SiC FACiUNT OMNES
Istuin kaikessa rauhassa piilipuun alla keinussa ja katselin luupallaan olevien silmäluomien raosta suuren sinisenä välkkyvän aukion yli taivaanrantaa. Näyttelin sivullisille vain joutilasta vetelehtijää. Tosiasiassa mittasin taivaanpiirin pituutta korkeudelta 257m, merenpintaan nähden.
Yksinäinen pähkylä haituvineen kutitti ohi lipuessaan nokan kärkeä. Meillä on jokaisella omat harmimme.
On mukava lojua autereisen keskikesän päivänä unen ja valveen rajatilassa rentona, ilman ensimmäistäkään suorituspainetta mihinkään.
Totuudeksi riittää että lehdet kahisevat ja aurinko porottaa jos et varjosta humeettiasi millään kapineella. No keinussa oli sentään kate, ettei tarvinnut maastokuvioitu sateenvarjo kourassa siinä lekotella - poutasäällä. Olisivat pitäneet kenties jotenkin outona. Ohikulkijat, ne joita päämäärättömästi vaelsi eeskahtaalle pitkin ja poikin läheistä valtatietä joka johti Roomaan, menipä suuntaan tai toiseen. Kaikki tiet johtavat Roomaan. S.P.Q.R. (Sono pazzi questi romani)
Ripsien raosta, jotka kuin lamellikaihtimet ikään, viipaloivat kuvan osiksi, erotin kaukaa kiloisen pinnan takaa pölypilven, hattaran. Oikeastaan pelkän tupsahduksen, mutta tietäähän sen, sellainen on valloilleen päästetty mielenkuvitus, että pölypilveksi oma henkiläkohtainen ällini käänsi sen. Sen minkä silmät näkivät ihan muuna.
Iniminen on sikälikin sellainen erikoinen tekele, teelmä, jotta kun lapsesta saakka harrastettu sitkeä mielenmuokkaus on sitten aikuisena kohdallaan, niin päänuppi eli humeetti ei tahdo millään nähdä samaa minkä silmät näkevät.
Kummallista. Se minkä silmät näkevät on kaikkein vaikeinta uskoa, eli sen hetkinen totuus, tosi. Niin hyvässä ja pahassa.
Se vaan ei näy, se totuus. Joku muuntogeneraattori tulkitsee sen välillä niin että ikävät asiat laimenee ja hyvät vaikuttavat liian hyviltä. Emme nää maassa makaavaa sairasta inimistä, näämme maassa lojuvan juopon. Emme nää lumedemokratiaa, näämme totuuden joka meille kerrotaan.
Joka tapauksessa, näin siis valtavan pilven hattaran lähenevän selän yli. Puolimatkassa erotin jo hevoisen ja nelirattaiset jousitetut kiesit. Kieseissä meriheinällä pehmustetun herraskaisen istuimen ja sillä aluksi häilyväisen hahmon.
Otus tuli täyttä laukkaa, lautaset vaahdossa kohti päin, rattailla istui, tai pikemmin kyyristeli nuori jalosukuinen nainen, helmenvaaleassa silkkipuvussaan, kiharat valtoimenaan hyisestä viimassa hulmuten. Hattu oli pakkunut jonnekin tuoksinassa. Hienot naiset erottaa juuri hatun ansiosta huonoista.
Tämä oli vaan hukannut sen tilapäisesti.
Eipä silti että huono nainen olisi sen kummemmin tällä erää ilahduttanut. Tällaisella helteellä. Raskaassa, painostavassa kuumuudessa ei yksinkertaisesti vaan jaksa ajatella niitä asioita. Ei vaikka ne tuotaisiin tarjottimella daiquirin ja jäähdytetyn papaija-viipaleen kera tyrkylle. Ei jaksa.
Niinpä seurasin valjakon lähestymistä tiiviisti kaikin niin voimin kuin mitä sain itsestäni irti ja se ei ole paljoa sillä olen laiska. Olen antanut laiskamadon pureutua sieluuni.
