SAVU

SAVU

Kesän tulon odotus alkoi laskeutua juuri tänään suvantovaiheeseen. Aurinko nousi aamulla ja jäi sille tielleen kenottamaan. Seuraavan kerran laskee tuo mokoma vasta 26. heinäkuuta kun on ensin tietenkin edellisenä iltana kipassut laskemassa jonkun hetken. Ellei sitten se hyvin, hyvin paha islantilainen tulivuoren motlake tule ja puhalla tuhkaa jo varhemmin.

Suvantovaihe on mukava sanapari, yleensä sillä käsitetään tai kuvataan tyyntä vaihetta eli tolaa, milloin missäkin, vaikkapa elämän tilanteessa. Jopa poliittiset rosvokoplat käyttävät joskus ilmaisua "suvantovaihe", lehmänkauppoja hieroessaan.
Alunpitäin suvanto mielletään virran tai vuon laajentumaan jossa virtaus laantuu.
 

Lapin suvantoa merkitsevä sana on savu, joten Savukoski on itse asiassa Suvantokoski - Koskisuvanto. 

Piru silmäkulmassa Savukurkkio tahi Savumursu.

Lienee savu jotain peruja syvännöstä, syvästä. Suvannon yläpäässähän on yleensä virran kalvama syvänne.

Eipä ole kaukana Sodankyläkään savusta, suvannosta - ei. Monia on varmaan askarruttanut että mistä lemmosta se sota siihen nimeen on oikein pakkunut (lennähtänyt) kun Sodankylähän on ollut olemassa jo ties kuinka kauan (perustettu 1893) ennen Lumi- ja Jatkosotaa.
 

Sota tulee kylään sovasta, metsäsaamelaisten sova-, kahluupaikka-sanasta. Siitä se on vaan suomenkielessä vääntäytynyt sodaksi kenties jonkun suomenkielen taivutusopissaan harhautuneen kirkonmiehen toimesta niin kuin niin moni sukunimikin on kirjoitettu kirkonkirjoihin siten kuin on kirkkoherra sen suvainnut kuulemaan. Taikka katekeetta.
"Minkä kirjoitin, sen kirjoitin."

~~~~~~~~~~~~

Aivan kaikki eivät kuitenkaan elä suvantovaihetta. Ehkä se on vain iniminen joka kaamoksen jälkeen janoaa valoa ja valkeutta niin hopulla, että äityy kiihkossaan ylikierroksille ja sitten kun tilanne valkenee koko keväisen luonnon elämänjanoisessa laajuudessaan, onkin inimisellä edessään jo yhen äkin täyttymys ja onni. Suvantovaihe. Seestyminen. Vaikka muu willi luonto painaa täysillä, keskeytymätöntä kolmea vuoroa. 

 

Kolmea vuoroa, sillä Lapin kesä on silti niin lyhyt jotta just' ja just' hät'hätää sen ehtii elämään. Sen oiwalsi jo muinoin Armas Einar Leopold Lönnbohm joka väänteli ja sommitteli sanoja niin somiin jonoihin, että niistä pitävät lähes kaikki. Syntyvät ukkoina jo sylilapset.

Tuskinpa muuttolinnuilla on kovinkaan aikaa suvantovaiheeseen tällä erää kun ne ovat juuri tänne pohjolan perille lekutelleet tahi liihotelleet?
Vain mitä tuosta kinaamaan, saattaa joku ajattelija nähdäkin pienen tovin lepoa ja taukoa (suvantoa) siipiniekoillakin ennen pärskyyn nousua. Saattaa se vain niinkin olla.
 

Tuntuu kuitenkin siltä että vastako se suvantovaihe alkaa aikuisilla lentävillä sitten kun poikaset on tankattu ja huollettu lentomatkalle ja on edessä itsellä verryttely-, tankkaus- ja huiliskeluvaihe ennen suurta urakkaa.

Etenkään kasvikunnalla sitä ei luulisi mitään suvantovaihetta olevan. Että kun joka päivän vain on lykättävä uutta kasvua. Joka ikinen hetki yösyöntä myöten on sulan aika ehätettävä pituutta ja paksuutta jatkamaan. Juuriston on hamuttava kivennäisiä ja typpiatomeja kaikin töin.
Ja lehtien rustattava vedestä ja valosta luomuenergiaa sellaisella haipakalla ja hopulla että kyllä siinä iniminenkin muuttuisi vihreäksi, ei puolueeltaan vaan ihan vaan silkasta kateudesta.

Kasvikunnan suvanto alkaa vasta syksyllä, kun kaikki valmistelu talvea varten on tehty. Tarveaineet on joko säilötty juuristoon tahi mukulaan josta sitten taas kevällä uusi pinnistys ellei iniminen ole tönkänyt niitä ja heivannut pimeään kellariinsa.
 

Toisilla muunnelmilla ja versioilla taas marjoihin, hedelmiin ja pähkylöihin ympättyinä siemeninä. Ja uhkansa niilläkin.

~~~~~~~~~~~~

Vain mitenkä se inimisellä? Eipä se ole tainnut iniminen oikein osata sitä suvantovaihetta pitää vaikka on ammattiliitot ja -kunnat sopimuksilla sopineet kesäajan suvannosta työnteon loppumattomassa virrassa.
 

Muinoin ei ollut edes mahdollisuutta kesälomaan, nykyään vapaa-aikana pitää olla aktiivinen kuluttaja, muuten ei yhteiskunta pyöri. Kaupustelijat kuolevat nälkään. Hallitukset velkaantuvat ja kansanedustajat joutuvat keskeyttämään omat suvantonsa kokoontuakseen mäelle kinaamaan ja äänestämään velkavekkulin suuruudesta.

Oikeastaan inimisen suvanto on itsensä käsissä. Arvioimalla, syvällä monitaajuisella harkinnalla voi järjestää elämänsä suvantovaiheeseen jos vain itse haluaa. Kyllä se on siitä kiinni pelkästään - ensin oppimisesta, sitten osaamisesta ja soveltamisesta.

On itse asettava osviittansa ja etappinsa.

On lakattava rynnimästä kylki myyryä, tie sonnalla sivuryöppyä - puolijuoksua.
Kiikkumasta veitsenterällä, se syö miestä. Ja naista. Ilman aikojaan.

Puheet vain wanhuuden tuomasta suvantovaiheesta ovat kovin ennenaikaisia ja
hyvin runsaasti liioiteltuja. Obladii obladaa.

Jos sinulla on jotain josta et voi luopua, et oikeasti elä - vahdit vain aarettasi ja voit huoletta unohtaa oman suvantosi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ainakin 31 ystävällesi TÄSTÄ!

........

Vedi serēnus e poi muori!

KEVÄTJUHLA

KEVÄTJUHLA

Koko varhaiskevään Uulan Pietu oli kupsehtinut akkansa kimpussa, takapäässä etupäässä. Ihmisille kun ei ole humeettiin juurrutettu erikseen varsinaista soidinaikaa. Tämän vaimoinimisen mitta alkoi vähitellen täyttyä kun Pietu-peijooni ei saanut mitään muuta merkittävää aikaseksi koko keväänä.
Alinomaan vain oli kourat haromassa hameen alle, parahultaisesti kun silmä vältti.
 

Toisaalta se tuntui kyllä mukavaltakin että joku sentään oli vielä  kiinnostunut, lemmentöistä, mutta että kun sitä jatkui ikuisuuteen asti, yötäpäivää. keskeytymättömässä kolmivuorossa ja kahvitauoillakin. 

Oli Pietu-sonni semmonen lihanhimoltaan ettei paremmasta väliä.
 

Semmoista kyltymätöntä astujaa vaan ei naisiniminen alvariinsa jaksa. Ei kertakaikkisseen jaksa.

Lopullinen silaus tuli muuaanna huhtikuun lopun aamuna - Walpurin alla. Akkaraiska kurotti kinttujaan vällyn alta pirtin lattialle. Kylmä oli. Ehtoolla oli jäänyt piisivalkia pitämättä kun Pietu ei saanut aikaseksi puita noutaa. Olisi joutunut pilkkomaan ja kun käsille oli parempikin paikka kun kirvesvarsi.
Noutamatta jäivät puut.

Nyt akka tarjosi koipeaan, mutta vetäisi takaisin ja kääriysi takaisin vällyn syliin ja kivahti Pietulle:

"Jo vain killa, jos miulla olis munat jalkhain välissä, niin killa mie ainaki puut hakkaisin, jotta ei tarvitsis aamusta palella!"

Pietu köhii peiton alla, viivyttelee ja pähkäilee, tuikkasee lopulta kiukkuisena: 
"No vastahan nuo oli, oisit hakannu!"

Se on viimeinen pisara. Akka kimpoaa väkkäränä. Kiskoo vällyn mukanaan. Sitten koivesta Pietun permannolle ja samantien rantteelle saakka. Nakkaa perään syylingit, pässinpökkimät, tikkurin ja sarkahousut, karvareuhkan ynnä lyyssin sekä kumiterät.

