuutta, mannermaisuutta, ei mitään härmäläistä onnetonta läskisååssia ja vaking tuppipottuja. 

Suoraan sanoen kuullostihan se oudolta, eriskummalliselta ja arveluttavalta, että ulkona syömistä saatetaan jossakin perheessä suunnitella jopa koko alkuviikko kuni sitten  päädytään kohokohtaan, huipentumaan ja lopputulemaan, siihen aktiin eli juhlalliseen toimitukseen että pakataan koko poppoo johonkin restaurankiin tai pektopahiin murkinalle.
Sillä lailla.

Enpä ole koskaan syömistä moisesta vinkkelistä ajatellut. Kun asustelin muinoin ylhäällä tunturin kallaassa, puolen kilometrin korkeudella, niin ulkona syönti oli ennemminkin sääntö kuin poikkeus, mutta ei siinä mitään juhlallista huipentumaa ollut, nälkä ei lähtenyt sen kummemmin, sen kun siirtyi vain seuraavaan kertaan, olipa nokan edessä minkä sortin pöperöä tahansa.
 

Ainahan sitä, melko usein, lähes alvariinsa tulee ulkona syötyä. No ainakin makkaroita, tahi tammukkaa, tahi harria tahi rautua. 
Niitä sitä saattaa kärventää ihan vaikka huvikseen.  Vaikkei olisi niin nälkäkään. On se kala vaan niin hyvää. 
Ja terveellistäkin, sanovat. Sitä paitsi makkara lasketaan kaloihin etenkin silloin jos kalaa ei ole saatavilla. 

Taitaa koko tuo lemmon ulkona syöminen vain olla  niitä parempiosaisten kot-kot-kotkotuksia, jolla pyrkivät erottumaan tavallisesta rupusakista?
Nooh -  ainakin saavat tyhmemmät haikailemaan samasta.

Kakkiminen sentään vielä noilla kivierämaan kermapersuksilla tapahtunee normaalisesti sisällä. Ja extriimisti, vain erillistä elämysmaksua vastaan jollekin safariyrittäjälle  - ulkohyyssissa.


~~~~~~~~~~~~

Otin tässä sitten taannoin, eräänä pakkaspäivänä, sarvesta härkää ja frouaa töistä odotellessa päätin yllättää ja laittaa vermeet sille kurin että syömmä ulkona.
 

Sytytin kotaan tulet ja käänsin savuluukut oikein sitätehen myötäseen jotta savu osaa parhain päin pois eikä öksy kiertelemään kodan sisällä silmiä kirveltämässä. 
Tervaksen savu on semmonen.
 

Sitten veistin kirveellä pölkyn päällä, reilun parisen litraa lihasuljua jäätyneestä poronpaistiköntästä neljän litran pallopohjaiseen valurautapataan,  jossa jo aimo könttä kuuta  oli tirisemässä -  sekä virittelin koko hoidon kolmijalan varaan tulen ylle.

Käryyttelin rapeaksi ja ropsautin sekaan 3/8-pivollisen karkeaa merisuolaa ja sitten nuotion kyljestä, mustuneesta, kolhiintuneesta alumiinikattilasta, lumesta sulatettua, varimassa ollutta vettä niin että koko käristys peittyi jotakuinkin.
 

Odotellessani vaan hoitelin tulta, istuskelin taljoilla aikaa tappaakseni. Hämmensin kapustalla väliin käristystä ja saatoinpa epähuomiossa sortua ajattelemaan muutaman sinisen ajatuksenkin.

Kun kuulin auton erottuvan vallantieltä meidän perälle, nostin mustan kanan punaisille munille ja kaivoin tyrkylle myös ruisleipää, ynnä leukun ja voipaketin muiksi  tykötarpeiksi.
Nousin sitten kodan ovelle vastaanottamaan puolisoa.
 

Kun meteli oli vihdoin seis, kone säyseäksi taltutettu  ja hiljaisuus vaelteli jo sinne ja tänne sekä viimeinenkin ryminä ja raksutus oli haihtunut jänkään, hän nousee ylös autosta ja katsoo minuun kysyvästi. Sillä silmällä. 

Silleen välipitämättömästi, niin kuin naiset nyt vain katsovat, akkunasta ulos - tai sisään, kuten kautta aikain ovat tehneet ennenkin. 
Ja näyttää niin tuo soma otus vieläpä joutilaalta samalla tavoin kuin kalastaja veneessään tahi metsästäjä peuraa odotellessaan.
 

Ehätän selittämään että syödään nyt mekin sitten ulkona kun kerran muutkin niin tekevät. Että kuulin sellaisesta willityksestä radiosta.
 

Siirrymmä kotaan, alkupaloiksi nostan esille voipaperinyytissä aamulla savustettua rautua ja sen jälkeen ryhdymme käristyspadan ääreen. Lapamme tulen loimussa kitoihimme padasta haarukoilla puolisen kiloa käristystä molemmat ja haukomme sekaan kyytipojaksi hyvin voitettua leipää ääneti. Särpimenä nautimma purkilliset sukulaisten kiikuttamaa Duffenmåla Lingon vatten med kolsyr.

Kun pata on vihdoin lopulta puhtaaksi kaavittu, leivännurkalla pyyhitty, kaadan kuksat molemmille piripintaan a'la Café brutal. Vasta se kirvoittaa kielenkannat ja hän toteaa: 
"Voi Casherágga! Olipa pirun hyvin keitetyt potut!"

Olen kovin ilahtunut moisista kehuista ja päätän että saatanpa joskus toistekkin laittaa eineksen ulkona syötäväksi mikäli emme muutoinkin syö jo valmiiksi ulkona. 

En oikein pääse kärrille siitä, mikä tässä ulkona syömisessä on nyt niin erinomaisen ylistettävää.

Pienten esipuheiden jälkeen siirryimmä sisätiloihin, kuka mihinkin. Joku hyyssiin puuteroimaan nokkaansa, joku toinen lavitsalle miettimään ajan kulumista.

Vedi Ultima Thule e poi muori!


Oh-show-tah hoi-ne-ne

Tulen ääressä sitä tulee usein mietittyä vaikka mitä. Esimerkiksi että jos sinulla on jotain josta et voi luopua, et oikeasti elä - vahdit vain aarrettasi.

torstai 8. huhtikuuta 2010

vaihtoehto


VAiHTOEHTO


VAiHTOEHTO

Ilman kahta puhetta.
Jokaisella on vissi edellytys,
joillakin optio,
toisilla suorastaan pykälä,
oman elämänsä käsikirjassa;
paragraafi jolla rajoitetaan olennon
päämäärätöntä huseeraamista ilman lopputulemaa.
Niillä lunastetaan niitä vaatimuksia joita
yhteisössä eläminen tarvitsee.

Sillä varauksella tietty,
että on joskus luojansa kera pitänyt neuvottelun
jollakin hemmetin autiolla paikalla sateessa,
yksinäisyydessä - vaikkapa tunturissa;
autiuden tuulten huuhdellessa humeetin sopukoita.

On sopinut tietyllä välipuheella erillistoleransseista,
siitä miten omaa käyttäytymistä hillitään niin,
että on mahdollisuus sittenkin touhuta niissä rajoissa,
jotta sen pystyvät myös lajitoverit sietämään,
joltisestikin, sanoisin; hammasta kiristellen, synkistellen,
ilman suurempia kränöjä, turpakäräjiä
tai leivätöntä pöytää.
Veljenmurhista nyt puhumattakaan.

Siinä ne ovat oikeastaan - vaihtoehto ja vaihtoehto.
Ilman kahta puhetta.


Oh-show-tah hoi-ne-ne