Itseasiassa minä onnistuin houkuttelemaan sen itseeni joskus wiime vuosisadan loppupuolella. Tietysti kun olin ensin analysoinut tolani ja tullut siihen tulokseen että minun ahkeruudestani palkitaan ihan jotkut muut kuin kuin varsinainen mestari.
Siitä paikasta laitoin itseni alttiiksi kaikille tartunnoille ja hyvin tarttuikin. Onneksi vältyin muilta kuin laiskamadolta.
Sen kera on ollut hyvä ja antoisaa elää.
Nykyisin sieluni on jo niin reikäinen että lähes kaiken työn olen sallinut sälytettävän toisille. Vain kulinaristiset puuhat enää ovat ominta itseäni.
Korskuva valjakko siis nelisti kohti yhä huimemmalla nopeudella. Erotin jo mustan oriin salamina räiskyvät silmät, vaahtoavan suun jota kuolaimet raastoivat kun neitokainen kiskoi suitsista minkä peloltaan ehti.
Maasepän takomat rautavanteet puolakehien ympärillä iskivät kipinää ukkoskiven särmiin osuessaan niin että näytti kuin joku olisi rälläkällä hionut ratakiskoa.
Aloin myös erottamaan äänen, korskunnan ja paukkeen sijaan tasaisesti nousevan kohinan, joka lähestyi ääniseinämän tavoin näkymättömänä harmaana massana tuttuakin tutumpaa kotirantaa.
Lähenipä tuo oiwa kohina niin sukkelaan, että olin jo lähes kallistua takakenoon sitä väistääkseni. Kyyristyin kuitenkin itseasiassa keinun selkänojan suojaan silmät sulkien visusti, odottaen loppuni jo tulleen. Elämä vilisi kuin filminauhassa suljettujen luomien alla.
Etsin ja hamusin kuumeisesti PAUSE-nappia. Olisin halunnut pysäyttää vilinän jonnekin murrosikäni loppuvaiheen kohdalle. Tarkemmin sanottua siihen kohtaan missä muinoin yks'kaks' selvisi miksi tytöt ovat vaatteet yltään riisuttuina aivan erilaisia ja niin kovin ihania.
Mutta ei, nappulaa ei sitten ollutkaan ja kun tunsin aivinalla peitettyä selkääni hakkaavat herneen kokoiset rakeet, älysin unelmoineeni jalosukuisen tytön, hevoisen ja kiesit. Eikä ollut edes piilipuuta, ei keinua, ei aavana aukeavaa järven selkääkään.
Oli vain raekuuron tuhannen pillun päreiksi pieksämä, hitusen savuava nuotio ja minä siinä hytisevänä, likomärkänä värjöttävänä reppanana pölkyn päällä. Ihmettelemässä miten raesadekin voi kastella jos se vaan ite haluaa.
Kiskoin liepeen alta muutaman honkakalikan, päästin siitä puukolla kiehisiä irti ja sain kuin sainkin tulen viriämään uudelleen. Asettelin sitten keitinpuun ja sen nokkaan nokisen kanan varimaan. Ajattelin että nyt on oikea aika nauttia kuksallinen Café Brutal'a.
Sic faciunt omnes (kaikki tekevät sitä). Selkosissa.
Istuin kaikessa rauhassa piilipuun alla keinussa ja katselin luupallaan olevien silmäluomien raosta suuren sinisenä välkkyvän aukion yli taivaanrantaa. Näyttelin sivullisille vain joutilasta vetelehtijää. Tosiasiassa mittasin taivaanpiirin pituutta korkeudelta 257m, merenpintaan nähden.
Yksinäinen pähkylä haituvineen kutitti ohi lipuessaan nokan kärkeä. Meillä on jokaisella omat harmimme.
On mukava lojua autereisen keskikesän päivänä unen ja valveen rajatilassa rentona, ilman ensimmäistäkään suorituspainetta mihinkään.