Sanoo painokkaasti ovea kiskaistessaan: "Nyt sitten alkoi kevätsiivous", vetää oven kiinni karmia myöten niin hyvin että riiveet pölähtävät.

~~~~~~~~~~~~

Uulan Pietu jää könöttämään toviksi paikoilleen tultuaan tyystin yllätetyksi, sanamukaisesti housut kintussa, tai siis  - heh - mitkä housut? Mutta könyää sitten ryöttikasan kera porstuan kupeen penkille ja alkaa kiskomaan vetimiään ylleens'.

Saatuaan asut kuriin rapsuttaa korvallistaan ja tuumii:
"No jo vain killa vaatimet ovat ihan eri rotua. Vastahan se hetki sitten ynisi ja suhkutti korvaan, että vielä-vielä ja lissee-lissee... ja sitten tormistuu kun hirmumyrsky tovin päästä kohta. Onkohan siihen iskenyt se vuorovesitauti? Mistä sen tietää?"

Pietu lataa ja sytyttää kiverän, pöllähyttää henkoset ja hoksaa jääneensä aamukohvetta tällä erää.

Kapsahtaa siitä kintereilleen ja pystyyn sekä lähtee lampsimaan tonttinaapurin suuntaan. Poronkusema on kärrypolkua jängän ja kuolpunan halki. Aamukohvelle meinaa ja samalla tekemään varovaisia tiedusteluja naapurin emännältä tuosta oman akan vuorovesi-ilmiöstä.

~~~~~~~~~~~~

Vaan eipä pääse Uulan Pietu kun hyvä jos puoleen väliin matkasta kun tottunut korva erottaa muusta vähäisestä kahinasta näppäilyn. 

Siinä samassa jo mustenee silmissä, otsanahka rypistyy ja  suu kiristyy väärään suuntaan. Mieleen päsähtää, jotta haulikko on tuvassa. Ja sotaisa, kiukkunen akka joka pani porstuan oven niin visusti kiinni, että täytteet pölähti, on samassa pirtissä.
Ei sinne nyt tohdi mennä.

Sitten äkkää äkin toisen vaihtoehdon. Jospa yrittäisikin päästä hivuttautumaan niin liki kukkoa jotta ylettää kaulasta napata sen kun se ryökäle alkaa hiomaan. Sehän onneton tolvana ei naisen hurmassaan kuule eikä näe silloin.

Niinpä tasoittuu ja tyyntyy Uulan Pietun humeetti, jähmettyy Lootin vaimoksi turainen ukko, höristää ja kuulostaa missä näppäilee musta kukko. Kun suunnan kekkaa alkaa varovaisesti hivuttautua soitimen suuntaan.
Se on ammattimiehen hommaa, josta Pietullakin on kokemusta jo penikasta saakka isän kera metsäreissuilta, mutta kotvaseen aikaanpa ei ole moista tullut enää harrastettua.
"Jos nyt kuitenkin kokeilisin kun se akkapahkeinen pani ne kintut ristiin kai lopullisesti... saattaa se taas antaa, jos meton sille vien...", tuumii hivutessaan.

Pysähtyy kuullostamaan onko suunta lähejäänkään oikea. Erottaa lopulta kulautukset ja samassa humettiin päsähtää, että mistä lemmosta tähän hätään nyt saisi ne kuikannahkaiset sukat, jotka olisivat äänettömääkin äänettömämmät tässä tapauksessa ja muutenkin?

Jatkaa varovaista matkaa äänien suuntaan, hionta alkaa. Pietu ottaa kolme reipasta loikkaa ja pysähtyy niille sijoilleen. Nyt ei passaa risahtaakaan, onneksi sarkavermeet eivät liiemmin ääntä pidä eivätkä kahise.
Pian jo kukko taas näppäilee. Sitten kuuluu asianmukaiset kulautukset ja Pietu valmistautuu rynnistämään.
 

Hiominen alkaa taas ja Pietu loikkaa, huomaa ilmalennon aikana kukkoukon vihreää sammalta vasten kaula taivaanpiiriä kojottaen.
Putoaa loikasta alas kontilleen ja jähmettyy.

Siltä korkeudelta erottaa hyvin neljä koppeloa metsänreunassa maassa. Hoksaa viidennenkin. Odottavan aika on pitkä. Etenkin tässä toimessa.
Ukko aloittaa taas näppäilyn, pyrstö pystyssä kiertää kehää määrätietoisesti, humalaisen tavoin, siipispankot kouhallaan. Esittää naaraille suurta lupausta ja onnen täyttymystä.

Uulan Pietu on vajaan kymmenen metrin päässä sulhasesta murha mielessä, omatunto köytettynä visusti liikkumattomaksi. Mutta kukkopa ei alakkaan kulauttelemaan, hiontakin jää. Tämä lemmon kenokaula ottaa muutaman kiimaisen askeleen lähimmän naaraan tykö ja nousee selkään isännän elkein ja rytyyttää sielunsa pohjasta.

Kyynel herahtaa herkistyneen Uulan Pietun ahavoituneelle poskelle, tola karkaa hallinnasta. Ylimääräinen oksa risahtaa ja samassa rytisee ja kaikki otukset ovat sen siliän tien poissa. Teillä tietymättömillä.
Kevään juhlahetki on auttamattomasti ohi.

Pietu kamuaa kontiltaan pystyyn, pyyhkii kämmenselällä kyyneleet ja kääntyy takaisin kärrypolun suuntaan. Kun sattuu sille, niin alkaa lampsimaan naapurin emännän tykö aamukohvelle. Sillä silmällä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ainakin 24 ystävällesi TÄSTÄ!

........

Vedi Tetrao urogallus e poi muori!

PALA KURKUSSA

PALA KURKUSSA
 

Nilla lisäsi vauhtia. Nainen hänen allaan voihki ja älähteli, huokaili, väliin hymyili, puhui sitä outoa kieltään. Hän istui kahareisin naisen päällä ja vauhdin kiihtymisestä johtuen keikkui yhä willimmin eeskahtaalle ja väliin sivullekkin.

Nilla sulki silmänsä ja mietti kuumeisesti. Kaikenmaailman kummallisia asioita, hävittömiäkin vilisi filminauhana ohitse. Kun hän silmänräpäyksen jälkeen avasi ne, nainen muljautti juuri silmänsä nurin päässä. Niin oli hyvä vauhti molemmilla. Kahdella tuntemattomalla, samaan pinhuusiin tahtomattaan joutuneella.

Mies yritti vyyhtää vuottoraippaa vauhdissa samalla kun huitoi pahlalla pitääkseen vauhdin yllä. Oli jotenkin sellainen tunne että nyt oli hätätapaus.  Nainen laukeaisi kohta sille sijalleen. Tämä peskin alla vähissä pukeissa oleva naaras oli saatava vikkelään tien varteen.

Tieroja lenteli rekeen kun Nilla parhaansa mukaan yritti hoputtaa jutoa parhaaseen kiitoon. Yksi poronkusema oli jo takana, nainen oli nyt taas väliin hiljaa, punotti. Näytti saaneen taas malttinsa takaisin. Ja tolkkunsa.

~~~~~~~~~~~~

Mies muisteli miten kaikki oli saanut alkunsa. Outo kieltä mongertava naiskatras oli piirittänyt hänet hotellin pihalla heti kun olivat purkautuneet linja-autosta reppuineen ja muine vermeineen. Kansainvälisellä merkkikielellä olivat ilmineeranneet tahtovansa johonkin eksoottiseen, syrjäisään paikkaan asustelemaan kahdeksi kevätviikoksi. 

Somia kun olivat, tummasilmäisiä, mustatukkaisia käkkäräpäitä, sileähipiäisiä nuoria, vereviä naaraita kaikki neljä, niin eipä kauaa tarvinnut Nillan tekemättömillä kevättöillään humeettiaan vaivata kun jo oli innokkaasti päätä nyökytellen lupamaassa mökkiä ja kyytiä ja huolenpitoa naisille.

Aslakin "pitkällä" ajaa hurauttivat Nillan asennolle, maksoivat kyydin ja purkasivat itsensä pois. Ja heti siltä tieltään varustautumaan. Nilla sovitti juton kevyen liistereen eteen, kytki vuottoraipan ja nakkasi pari kourallista jäkälää poron eteen.
Nosti haasian ululta muutaman porontaljan pehmikkeeksi pyllyjen alle. Nosteli rinkat ja rensselit pinoon reen takaosaan, kaaristi kuorman ja näytti kädellä että nyt kyytiin, lähtö koittaa.

Ei ollut jutolle kummonenkaan kuorma, neljä soukkaa, helisevää naarasta, itsekkin pikkuinen varreltaan Nilla, kun jotos oli moneen kertaan kevällä ajettu ja kovaksi tallaantunut. Kyllä siinä kelpasi poronkin mennä.

~~~~~~~~~~~~

Niin saapuivat tuvalle ja kävivät asuttamaan. Nilla opasti ja näytti selkosta ja sen tapoja. Kävelivät pitkiä lenkuroita hankikantoa pitkin. Kapusivatpa muuana päivänä läheisen tunturin kiirelle ja katselivat sieltä mailmaa joka suuntaan.
 

Vaikka olikin wanhan liiton miehiä Nilla, niin saunan oli sentään laittanut tuvan viereen koska niin sopivasti oli kaltion silmä siinä äärellä, pysyi talvellakin sulana, ei tarvinnut auki hakata vettä ottaissa.

