LUONTODOKUMENTARiSTi

LUONTODOKUMENTARiSTi
 

Elviira Sorkkonen sivakoi ja pysähteli vähän väliä kuvaamaan huhtikuun lopun auringon kilottamassa upeassa tunturimaisemassa. Oli siirtynyt muiden "Lapinhullujen" mukana dokumentaristiksi digikamerabuumin noustua niskanpäälle. Kyllä kaikki aloittelevat valokuvaajan plantut sen hyvin tietävät.

Kun on ensin muutaman vuoden katsellut muiden näpsyttelyä ja kuullut ylistäviä puheita ylivertaisista ominaisuuksista ja megapixeleistä, niin lopulta sitä taipuu, vakinormi-iniminenkin jonkunlaisen instant-pocketin laittamaan.

Niin oli Elviirankin käynyt. Pitkällisen estelyn ja omantunnon kera käydyn kamppailevan keskustelun jälkeen oli sitten päätynyt Uleåborgissa Verkkokauppa.comin myymälään ja sieltä camera obscuran hankkimaan.
No ei tietenkään sitä mainiota skottibändiä jolla on se mitä mainion kappale; The Sweetest Thing, mutta kohtalaisen hinnakkaan digikameran - omasta mielestään.

Tutuksi oli sitten sen kera itsensä tehnyt. Oli kuvaillut merta ja Nallikarin hiekkaa, Toppilaa ja Maikkulaa. Digi-kaupungin cityä ja sen digi-inimisiä siellä; Rotuaarilla astumassa digi-askelia eeskahtaalle. Hätäisimmät sivuryöppyä urbaanissa digi-paineessa.
 

Ensimmäisenä oli silmään pistänyt että kameran kanssa voi käyttäytyä  hyvinkin oudosti, kuten hän oli eräässä tilaisuudessa tehnyt kun oli sen ensin itsekin oiwaltanut.
Nimittäin kameran kanssa sitä saattoi mennä kuvaamaan juhlapuhujaa kesken esityksen ja sekös lempo vaan useinmiten innostuu elehtimään suureellisemmin, ikäänkuin lentoon lähtöä tavoitellen.
Mutta jos menetkin tyhmyyttäsi maleksimaan tai hötkyilemään tärkeän henkilön reviirin tuntumaankin ihan muutoin vain, niin kohta sinut vängätään väenväkisin syrjään tuulettumaan ja tekojasi hengessäsi puntaroimaan.

Niinpä Elviirakin, kuriton luonteeltaan kun on, oli mennyt ja testaillut milloin missäkin tilanteessa inimisten reaktioita. Ja todennut että jos kamera hyppysissä, asiantuntijan itsevarmoin, määrätietoisin elein patsastelee juhlakansan edessä, pyllistelee ja sommittelee kuvakulmia väännellen samalla kehoaan mitä kummallisimpiin asentoihin kaikessa rauhassa, niin kukaan ei kiinnitä siihen huomiota. Eikä kukaan yleisössä virka niin mitään.

Pelkäävät vissiin että tämä kuvaaja-akan motlake julmistuu ja näppää kuvan ja pian sitä reuhotetaan Seiska-lehden kannessa itsekukin - kokokansan silmätikkuna ja naureskeltavana. 

Huonoimmassa tapauksessa päätyy vielä jonkun syvälle korruptoituneen puolueen julkkisehdokkaaksi äänien kalastukseen. Siitä ei kyllä täyspäinen rehellinen maakansalainen selviä. Kusessa on loppuelämä.

~~~~~~~~~~~~

Aikansa kutakin. Kun Elviira Sorkkonen sitten lähti huhtikuun Walpurin puoleisella puolikkaalla Tunturi-Lappiin hiihdeskelemään, niin tällä kertaa mukana olikin uusi kapine - niiden muiden perinteisten, monissa vinkoissa ja tuiskuissa, tyvenissä ja puruissa karastuneiden joukossa.
Cänonin digipokkari pömpötti omassa lompakossaan anorakin etutaskussa valmiina käyttöön tempaistavaksi tuossa tuokiossa mikäli silmällistäkään aihetta ilmensi. Neljän gigan muistikortti syövereissään, ettei tule tungosta arkistossa.

Ja ilmenihän sitä, heti ensimmäisessä kohtauksessa kun Elviira oli jäänyt Eskelisen pikavuoron kyydistä Suttesjohkalla, Suttesgáldun eli saamelaisten pyhän lähteen, kaltion likellä. Siinä missä Kevonreitin lounaispää on ja alkaa.
 

Ilma oli kuin morsian. Enemmän kuin morsian oikeastaan. Aurinko räkötti. Pakkasta 6-7 pykälää. Kantohanki joka rohisi anturan alla. Tyven niin ettei ensimmäinenkään korsi tutissut kinoksen päällä.
Ja se hiljaisuus - heti kun Eskelisen kuski oli kaasutellut tiehensä, häipynyt Karasjohkan reissulleen - sen havaitsi, hiljaisuuden joka takertui kuin johkasta nouseva terhen kasvoja hyväilemään. Oli niin hiljaista että sen osaa kuolevainenkin kuulla.

Miten olikaan tuuli pistänyt muotoon räntänä sataneen lumen, jähmettänyt ja hyytänyt räystäkkeiksi. Siinä valojen ja varjojen leikki kisaili sitten somasti.
 

Pakkohan se oli anorakkia vaivata ja kaivaa rintataskusta kamera, tähtäillä ja sommitella, näpsytellä kuvia eri kulmista valojen ja varjojen mukaan sopuisasti myötäeläen.
 

Eikähän siitä semmoisesta hevillä loppua tulekkaan, nykytekniikalla - kun filmikustannuksia ei tarvitse huomioida huono-osaisenkaan. Sitä vaan jatkaa näpsyttelyä. Aina tuntuu urkenevan uusi näkemys heti kun saa edellisen hädintuskin talteen korjattua.
 

Tarpeettomiksi käyvät sivakat tässä tolassa intohimoiselle dokumentoivalle nykykuvaajalle, entiselle Lapinkävijälle - ei pääse alkua pitemmälle. Eipä ole ennen malttanut pysähtyä yksityiskohtia humeettiinsa tallentamaan vaan kilometrit ne on olleet se pääasia etupäässä ja toisaalta vauhti. 

Elämykset ovat ennen keskittyneet kehon tuottamiin endorfiineihin sen sijaan että sielun olisi päästetty ahnehtimaan ja lohnimaan kauneutta ja yksityiskohtia, vielä talteen saakka - että niitä voi myöhemmässä elossaan muillekkin esittää.

Aika unohtui Elviiralta, hurahti hui-hai, kuni lopulta havahtui että Ruktajávrin autiotuvalle on reipas tovi sivakoitavaa, tosin hyvää maastoa tällä kelillä, mutta että kuitenkin.
 

Pitkin hampain hylkäsi siis dokumentoinnin ja ojenteli kamppeet järjestykseen, kiinnitti ahkion kupeille ja sivakat koipiinsa. Otti porkista tomerat otteet ja läksi sivakoimaan Luopmusjávrrien suuntaan, kohti Ruktajávrin autiotupaa. Matkaa oli pari poronkusemaa ja hilkkunen päälle eli Elviira Sorkkosen tapaiselta wanhalta konkarilta reilu pari tunteroista - sikäli mikäli nyt mitään dokumentoitavaa ei taipalella ilmenisi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ainakin 11 ystävällesi TÄSTÄ!

........

Vedi Suttesgáldu e poi muori!