iSÄiNMAAN PUOLESTA

iSÄiNMAAN PUOLESTA

Armand ei ollut poliisien suosima. Niillä oli parempaa ja tähellisempääkin tekemistä kuin paneutua nyhverö Armand af Plözbligin nuhjuiseen konttoristin persoonaan virastossa jossa käsiteltävät asiatkin olivat niin harmaita ja vähäpätöisiä sekä kustannuksiltaan niin pieniä, ettei enää paremmasta väliä.
 

Poliiseja ei siis tarvittu. Ja se oli hyvä. Sillä poliiseja Armand kaikkein vähiten kaipasi toisen minänsä toimia ja puuhasteluja kyttäämään ja vahtaamaan. Kylliksi harmia oli jo naapurihuoneiston kyttäävästä akasta siviilissäkin, joka oli kiinnostunut kaikesta mahdollisesta omassa joutilaisuudessaan.

Armand af Plözblig oli itse myös työpaikkansa peilikuva. Harmaa, vähäpätöisen oloinen, niin vähäpätöisen oloinen että käväisi itsekkin usein tarkistamassa kulun valvonnasta onko hän tullut tänään töihin vai tuntuuko vain siltä.
Eikä häneen kohdistuneet palkkakustannukset sivukuluineen sekä työhön liittyvät materiaalikustannukset mitenkään ajatellen olleet ylimitoitetut suoritteisiin nähden jotka nekään eivät olleet ylimitoitetut.

Armand af Plözblig toimi virastossa jossa käsiteltiin kansaedustajien lahjontaa ja korruptiota vaikka sellaista ei rehelliseksi ja avoimeksi julistautuneessa maassa edes ollut.
Maa oli niin läpinäkyvä että kaikki kansalaiset tiesivät kaiken lahjontaan ja korruptioon viittaavankin seikan olevan vain maantapa. Niin oli aina tehty, eikä sellainen voinut olla lahjontaa.

Tapa olin niin läpinäkyvä että lahjotun oli mahdollista elää ja vaeltaa maallinen taipaleensa arvostettuna virka- tai suurmiehenä.

Olihan sitä toki yritetty - miettiä - olisiko sitä - korruptiota - jossakin hämyisissä siimeksissä, läpinäkyvyyden katvealueilla.
Usein oli Armand af Plözblig nuorempana, virassaan intoisena ryntäyttänyt ajatustaan ruskeiden seinien sisällä, pienessä akkunattomassa kopperossa joka viraston määritelmän mukaan oli merkitty työhuoneeksi.

Siellä, karun Bilnes-pöydän kanteen kyynärpäillä tukien, pää käsien väliin nojaten Armand oli nähnyt suloisia valveunia politikoista jotka olivat  ihanasti erehtyneet. Oikeastaan Armand tykkäsi enemmän sanasta hairahtuneet, siinä oli jotenkin enemmän paatoksellisuutta, se vaikutti jotenkin enemmän synnilliseltä kuin erehtyneet. Jotenkin mustemmalta, likaisemmalta. Erehtymistähän saattoi tapahtua myös rehellisiksi tunnetuille inimisille.

Parisen vuotta sitten, ns. Kallin aikaan, Armand af Plözblig oli sitten tehnyt ihan vain virastopäätöksen. Ilman esimiehensä lupaa. Kylmäverisesti ja yltiöpäisesti hän oli heti seuraavana aamuna mainitun tv-ohjelman jälkeen vaihtanut ajatuksissaan tuon erehtyä-sanan hairahtua-sanaksi ja oli niin läpeensä tyytyväinen asiaan, että kirjoitti siitä salaisen, 42 sivuisen raportin jonka talletutti valtion arkiston tietokantaan konekielisenä SSL/TLS-salattuna, sekä pisti sisäisessä postissa virkatietä eteenpäin manuaalista tallennusta ja toimenpiteitä varten S.A.L.A.I.N.E.N. -leimalla varustettuna.
Tokihan hän  itselleen jätti BCC:n (Black Carbon Copy) mahdollisia jälkipuheita ja elämänkertaa varten.

~~~~~~~~~~~~

Oli miten oli, joka tapauksessa nyt oli käymässä niin että kaikki niin sanotusti housut kintuissa yllätetyt nilviäiset olivat pääsemässä litskusta kuin lehmä veräjästä.

Nämä kaksihaaraisen kielen omaavat näyttivät pääsevän pälkähästä maan tavan avulla vaikka maan tapa tarkoittaa usein politikkojen laajasti hyväksyttyä ja lanseeraamaa tapamenettelyä jolla ohitetaan kirjoitettu laki, siis menettelytapaa joka kuitenkin on kansalaisten mielestä lain tai moraalin kannalta vähintäänkin arveluttava. Se vitutti.