Kylpivät porukalla, naisten vaatimuksesta, ensin Nilla vähän esteli, arveli kiusauksen käyvän liian suureksi, mutta huimapäissään lopulta suostui. Eikä katunut. Kyllä sitä monenlaista somaa on jo elämässään nähnyt, muttei koskaan näin somaa, tuumi kun valutti löylykiposta jääkylmää vettä haaroihinsa. Irvistytti, mutta oli pakko hymyillä muina miehinä.
 

Jokailtainen riesa siitä saunomisesta tuli ja eikös vaan yhtenä yönä herännyt siihen että joku lämmin ja pehmeä hilautui hänen viereensä. Hammasta purren antoi sen tapahtua mikä oli tapahtuva.
Aamulla heräsi lavitsaltaan yksin, erinomaisen tyytyväisenä. Katseli vällyjen alla nukkuvaa naarasparvea sillä silmällä, arvuutellen omassatunnossaan  onnentuojaa. 
Siitä koontui jokaöinen ja erityisen miellyttävä tapa ja muina miehinä Nilla ei eleelläänkään ilmaisut asioiden tolaa päiväsaikaan, vaikka merkittäviä silmäyksiä tuli yhdestä jos toisesta suunnasta.

Nilla oli koko ajan toiminut muonitusmestarina, ruokkinut parveaan perinteisillä erämaan eineillä. Tänään olisi vuorossa poronpotkapaisti ja tuppipotut lisukkeineen.
Hän käytti potkat kuumalla valuraudalla ja nakkeli sitten pataan, lorautti kuupallisen kaltion vettä, perään varttipivollisen karkeaa suolaa ja nosti kannen päälle. Ei siinä sen kummempia sörsseleitä sekaan lisätty. 

Neljän tunnin päästä kokeili niibin kärjellä lihoja, totesi kelvollisiksi ja pisti kuhmuisen ja nokisen alumiinikattilallisen tuppipottuja, no puikuloitapa hyvinkin, kiehumaan.
Naiset olivat sillä välin ulkoilemassa omin päinsä. Uskalsivat jo lähteä sen verta kauas kuni tupa näkyi.

Kun kamusivat reissultansa pirttiin, oli pöytä jo katettu. Ennakkoluulottomasti alkoivat kuorimaan pottuja ja sitten kurkkivat höyryvään, hyvältä tuoksuvaan pataan. Nostelivat innokkaasti potkia sievän rivin lautasen reunalle Nillan tapaan. Karpalosurvosta lisäksi. Raikautta antamaan.
 

Katsoivat sitten kysyvästi. Nilla päästeli lihan irti luusta, hotkaisi sen kitaansa ja nosti luun takaisin lautasen reunalle jäähtymään.
Kun lihat oli päästelty ja kiikutettu tuulen suojaan, hän otti hyppysiinsä luun pätkän, asetti sen huulilleen ja sitten imaisi. Luuydin plumssahti maiskahtaen ja katosi vatsan syövereihin. Toisti tempun ja naiset katselivat kiinnostuneena, alkoivat sitten toimittaa samaa asiaa.
 

Sitten se sattui, muudan Mireille niminen tummasuklaasilmä asetti täyteläisille huulilleen luunpätkän ja imaisi. Tapahtui vahinko. Ennalta-arvaamaton.
Jostakin lemmon syystä luuydin ei irronnutkaan, vaan koko luunkappale luiskahti huulilta tämän Mireillen käkättimeen. Alkoi anhiton rykiminen. Nainen muuttui sinertäväksi, liikkeet herpaantuivat. Vääräkielinen mekastus ja kälätys yltyi infernoon. Siinä kokeiltiin Heimlichin ote ja pari muutakin saksan- ja muun kielistä. Ilman tulosta. Mireille rötkötti reporankana.

Siinä silmänräpäyksessä Nilla paineli ulos, soitti jo mennessään Aslakille taksia tienvarteen. Sitoi juton reen eteen, kaappasi sylyksen taljoja ja kantoi Mireilleen yhdessä ravoille säikähtäneiden naisten kera reelle ja antoi karpan heilua.

~~~~~~~~~~~~

Sillä tiellä sitä nyt oltiin, henkeä pelastamassa täyttä häkää. Ryntäämässä suinpäin kohden tien poskessa odottavaa kyytiä.
Juto loikkasi tottunessti nikaman yli, reki ei, tärskäytti pahemman kerran niin, että Nilla oli karkuuttaa tekarinsa kairaan. Pysyi kyydissä kuitenkin. Kun katsahti naiseen, huomasi luunkappaleen luiskahtaneen kurkusta taljalle, naisen liikahtelevan. Vedet sillä oli silmissä, mutta hymyyn jo aukesivat huulet, supisi sitä omaa kieltään kun katsoi Nillaan.
Näytti Nillalle että pysäytä nyt hyvä mies se poro jo.

Kun poro oli saatu jurottamaan, kiskaisi miehen vällyjen alle. Hetkisen päästä sivustakatsojasta näytti ikään kuin Mireille olisi pyytänyt lisäämään vauhtia...

Taksikuski Aslak kyllästyi neljännen tunnin jälkeen odottamaan, pisti tunnit ylös konttakirjaan Nillan piikkiin ja lähti oiustamaan akkansa tykö odotteleamaan seuraavaa kyytiä. Sikäli mikäli akkansa ei sellaista järjestäisi - tulipahan vaan jostakin syystä mieleen. 

Oli nääs lukenut jonkun kyydittävän joskus takapenkille unohtamasta Me Naiset lehdestä että orgasmiherkät naiset kävelevät pitkin ripein askelin ja heidän lantionsa ja alaselkänsä pyörii voimakkaammin kävelyn tahdissa.

Ja sellainen kun juuri oli Aslakin oma Inka.

Nillasta tuumi Aslakki kun nakkasi kakkosta silmään:
"Kunnioitan tätä miestä ja tulen kunnioittamaan häntä jatkossakin. Eihän hyvää miestä voi yhden ainoan erehdyksen takia tuomita."

Tämä on nyt tässä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ainakin 21 ystävällesi TÄSTÄ!

........

Vedi Ultima Thule e poi muori!

MOLSKiHOUSUiSSA

MOLSKiHOUSUiSSA
 
Tarinat syntyvät hyvin usein aivan pienistä lyhyistä episodeista joilla sinällään ei näyttäisi olevan olevan mitään tekemistä originaalin tapahtuman kera, mutta kun se clou erottuu kuulijalle tai lukijalle, onkin anekdootti valmis vaihtamaan omistajaa.
Usein hieman rehevämmässä, paisutellussa muodossa, toisinaan taas valjumpana, kalpeampana versiona, riippuen kertojan humeetin aineksista.

Joka tapauksessa kertomuksessa täytyy olla draamaa. Kaikkihan me tykkäämme draamasta vaikka emme soisikaan sen osuvan aina omalle kohdalle. Siksi sellaiset tarinat joiden kokokohtana on huumori tai yleinen paheksunta, inhokki tms. menestyvät parhaiten.
Sen sijaan tasapaksu unettava jorina ei saa ketään hymyilemään, pikemminkin kiehnäämään paikallaan rauhattomana tai sitten suorastaan kuorsaamaan, jopa  haukottelemaan. Mikä ei ole kovin mairittelevaa taritsijalle.

~~~~~~~~~~~~

Näin pääsiäisen aikoihin puhetta ja tarinaa syntyy joka puolla valtakuntaa aktuellisti munista, jäneksistä, tipuista ja lampaista ym.ym. 
Kaikenlaista tarinaa - jos nyt faabelimaisesti aloittaisi.
 
Muistan kuinka satavuotta sitten ukkilassa pääsiäisen aikoihin syntyi  usein karitsoita. Ei toki siinä mielessä että ne olisivat siltäänsä notkuviin einespöytiin päätyneet, vaan siksi että uuhet nyt vaan olivat sopivasti tiineinä talven yli ja pyöräyttivät vuonat keväällä.
 
Tuolloin jo tiedettiin että uuhet tiinehtyvät parhaiten syksyllä ja kun Pässinbäätä pidettiin omassa taiteilijaresidenssissaan aina joulukuun alkuun saakka ennen kuin se päästettiin miehen töille lammaskarsinaan, niin selväähän se oli että vuoniminen tapahtui suunnilleen pääsiäisen seutuun. Tiineys kun uuhella kestää rahtusen alle 5 kuukautta.

No mehän ruokittiin vuonia heti kun se vain oli sallittua, sillä me tykättiin luulla hyvin runsaasti, että kun niitä ruokkii kunnolla, niin ne syksyllä jo kutovat meille lämpimiä sukkia, vantuksia ja pipoja. Kenties saamme komiat villattikkuritkin ynnä pässinpökkimät hyisen talven varalle.

