TUMMiA SULiA

TUMMiA SULiA
 

Rännän viimein valuessa maahan saakka,
täyttäessä kivien kolot, siloittaen somerikot viittaan;
harmaa harras hetki laskeutuu
mahtia uhkuvan tikkuisen jääkannen ylle.
Vesirotan hännän jälki kivessä kastuu.

Elämän virta huokuu uomassaan,
puistelee väkevällä voimalla kehoaan.
Tekee eroa ranta-ahteen otteeseen;
tummia sulia ilmaantuu silmän välttäessä.

Vapaus vuolla on mielessä, niin kuin muillakin keväällä;
anhiton hinku riisua yltään talven ummehtuneet kuoret,
huuhtoa itsensä sulassa kymissä
ja vihkiä itsensä kesään.

Aamu-unisen tuuliviirin on vaikea yrittää ryhdistyä,
nuokkuminen on osa työtä,
ehken lempeä lounas saa sen eläytymään,
heittäytymään luottavaisena tuulen selkään.

Loivaan maahan uurtuneet norot ammottavat mykkinä,
varttuvat rännän muuntumista vedeksi.

Kuluu vielä paikoilleen juuttunut tuokio
kuni hiljaisuus purkautuu ilonlauluksi keväälle.
 
Uhkarohkea rastas kohottaa huilun ja aloittaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!