KEVÄTJUHLA

KEVÄTJUHLA

Koko varhaiskevään Uulan Pietu oli kupsehtinut akkansa kimpussa, takapäässä etupäässä. Ihmisille kun ei ole humeettiin juurrutettu erikseen varsinaista soidinaikaa. Tämän vaimoinimisen mitta alkoi vähitellen täyttyä kun Pietu-peijooni ei saanut mitään muuta merkittävää aikaseksi koko keväänä.
Alinomaan vain oli kourat haromassa hameen alle, parahultaisesti kun silmä vältti.
 

Toisaalta se tuntui kyllä mukavaltakin että joku sentään oli vielä  kiinnostunut, lemmentöistä, mutta että kun sitä jatkui ikuisuuteen asti, yötäpäivää. keskeytymättömässä kolmivuorossa ja kahvitauoillakin. 

Oli Pietu-sonni semmonen lihanhimoltaan ettei paremmasta väliä.
 

Semmoista kyltymätöntä astujaa vaan ei naisiniminen alvariinsa jaksa. Ei kertakaikkisseen jaksa.

Lopullinen silaus tuli muuaanna huhtikuun lopun aamuna - Walpurin alla. Akkaraiska kurotti kinttujaan vällyn alta pirtin lattialle. Kylmä oli. Ehtoolla oli jäänyt piisivalkia pitämättä kun Pietu ei saanut aikaseksi puita noutaa. Olisi joutunut pilkkomaan ja kun käsille oli parempikin paikka kun kirvesvarsi.
Noutamatta jäivät puut.

Nyt akka tarjosi koipeaan, mutta vetäisi takaisin ja kääriysi takaisin vällyn syliin ja kivahti Pietulle:

"Jo vain killa, jos miulla olis munat jalkhain välissä, niin killa mie ainaki puut hakkaisin, jotta ei tarvitsis aamusta palella!"

Pietu köhii peiton alla, viivyttelee ja pähkäilee, tuikkasee lopulta kiukkuisena: 
"No vastahan nuo oli, oisit hakannu!"

Se on viimeinen pisara. Akka kimpoaa väkkäränä. Kiskoo vällyn mukanaan. Sitten koivesta Pietun permannolle ja samantien rantteelle saakka. Nakkaa perään syylingit, pässinpökkimät, tikkurin ja sarkahousut, karvareuhkan ynnä lyyssin sekä kumiterät.

Sanoo painokkaasti ovea kiskaistessaan: "Nyt sitten alkoi kevätsiivous", vetää oven kiinni karmia myöten niin hyvin että riiveet pölähtävät.

~~~~~~~~~~~~

Uulan Pietu jää könöttämään toviksi paikoilleen tultuaan tyystin yllätetyksi, sanamukaisesti housut kintussa, tai siis  - heh - mitkä housut? Mutta könyää sitten ryöttikasan kera porstuan kupeen penkille ja alkaa kiskomaan vetimiään ylleens'.

Saatuaan asut kuriin rapsuttaa korvallistaan ja tuumii:
"No jo vain killa vaatimet ovat ihan eri rotua. Vastahan se hetki sitten ynisi ja suhkutti korvaan, että vielä-vielä ja lissee-lissee... ja sitten tormistuu kun hirmumyrsky tovin päästä kohta. Onkohan siihen iskenyt se vuorovesitauti? Mistä sen tietää?"

Pietu lataa ja sytyttää kiverän, pöllähyttää henkoset ja hoksaa jääneensä aamukohvetta tällä erää.

Kapsahtaa siitä kintereilleen ja pystyyn sekä lähtee lampsimaan tonttinaapurin suuntaan. Poronkusema on kärrypolkua jängän ja kuolpunan halki. Aamukohvelle meinaa ja samalla tekemään varovaisia tiedusteluja naapurin emännältä tuosta oman akan vuorovesi-ilmiöstä.

~~~~~~~~~~~~

Vaan eipä pääse Uulan Pietu kun hyvä jos puoleen väliin matkasta kun tottunut korva erottaa muusta vähäisestä kahinasta näppäilyn. 