Niin oli sävyisää 5-6 vuotiasiden vunukoiden näkemys lampaisiin ja villaan ja villatuotteisiin.

~~~~~~~~~~~~

Ukkilassa oli poroja, lampaita ja kyyttöjä, pari hevoista ja sika taikka kaksi. Siis kaikki vakikapineet mitä maataloudesta elämiseen oli tarvis ja loput hankittiin Liimatan kaupasta tai maalikylästä.
Sekä renki joka ajoi vettä hetteestä, teki puita ja muitakin maatalon hommia. 

Kerran se oli Ukonjuhlan tietämillä niittämässä ävärtä viitakkeella ja minä pikkunen vunukka saran laidalla katsomassa ja ihmettelemässä sitä uusissa molskihousuissa joita renki ei kuitenkaan näyttänyt hokaavan.

Kun se sitten jätti niittämättä yhden kohdan. Sellasen ympyrän - parimetrisen, niin sainpa minä pienessä humeetissani oiwalluksen mennä rengiltä kysymään asiasta (jospa se huomais uudet molskini).

Vaahtosammuttajan kokoisena taapersin jalan mittaisessa, hieman ylikin,  odelmassa rengin tykö ja kysyin:
"Miksi se setä jättää niittämättä tästä tämmösen pläntin?"

Renki-Lempinen katsoi kaihoisasti minuun, kaiveli sarkahousun taskusta Sikarinleike-tötsän ja väänsi tykötarpeista sätkän. Sytytti sen, puhalsi savut taivaan tuuliin nokan rei'istä kadehdittavan upeasti. 
Huokasi, puhalsi  ja virkkoi sitten lempeällä äänellä sävyisästi:
"No se on minulle oikeastaan pyhä paikka. Itse asiassa minä sain sillä paikkaa elämäni ensimmäisen kerran. Siksi jätän sen niittämättä yhä pyhäisin."

Minä joka en ollut juurikaan muusta saamisesta isommalti perillä kuin että ruoka-aikaan sai ruokaa jos meni pöytään kutsuttaissa nököttämään, vastasin rengille hyvin asiantuntevasti:
"Vai niin!"

No renkihän jatkoi keskeytykseni jälkeen odelman niittämistä minun jäädessä kaivelemaan nokkaani niitokselle. Jonkun ajan kuluttua huomasin sen taas jättävän pienen pläntin niittämättä. Kummallista ajattelin ja kipitin oitis rengin luo kysymään:
"Kuules Lempinen, saitkos sinä tässäkin jotain vai miksi sinä tämän?"

Renki-Lempinen nojasi viitakkeeseen, raapi leukaansa ja muiskisteli:
"No eiiiii! Jätän tämän kohdan niittämättä kun sen äiti katseli tältä paikalta meitä silloin."

Kun en vieläkään oikein älynnyt mistäpäin tuuli kävi, jatkoin yhä sekä tiedustelin tyhmänä ja viattomana:
"Ettäkö äiti? Jaa että katseli! No mitä se sitten sano - semmosesta?"

Mikko-renki otti viitakkeen, alkoi niittämään niittua ja totesi olkansa yli:
"Bää-ä-ä, bää-ä-ä!"

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ainakin 11 ystävällesi TÄSTÄ!

........

Vedi Ultima Thule e poi muori!

SÄKKiJÄRVEN POiKA

SÄKKiJÄRVEN POiKA

Kevään tulon varmoja merkkejä ovat jäälle, jonnekkin suojaiseen poukamaan ilmestyvät pilkkiukot ja -akat. Yltiöpäisimmät hurjapäät kököttävät avarilla selillä sitä maailman suurinta kalaa ja saalista nykkimässä polttavan tuimassa pohjan tuulessakin.
Ja kotirakkaat raijaavat jäälle mukavuuksilla varustetun laatuaika-kopperon josta käsin voi pilkkiä tai olla muuten akkaansa paossa.

No tämä tarina ei kerro ensiksi-, eikä viimeksi mainituista, vaan noista sinnikoista, sankarpojista, eräästä niistä, jotka sitkeästi kykkivät säässä kuin säässä jäällä. Oikeastaan osa heidän elämästään on jäätynyt kevätjäähän niin perusteellisesti, että vain kuolema sitten lopulta erottaa.

Eräs tällainen elämää suurempi eläjä oli muudan Kiureli Issakainen, vehmersalmelainen, sittemmin kuopiolaistunut, Kivennavalla syntynyt evakko, Säkkijärven poika.
Myöhemmässä elämässään tyystin savolaistunut, niin tyyliltään kuin kieleltäänkin. Ja ankara pilkkimies.

~~~~~~~~~~~~

Tämä Kiureli se vasta sinnikko oli kalan perään, verkkojakin se kyllä liotti jään alla, mutta erityisesti pilkkiminen oli sille sitä ihtiään, sitä varsinaista leipähommaa.
Kaiken ylettyvän aikansa ja vähän päällekkin se kykötti pilkkimässä ja sai kalaa. Eipä tainnut olla sellaista reissua, että munat olisi joutunut pataan laittamaan. "Kyllä sitä nyt sen verran että silmät kahtapuolta siimaa...", sanoi.

Mutta kilpailuhin ei osallistunut jostakin syystä. Eikä syytä tiedetty. Se harmitti monia muita jotka alvariinsa kisoissa ramppasivat pitkienkin matkojen päässä ja olisivat halunneet haastaa joskus Kiurelin, mutta ei, kisaan ei suostunut, muulloin kyllä jäällä kykötti. Ilman aikojaan.
Ja monihan sen seurassa kulki aikansa ja kyllästyi. Aloitti seuraavana talvena taas ja kyllästyi. Niin oli tappava Issakaisen tahti. Mutta tuli kyllä kalaakin.

Muuan Pärnäsen Veke oli kerran tavannut sen aavalla selällä, Pistokarin laidalla uveavannolla nyppimässä. Hiljasella viikolla. Iltapäivä jo pitkällä. Oli ohikulkeissaan paarustaissa kysässyt että syöpikö se kala, kun muilla ei nykyäkään?
Siihen oli vastannut Issakainen jotta pittäähän sen syyä, eihän se lempo muuten  taho ellää.

Kun me, minä ja pari kaveriani vunukoina sitten sen ainoan kerran Kiurelin yhytimme jäältä, niin siellä se istui parinkymmenen asteen pakkasessa, hirvittävässä viimassa avopäin. Kun pääsimme kohdalle ja liki, me tietysti kysyttiin että miksi se setä avopäin pilkkii näin hirviällä ilmalla, niin tämäpä vasta viisaasti osasi vastata ja asian perustella:
"Ka eilennä olin tuossa Ryväskarin liepeillä. Tuo turkispukkeine olj huutanu ja tarjonnut montahhii kerttoo konjakkiryyppyvä - rannassa sittä vasta kerto, vuan  kunen kuullut kun ol se pahkeisen karvahattu miula korville sivottu. No nyt kuulen jos se yhä tarjoaa. Tuolla se tuas istua könöttää."
Kiureli nyökkäsi susiturkkiin ja nikitaan pukeutuneeseen paksuun ukon körilääseen vähän matkan päässä.

No mehän emme tulleet hullua hurskaammiksi vielä tuohon aikaan tuosta tiedosta. Kun emme viinastakaan ymmärtäneet juuri yhtikäs mitään muuta, kuin että sitä ei pidä ottaa krapulaa edeltävänä iltana.

Kun palasimme jäältä kotiin tyhjin käsin, jouduttiin illalla taas syömään kapakalakeittoa. Kyllä se syö ennen kuin selkäänsä ottaa.

I.N.R.I.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ainakin 11 ystävällesi TÄSTÄ!

........

Insignia Naturae Ratio Illustrat – järki valaisee luonnon merkit!

KERiJÄ

KERiJÄ

Satoi maahan asti, välillä paistoi, pääasiallisin tola oli kuitenkin rännän sekainen loskakeli, josta oli pääseminen, oli se niin tympeää jo kun sitä oli kestänyt jo viikosotalla.

Sitä ennen oli ollut pakkaset. Kolmekymmentä viikkoa - hyvä isä, yli puolivuotta, oli elohopea jököttänyt kuivan pakkasen puolella. No on sitä vaan siinäkin olemista.
Halkoa sai kantaa selkä vääränä, tuvan uuni ahmi kuin Moolokin kita jatkuvaan lisää poltettavaa. Sitä paitsi halot oli loppuneet jo heti alkuunsa, kahdennellatoista viikolla.

Sen jälkeen oli alkanut karjattoman, hirsisen ometan pilkkominen. Ensin suoraan moottorisahalla seisovasta seinästä hirret - parhaat palat. Myrkyttömät, aikanaan punamullalla sutaistut ja sitten miljoonien sadekuurojen huuhtelemat. 

Hyvin kelpasi ahnaaseen kitaan ja hyvin paloi, ei pahemmin houkutella tarvinnut, mutta tietäähän sen, honkapölkky, rutikuiva, sehän palaa lähes kuin ruuti. Jatkuvaan sitä sai syytää. Juuri ja juuri riitti. Parretkin meni ja mullien karsinan laidat.

Mutta kestettiin. Pakkanen oli taas ohi. Tulevan sulana kautena, mikäli aurinko suostuisi näyttäytymään, olisi viisasta lähteä halkometsään ja varata seuraavaan pakkaaskauteen riittävästi puuta. Etteivät kyläläiset pääsisi sanomaan etteikö pärjättäisi. 