Totuudeksi riittää että lehdet kahisevat ja aurinko porottaa jos et varjosta humeettiasi millään kapineella. No keinussa oli sentään kate, ettei tarvinnut maastokuvioitu sateenvarjo kourassa siinä lekotella - poutasäällä. Olisivat pitäneet kenties jotenkin outona. Ohikulkijat, ne joita päämäärättömästi vaelsi eeskahtaalle pitkin ja poikin läheistä valtatietä joka johti Roomaan, menipä suuntaan tai toiseen. Kaikki tiet johtavat Roomaan. S.P.Q.R. (Sono pazzi questi romani)
~~~~~~~~~~~~
Ripsien raosta, jotka kuin lamellikaihtimet ikään, viipaloivat kuvan osiksi, erotin kaukaa kiloisen pinnan takaa pölypilven, hattaran. Oikeastaan pelkän tupsahduksen, mutta tietäähän sen, sellainen on valloilleen päästetty mielenkuvitus, että pölypilveksi oma henkiläkohtainen ällini käänsi sen. Sen minkä silmät näkivät ihan muuna.
Iniminen on sikälikin sellainen erikoinen tekele, teelmä, jotta kun lapsesta saakka harrastettu sitkeä mielenmuokkaus on sitten aikuisena kohdallaan, niin päänuppi eli humeetti ei tahdo millään nähdä samaa minkä silmät näkevät.
Kummallista. Se minkä silmät näkevät on kaikkein vaikeinta uskoa, eli sen hetkinen totuus, tosi. Niin hyvässä ja pahassa.
Se vaan ei näy, se totuus. Joku muuntogeneraattori tulkitsee sen välillä niin että ikävät asiat laimenee ja hyvät vaikuttavat liian hyviltä. Emme nää maassa makaavaa sairasta inimistä, näämme maassa lojuvan juopon. Emme nää lumedemokratiaa, näämme totuuden joka meille kerrotaan.
~~~~~~~~~~~~
Joka tapauksessa, näin siis valtavan pilven hattaran lähenevän selän yli. Puolimatkassa erotin jo hevoisen ja nelirattaiset jousitetut kiesit. Kieseissä meriheinällä pehmustetun herraskaisen istuimen ja sillä aluksi häilyväisen hahmon.
Otus tuli täyttä laukkaa, lautaset vaahdossa kohti päin, rattailla istui, tai pikemmin kyyristeli nuori jalosukuinen nainen, helmenvaaleassa silkkipuvussaan, kiharat valtoimenaan hyisestä viimassa hulmuten. Hattu oli pakkunut jonnekin tuoksinassa. Hienot naiset erottaa juuri hatun ansiosta huonoista.
Tämä oli vaan hukannut sen tilapäisesti.
Eipä silti että huono nainen olisi sen kummemmin tällä erää ilahduttanut. Tällaisella helteellä. Raskaassa, painostavassa kuumuudessa ei yksinkertaisesti vaan jaksa ajatella niitä asioita. Ei vaikka ne tuotaisiin tarjottimella daiquirin ja jäähdytetyn papaija-viipaleen kera tyrkylle. Ei jaksa.
Niinpä seurasin valjakon lähestymistä tiiviisti kaikin niin voimin kuin mitä sain itsestäni irti ja se ei ole paljoa sillä olen laiska. Olen antanut laiskamadon pureutua sieluuni.
Itseasiassa minä onnistuin houkuttelemaan sen itseeni joskus wiime vuosisadan loppupuolella. Tietysti kun olin ensin analysoinut tolani ja tullut siihen tulokseen että minun ahkeruudestani palkitaan ihan jotkut muut kuin kuin varsinainen mestari.
Siitä paikasta laitoin itseni alttiiksi kaikille tartunnoille ja hyvin tarttuikin. Onneksi vältyin muilta kuin laiskamadolta.
Sen kera on ollut hyvä ja antoisaa elää.
Nykyisin sieluni on jo niin reikäinen että lähes kaiken työn olen sallinut sälytettävän toisille. Vain kulinaristiset puuhat enää ovat ominta itseäni.