~~~~~~~~~~~~

Virallinen virastoaika päättyi. Armand af Plözblig puki hiirenharmaan perperin jota muun muassa idolinsa Humphrey Bogart ylläpiti yllään Maltan haukassa. Sitaisi kurkkunsa suojaksi burberryn ja käsiinsä äitinsä kutomat beigen väriset villahansikkaat. Nappaskengät kalosseissaan olivat normaalit virastokengät.

Päähän vielä siniharmaa Homburg. Aivan erityisesti Armand af Plözblig oli innostunut siihen, sillä jotenkin hän vain piti siitä että sen lieri on puolikova, kantattu ja taittuu reunoista hieman ylöspäin.
Aivan toisin kuin fedora jota hän oli joskus nuoruusvuosiaan, heti varhaispuberteetin jälkeen muita apinoiden kantanut taikka toisin kuin trillby josta hän ei kuitenkaan tykännyt sen olemukseen olennaisesti kuuluvasta nuhjuisuudesta, se oli sentäs jo liikaa.
Siksi siis harkiten Homburg.

~~~~~~~~~~~~

Huomaamattomasti, kenenkään erityisemmin Armand af Plözbligiin katsetta kiinnittämättä hän puikkelehti väkijoukon seassa ja läpi kotikonnuilleen Mannerheimin tielle. Pujahti kongiin ja rappukäytävään. Narisevalla hissillä ylös puolivälin yli ja sitten oman kotiovensa taakse.

Löysäsi järeät lukot oveen ja salpasi vankasti sisäpuolelta raudoitetun oven. Ripusti perperin ja muut vermeet asiaan kuuluville paikoilleen eteiseen.
 

Siirtyi sitten pelkissä pilkullisissa boxereissaan miehenkorkuisen peilin eteen. Sulki silmänsä ja alkoi kasvaa. 

Ryhti oikeni, lievää pullakkuutta löysissä töissä kehittämään alkanut vatsa muuttui tuotapikaa pyykkilaudaksi. Selän valtavat lihakset paisuivat ja palautuivat muotoonsa, pää yhdistyi hartioiksi ilman niskaa ja  kokonaisuus alkoi muistuttaa ladon ovia, hauikset miesten kuulaa ja reidet terästankonippuja.
Suonikkaat jänteet elivät omaa teräksistä elämäänsä kuparinruskean ihon alla.
 

Alistuneen naaman sijaan kuvastimesta tuijotti ylpeä, jopa yrmeä, oikeamielinen ja uljas katse. Hieman kyömy nokka, wahvat sensuellit huulet ja leuassa hiirenpillu asiaankuuluvasti. Korvassa täyskultainen rengas. 

Kyseessä oli aivan toinen hahmo virastohiiren sijaan. Vain nimi oli sama. Ja sosiaaliturvatunnus, aina loppuosaa myöten (-4291).

Armand af Plözblig oli nyt sangen tyytyväinen. Päätti harpata jääkaapille siltä tieltään ja hörpätä lasillisen sarsaparillaa ennen suoriutumista kuolettavaan harrasteeseensa.

Kun mehu oli kiskaistu kitusiin hän puki ylleen sukkelaan asiaankuuluvat vetimet, mustat villasukkahousut vahvennetulla haarakiilalla, keltaisen t-paidan, painijoiden vyön sekä yönmustan silkkisen viitan, jalkoihin äänettömät neopreenisukat ja käsiin mustat silkkihansikkaat.

Muut tykötarpeet, elektroniikka, köydet, ansat, aseet ja muut lopettamisvälineet ja astalot olivat valmiiksi pakattuina reppuun joka oli naamioitu alumiiniseksi attašeasalkuksi.

Armand af Plözblig silmäili yksiötään. Tarkkana  ja säntillisenä miehenä sammutti kaikki valot ja tarkisti myös ettei jääkaapinvalo jäänyt vahingossa päälle. Eikä liesi, vaikkei sitä oltu käytetty.

Pisti kätensä ristiin, pyysi siunausta korkeimmalta olennolta ja kun sen sai, avasi roskakuilun raskaan luukun. Pujottausi siitä, löysäsi otteen reunasta ja alkoi vapaan pudotuksen.

Korruptoituneiden paskiaisten hiljainen, uupumaton metsästäjä siinä lähti kuolettavan harrastuksensa pariin päälle kaatuvan yön selkään.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ainakin 44 ystävällesi TÄSTÄ!

........

Non sibi sed patriae.