Ometan polttivat pahkeiset. Juorusivat kylällä

~~~~~~~~~~~~

Mutta ensin tämä kehvelin loska ja rapa. Lyhytjalkainen, pitkäkarvainen koiran piru kantaa risua ja muuta sälää jokaiselta kusireissulla palatessaan niin että reitin porstuasta piisin viereen saa perässä lakasta ja luututa joka kerta. 

Kerijä pitäisi saada, mutta niitä on nykyään harvassa. Tulee samalla töin sitten vasta kun tulee naapuriin kerimään muutaman lampaan. Wanha emäntä tykkää kuulemma ajankulukseen vielä kehrätä omat maatiaislangat.

Sehän jää nykypäivän inimisiltä useimmilta tekemättä, langan kehrääminen, taito ei riitä vaikka osaa käyttää monimutkaista tietokonetta, näpelöidä silmät ummessa kymmenellä sormella.

Vain annahan kun eteen nostetaan rukki ja vasullinen lepeitä, niin siinä saavat olla maailman tappiin saakka. Pakkasten taas tullessa jäädytään sille sijoilleen tikkuritarpeiden eteen.
On se niin vaikeaa langan teko osaamattomalle, jos on itse keritseminenkin, keritsimillä. 

Kyllähän sitä nyt sähkökoneella nahkan kun nahkan saa näkyviin kuka tahansa kun aikansa turaa, mutta mikäpä on jälki? Onko sileä ja silmälle soma, kädelle sileä ja vielä kantajalleenkin mieluisa?
Siitä en anna takuuta ens'kertalaiselle, en tois'kertalaisellekkaan.

Saisi jo tulla rapsakka pakkanen tai se kerijä, ei piru tätä jaksa tätä pitemmälle enää. Jahka kohta ei kuulu ei näy, otan kerihtimet ja kerin itse.
Mitä lempoa se nyt ootatuttaa?

Nainen katsoo huurottuvasta akkunasta ulos, kuksallinen kahvia hyppysissään, imeläkivi huulilla, kuten naiset kautta aikojen ovat tehneet; näyttäen joutilaalta samalla tavoin kuin metsästäjä saalista odotellessaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ainakin 66 ystävällesi TÄSTÄ!

........

Elämän tarkoitus on oivaltaa itseä ja luontoa kunnioittava henkilökohtainen moraali ja elää siten.

VAHiNKO Ei TULE KELLO KAULASSA

VAHiNKO Ei TULE KELLO KAULASSA

Joskus heti taannoisen Lumisodan jälkeen, vaiko olisiko ollut sen jatkon jälkeen kun olimme eräänä syyskesän päivänä hirvenmetsällä isännän kera. En muista enää tarkkaan. Kuitenkin minä, nuori renkipojan planttu ja isäntä, vöyri iso ja vatsakas jokapaikan oikeassaolija. Johtaja ja suuri herra.

Päivä oltiin naakittu otusta jonka jäljet havaitsimme aamutuimaan kaurahalmeessa. Ensin luulimme jälkiä kouvon tekeleeksi mutta isäntä Herkko Portimo ei löytänyt muuta kuin hirven paskoja ja niillä tiedoin tuli siihen johtopäätökseen ja päätti että isolihahan se siellä oli lohminut kauraa pötsiinsä ja tallonut samalla oli se puoli kapanalaa hyvää kortta lysyyn ja paskonut sinne tänne hujan hajan kaupan päälle.

Sanomattakin lienee jo selvää, että kruununpään metsästyksemme tapahtui hyvin ennenaikaisesti ja runsaastikin ennen virallista metsästysaikaa ja tietty ilman lupaa. Eihän sitä nyt muuten.
Vaikka kenties Herkko Portimolla olisi sellaiseen lupajuttuun ollutkin mahdollisuus kun silloin tällöin ryyppäsivät itsensä henkihieveriin nimismiehen kanssa apteekkarin huvilalla. Niin hyvää pataa olivat keskenään.

~~~~~~~~~~~~

Mutta sillä erää olimme siis Joron jäljillä niin sanotusti. Omalla luvalla ja minä reppana käskystä syntiä ja rikosta tekemässä. Herran nuhtesta ei ripaustakaan omaatuntoa kolkuttamassa.

Herkko se siinä lompsii edellä takaa ladattava lankapiippuinen mustaruuti Husqvarna 16 cal. olalla kun minä teräväsilmäisenä huomaan että vitelikössä vilahtaa jotain ruskeaa ja risahduskin kuuluu.

Pontevasti nykäisen isäntää kyynerpäästä ja osoitan sormella havainnon suuntaan. Metsästäjä pysähtyy, tiirailee, höristää, vahtaa ja siihtailee, kohottaa jo tussarin olkaa vasten mutta sitten raukeaa ja pian lompsimma taas tuskin havaittavaa poluntapaista eteenpäin.

Sitten pysähtyy isäntä itse. Kyyristyy ja hiiviskelee varpaisillaan paksujen puiden lomassa puikkelehtien. On selvästi havainnut saaliin, niin uskon ja odotan mitä tuleman pitää.

Pian kyyristyy, laskeutuu toiselle polvelleen, nostaa tussarin olkapäätä vasten ja sihtaa. Liikuttelee piippua kaaressa hitaasti, lopulta nään kuinka sormi koukistuu koukistumistaan ja lopulta kuuluu klik kun iskuri lyö, samassa silmänräpäyksessä tussahdus, tulenkieleke ampaisee pyssynpiipusta ja kärventää raidan lehtiä.
Samaan syssyyn putkahtaa tulikuuma täyteinen piipunsuulta ja aloittaa tappavan matkansa kuolinlaulun kera kohteeseensa valtavan savupilven saattelemana. Muistan vieläkin sen mätkähdyksen jonka "kuula" päästää osuessaan.

Minä huudan heti ilosta, tepastelen ja tanssahtelen kuin kurki kiima-aikaan Vinninrimmillä. Huutaa kailotan heti perään täyttä kurkkua isännälle:
"HEI - me tapettiin ontrus, me saatiin hirvi!"

Voi sitä lapsellista iloa jonka isäntä tylysti keskeytti kysymällä:
"Ai ketkä me?"

Sellainen vetää herkän pikkupojan sielun herkästi alamaihin. Panee ajattelemaan kaikenlaisia pahoja ajatuksia vanhemmista inimisistä, etenkin isoista isomahaisista isännistä.

~~~~~~~~~~~~

Elämä on kuitenkin sellainen, että piankos kipeistä toivutaan kun tiedossa on jotakin mielenkiintoisampaa. Lähdemme marssimaan saalista kohden, lehtiä ja oksia taivutellen ja pusikkoa raivaten. Sitten tulemme pienelle luonnonaukiolle tai ahon tapaiselle.

Kauhea yllätys hiipii niskavilloihin ja puistattaa käsivarret kanalihalle. Katsahdan isäntää, sen kasvot ovat kalvenneet ja näyttää kuin hiki olisi kihoamassa otsalle. Herkon suu haukkoo. Sanakaan ei kuulu suusta. Ei minun, ei hänen.

Edessämme lojuu hengettömänä raatona Hupelin Aliinan Omena-lehmä, tummanruskea niin kuin otruskin muka on syyskesällä. Mutta ei auta, raatona tämä makaa. Selvä vainaja, pappia vaille enää ja saattovirttä.

Isäntä-Herkko vilkaisee minuun asetellessaan Husqvarnaa puuhun nojalleen ja puukkoa tupesta löysytellessään. Avaa lopulta suunsa ja kähisee:
"Kuules renki - mehän ammuttiin perkele lehmän piru!"

Minua ei yhtään pelota, että se minut ampuisi. Katson sitä silmiin ja sanon:
"Ai! Ketkä me?"

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ainakin 35 ystävällesi TÄSTÄ!
........
Elämän tarkoitus on oivaltaa itseä ja luontoa kunnioittava henkilökohtainen moraali ja elää siten.

ULURU JA DUOTTARSiLLAN

ULURU JA DUOTTARSiLLAN

"Yksinkertainen on kaunista" on mielilauseitani, samoin "pieni on kaunista". Joidenkin mielestä "suuri on kaunista" tai ainakin jotakin mahtavaa, mahtipontista, upeaa tms. Ja saa ollakin, mitäpä noista nyt kiistelemään ja hampaita kiristämään. Sopiihan kosmokseen kaikenlaisia monenlaisia erimieliä.

Joskus kun uteliaisuuttaan innostuu tarkastelemaan yksityiskohtia, huomaa kuinka suurinkin loppujen lopuksi useimmiten koostuu pienistä yksityiskohdista, vaikkapa esimerkiksi maailman suurin huviristeilijä Oasis of the Seas, joka valmistui taannoin STX Europen Turkkusen telakalta.

Sen sijaan suuri ja kaunis kokonaisuus on aboriginaalien Pitjantjatjara-kansan pyhä paikka Uluru. Se tunnettiin aiemmin nimellä aiemmin Ayers Rock. Se on jättimäinen kivimuodostuma Australiassa.
Nimi on aboriginaalien kieltä (Uluru) ja tarkoittaa "kohtaamispaikkaa". Monet sen muodot, lähteet ja kalliomaalaukset kertovat myyttisestä uniajasta.

Ulurua pidettiin aiemmin virheellisesti maailman suurimpana kivenä. Se on kuitenkin uusimpien tutkimusten mukaan vain osa paljon suurempaa, enimmäkseen maanalaista kalliota. Siis kallionpahka, -selkä, jonka korkeus on ympäröivän tasangon pinnasta n. 350 metriä ja ympärysmittaakin on lemmolle kertynyt kahdeksisen kilometriä.

Uluru vaihtaa väriään valaistuksen muuttuessa vuorokauden- ja vuodenajan mukaan. Varsinkin auringonlaskun aikaan se hehkuu erityisen punaisena.

Ulurusta siis voisi sanoa että "suuri on kaunista".