Siinä samassa jo mustenee silmissä, otsanahka rypistyy ja  suu kiristyy väärään suuntaan. Mieleen päsähtää, jotta haulikko on tuvassa. Ja sotaisa, kiukkunen akka joka pani porstuan oven niin visusti kiinni, että täytteet pölähti, on samassa pirtissä.
Ei sinne nyt tohdi mennä.

Sitten äkkää äkin toisen vaihtoehdon. Jospa yrittäisikin päästä hivuttautumaan niin liki kukkoa jotta ylettää kaulasta napata sen kun se ryökäle alkaa hiomaan. Sehän onneton tolvana ei naisen hurmassaan kuule eikä näe silloin.

Niinpä tasoittuu ja tyyntyy Uulan Pietun humeetti, jähmettyy Lootin vaimoksi turainen ukko, höristää ja kuulostaa missä näppäilee musta kukko. Kun suunnan kekkaa alkaa varovaisesti hivuttautua soitimen suuntaan.
Se on ammattimiehen hommaa, josta Pietullakin on kokemusta jo penikasta saakka isän kera metsäreissuilta, mutta kotvaseen aikaanpa ei ole moista tullut enää harrastettua.
"Jos nyt kuitenkin kokeilisin kun se akkapahkeinen pani ne kintut ristiin kai lopullisesti... saattaa se taas antaa, jos meton sille vien...", tuumii hivutessaan.

Pysähtyy kuullostamaan onko suunta lähejäänkään oikea. Erottaa lopulta kulautukset ja samassa humettiin päsähtää, että mistä lemmosta tähän hätään nyt saisi ne kuikannahkaiset sukat, jotka olisivat äänettömääkin äänettömämmät tässä tapauksessa ja muutenkin?

Jatkaa varovaista matkaa äänien suuntaan, hionta alkaa. Pietu ottaa kolme reipasta loikkaa ja pysähtyy niille sijoilleen. Nyt ei passaa risahtaakaan, onneksi sarkavermeet eivät liiemmin ääntä pidä eivätkä kahise.
Pian jo kukko taas näppäilee. Sitten kuuluu asianmukaiset kulautukset ja Pietu valmistautuu rynnistämään.
 

Hiominen alkaa taas ja Pietu loikkaa, huomaa ilmalennon aikana kukkoukon vihreää sammalta vasten kaula taivaanpiiriä kojottaen.
Putoaa loikasta alas kontilleen ja jähmettyy.

Siltä korkeudelta erottaa hyvin neljä koppeloa metsänreunassa maassa. Hoksaa viidennenkin. Odottavan aika on pitkä. Etenkin tässä toimessa.
Ukko aloittaa taas näppäilyn, pyrstö pystyssä kiertää kehää määrätietoisesti, humalaisen tavoin, siipispankot kouhallaan. Esittää naaraille suurta lupausta ja onnen täyttymystä.

Uulan Pietu on vajaan kymmenen metrin päässä sulhasesta murha mielessä, omatunto köytettynä visusti liikkumattomaksi. Mutta kukkopa ei alakkaan kulauttelemaan, hiontakin jää. Tämä lemmon kenokaula ottaa muutaman kiimaisen askeleen lähimmän naaraan tykö ja nousee selkään isännän elkein ja rytyyttää sielunsa pohjasta.

Kyynel herahtaa herkistyneen Uulan Pietun ahavoituneelle poskelle, tola karkaa hallinnasta. Ylimääräinen oksa risahtaa ja samassa rytisee ja kaikki otukset ovat sen siliän tien poissa. Teillä tietymättömillä.
Kevään juhlahetki on auttamattomasti ohi.

Pietu kamuaa kontiltaan pystyyn, pyyhkii kämmenselällä kyyneleet ja kääntyy takaisin kärrypolun suuntaan. Kun sattuu sille, niin alkaa lampsimaan naapurin emännän tykö aamukohvelle. Sillä silmällä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ainakin 24 ystävällesi TÄSTÄ!

........

Vedi Tetrao urogallus e poi muori!