~~~~~~~~~~~~
Korskuva valjakko siis nelisti kohti yhä huimemmalla nopeudella. Erotin jo mustan oriin salamina räiskyvät silmät, vaahtoavan suun jota kuolaimet raastoivat kun neitokainen kiskoi suitsista minkä peloltaan ehti.
Maasepän takomat rautavanteet puolakehien ympärillä iskivät kipinää ukkoskiven särmiin osuessaan niin että näytti kuin joku olisi rälläkällä hionut ratakiskoa.
Aloin myös erottamaan äänen, korskunnan ja paukkeen sijaan tasaisesti nousevan kohinan, joka lähestyi ääniseinämän tavoin näkymättömänä harmaana massana tuttuakin tutumpaa kotirantaa.
Lähenipä tuo oiwa kohina niin sukkelaan, että olin jo lähes kallistua takakenoon sitä väistääkseni. Kyyristyin kuitenkin itseasiassa keinun selkänojan suojaan silmät sulkien visusti, odottaen loppuni jo tulleen. Elämä vilisi kuin filminauhassa suljettujen luomien alla.
Etsin ja hamusin kuumeisesti PAUSE-nappia. Olisin halunnut pysäyttää vilinän jonnekin murrosikäni loppuvaiheen kohdalle. Tarkemmin sanottua siihen kohtaan missä muinoin yks'kaks' selvisi miksi tytöt ovat vaatteet yltään riisuttuina aivan erilaisia ja niin kovin ihania.
Mutta ei, nappulaa ei sitten ollutkaan ja kun tunsin aivinalla peitettyä selkääni hakkaavat herneen kokoiset rakeet, älysin unelmoineeni jalosukuisen tytön, hevoisen ja kiesit. Eikä ollut edes piilipuuta, ei keinua, ei aavana aukeavaa järven selkääkään.
Oli vain raekuuron tuhannen pillun päreiksi pieksämä, hitusen savuava nuotio ja minä siinä hytisevänä, likomärkänä värjöttävänä reppanana pölkyn päällä. Ihmettelemässä miten raesadekin voi kastella jos se vaan ite haluaa.
Kiskoin liepeen alta muutaman honkakalikan, päästin siitä puukolla kiehisiä irti ja sain kuin sainkin tulen viriämään uudelleen. Asettelin sitten keitinpuun ja sen nokkaan nokisen kanan varimaan. Ajattelin että nyt on oikea aika nauttia kuksallinen Café Brutal'a.
Sic faciunt omnes (kaikki tekevät sitä). Selkosissa.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
Tämä uneksija taitaa useinkin unelmoida päiväsaikaan, kun kirjoittelee toisten nukkuessa :)
VastaaPoistaMarjattah'lle:
VastaaPoistaVai niin! Unelmoin aina kun tilaisuus tulee. Yöunen tarpeeni on melko vaatimaton, n. 4 tuntia ja herään yleensä jo sudenhetkellä, joten aamu on pahuksen hyvää aikaa kirjoitella ties mitä.
Kun silmät lopsahtavat melkein kiinni alkaa unelmointi, joka tosiaan on muutaman minuutin totta. Mutta se enteili juuri tätä romahdusta tähän aikaan.
VastaaPoistaKiehtova unelma.
Arleenalle:
VastaaPoistaMinusta valveunet - ádjagas ovat parasta mitä tiedän. Suorastaan herkkua.
Olipa mukava valveuni. Nuoruuden haaveet, vailla pelkoa, täynnä toiveita, ihanuuksia.
VastaaPoistaRailatertulle:
VastaaPoistaÀdjegas on parasta ajankäyttöä kun muut rutiinit eivät vaivaa.
Täältä tullaan potkurilla tuomaan sulle vastaleivottua nisua...Onhan sulla mullekin kahvia, kun humeettia särkee aina niin kamalasti.
VastaaPoistaAnjalle:
VastaaPoistaOn-on, kahvia on. Riittävästi ja kuksia.