~~~~~~~~~~~~

Utsjoella on alkuperäiskansalla (saamelaiset) kolme pyhää vuorta, -tunturia: Karigasniemen Ailigas, Nuvvus Ailigas ja Utsjoen Ailigas. Joku kesä sitten olin menossa ensin mainitulle Ailiggaalle. Omat penikat olivat menneet sinne jo edeltä, tarkoituksenamme oli kavuta huipulle. Itse jäin vielä puuhastelemaan jotakin wankkuriin ja kun vasta kun sain hommani tehtyä, pakkasin vermeet koslaan ja läksin samaan suuntaan.

Koska kuljetan kameraa alvariinsa mukana, niin myös tarkkailen tienposkia tiiviimmin kuin ehkä pitäisikään. Joskus harvoin se kannattaa mutta useimmiten pysähtyminen on vaarallista paikan- ja liikenteen suhteen tai muuten vaan kehtuuttaa.
Varmaankin ne "parhaat kuvat" on jäänyt ottamatta pääosin laiskuuden takia. Siksi että en ole viitsinyt nähdä vaivaa peruttaa tai olen jostakin muusta keksinyt jonkun oiwallisen tekosyyn.
Sellainen on iniminen.

No nyt, sillä kertaa, olin mukamas jollain hopulla menossa sinne tunturiin. Annas olla, hieman ennen Sulaojan ja Kevon reitin parkkipaikkaa huomasin apumiehen puolella penkassa oudon retliinin värisen läntin. Heti perään useammankin.
Tällä kertaa vilkaisin perspeiliin ja jarrutin samassa jo kiivaasti. Liruutin ja koukkasin sen verran raviin että se oli turvallista. Tie on suora sillä kohtaa.
Sitten kaapaisin kamerani ja läksin harppomaan ojanpohjaa tulosuuntaan.

Oikein olin nähnyt. Raviojan ahteella oli kymmenkunta retliiniä kasvustolänttiä aina ämpärin kokoisesta parin neliön kokoiseen saakka. Upea näky kellertävässä hiekassa jossa myös jäkälää ja sianpuolukan tummanharmaan-vihreähköä varvikkoa.

~~~~~~~~~~~~

Kyllä sitä iniminen nöyrtyy, varsinkin meikäläisen oloinen huononäköinen, jonka pitää pientä ja kaunista nähdäkseen vaihtaa lasit ja vielä kykistyä kontalleen maahan pyllimään perä taivasta ja tiellä säädyllisesti kulkevia kohden että näkisi mistä kaikesta se ihanuus oikein muodostuu.
Siihen väliin on vielä vastattava puhelimeen ja selitettävä mistä johtuu viivytys.

Kyseessä oli peräti harvinainen Tunturikohokki-, Duottarsillan- (Silene acaulis) kasvusto. Harvinainen siksi että paikka oli "väärä", kuten selvisi jälkikäteen. Tämä laji viihtyy tutkimusten mukaan kalkkipitoisilla mailla ja tuntureilla.
Ja niitä kun on Suomen olosuhtessa pääosin käsivarren seutuvilla.

Nooh - kuitenkin kuvasin sitä edestä ja takaa, yltä ja päältä ja kaikilta sivulta. Kun sitten näytöllä tutkailin kuvia huomasin että kasvusto koostui minimaalisen pienistä upeista kukista ja niistä siis tuo otsikkokuvannäytekin. Otsikkokuvan kukka on luonnollisessa koossaan noin 3-4 mm halkaisijaltaan.

~~~~~~~~~~~~

Monen monta kertaa sama asia on tullut eteen luonnon pienen pieniä yksityiskohtia makrolla kuvatessa.
"Pieni on kaunista", usein ei kuitenkaan kovin yksinkertaista ja pelkistettyä vaan on tarkemmin katsottaessa hyvinkin monimutkaista rakennetta.
Ja niin miniatyyrikoossa että se useimmilta tätä hetkeä elävältä hätähousulta ja kiiruussa juoksevilta jää wuorenvarmasti näkemättä, ellei joku heidän puolestaan ota ja kykisty niitä kuvaamaan ja esille tuomaan.

Elämä on.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ainakin 135 ystävällesi TÄSTÄ!
........
Elämän tarkoitus on oivaltaa itseä ja luontoa kunnioittava henkilökohtainen moraali ja elää siten.

SiC FACiUNT OMNES

SiC FACiUNT OMNES

Istuin kaikessa rauhassa piilipuun alla keinussa ja katselin luupallaan olevien silmäluomien raosta suuren sinisenä välkkyvän aukion yli taivaanrantaa. Näyttelin sivullisille vain joutilasta vetelehtijää. Tosiasiassa mittasin taivaanpiirin pituutta korkeudelta 257m, merenpintaan nähden.
Yksinäinen pähkylä haituvineen kutitti ohi lipuessaan nokan kärkeä. Meillä on jokaisella omat harmimme.

On mukava lojua autereisen keskikesän päivänä unen ja valveen rajatilassa rentona, ilman ensimmäistäkään suorituspainetta mihinkään.

Totuudeksi riittää että lehdet kahisevat ja aurinko porottaa jos et varjosta humeettiasi millään kapineella. No keinussa oli sentään kate, ettei tarvinnut maastokuvioitu sateenvarjo kourassa siinä lekotella - poutasäällä. Olisivat pitäneet kenties jotenkin outona. Ohikulkijat, ne joita päämäärättömästi vaelsi eeskahtaalle pitkin ja poikin läheistä valtatietä joka johti Roomaan, menipä suuntaan tai toiseen. Kaikki tiet johtavat Roomaan. S.P.Q.R. (Sono pazzi questi romani)

~~~~~~~~~~~~

Ripsien raosta, jotka kuin lamellikaihtimet ikään, viipaloivat kuvan osiksi, erotin kaukaa kiloisen pinnan takaa pölypilven, hattaran. Oikeastaan pelkän tupsahduksen, mutta tietäähän sen, sellainen on valloilleen päästetty mielenkuvitus, että pölypilveksi oma henkiläkohtainen ällini käänsi sen. Sen minkä silmät näkivät ihan muuna.

Iniminen on sikälikin sellainen erikoinen tekele, teelmä, jotta kun lapsesta saakka harrastettu sitkeä mielenmuokkaus on sitten aikuisena kohdallaan, niin päänuppi eli humeetti ei tahdo millään nähdä samaa minkä silmät näkevät.

Kummallista. Se minkä silmät näkevät on kaikkein vaikeinta uskoa, eli sen hetkinen totuus, tosi. Niin hyvässä ja pahassa.
Se vaan ei näy, se totuus. Joku muuntogeneraattori tulkitsee sen välillä niin että ikävät asiat laimenee ja hyvät vaikuttavat liian hyviltä. Emme nää maassa makaavaa sairasta inimistä, näämme maassa lojuvan juopon. Emme nää lumedemokratiaa, näämme totuuden joka meille kerrotaan.

~~~~~~~~~~~~

Joka tapauksessa, näin siis valtavan pilven hattaran lähenevän selän yli. Puolimatkassa erotin jo hevoisen ja nelirattaiset jousitetut kiesit. Kieseissä meriheinällä pehmustetun herraskaisen istuimen ja sillä aluksi häilyväisen hahmon.

Otus tuli täyttä laukkaa, lautaset vaahdossa kohti päin, rattailla istui, tai pikemmin kyyristeli nuori jalosukuinen nainen, helmenvaaleassa silkkipuvussaan, kiharat valtoimenaan hyisestä viimassa hulmuten. Hattu oli pakkunut jonnekin tuoksinassa. Hienot naiset erottaa juuri hatun ansiosta huonoista.
Tämä oli vaan hukannut sen tilapäisesti.

Eipä silti että huono nainen olisi sen kummemmin tällä erää ilahduttanut. Tällaisella helteellä. Raskaassa, painostavassa kuumuudessa ei yksinkertaisesti vaan jaksa ajatella niitä asioita. Ei vaikka ne tuotaisiin tarjottimella daiquirin ja jäähdytetyn papaija-viipaleen kera tyrkylle. Ei jaksa.

Niinpä seurasin valjakon lähestymistä tiiviisti kaikin niin voimin kuin mitä sain itsestäni irti ja se ei ole paljoa sillä olen laiska. Olen antanut laiskamadon pureutua sieluuni.
Itseasiassa minä onnistuin houkuttelemaan sen itseeni joskus wiime vuosisadan loppupuolella. Tietysti kun olin ensin analysoinut tolani ja tullut siihen tulokseen että minun ahkeruudestani palkitaan ihan jotkut muut kuin kuin varsinainen mestari.

Siitä paikasta laitoin itseni alttiiksi kaikille tartunnoille ja hyvin tarttuikin. Onneksi vältyin muilta kuin laiskamadolta.
Sen kera on ollut hyvä ja antoisaa elää.

Nykyisin sieluni on jo niin reikäinen että lähes kaiken työn olen sallinut sälytettävän toisille. Vain kulinaristiset puuhat enää ovat ominta itseäni.

~~~~~~~~~~~~

Korskuva valjakko siis nelisti kohti yhä huimemmalla nopeudella. Erotin jo mustan oriin salamina räiskyvät silmät, vaahtoavan suun jota kuolaimet raastoivat kun neitokainen kiskoi suitsista minkä peloltaan ehti.

Maasepän takomat rautavanteet puolakehien ympärillä iskivät kipinää ukkoskiven särmiin osuessaan niin että näytti kuin joku olisi rälläkällä hionut ratakiskoa.

Aloin myös erottamaan äänen, korskunnan ja paukkeen sijaan tasaisesti nousevan kohinan, joka lähestyi ääniseinämän tavoin näkymättömänä harmaana massana tuttuakin tutumpaa kotirantaa.

Lähenipä tuo oiwa kohina niin sukkelaan, että olin jo lähes kallistua takakenoon sitä väistääkseni. Kyyristyin kuitenkin itseasiassa keinun selkänojan suojaan silmät sulkien visusti, odottaen loppuni jo tulleen. Elämä vilisi kuin filminauhassa suljettujen luomien alla.

Etsin ja hamusin kuumeisesti PAUSE-nappia. Olisin halunnut pysäyttää vilinän jonnekin murrosikäni loppuvaiheen kohdalle. Tarkemmin sanottua siihen kohtaan missä muinoin yks'kaks' selvisi miksi tytöt ovat vaatteet yltään riisuttuina aivan erilaisia ja niin kovin ihania.

Mutta ei, nappulaa ei sitten ollutkaan ja kun tunsin aivinalla peitettyä selkääni hakkaavat herneen kokoiset rakeet, älysin unelmoineeni jalosukuisen tytön, hevoisen ja kiesit. Eikä ollut edes piilipuuta, ei keinua, ei aavana aukeavaa järven selkääkään.

Oli vain raekuuron tuhannen pillun päreiksi pieksämä, hitusen savuava nuotio ja minä siinä hytisevänä, likomärkänä värjöttävänä reppanana pölkyn päällä. Ihmettelemässä miten raesadekin voi kastella jos se vaan ite haluaa.

Kiskoin liepeen alta muutaman honkakalikan, päästin siitä puukolla kiehisiä irti ja sain kuin sainkin tulen viriämään uudelleen. Asettelin sitten keitinpuun ja sen nokkaan nokisen kanan varimaan. Ajattelin että nyt on oikea aika nauttia kuksallinen Café Brutal'a.
Sic faciunt omnes (kaikki tekevät sitä). Selkosissa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ystävällesi!
........
Elämän tarkoitus on oivaltaa itseä ja luontoa kunnioittava henkilökohtainen moraali ja elää siten.

SiNiNEN UNi

SiNiNEN UNi

Joka ilta kun lamppu sammuu ja Piekka-Anselmi asettuu triippusmattoonsa levolle, lähes poikkeuksetta ennen nukahtamista käy hetki, tuokio, jolloin kaikki päivän tapahtumat kelaavat humeetin läpi pitkin ja poikin - sikin ja sokin.
Aiheuttavat ne melkoisen kohinan ja tohinan vilistäessään pitkin hermoratoja suunapäänä hosuen paikasta toiseen. Ajatuksen nopeuden vaivoiksi tuntuu joskus asettuneen liika hoppu.

Sitä tuskin pystyy muuten melko lailla sävyisä iniminen ihan kaikkea perinpohjaisesti humeetissaan käsittelemään, jos tulimmaisella hötäkällä tehdään selvää päivän asioista. Tai niistä jotka ovat virkosillaolon aikaan mieleen palautuneet jostain muistinmaailman syövereistä.

Niin kun nyt esimerkiksi se sininen lanka, oikeammin sininen langan pätkä Dikka-Duuan joella joskus muinoin. Siinä on vieläkin akkiloimista vaikka siitä on aikaakin jo kulunut ties kuinka kauan - pätö asiasta.
Mutta niinpä vain se taas vilahti kummittelemaan eilen ehtoolla triippusmatossa lojuessa, airoja käteen soviteltaessa Höyhensaaren veneeseen.

Yksi pieni torkahdus samalla kun aatokset jo ehti seikkailla Kulvakkokosken niskalla ja siitä palaaminen hirren napsahduksen havahduttamana takaisin hereille palautti kaiken takaisin samoihin lähtökuoppiinsa missä se mokoma sininen lanka oli jo vuosikausia lojunut. Ja sieltä pahkeinen esiin aika-ajoin putkahdellut.

Inimisen pää on sen verta haperoista aineksista tehty, että vaikka se itse itseään luomakunnan kruununa pitää ja luojasta seuraavana, niin somastippa sinne kaikki jonniijoutavat langanpätkät - sinisetkin, pakkaantuvat asettumaan ja pesänsä tekemään.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Piekka-Anselmi oli ollut aikoinaan uštimassa eli lohestamassa uistimella jo mainitulla Dikka-Duuan joella. Hyvin oli luossaa tullut. Ahnaasti oli iskenyt kojamo rautaan ja parin päivän saalis oli noussut liki sataan naulaan.
Viisi kannellista ämpäriä oli jo suolattuna odottamassa kuljetusta. Siihen aikaan kun ei pakastimia vielä lohikentille ollut saatavissa. Joko akanvirrassa niitä säilytettiin tai maakuopan viileydessä.
Sitä paitsi Piekka-Anselmi oli aivan anhiton suolaluossan ystävä. Erikoisesti piti tönkösuolatusta, tiiviistä, läpinäkyvästä luossan siivusta jonka somasti saattoi tötteröksi kiertää ja suuhunsa sujahuttaa palowiinaryypin alle.

Viimeiseltä reissultaan koskenniskalta palasi leiriin ja jo uinahtaneen nuotion tykö. Ajatteli vielä lähtökohvet keittää ja sitten ottaa urakan ja kiikuttaa lohiastiat, kaksi kerrallaan jalkapelissä poronkusenman verran yläjuoksulle jokivartta pitkin.
Siellä oli Piekka-Anselmin vene odottamassa lastiaan joka soudettaisiin muutaman järven pitkin ja poikki yli kotikonnulle.

Pöyhi siinä tulia, teki uudet kiehiset ja kykistyi sitten kontalleen hellimään viimeisiä kipunan rippeitä joita vielä siellä täällä nuotion tuhkassa kiilui.

Siinä se silmä sattui. Niille paikoilleen jähmettyi ruoto. Kuin murhaloikkaan valmistunut peto. Samassa jo humeetista ryöppysi käskyjono ja liuta ohjeita. Vai tulivatko ne suoraan selkäytimestä. Sitä ei nyt siinä hässäkässä miettinyt vaan keskittyi niitä noudattamaan.

Raato rentoutui hetkessä, Näennäisen rauhallisesti jatkoi puhalteluaan. Hamusi puunsäleen ja kopasi leukun tupesta. Vuoltuaan muutaman lastun pani leukun takaisin mutta löysempään. Ei painanut kiinni. Siitä se oli helppo tempasta tarvittaessa.
Sitten könysi ja puuhasteli kohvenlaittonsa kera muina miehinä, vaivihkaan silmäillen ympäristöään. Ulkopuolinen ei olisi kyllä huomannut itseään tarkailtavan. Ei olisi huomannut että oli huomattu. Mutta eipä se huomannut Piekka-Anselmikaan - ketään ulkopuolista. Aikansa puuhasteli ja lopulta ojentausi. Otti muutaman harppauksen sivuun ja kiersi leiripaikan maata tarkkaan tutkien.
Ei jälkeäkään, ei havaintoa yhdestäkään ylimääräisestä poikkeamasta jälkitarhassa. Ei kerrassaan.

Piekka-Anselmi palasi tulille. Otti kuksan. Laski sen piripintaan pannusta ja kaiveli sokeripalan huulilleen. Otti ensihörpyn ja poimi sitten maasta sinisen langan pätkän. Villalangan pätkän.
Tuijotti ja tuijotti. Tuijottamistaan tuijotti. Eikä keksinyt selitystä. Ei onneton osannut selittää mistä hiijestä moinen riekale olisi hänen tulilleen ehättänyt.

Kävi läpi kaikenlaisia variaatioita ja analyyseja, ei vain selvinnyt. Listasi mielessään ruvvintipšuja, mutta niitäkään ei ollut sattunut enää aikoihin joten sitä kauttakin lanka-asia ei ratkennut.

Ei vaan selvinnyt vaikka kuin sitä akkiloi. Lopulta oli pakko järjestää humeettinsa päivämenoon ja alkaa leirin purkuun jos meinasi sille ehtoolle vielä kotikonnuille ehtiä.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Sininen lanka kieppui humeetissa kuin hulluksi kiimasta tullut korppipari ilmassa, vieläkin kun kanteli parikymmennaulaisia lohiämpäreitä loivaan vastamäkeen vitelikköistä, mutkittelevaa ranniota pitkin järven suulle.

Sininen lanka kieppui humeetissa vielä kun Piekka-Anselmi kiskoi jo soutimilla täyttä häkää järven päässä häämöttävää jokisuuta kohden. Eikä asia ratkenmut. Ei ratkennut sinä syksynä.
Eikä seuraavana kesänä, eikä seuraavana ja seuraavana. Tässä sitä oltiin taas. Toistakymmentä vuotta jo, ja yhä vain oli sinisen langan arvoitus ratkaisematta.

Mikä piru sen oikein sinne nuotiolle lennätti kun itsellä ei ollut ainuttakaan vaateriepua missä olisi edes sinistä väriä.

Kyllähän se joku jollakin ilveellä oli sinne puuhastellut ja se vaivasi Piekka-Anselmia yhä. Aiheutti sinisiä ajatuksia mokoma, vaikka hyvin olisi ollut tähellisempääkin tekemistä humeetilla nyt kun kusessa tuntui olevan koko heimo. Kaulaansa myöten. Noiden halavatun politikkakekkuloidensa kera.

Niillä ajatuksilla varustautuneena nukahti triippusmatolleen ja lähti verkkaiseen soutelemaan Höyhensaarten suuntaan. Ei sille vaan mahda jumalatkaan mitään. Siniselle langalle. On se sellanen mysteeri.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Piekka-Anselmin kaikki osat tässä:

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ystävällesi!
........
Quidquid latine dictum sit, altum videtur.

UNELMIA

UNELMIA

Piekka-Anselmillakin oli unelmia vaikka suurin onni olikin erämaan hiljaisuus ja rauha, luonnonkauneus kaikissa olo- ja ilmenemismuodoissaan. Kevään kiihkosta syksyn haikeuteen.

Unelmiapa niin, oikein suuria unelmia kuten luultavasti suurimmalla osalla inimiskuntaa: oikeudenmukaisuudesta, rehellisyydestä, kunnioittamisesta, totuudesta. Unelmia sellaisesta yhteisöstä josta puuttuvat ahneus ja valehtelu, vallanhimo ja omien etujen tavoittelu.

Pitkät luppopäivät Piekka-Anselmi oli niitä pohtinut triippusmatollaan katon tai varjon alla sateilta ja auringon porotukselta suojassa, useasti tunturin kallaassa ja päälläkin milloin sinne huvitti mennä. Kurun suojassa tai jängän saajossa poutapilvet yllään, leppeä tuuli puhallellen pahimmat syöpäläislaumat Huitsin hiiteen.

Se oli mukavan kesyä hommaa - se pohtiminen. Työkalut varsin yksioikoiset ja kevyet raahata tahi kantaa mukanaan. Aikaa paneutua seikkoihin yksityiskohtaisen perinpohjaisesti lähes rajattomasti siihen nähden että vain nälkä aina pakotti joskus, silloin tällöin pitkän ja ankaran työpuhteen keskeyttämään. Se harmitti - harvemmin luonnonilmiö.
Vielä harvemmin keskeytti kännykkä koska sellaista ei ollut. Eikä seuralainen. Sellaistakaan kun ei ollut.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Mieliunelmia oli ahneuden pohtiminen. Että mistä pirun Lemmosta on iniminen humeettiinsa saanut sellaisen kipenen ja kiiman että kaikkea mahdollista pitää olla eniten, enemmän kuin muilla. Se tuntui Piekka-Anselmista ratkaisemattomalta ongelmalta. Ei valjennut vaikka sen pohtimiseen saattoi hyvällä kelillä, heinäkuun laiskimpaan aikaan, käyttää moniaita päiviä pääksytysten.
Ilman sen kummempaa lopputulosta tai lisenssiaattityötä. Tohtorin väitöskirjasta nyt puhumattakaan.

Ukkeli oli miettinyt sitä työnteon nakökulmasta, ahneutta tietty. Eikä yletön rasittaminen itseään työllä - luterien oppien mukaan, se ei kuullostanut oikein viisaalta kun sitä ensin puolikin päivää oli pähkäillyt selkäpillään maaten. Ja ahneus kun teettää useinmiten töitä. Kovasti töitä. Näkyy se semmoinen kiima olevan että lepoajat ja tauot menevät päistikkaansa sekaisin.
Vaikka sitä saattoikin kyllä ensin tyhmyyksissään, kokemattomuudessaan, noviisina luulla että silmitön ahneus johtuukin siitä kun ensin pitää kerätä mahdoton omaisuus ja varallisuus ja sitten saa taikka pitää heittäytyä laakereilleen koko loppuelämän ajaksi sopupeliä elämään.

Mutta eipä se niin ollutkaan. Näytti siltä että ahneus se vaan jatkoi tihutöitään humeetissa. Entisen päälle piti saada lisää, maksoi mitä maksoi. Ankarasta ahneuden työstä kärsi usein koko perhe jos sitä sattui olemaan. Lähipiirikin, perässähiihtäjiä lukuunottamatta.
Ja tietenkin valtaisa joukko muita sivullisia osallisia jotka väenväkisin joutuivat ahnehtijan atmosfääriin. Tahtoivatpa tai eivät. Eikä sitä heiltä myöskään koskaan kysytty.

Piekka-Anselmi oli hyvin lähellä sitä johtopäätöstä pohdiskeluissaan että ahneuden täytyy olla sairaus. No vähimmässäkin määrin joku geneettinen virhe, liika-annos jotakin mitätöntä hitusta, mutta joka saa inimisen humeetin tyystin sekaisin ja turmion tielle ajanoloon, sen myötä myös koko heimon ja kansankin pahimmillaan.

Mutta sijansa mitan oli saanut hänellä myös sellainen käsitys jossa ahneus on lentsun tapainen ötiäinen joka tarttuu satiaisten tai täiden tapaan läheisessä kanssakäymisessä lajitoverin kera. Että se olisikin loppujen lopuksi ätäkkä pasilli tahi virus joka tunkee nokanreiästä humeettiin ja saastuttaa koko humeettiveen hopulla vähän mätäpasillin tapaan, niin että yht'äkkiä iniminen vain hokaa ja haluaa tarvitsevansa kaikki maailman tavarat ja romppeet. Ja vähän vielä päällekkin. Santsikupillisen.

Olipa tuo nyt geneettistä laatua tahi pasillin aikaansaamaa, niin pahaa jälkeä joka tapauksessa teki Ahneus Pahkeinen pitkässä juoksussa. Ahneuden takia näytti pikkuhiljaa ajautuvan kuseen koko inimiskunta.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Olihan Piekka-Anselmi lukemattomat kerrat miettinyt sitäkin että mikähän rokote se tuohon ahneuteen tepsisi jos se viisaampien toimesta joskus paljastuukin lentsuksi.

Oli suuri kysymys se, että alkavatko sellaista rokotetta lain kehittämään kun silmittömällä ahneudella on oma sijansa lääketeollisuudessakin. Kovin tuntui epävarmalta se linja.

Monasti oli mieltä painanut, että pitäisikö ahneuden vaivaamat inimiset vain yksinkertaisesti viedä saunan taa ja lopettaa pois kuleksimasta. Mutta sekin olisi kyllä pirun työlästä hommaa.
Joukkolistimistä oli kokeiltu maailmassa monella taholla. Sakemannit, kiinalaiset, ryssät ja usalaiset - usalaiset jotka par'aikaakin olivat Afganistanissa pelastamassa maailmaa. Pommeilla.

Ei joukkolistiminen ole oikein hyvä keino. Ruumiskasat kasvavat alkuinnostuksen jälkeen anhittoman suuriksi ja sitä aletaan yleisesti paheksumaan ja sormella osoittelemaan. Yritä siinä sitten pitää palopuheita ja esitellä itsesi inimiskunnan pelastajana ja hyväntekijänä.
Ei siitä mitään tule.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Entäpä vielä sitten jos hänen, Piekka-Anselmin, virus ja pasillianalyyssit menevät tyystin nappiin tämän ahneuden kera. Vähän kuin jonkun lintulentsun ja sikalentsun tapaan, joita oli oman aikansa pohtinut ja johtopäätöksiin tullut ja humpuukiksi todennut ankarissa pohjoisen olosuhteissa. Täysin epäonnistuneiksi pasilleiksi siltä osin. "...net saatana mitään kunnon talvesta ymmärrä..."

Että jotta se ei olekkaan mikään lentsu, se ahneustauti, vaikka herkästi leviävä onkin ja iskeytyy se pirulainen vain herkästi jo ennakolta tulehtuneisiin kohtiin, kuten joillakin humeetti selvästi saattaa olla. Jo ennestäänkin. Merkeistä päätellen.
Mutta että siihen ei ole lääkettä keksittävissä. Että se on vain ihan tavallinen kuolemantauti ja sillä sipuli.

Siitähän muuten muudan de Graaf – niminen henkilö teki kyllä tiaknoosin joku aika sitten. Kun nimittäin keksi ahneudelle taudinnimen "affluenza" eli ”Tarttuva tauti, jonka oireita ovat rajattoman ahneuden aiheuttama ahdistus, rasitus, velkaantuminen ja luonnonvarojen korvaamaton ylikäyttö.”

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Piekka-Anselmin kaikki osat tässä:

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ystävällesi!
........
Unelma demokratiasta tarkoittaa että rupusakki nostetaan samalle rappion tasolle jonka nomenklatuura on jo saavuttanut.